Selaat arkistoa kohteelle kasvaminen.

Aikuiseksi – oikeasti?

8.2.2016 Aikakausi kaksi lasta

Kävin tänään pankissa keskustelemassa opintolainani jäljellä olevan summan takaisinmaksamisesta. Vastapäätäni istui siististi pukeutunut mies, jonka silmäkulmissa oli jo hieman ryppyjä ja joka kaikin puolin vaikutti asialliselta ja uskottavalta. Katsottuani henkkarini, hän totesi minun olevan päivän häntä vanhempi. Olin kuvitellut hänen olevan minua useita vuosia iäkkäämpi, enhän minä näytä tai vaikuta noin – aikuiselta.

Koska ihmisestä sitten tulee aikuinen? Ei ainakaan 18-vuotis päivänään, siitä olen varma. Tai ainakaan minusta ei tullut. Vaikka juhlissa usein huomaan olevani kaikkein rouvamaisimmin pukeutunut ja mitä ilmeisemmin elän varsin aikuista elämää – kaksi lasta, aviomies ja asuntolaina (Volvoa meillä ei ole, kun ei ole korttejakaan), tunnen usein olevani mieltäni kapinoiva itsekeskeinen teini, joka haluaa tehdä juuri sitä, mitä itse tahtoo ja tuntee välillä suurta avuttomuutta lastenkasvatuskysymysten edessä (vaikkei tämä kaikki aina kumuloitusikaan toteutuneeseen käytäntöön). Apua, alan kuulostaa ihan puumalta! Olenkin jo vuosia haaveillut eläkkeellä olemisesta – siitä, että olisi kunnolla aikaa itselle, ilman että esimerkiksi työ haittaisi harrastustoimintaa.

Olen lapsesta asti halunnut olla aikuinen. En tiedä johtuuko se siitä, että olen syntynyt aivan vuoden lopussa ja näin ollen kaikki kaverini ovat olleet minua vanhempia. Kaksikymppisenä toki elin kaksikymppisen elämää, mutta sen jälkeen rauhoituin ja ehkä hieman eläköidyinkin. Lukeminen, käsityöt, vesijuoksu – villejä harrastuksiani! Lomamatkoilla jo ennen lasten syntymää huomasimme mieheni kanssa usein olevamme retkillä ainoita alle 7-kymppisiä.

No mistä sitten tietää ja tuntee olevansa aikuinen? Ainakin siitä, kun Alkon myyjä viime vuonna kysyi minulta papereita, olin asiasta niin iloinen, että sitä piti hehkuttaa Facebookissa. Ei sillä, että hän olisi luullut minua alaikäiseksi, mutta hän piti edes mahdollisena sitä, että olisin 29-vuotias. Ensimmäisen lasten ”täti” -kommentin kuulin juurikin tuona 18-vuotis syntymäpäivänäni. Ehkä se on sitten sitä, että vaikka kuinka haluaisi shoppailla itselleen, ostaa kuitenkin mieluummin jotain kokoa 92? Tai sitä, kun istuu ystävän kanssa viinilasin ääreen, on vaikeaa keksiä mitään, mikä ei alkaisi, ”meidän tyttö tänään…” ja johon hän ei vastaisi samalla tavalla.

Voi mennä kauppaan toppahousuissa, arvostaa sitä, että omat vanhemmat asuvat lähellä, perhekoon juusto on tarjouksessa, kengät ovat mukavat ja käytännölliset, kukaan ei sairastu ennen juhlia ja kun puhuva herätyskello herättää vasta kuudelta. Ja että torstai-illan kohokohta on jokaviikkoinen perhesauna.

Ehkä myös siitä, että bussissa katson ärsyyntyneenä meluavaa teiniporukkaa perjantai-iltana, ihmettelen pitääkö 8-vuotiaan tytön käyttää huulipunaa tai nuoren tytön napapaitaa pakkasella. Tietääkö sen äiti edes? Itse olen varmasti ollut ihan samanlainen, rääväsuinen ja huonosti käyttäytyvä teini, joka on leikkinyt aikuista, mutta silti näin täti-ihmistä kauhistuttaa, mihin maailma on menossa ja ei meidän nuoruudessa. Vanhaksi sitä tuntee itsensä silloin, kun kaiholla kuuntelee 90-luvun hittiä ja ajattelee, että tätä kuunneltiin silloin nuorena. Tai että lapsena istuin hiljaa sohvalla kuin videonauhurin nauhoitus oli päällä. Ettei meidän puheemme taltioituisi Ritari Ässän päälle. Modernia tekniikkaa, ei voi heti osata.

Ystäväpiirissäni on ikäisiäni lääkäreitä, kirjanpitäjiä, juristeja ja niitä rahoitusneuvojia, aikuisia, jotka tekevät oikeita aikuisten töitä. Itse kärsin tai nautin aikamme vitsauksesta, pätkätyöstä varmaankin vielä vuosia. Silti aikuiseksi kasvaminen on kivuliasta. Kuinka minusta, keskenkasvuisesta on tähän? Olemaan vastuussa kahdesta pienestä ihmisestä? Vaikka olenkin ollut laillisesti aikuinen kohta puolet elämästäni, en voi kokea olevani ihmisenä ollenkaan valmis. Pelkkä raakile vielä. Onhan minulla toki nykyennusteen mukaan onneksi vielä ainakin puolet elämästäni aikaa.

