Selaat arkistoa kohteelle kasvu.

Masennuspäiväkirja, osa 8: Mitä kuuluu?

14.11.2018 Yleinen

Olen väsynyt. Minua ahdistaa. En saa nukuttua, ja jos nukun, näen painajaisia tai heräilen kauhun tunteeseen. Itken paljon, jos pystyn itkemään. Tuntuu kuin minua revittäisiin sisältä rikki ja kuitenkin olen samaan aikaan turtunut kipuun. Olen liian paljon yksin, vetäydyn kuoreeni. Tsemppaan ne hetket, kun olen ihmisten kanssa – ja romahdan, kun hetki on ohi.

Kyllähän ihmiset kyselevät, mitä kuuluu. Ei siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta kuinka monelle voi sanoa, mitä ihan oikeasti kuuluu? ”No kuule, ihan paskaa kuuluu ja välillä haluaisin vaan kuolla, mutta joudun tässä nyt vältellen lätisemään jotain ympäripyöreää, ettet säikähdä.” En halua huolestuttaa – ja toisaalta samaan aikaan en pysty uskomaan, että ketään todella kiinnostaa. Pelkään hylkäämistä ja samalla hylkään itse itseni.

Itse kuitenkin toivon rehellistä vastausta ainakin niiltä, joista välitän syvimmin. Toisaalta ymmärrän, omasta kokemuksesta, ettei aina jaksa sanoa suoraan, koska ei jaksa selittää, eikä jaksa ottaa vastaan toisten reaktioita. Niinpä sitä päätyy suojelemaan itseään ja muita rumalta totuudelta. Siltä, että käy läpi todella kipeitä ja raskaita asioita. Kuorii sipulia, josta vaikuttaa löytyvän aina vain uusia kerroksia, ja niistä jokainen kirvelee edellistä pahemmin. Ja siltä, että se väistämättä karkottaa useimmat ihmiset.

En useinkaan pysty olemaan rehellinen edes niille harvoille ihmisille, joita pidän läheisimpinä. En välttämättä pysty sanomaan suoraan tai kertomaan kaikkea edes hoitaville tahoille, vaikka heille nimenomaan ainakin pitäisi. En haluaisi myöntää kaikkea, en tahtoisi pettyä itseeni taas, enkä halua, että minuun petytään. En myöskään kestä sitä, että minua yritetään pakottaa ”menemään eteenpäin” tai ”päästämään irti”. Kukaan ei tunnu uskovan sitä työmäärää, jonka olen jo tehnyt itseni kanssa. Mutta teen sen omassa tahdissani, vaikka se on tahti, jota en edes itse voi määrätä. En voi itsekään pakottaa itseäni – kokeiltu on.

Mitä minulle siis kuuluu? Kerron, vaikket haluaisi tietääkään. Välillä kuuluu ihan kohtalaisen hyvää. Useimpina päivinä ei niin kovin hyvää. Joinakin päivinä en todellakaan jaksaisi olla edes olemassa. Silloin, kun jaksan ottaa askelia, kuljen välillä kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin. Mutta onneksi välillä myös kolme eteen ja vain yhden tai kaksi taakse.

Mitä sinulle kuuluu?

Masennuspäiväkirja, osa 2: Vanha tuttu

29.10.2017 Yleinen

Minä muistan sinut. Olen muistanut sinut koko ajan. Sinä olet kulkenut varjona takanani, häälynyt tummana hahmona silmäkulmassa. Välillä olet hiipinyt lähelle, kuiskinut korvaan synkkiä sanoja, laskenut raskaan kätesi olkapäälle.

Me kuljimme joskus yhtä matkaa. Minä annoin sinun johdattaa. Ja sinä johdatit minut harhaan. Sinä lauloit minulle lauluja, joiden sävelet yhä saavat jotain minussa vapisemaan, särkymään, jähmettymään. Sinä veit minut sumuisiin ja hämäriin maisemiin, uskottelit muun maailman kadonneen. Sait minut pelkäämään. Sait minut unohtamaan itseni. Kiedoit minut lyijykahleisiin ja jäit viereeni vartioimaan, etten pääsisi irti. Mutta et voinut estää minua kasvamasta – minä kasvoin ja sinä pienenit.

Nyt sinä olet taas kasvanut suuremmaksi, tullut lähemmäksi. Tunnen raskaan läsnäolosi. Pysähdyn ja käännyn. Tervehdin sinua, vanhaa tuttua. Et ole muuttunut yhtään: samat vaatteet, samat jutut – samat valheet. Mutta minä olen muuttunut. Sinä pelotat minua yhä, mutta silti seison vastassa, kohdatakseni sinut silmästä silmään. En pakene enkä väistä sinua enää.

