Selaat arkistoa kohteelle kaamos.

Kirjeitä verhojen takaa

30.12.2016 Yleinen

Pimeys hyökkää iholle. Harmaus pesiytyy luihin ja ytimiin. Silloin tällöin näyttäytyvä aurinko vihloo silmiä, puhumattakaan pimeyttä räikeinä halkovista keinovaloista. Se, että valkoinen talvi on kääntynyt taas likaiseksi loskaksi ja kosteaksi sumuksi, joka häälyy kaiken yllä, ei ainakaan auta. Vedän verhot kiinni ja piiloudun pieneen pesääni.

Sytytän kynttilän ja istun hämärässä, kuvittelen itseni jonnekin, missä tuntuisi toisenlaiselta. Mutta sisälläni kierteleviä ajatuksia ja tunteita en pääse pakoon. Tiedän, että osa niistä on valheita, jotka yrittävät houkutella minua taas yhä syvemmälle eksyksiin – mutta ne kuulostavat ja tuntuvat niin tosilta, etten saa niitä karistettua kannoiltani. Niinpä teen niiden kanssa matkaa mieleni pimeillä poluilla, kuuntelen niiden kylmiä kuiskauksia, jotka jäätyvät teräviksi, painaviksi möhkäleiksi sydämeni ympärille.

Kyniä ja papereita lojuu hujan hajan pöydällä. Joka päivä kirjoitan jotakin, vaikka se tuntuisi tyhmältä, vaikka sanat kaikuisivat tyhjyyttä, vaikka paperille ilmestyvissä lauseissa ei tuntuisi olevan mitään järkeä. Minun on pakko kirjoittaa, etten nääntyisi ajatusteni alle. Kirjoitan tarinoita siitä, mitä on ollut, mitä on ja mitä ehkä tulee; ja siitä, mitä ei ole koskaan ollut, mitä ei ole ja mitä ei ehkä koskaan tulekaan. Kirjoitan siitä, mikä on totta, ja siitä, mikä on vain kuvitelmaa. Kirjoitan kirjeitä; kirjeitä niille, jotka ovat olleet; kirjeitä niille, jotka ovat; kirjeitä, joita en koskaan lähetä. Kirjoitan kirjeitä itselleni. Kirjoitan Jumalalle. Kirjoitan, jotta edes paperi kuulisi kaikki ne kaiut, jotka kimpoilevat sisälläni.

Joinakin aamuina herätessä tuntuu, ettei maailmassa tai minussa itsessäni ole tarpeeksi hyvää, jotta kannattaisi kömpiä pois peiton alta. Syyt olla olemassa tuntuvat käyvän päivä päivältä vain ohuemmiksi. Mutta minä odotan. Odotan, että pimeä taipuu taas. Ja piilotan kaikki kirjeet.

Kaamos minussa

25.9.2016 Yleinen

Kesä meni taas ohi nopeasti, melkein huomaamatta. Syyskuu on jo pitkällä. Vähitellen levoton, melkeinpä pelokas lepatus sisälläni valtaa alaa – kaamos lähestyy.

Rakastan syksyä. Rakastan tähtitaivaita ja kirkkaita kuutamoita. Rakastan kynttilöiden pehmeää valoa. Rakastan ruskan värejä. Rakastan ilman raikkautta ja kirpeyttä. Rakastan muuttolintujen lähdön haikeutta ja toivoa niiden palaamisesta jälleen keväällä. Mutta joskus tahtoisin lentää lintujen mukana pois, kauas täältä, missä pimeys niin voimallisesti rusentaa maailman nyrkkiinsä.

Pimeys pelottaa minua. Jo lapsena pelkäsin pimeää ja mörköjä, ja tavallaan pelkään vieläkin. Näen toisinaan painajaisia, joista en herättyänikään pääse irti, ja koen joskus iltaisin valot sammutettuani pelkoa, jossa ei ole mitään järkeä, mutta joka on minulle silti hyvin todellista. Kummallista tässä on se, että pelkään pimeää enemmän sisällä, missä ei pitäisi olla mitään pelättävää, kuin ulkona, missä mahdollisia vaaroja on periaatteessa enemmän.

