Selaat arkistoa kohteelle kasvu.

Masennuspäiväkirja, osa 2: Vanha tuttu

29.10.2017 Yleinen

Minä muistan sinut. Olen muistanut sinut koko ajan. Sinä olet kulkenut varjona takanani, häälynyt tummana hahmona silmäkulmassa. Välillä olet hiipinyt lähelle, kuiskinut korvaan synkkiä sanoja, laskenut raskaan kätesi olkapäälle.

Me kuljimme joskus yhtä matkaa. Minä annoin sinun johdattaa. Ja sinä johdatit minut harhaan. Sinä lauloit minulle lauluja, joiden sävelet yhä saavat jotain minussa vapisemaan, särkymään, jähmettymään. Sinä veit minut sumuisiin ja hämäriin maisemiin, uskottelit muun maailman kadonneen. Sait minut pelkäämään. Sait minut unohtamaan itseni. Kiedoit minut lyijykahleisiin ja jäit viereeni vartioimaan, etten pääsisi irti. Mutta et voinut estää minua kasvamasta – minä kasvoin ja sinä pienenit.

Nyt sinä olet taas kasvanut suuremmaksi, tullut lähemmäksi. Tunnen raskaan läsnäolosi. Pysähdyn ja käännyn. Tervehdin sinua, vanhaa tuttua. Et ole muuttunut yhtään: samat vaatteet, samat jutut – samat valheet. Mutta minä olen muuttunut. Sinä pelotat minua yhä, mutta silti seison vastassa, kohdatakseni sinut silmästä silmään. En pakene enkä väistä sinua enää.

Sisko

31.3.2017 Yleinen

Siskoni on minulle ehkä tavoittamaton esikuva, mutta myös yksi suurimmista voimavaroista. Hän on aina ollut paras kaverini ja on sitä edelleen.

Joskus pelkäsin, että sairauteni tuhoaisi kaiken mitä meillä on. Kun hän muutamia vuosia sitten sai opiskelupaikan Helsingistä, pelkäsin jälleen. Pelkäsin, että hän unohtaisi minut. Kaikkein pahin pelkoni oli, että hän ei ainoastaan unohtaisi minua, vaan myös haluaisi unohtaa minut. Vuodet olivat vierineet eteenpäin, mutta minä en ollut edennyt juuri mihinkään. Uskoin siskoni haluavan päästä irti tästä, mihin hänet väkisin sidoin. Samat kurjat ympärilläni pyörivät asiat vaikuttivat häneenkin, ja ne ovat edelleen täällä, vaikka osaksi juuri hänen ansiostaan sain takaisin sen osan minua, jonka olin sokeana lahjoittanut Anoreksialle.

Pelko sisaruuden menettämisestä on ehkä ymmärrettävää, mutta turhaa. Voisi sanoa, että veriside on sellainen, mistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan verisiteestä, vaan myös sellaisesta henkisestä yhteydestä, jonka menettämiseen tarvitaan jotakin Anoreksiaakin pahempaa. Totean joka kerta kun näemme, että mikään ei ole muuttunut, ja se on hyvä asia. Sairauteni ehkä on ja pysyy, mutta niin pysyy myös meidän siteemme. Se on rakkautta, joka muodostuu kaikista eletyistä vuosista lähellä sellaista henkilöä, jossa yhdistyy paras ystävä ja sisko. Se on sitä, kun pääsee näkemään ihmisen kasvua aikuiseksi, ja kasvamaan samalla itse, ja sitä, kun tuntee toisen ihmisen ennen kuin tuntee täysin itseään. Se on jotakin mitä ei täysin pysty selittämään. Nykyään uskon, että se on myös jotakin sellaista, mitä ei pysty pilaamaan.

 18.3.2016, Perjantai klo 21:00
”Fiia tuli myös Turkuun. Hitsi, että olen odottanut sitä. Hän sanoi että hän on ollut niin huolissaan ja tuntenut olonsa huonoksi kun on ollut väärässä paikassa. Kuulemma pitää aina olla paikalla jos on kriisi. Sanoin, että älä hulluja puhu. Mutta vaikka hän ei saa ajatella noin koska haluan että hän on 100% onnellinen siellä missä hän ikinä onkaan, niin olen helpottunut siitä, että hän ei ole unohtanut minua. Se tekee hänelle hyvää päästä pois täältä missä asiat junnaa paikoillaan. Se, että täällä ne junnaavat, ei tarkoita että hänen tarvitsee osallistua siihen. Mutta kyllä olen odottanut että nähdään. Rakastan sitä naista enemmän kuin voi kertoa.”

