Selaat arkistoa kohteelle kaamosmasennus.

Kaamos minussa

25.9.2016 Yleinen

Kesä meni taas ohi nopeasti, melkein huomaamatta. Syyskuu on jo pitkällä. Vähitellen levoton, melkeinpä pelokas lepatus sisälläni valtaa alaa – kaamos lähestyy.

Rakastan syksyä. Rakastan tähtitaivaita ja kirkkaita kuutamoita. Rakastan kynttilöiden pehmeää valoa. Rakastan ruskan värejä. Rakastan ilman raikkautta ja kirpeyttä. Rakastan muuttolintujen lähdön haikeutta ja toivoa niiden palaamisesta jälleen keväällä. Mutta joskus tahtoisin lentää lintujen mukana pois, kauas täältä, missä pimeys niin voimallisesti rusentaa maailman nyrkkiinsä.

Pimeys pelottaa minua. Jo lapsena pelkäsin pimeää ja mörköjä, ja tavallaan pelkään vieläkin. Näen toisinaan painajaisia, joista en herättyänikään pääse irti, ja koen joskus iltaisin valot sammutettuani pelkoa, jossa ei ole mitään järkeä, mutta joka on minulle silti hyvin todellista. Kummallista tässä on se, että pelkään pimeää enemmän sisällä, missä ei pitäisi olla mitään pelättävää, kuin ulkona, missä mahdollisia vaaroja on periaatteessa enemmän.

Kaamosajan pimeys imee minusta valon ja voiman. Kutsun sitä joskus hieman leikillisesti talviunille menemiseksi, mutta tosiasiassa ei ole kyse ollenkaan leikistä, vaan kaamosmasennuksesta. Siinä ei ole mitään hauskaa. Se ei ole myöskään kuvittelua tai kiinni asenteesta. Se on täyttä tuskaa ja turtumusta, mielen harmautta, ilottomuutta, väsymystä, joka valtaa koko kehon. Kuin yrittäisi kävellä kaulaansa myöten suossa samalla kun keho muuttuu lyijynraskaaksi.

Syksy ja alkutalvi ei ole ainoaa aikaa, jolloin kaamos saa minut valtaansa, vaikka silloin masennus usein on vaikeimmillaan. Joskus tuntuu, että pimeä on tehnyt minuun pesän, eikä aio ikinä lähteä. Se varastaa minulta päiviä, viikkoja, kuukausia lyhyestä elämästäni. Ne valuvat ohitseni likaisena harmaanvaahtoavana jokena kuin toteutumattomat haaveet, enkä saa niitä koskaan takaisin. Pimeys saa kaiken hyvän ja kauniin katoamaan kuiskaillen ilkeästi korvaani, ettei niillä ole enää merkitystä. Mielenkiinto kaikkeen hiipuu. Tahtoisin vain nukkua ja nähdä unia paremmasta.

Kaamos eristää minut, sulkee minut pimeään koteloon, josta en pääse ulos. Yksinäisessä, uuvuttavassa pimeydessä kaikki ikävä, kipeä ja paha korostuu. Tuskalliset muistot, haavoittava epävarmuus ja kuristava toivottomuus ripustautuvat minuun kuin painavat kahleet. Kahleilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa, mutta pimeys sekoittaa mielen ja saa kahleiden painon tuntumaan todelliselta – tai ehkä jopa todellista raskaammalta. Vaikeinta on joskus kantaa naamiota: mikään tästä kaikesta ei välttämättä näy minusta, sillä olen oppinut taitavasti piilottamaan kaiken, mitä toiset eivät halua minussa nähdä.

Jos vieraannun valosta tarpeeksi, pimeydestä voi tulla verho, jonka taakse piiloudun. En uskalla enää tulla esiin, vaikka voisinkin. Silloin minusta tuntuu, että pimeys on osa minua, tai että minä olen osa sitä. Että on parempi pysytellä hämärässä, varjojen kätköissä, jotta en olisi häiriöksi, vaivaksi ja haitaksi – tai joutuisi kohtaamaan kaikkea sitä, mikä minua valoisassa maailmassa pelottaa. Joskus olen jo valmistautunut ja rohkaissut mieleni, mutta sitten olen kuitenkin vajonnut verhon taakse polvilleni uskaltamatta edes raottaa sitä.