Kaamosajan pimeys imee minusta valon ja voiman. Kutsun sitä joskus hieman leikillisesti talviunille menemiseksi, mutta tosiasiassa ei ole kyse ollenkaan leikistä, vaan kaamosmasennuksesta. Siinä ei ole mitään hauskaa. Se ei ole myöskään kuvittelua tai kiinni asenteesta. Se on täyttä tuskaa ja turtumusta, mielen harmautta, ilottomuutta, väsymystä, joka valtaa koko kehon. Kuin yrittäisi kävellä kaulaansa myöten suossa samalla kun keho muuttuu lyijynraskaaksi.

Syksy ja alkutalvi ei ole ainoaa aikaa, jolloin kaamos saa minut valtaansa, vaikka silloin masennus usein on vaikeimmillaan. Joskus tuntuu, että pimeä on tehnyt minuun pesän, eikä aio ikinä lähteä. Se varastaa minulta päiviä, viikkoja, kuukausia lyhyestä elämästäni. Ne valuvat ohitseni likaisena harmaanvaahtoavana jokena kuin toteutumattomat haaveet, enkä saa niitä koskaan takaisin. Pimeys saa kaiken hyvän ja kauniin katoamaan kuiskaillen ilkeästi korvaani, ettei niillä ole enää merkitystä. Mielenkiinto kaikkeen hiipuu. Tahtoisin vain nukkua ja nähdä unia paremmasta.

Kaamos eristää minut, sulkee minut pimeään koteloon, josta en pääse ulos. Yksinäisessä, uuvuttavassa pimeydessä kaikki ikävä, kipeä ja paha korostuu. Tuskalliset muistot, haavoittava epävarmuus ja kuristava toivottomuus ripustautuvat minuun kuin painavat kahleet. Kahleilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa, mutta pimeys sekoittaa mielen ja saa kahleiden painon tuntumaan todelliselta – tai ehkä jopa todellista raskaammalta. Vaikeinta on joskus kantaa naamiota: mikään tästä kaikesta ei välttämättä näy minusta, sillä olen oppinut taitavasti piilottamaan kaiken, mitä toiset eivät halua minussa nähdä.

Jos vieraannun valosta tarpeeksi, pimeydestä voi tulla verho, jonka taakse piiloudun. En uskalla enää tulla esiin, vaikka voisinkin. Silloin minusta tuntuu, että pimeys on osa minua, tai että minä olen osa sitä. Että on parempi pysytellä hämärässä, varjojen kätköissä, jotta en olisi häiriöksi, vaivaksi ja haitaksi – tai joutuisi kohtaamaan kaikkea sitä, mikä minua valoisassa maailmassa pelottaa. Joskus olen jo valmistautunut ja rohkaissut mieleni, mutta sitten olen kuitenkin vajonnut verhon taakse polvilleni uskaltamatta edes raottaa sitä.

Pimeys tuntuu joskus kestävän loputtomiin. Se virtaa suonissa kuin musta, pikitahmea veri myrkyttäen ajatukset, vaimentaen sydämen sykkeen. Se puskee minua vasten kuin valtaisa myrsky, kaataa maahan, peittää alleen, eikä päästä otteestaan. Kuin aikoisi haudata minut elävältä. Se tukahduttaa elämänhalun ja saa minut unohtamaan, että kaikesta huolimatta olen yhä elossa – ja että kaikesta huolimatta haluan elää.

Mutta jos olen oppinut pimeistä ajoista jotain, niin sen, että valo tulee aina takaisin. Vaikka säde kerrallaan. Vaikka odottaminen tuntuisi ikuisuudelta. Aina tulee helmikuu ja sen kirkkaina kimaltavat hanget; aina tulee lopulta keveä kevät, joka tuo mukanaan virvoittavat tuulet, herättää luonnon eloon ja puhdistaa mielen kaamoksen jätekuormasta.

Synkimmässäkin pimeydessä, syvimmänkin kaamoksen puristavassa syleilyssä vaalin sisimmässäni toivoa uudesta keväästä. Pimeys murtuu aina valon edessä.