 22.6.2016, Keskiviikko klo 14:03
”Fiia soitti minulle ihan yhtäkkiä ja kysyi lähdetäänkö parin viikon päästä Roomaan!!!!!!!! Aloin melkein itkemään kun hän kysyi. Olemme suunnitelleet siskosreissua ikuisuuden, mutta en koskaan todella uskaltanut uskoa että se toteutuisi!!! Kesä on täällä. Ja me lähdetään Roomaan. Herätys, sairaus! Lähden seikkailemaan siskoni kanssa ja sinua ei ole kutsuttu.”

Minuun sattuu nähdä siskoni kärsivän minun sairauteni takia. Hän on normaali nuori nainen jonka ei tarvitsisi käydä läpi asioita, joissa laitan hänet tarpomaan. Joskus en kai uskonut hänen reagoivan tähän kaikkeen niin vahvasti. Ajattelin, että minun sairauteni olisi vain pikkuinen yksityiskohta hänen elämässään. Hän olisi aina taitava ja täydellinen, ja tulisi kaikesta huolimatta etenemään elämässään upeasti. Hän pääsisi eteenpäin katsomatta taakseen tai vilkaisematta olkansa yli jäljissään kompuroivaa siskoaan. Nyt kun tunnen hänen huolesta sokean katseensa paremmin kuin olisin koskaan halunnut tuntea, minusta tuntuu että toisinaan hänen on jopa hankalaa kääntää päänsä eteenpäin kun minä kompuroin hänen jäljessään. Ehkä siksi juuri hänen huolensa yhdistettynä kaikkeen muuhun minut herättävänä iltana tapahtuneeseen, potkaisi hereille sen terveyden kannalta ratkaisevan osan minua.

Minä haluan että lopulta me molemmat kykenemme katsomaan eteenpäin ja tavoittelemaan unelmiamme yksilöinä. Se ei estä meitä tukemasta toisiamme. Ihminen on onnellisimmillaan kun se pääsee kulkemaan eteenpäin, mutta osaa ja haluaa myös kääntää katseensa muihin suuntiin. Minä teen nyt psyykkistä työtä, jotta voisin katsoa taaksepäin ilman pelkoa, ja saisin rohkeuden kohdata sairauteni värittämät muistot. Kun taas katson sivuilleni, toivon että sieltä minulle hymyilee aina takaisin joku, jota rakastan.

4.12.2016, Sunnuntai klo 21:45
”ARVAA MITÄ? Fiia soitti ja sanoi että on juuri tulossa Turusta Helsinkiin ja on kohta Kampissa. Me ehditään nähdä ennen kuin minun bussini tulee. Minulla on niin ikävä häntä. Jos nyt, tässä olotilassa saisin valita yhden ihmisen koko maailmasta ketä tulisi istumaan minun viereeni juuri nyt, niin se olisi varmasti Fiia. Tai Adele. Ei. Fiia.”

5.3.2017, Sunnuntai klo 20:20
”Eilen oli Fiian keikka Tiirikkalassa. Odotin sitä innolla, mutta tapahtui myös jotain mitä en osannut odottaa… ’Leijonakuningas’ –biisissä Fiia käveli yleisöön. Ennen kertsiä hän alkoi lähestyä minua ja ajattelin, että älä herranjumala tule tänne. Mutta kyllä hän tuli, ja antoi mikin minulle ja sanoi että anna mennä. En ehtinyt edes ajatella. Otin mikin ja lauloin niin hyvin kuin siinä yhtäkkiä osasin… Koko kertosäkeen. Sitten annoin mikin takaisin ja hän osoitti minua ja sanoi: ”Siskoni”. Ihmiset taputtivat enkä uskaltanut edes katsoa ympärilleni. Kun nostin katseeni niin huomasin miten jotkut itkivät. Me oltiin kosketettu niitä jollain käsittämättömällä tavalla. Settien välissä olin muka kiukkuinen Fiialle. Sanoin, ettei noin saa tehdä ilman varoitusta, mutta oikeasti olin onnellinen ja hän tiesi sen kyllä. Minusta tuntuu että se kertosäe oli hänen tapansa osoittaa että hän välittää siitä mitä minä tunnen, vaikka ne tunteet olisivat ihan tyhmiä. Ehkä hän halusi sanoa kiitos tai anteeksi, vaikka kumpikaan niistä ei ole tarpeen. Minun pitäisi sanoa ne hänelle, mutta osaan vaan kiukutella. Hienointa minusta oli, että sen kertosäkeen jälkeen tuntui kuin hän olisi ylpeä minusta. Se tunne oli minulle ihan hirveän suuri ja hieno.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Aina kun Fiia lähtee takaisin Helsinkiin, haluaisin olla ovella ja halata, mutta yleensä hautaudun yläkertaan koska minua harmittaa. Menen piiloon hänen lähtöään. Toivon ettei hän luule etten halua hyvästellä häntä tai että minua ei kiinnostaisi että hän lähtee. Minua vaan harmittaa se kummallisen melankolisella tavalla. Ehkä se olisi helpompaa jos minulla olisi enemmän omaa elämää elettävänä. Eri elämäntilanne.”