Pimeys tuntuu joskus kestävän loputtomiin. Se virtaa suonissa kuin musta, pikitahmea veri myrkyttäen ajatukset, vaimentaen sydämen sykkeen. Se puskee minua vasten kuin valtaisa myrsky, kaataa maahan, peittää alleen, eikä päästä otteestaan. Kuin aikoisi haudata minut elävältä. Se tukahduttaa elämänhalun ja saa minut unohtamaan, että kaikesta huolimatta olen yhä elossa – ja että kaikesta huolimatta haluan elää.

Mutta jos olen oppinut pimeistä ajoista jotain, niin sen, että valo tulee aina takaisin. Vaikka säde kerrallaan. Vaikka odottaminen tuntuisi ikuisuudelta. Aina tulee helmikuu ja sen kirkkaina kimaltavat hanget; aina tulee lopulta keveä kevät, joka tuo mukanaan virvoittavat tuulet, herättää luonnon eloon ja puhdistaa mielen kaamoksen jätekuormasta.

Synkimmässäkin pimeydessä, syvimmänkin kaamoksen puristavassa syleilyssä vaalin sisimmässäni toivoa uudesta keväästä. Pimeys murtuu aina valon edessä.

Sadetanssi

21.6.2016 Yleinen

Huomasin, että pihalla oli muita lapsia. Se oli sitä aikaa, kun lapset vielä leikkivät ulkona. Siellä oli jokin leikki meneillään, poikia juoksi sinne tänne. Halusin mennä mukaan ja lähdin heti ulos. Siellä oli pitkästä aikaa yksi muita isompi kaveri, jonka luulin jo kasvaneen lapsuudesta. Siinä hän juoksi heti minua kohti. Voi sitä ilmettä! Hän näytti olevan niin onnellinen, kun sai taas leikkiä ulkona toisten kanssa. Kuin olisi palannut kotiin pitkän muualla olon jälkeen. Olikohan hän vain sekaisin ilosta, kun ei välittänyt vaikka törmäsi suoraan minuun ja kaatoi minut asfaltille niin, että tömäytin siihen pääni?

No, ei käynyt pahasti, leikki jatkukoon. Toiset menivät hiekkalaatikolle, minä viereiseen keinuun katselemaan. Neljä tai viisi lasta pyöri hiekkalaatikkoa reunoja pitkin ympäri. En tiedä, mikä homman idea oli, mutta se näytti ehkä jonkin verran sadetanssilta. Kaikilla tuntui olevan hauskaa. Muistan nähneeni samanlaista leikkiä toisenkin kerran, silloinkin katsellen sitä samaisesta keinusta. Viereisessä keinussa oli sillä kertaa kanssani isoveljeni. Hän katseli lapsijoukkoa ja sanoi, että on kyllästynyt pihaan. Että hänellä on varmaan kaamosmasennus.

Istuttuani pari minuuttia menin kotiin. Minulla taisi olla huono olo törmäyksestä. Kerroin siitä äidilleni ja menimme lääkäriin. Tunsin oloni urheaksi sanoessani lääkärille, että en mennyt heti kotiin sen jälkeen, kun satutin pääni.

Muistan yhden leikin ajalta, jolloin en vielä osannut puhuakaan. Olin taapero. Naapurin pari vuotta vanhempi poika oli meillä kylässä ja hän ajeli ympäriinsä jollakin isolla leikkiautolla. Muistan miten halusin olla leikissä mukana. Ei ollut mitään sanoja, ei sääntöjä, mutta naapurin lapsi oli leikin johtaja. Leikki tuntui joltain todella tärkeältä ja vakavalta.

Nyt katson TV:stä, kun aikuiset leikkivät. Potkivat jalkapalloa. Ovat niin vakavia.

Kyyneleitä, verta ja epäonnistumisia.

8.5.2014 Yleinen

Anteeksi etten hetkeen ole kirjoittanut. Minun elämääni on tällä hetkellä mahtunut niin paljon, etten yksin kertaisesti ole ehtinyt päivittämään. Nyt sen kuitenkin teen ja uskon että tästä postauksesta tulee pitkä.