Jos joku sattuu kysymään, kuinka vanha olen, minun täytyy hetki laskea, sillä en aina muista. Tiedän kyllä milloin olen syntynyt, mutta sillä, olenko 32 vai 33 ei juuri ole merkitystä jokapäiväisessä elämässäni. Muutamia päiviä sitten kaverini täytti 3-kymmentä. Hän kertoi Facebook-päivityksessään ajatelleensa, että tässä kohtaa elämää olisi saavutettuna jo joitakin virstanpylväitä: aviomies, kaksi lasta, omakotitalo ja koira. Mitään näistä hänellä ei vielä ole, mutta hän tuntee olevansa onnellinen, kiitollinen ja vapaa. Itselläni on ollut lähes identtinen lista.  Olen tuntenut oloni myös paljon paremmaksi nyt, päälle kolmekymppisenä kuin mitä ikinä olin kymmenen vuotta sitten. Tunnen itseni, tiedän jo, mistä pidän, mikä on minun tyyliäni. Olen myös tyytyväisempi vartalooni ja kasvoihini, vaikka varsinaisesti syytä siihen ei ehkä olisikaan. ”Ikä tuo tyyneyttä ja varmuutta, ääripäät tasoittuvat”. Voin jo suvereenisti käyttää eläkeläiskliseitä.

Käyn hierojalla 2-kymppisen tytön luona. Hänen maailmansa on varsin toinen kuin minun. Hän elää nuoren aikuisen sinkkuelämää, juuri sellaista, kuin silloin pitääkin. Joka kerta hänet nähdessään minut hän kertoo bilematkoistaan Ibizalle tai työharjoitteluista Tansaniassa. Ja joka kerta hän myös kysyy, olenko minä ollut ulkomailla. ”En juuri viime kuukausiin, mutta keväälle on matka tiedossa”. Hän innostuu. ”Ai, minne”? ”Kroatiaan. Perhekohteeseen. All-inclusiveen. Bamse-nallen luo”.

Milloin sinusta tuli aikuinen? Vai tuliko?

värinä pelkkää harmaata

21.11.2014 Yleinen

Olin 16

vuotias kun se tunne heräsi minussa, nimittäin masennus. Hän pysyi nimettömänä siihen asti kun aloitin ammattikoulun Raisiossa ja ketään ei voinut ikinä edes arvata miksi yhtäkkiä iloinen ja energinen tyttö muuttui hiljaiseksi ja vetäytyväksi.Kaikki alkoi kun hain huomiota väärällä tavalla ja jouduin sairaalaan kohdunulkopuolisen raskauden takia,siitä saan kiittää tyhmyyttäni ja ei se hyväksikäyttökään mukavalta tuntunut. Samalla isäni sairaus söi minua, en arvannut että alkoholistin tukemine olisi niin rankkaa. Jäljellä oli enää luottamusongelmat, itseluottamusta ei edes enää ollut ja ns. pätkittäisiä parisuhteita kun ne ei vain toiminut. Pahimmilla hetkillä halusin lopettaa elämäni ennen vanhuutta ja kyllä sitä yritinkin. Miksen ole tehnyt sitä niin syy on että perheeni rakkaus ja tärkeys pelasti minut. Yksi päivä tajusin että nyt on enää matkan suunta ylöspäin. Miksi ajauduin ihan pohjalle?

Vastauksena on et en uskaltanut puhua kenellekkään ja padoin kaiken paskan sisälleni ja syytin kaikesta aina itseäni. Myös isäni sairaudesta.

Olen käynyt psykiatrisissa hoidossa ilman tuloksia  ja viime psykiatrisella aloitetiin harjoittamaan mindfulness harjoitteita ja se oli aluksi ihan älyttömän turhaa mutta lopulta se auttoi.

Nykyään olen saanut ns. terveen paperit ja olen onnellisesti opiskelemassa Nuoriso ja vapaa-ajan ohjaajuutta ,mutta olen tajunnut että isona minusta on tarkoitus tulla tukihenkilö lapsille jotka sitä tarvitsevat. Tästä esimerkkinä on Icehearts  toiminta. Olen ollut 3 vuotta parisuhteessa ja nykyyän ollaan jo kihloissa, pystyttiin pitämään samaa parisuhdetta n.2vuotta kaukosuhteena. Saan olla kiitollinen että olen vihdoinkin hyväksynyt ja pystynyt jättämään menneisyyteni taakse ja elämässäni on monia pieniä asioita josta kuuluu olla kiitollinen.❤

Kyllä se aurinko risukasaakin paistaa niin äiti aina sanoo. Muista puhua asioistasi mutta varo kuorittamasta läheisiäsi liikaa, ei ne kaikkea kumminkaan kestä jos niin sanovatkin. Muista myös rakastaa ja mennä sisulla eteenpäin.

Tää oli vasta ihan pinnan raapasemista menneisyydestäni.

Olen itse tekstini takana.