Anoreksia ja kasvaminen

30.12.2016 Yleinen

Yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä Anoreksiassa on ajankohta, jolloin iskee uhriinsa. Se on lähes poikkeuksetta teini-ikä. Elämänvaihe, jossa etsitään itseään ja rakennetaan pohjaa tasapainoiselle aikuisuudelle. Nuoruus on kriittinen jakso joka vaikuttaa koko loppuelämäämme, ja siksi Anoreksiankaan vaikutukset eivät välttämättä lopu vaikka ihminen pääsisi siitä irti. Anoreksia vaikuttaa aikuisuuden kasvuualustaan. Nuoruusiässä ihminen kerää elämän eri aloilta vaikutteita joista muodustuu alusta ihmisen identiteetille. Siihen vaikuttaa etenkin ympärillämme olevat ihmiset; perhe, sukulaiset ja ystävät. Anoreksiaa en haluaisi ikinä liittää edellä mainittujen sanojen joukkoon, mutta sen vaikutus on vähintään yhtä vahva.

Miten Anorektikko saa rakennettua terveen aikuisen kuvan itsestään ja kaikesta ympärillään olevasta? Identiteetti ja ihmisen olemus voivat toki muokkaantua elämän varrella. Kun alustan päälle alkaa rakentumaan elettyä elämää, on sen rakennetta kuitenkin vaikeaa enää muuttaa. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä hankalammaksi käy siihen pohjaan pinttyneiden käsitysten muuttaminen. Jos Anoreksiaa ei siis saa nujerrettua ennen varsinaista aikuisikää, onko sen rakentamista vääristymistä mahdollista päästä irti enää koskaan? Voisi sanoa että olen nyt aikuinen. Tappelen silti näiden asioiden kanssa ja se on pelottavaa. Kuten kaikki muutkin, olen koettanut luoda omaa pohjaani, mutta se tuntuu sortuilevan vähän väliä. Anoreksia estää minua tekemästä valintoja jotka kuuluvat kasvamiseen. Pelkään että identiteettini kasvaa kieroon tai jää rikkinäiseksi.

Kun pääsin kamppailuni kanssa tasolle, jossa kykenin ajattelemaan mennyttä aikaa, tulin hyvin surulliseksi. Suru kohdistui mentettyihin vuosiin. Ennen sairastumistani kaikki oli hyvin. Tunsin sukulaiseni ja rakastin olla osa sitä kaikkea. Tiesin mitä halusin sukumme kulttuurista omaksua itseeni ja jonain päivänä ehkä omaan perheeseeni. Kaikki oli niin hyvin. Kun sitten sairastuin, leikkasin itseni irti siitä kaikesta. Olin muutaman vuoden omassa, tiiviissä, Anorektikon kuplassani.

Kun kuplani viimein puhkesi, olin edelleen hyvin sairas. Kuplan kadottua huomasin kuitenkin kaiken muun mikä oli kadonnut. Sukulaiseni tappelivat rahasta. En tuntenut enää serkkujani. Kaikki olivat kasvaneet ja vuodet olivat muuttaneet meitä. En voinut olla syyttämättä itseäni siitä, miten olin kääntänyt selkäni viimeisille onnellisille lapsuusvuosille. Jos olisin ollut terve, olisin ehkä kasvanut sen kaiken mukana ja kaikki olisi ollut hyvin. Nyt minulla on vain muistoja kaukaisuudesta.

10.4.2012, Tiistai klo 15:07
”Sain postikortin Hillalta. Kun katson tätä kuvaa, se saa minut kaipaamaan matkustelua ja huoletonta lapsuutta. Onneksi tämä paska ei voi viedä muistojani, vaikka se paljon muuta viekin.”

 12.5.2012, Lauantai klo 20:51
”Niin… Minä istun kotona kirjoittelemassa kuinka todella kaipaan elämää, mutta olen pudonnut kyydistä ja olen liian voimaton juoksemaan sitä kiinni. Haluan lenkille ja haluan itkeä… Haluan takaisin ne hetket kun kaikki oli hyvin. Hetket jolloin peilikuva hymyili minulle takaisin, ja hetket kun tein kaikkea hullua niiden ihmisten kanssa keitä nytkin ikävöin, mutten silti halua tavata… Miten tässä kävi näin?”