Amazonin vähäpätöisiä, mutta jatkuvia ongelmia

15.7.2014 Yleinen

Synnyin kohtalonani kasvaa pitkäksi. Heti alusta saakka olen hiponut neuvolan kasvukäyrien huippuja, ja ohittanut ikäisteni keskipituuden vähintään pään mitalla. Ala-asteen liikuntatuntien pituusjonoissa minun oli aina helppo löytää paikkani; suoraan vain reunalle muiden kinastellessa muutaman millin eroista keskenään. Saavutin täysi-ikään mennessä kunnioitettavat 183 senttimetriä, vaikka minulle alun perin luvattiin korkeintaan ”vain” 178 senttiä. Oli minun sitten pakko ylisuorittaa siinäkin. Ja niin, olen siis nainen.

Muutamien kiistattomien etujen vastapainoksi meille Amazoneille esiintyy monia mielenkiintoisia ongelmia arkielämästä. Ensinnäkin koko yhteiskunta on mitoitettu itseäsi pienemmille. Hyvin usein julkisissa kulkuvälineissä, vessoissa ja muissa istumista vaativissa ympäristöissä saa nököttää pää polvien välissä, että mahtuisi edes jotenkin paikalleen. Pitkällä ei myöskään ole varaa olla nöyristelemättä, muutoin voi odottaa säännöllistä lähempää tuttavuutta ovenkarmien ja lamppujen kanssa.

Toiseksi vaatteiden löytyminen on ainainen haaste. Luulisi, että kun niitä muotiluomuksia istutetaan vähintään yhtä pitkien mallien päälle mainoskuvissa, niin ne samat kuteet sitten istuisivat meille in real life pitkillekin. Turha luulo. Olen jo henkisesti valmistanut itseni siihen, että ainakin puolet kokeilemistani vaatteista ovat aina liian lyhyitä joko hihoista, helmoista tai lahkeista. Mahdollisesti kaikista kolmesta yhtä aikaa. Viattominkin kesämekko muuttuu helposti ja vahingossa päälläni säädyttömäksi, vesirajalla tasapainottelevaksi minihameeksi. Naisena suuri surun aihe minulle on myös se, etten voi ystävieni kanssa vaihdella ja lainailla pahemmin mitään vaatteita suuren kokoeron vuoksi. Vaatteiden koon kasvaessa on usein todennäköisempää, että vain niiden leveys kasvaa, ei pituus. Sukkahousut ovat pahin syyllinen tähän.

Kolmas ja ehkä kaikista suurin päänvaiva ovat muiden ihmisten suhtautumiset. Kannattaa varautua siihen, että randomeinkin vastaantulija heittää sinulle samoja kuluneita läppiä, jotka ovat vanhempia kuin ihmisten sivilisaatio. ”Tuuleeko siellä ylhäällä” toimikoon kaikista pahamaineisimpana esimerkkinä. Samoin kysymykset siitä oletko: a) malli, b) koripallonpelaaja, c) muu vastaava pituuteen liittyvän ammatin edustaja. En minäkään kysy lyhyiltä ihmisiltä pelaavatko nämä minigolfia, sitä pidettäisiin tökerönä.

Miksi muuten kaikista ihmisen vartalonmitoista pituus tuntuu olevan se, jota on tahdikasta kysyä ventovieraaltakin? Kukaan ei varmasti kysyisi vasta tapaamaltaan ihmiseltä, mikä tämän paino tai kengänkoko on. Ehkä tämä normaalipituisista ihmisistä tuntuu turhalta valituksen aiheelta, mutta kuvittele itse, miltä tuntuisi tulla kysytyksi samaa asiaa säännöllisin väliajoin jopa täysin tuntemattomilta porukoilta.

Pitkänä naisena olen myös kuullut usein muiden voivottelua siitä, miten mahtaa olla kurjaa, kun suurin osa miehistä ovat sinua lyhyempiä. Tai jotkin miehet ovat itse kommentoineet, että ”harmi kun oot noin pitkä”. Itseäni enemmän ärsyttää se tapa, miten tuosta asiasta puhutaan. Annetaan ymmärtää kuin itseään lyhyemmän miehen ottaminen olisi naiselle jotenkin kuvittelemattoman hirveä asia, suuri onnettomuus, jota pitää yhteistuumin valitella ja pahoitella tämän tragedian kohdanneelle. Itseäni asia lähinnä naurattaa. Ehkä, koska olen tullut viettäneeksi koko elämäni pitkänä, olen pystynyt käsittelemään tämän asian pääni sisällä eri tavalla kuin valtaosa väestöstä, tai sitten en muuten vain koe pientä eroa oikeasti merkitseväksi seikaksi. Ehkä se toimiva suhde olisi kuitenkin paljon tärkeämpi seikka kuin sen osallistujien pituudet. Mutta kuitenkin edellä mainitut asenteet karsivat minulta monta potentiaalista kiinnostuksen kohdetta, itsestäni riippumatta, mikä on sääli.

Onneksi nämä kaikki mainitut esimerkit lukeutuvat enemmän first world problems tyylisiin tyhjästä valittamisiin, eivätkä oikeasti vaikuta meidän Amazonien elämänlaatuun. Ei kenelläkään ole loppujen lopuksi helppoa oli sitten pitkä tai lyhyt, laiha tai tukeva. Ainakaan heidän itsensä mielestä.