Vappu meni varmaan kaikilla miten meni, joko olit selvinpäin tai sitten et todellakaan. Minä olen yksi niistä, jotka eivät todellakaan ollut selvinpäin ja siitä sitten se lähtikin. Sain iskettyä miehen ainakin yhdenyön ajaksi. Mutta siitä en edes enempää olisi halunnutkaan. Taidot jees, ulkonäkö ei. Mä kuitenkin selvisin siitä ja selvisin kaikesta mitä siitä seurasi. Mustasukkainen exä ja pari pientä muuttujaa. En mä niistä kuitenkaan aio sen enempää kertoa, kysykää jos kiinnostaa.

Se mistä aion tänään teille puhua on mun tunteet ja niiden sekamelska. Mä olen luvannut mun exälleni, että harkitsen hänen kanssaan seksi suhdetta. En kuitenkaan pystynyt siihen ja sanoinkin hänelle, että haluan olla vain kaveri. Kutienkin aina kun me silloin harvoin nähdään. Asiat johtaa toiseen vaikka en edes haluaisi. Vaikka päässä jyskyttäisi se järjen ääni ”EI” , teen sen silti. Miksi? Koska mä pelkään ettei häntä sen jälkeen kiinnosta enään nähdä. Koska pelkään, että en ole silloin enää mitään ja nyt mä sen huomasin mitä pelkäsin…

Mulla alko tossa pari pv sitten menkat, aina kun olen yrittänyt nähdä häntä ei ole kiinnostanut, hän on jossain muualla… Tekosyitä, tekosyitä. Sitten mä aloin mitettimään, kun näimme viimeksi, hoitelin hänet. Kun näimme viikonloppuna, panimme ja hän oikeastaan lähti heti sen jälkeen. Yllättävääkö? Eipä oikeastaan. Mitä muutakaan me voimme odottaa mieheltä, mieheltä joka hakkasi naistaan vuoden ajan. Mieheltä, joka oli aivan ylimustasukkainen kontrollifriikki, joka todennäköisesti petti minua koko suhteen ajan.

En mä olisi saanut olettaa mitään, mun olisi vain tyynen rauhallisesti pitänyt poistaa numero. Nyt mä kadun sitä.

 

 

Tietääkö kukaan muu kuin miehet mitä on pleijerinä oleminen, säädetään saadaan toinen ihastumaan ja jätetään ilman syytä. Mä olen alkanut tekemään tätä huomaamattani useiden jätkien kanssa. Saan kehuja, hyväksyntää, minusta pidetään, mutta en silti kiinnostu kenestäkään. Tai kiinnostun aluksi ja nytten olen löytänyt jätkän, joka jopa oikeasti kiinnostaisi. Hän asuu kuitenkin liian kaukana. Ja olen pelkuri, en mä lähde toiselle paikkakunnalle tapaamaan vierasta jätkää. Yli 200 km päähän, ei siinä ole järkeä. Ja onko tämä vain laastaria?

Miten te käsitätte laastarisuhteen? Minun mielestäni se on selviytymistapa edellisestä suhteesta, mutta eikö minun olisi jo pitänyt päästä yli? Aikaa on kulunut… Tänä viikonloppuna 7viikkoa, enkä vieläkään tiedä vihaanko vai rakastanko. Tekisi mieli vihata, ja minusta tuntuukin että todellakin VIHAAN. Mutta sitten tulee päiviä, kun itken koko päivän sängyssä pahaa oloani. On vain niin paha olla, voisi vain kuolla. Haluan kuolla.

Mä en tiedä miksi en mene puhumaan, en uskalla. Olen vasta päässyt masennuksesta ja nyt olen jo palamassa loppuun. Miten? Luulinko vain olevani vahva, minua pelottaa. Jos jatkan tätä, tiedän että palan loppuun ja masennun uudestaan, mutta en vain uskalla hakeutua kenenkään luokse. En halua puhua aikuiselle, ja kavereille en tätä tilannetta voi kertoa. ” Juu se mun exä joka oli niin ihana ja kiltti hakkas mut joka vklp, ja mä romahan NYT. ” Ei kiitos. Ennemmin kuolen kuin puhun. Ja niinhän tässä tulee käymään… En tiedä milloin, mutta tiedän, että niin käy. En osaa, en halua, antakaa mun vain olla…

xoxo Jessie<3