 28.7.2012, Lauantai klo 17:09
”Olen mökillä… Kerrankin Fiiakin on mukana niin kuin ennenvanhaan. Se on aika hassua. Kun olemme kaikki mökillä näin, ja tiedämme, että vain rajallisen ajan. Fiia haluaa tehdä kaiken heti. Kaiken sen, mihin vuosia sitten meni koko kesä… Meloa, saunoa, uida, marjastaa. Kaikkeen siihen liittyy niin paljon muistoja ja tarinoita riittäisi loputtomiin. Upeinta oli, että olimme aina kaikki yhdessä. Outoa on, että nyt kun Fiia olisi kokoajan tekemässä jotain, kun kaikki pitää ehtiä tehdä ja aikaa on vähän, niin minä haluaisin vaan olla yksin ja mietiskellä… Eniten kaipaan pyöräilylenkkejä mumman ja vaarin vanhoilla pyörillä ilman kypärää. Postilaatikoille ja takaisin, ja taas postilaatikoille ja takaisin… Ne lenkit muuttuivat viimevuosina juoksulenkeiksi.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Tuntuu että nyt ’aikuisena’ pääsen ehkä taas tutustumaan heihin uudestaan… Serkkuihini. Se tuntuu siltä kuin tutustuisin täysin uusiin ihmisiin. Mutta tunnen oloni etuoikeutetuksi. Kaikki eivät saa toista mahdollisuutta. Silti päässäni on paljon kaikkea mikä tekee siitä hankalaa. Yrittää saada minua erakoitumaan niistä tilanteista.”

16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Äiti teki korttia sen kaverille ja selaili vanhoja valokuvia. Minä aloin myös katselemaan niitä (tiedät miten paljon rakastan vanhoja valokuvia) ja lopulta me ei enää edes etsitty kuvia siitä äidin kaverista, vaan muisteltiin kaikkea ja naurettiin sille miltä kaikki ovat näyttäneet. Tai äiti muisteli ja minä kyselin. Olen nähnyt satoja kertoja ne albumikuvat (en kyllä kyllästy niihinkään), mutta tänään katseltii kuvia joita en ole ennen nähnyt. En edes tiennyt että se äidin ja iskän makkarin puinen liinavaatekaappi pitää sisällään niin paljon historiaa valokuvien muodossa. Valokuvat olivat sen alalaatikossa ja niitä oli paljon. Opin niin paljon uutta. Todella välillä tuntuu että olen ollut omassa kuplassani luvattoman kauan. Nyt haluan tietää kaikesta- ja kaikista kaiken. Aijon palata sille valokuvalaatikolle vielä. Se on mielestäni ehkä arvokkain asia mitä tämä talo pitää sisällään.”

Kuten olen kirjoittanut: Kukaan ei voi viedä muistojani. Ei edes Anoreksia. Olen ollut sairauden maailmassa kun ihmiset ympärilläni ovat kasvaneet ja edenneet elämässään. Joskus tuntuu että he ovat edenneet niin paljon, että minut on unohdettu sinne jonnekin menneisyyteen. Olen jäänyt kauas taakse, ja pahinta on että olen itse jättäytynyt sinne. On hetkiä, joina en tunne olevani osa sukuani, jossa ennen oli minulle oma paikka. Minä lähdin tuolileikkiin Anoreksian kanssa ja se ei ollut viisasta. Se otti minun tuolini pois ja vaikka tiedän että minua rakastetaan, tarvitsen sen tuolin takaisin jotta löydän taas uudelleen paikkani ja opin uudestaan tuntemaan kaikki. Minun on jollain keinolla onnistuttava myös kasvamaan. Kasvamaan irti Anoreksiasta. Kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi joka tekee terveitä valintoja.

Amazonin vähäpätöisiä, mutta jatkuvia ongelmia

15.7.2014 Yleinen

Synnyin kohtalonani kasvaa pitkäksi. Heti alusta saakka olen hiponut neuvolan kasvukäyrien huippuja, ja ohittanut ikäisteni keskipituuden vähintään pään mitalla. Ala-asteen liikuntatuntien pituusjonoissa minun oli aina helppo löytää paikkani; suoraan vain reunalle muiden kinastellessa muutaman millin eroista keskenään. Saavutin täysi-ikään mennessä kunnioitettavat 183 senttimetriä, vaikka minulle alun perin luvattiin korkeintaan ”vain” 178 senttiä. Oli minun sitten pakko ylisuorittaa siinäkin. Ja niin, olen siis nainen.

Muutamien kiistattomien etujen vastapainoksi meille Amazoneille esiintyy monia mielenkiintoisia ongelmia arkielämästä. Ensinnäkin koko yhteiskunta on mitoitettu itseäsi pienemmille. Hyvin usein julkisissa kulkuvälineissä, vessoissa ja muissa istumista vaativissa ympäristöissä saa nököttää pää polvien välissä, että mahtuisi edes jotenkin paikalleen. Pitkällä ei myöskään ole varaa olla nöyristelemättä, muutoin voi odottaa säännöllistä lähempää tuttavuutta ovenkarmien ja lamppujen kanssa.

Toiseksi vaatteiden löytyminen on ainainen haaste. Luulisi, että kun niitä muotiluomuksia istutetaan vähintään yhtä pitkien mallien päälle mainoskuvissa, niin ne samat kuteet sitten istuisivat meille in real life pitkillekin. Turha luulo. Olen jo henkisesti valmistanut itseni siihen, että ainakin puolet kokeilemistani vaatteista ovat aina liian lyhyitä joko hihoista, helmoista tai lahkeista. Mahdollisesti kaikista kolmesta yhtä aikaa. Viattominkin kesämekko muuttuu helposti ja vahingossa päälläni säädyttömäksi, vesirajalla tasapainottelevaksi minihameeksi. Naisena suuri surun aihe minulle on myös se, etten voi ystävieni kanssa vaihdella ja lainailla pahemmin mitään vaatteita suuren kokoeron vuoksi. Vaatteiden koon kasvaessa on usein todennäköisempää, että vain niiden leveys kasvaa, ei pituus. Sukkahousut ovat pahin syyllinen tähän.

Kolmas ja ehkä kaikista suurin päänvaiva ovat muiden ihmisten suhtautumiset. Kannattaa varautua siihen, että randomeinkin vastaantulija heittää sinulle samoja kuluneita läppiä, jotka ovat vanhempia kuin ihmisten sivilisaatio. ”Tuuleeko siellä ylhäällä” toimikoon kaikista pahamaineisimpana esimerkkinä. Samoin kysymykset siitä oletko: a) malli, b) koripallonpelaaja, c) muu vastaava pituuteen liittyvän ammatin edustaja. En minäkään kysy lyhyiltä ihmisiltä pelaavatko nämä minigolfia, sitä pidettäisiin tökerönä.

Miksi muuten kaikista ihmisen vartalonmitoista pituus tuntuu olevan se, jota on tahdikasta kysyä ventovieraaltakin? Kukaan ei varmasti kysyisi vasta tapaamaltaan ihmiseltä, mikä tämän paino tai kengänkoko on. Ehkä tämä normaalipituisista ihmisistä tuntuu turhalta valituksen aiheelta, mutta kuvittele itse, miltä tuntuisi tulla kysytyksi samaa asiaa säännöllisin väliajoin jopa täysin tuntemattomilta porukoilta.

Pitkänä naisena olen myös kuullut usein muiden voivottelua siitä, miten mahtaa olla kurjaa, kun suurin osa miehistä ovat sinua lyhyempiä. Tai jotkin miehet ovat itse kommentoineet, että ”harmi kun oot noin pitkä”. Itseäni enemmän ärsyttää se tapa, miten tuosta asiasta puhutaan. Annetaan ymmärtää kuin itseään lyhyemmän miehen ottaminen olisi naiselle jotenkin kuvittelemattoman hirveä asia, suuri onnettomuus, jota pitää yhteistuumin valitella ja pahoitella tämän tragedian kohdanneelle. Itseäni asia lähinnä naurattaa. Ehkä, koska olen tullut viettäneeksi koko elämäni pitkänä, olen pystynyt käsittelemään tämän asian pääni sisällä eri tavalla kuin valtaosa väestöstä, tai sitten en muuten vain koe pientä eroa oikeasti merkitseväksi seikaksi. Ehkä se toimiva suhde olisi kuitenkin paljon tärkeämpi seikka kuin sen osallistujien pituudet. Mutta kuitenkin edellä mainitut asenteet karsivat minulta monta potentiaalista kiinnostuksen kohdetta, itsestäni riippumatta, mikä on sääli.

Onneksi nämä kaikki mainitut esimerkit lukeutuvat enemmän first world problems tyylisiin tyhjästä valittamisiin, eivätkä oikeasti vaikuta meidän Amazonien elämänlaatuun. Ei kenelläkään ole loppujen lopuksi helppoa oli sitten pitkä tai lyhyt, laiha tai tukeva. Ainakaan heidän itsensä mielestä.