OmaBlogi.fi

Malakiaksen ”Kukka ja Hauta” sai alullaan minut epäilemään liiallista yritystä yleisön ”järkyttämiseen”, mutta hellyin teoksen sympaattiselle päähahmolle ja ristiriitaiselle lopulle.Jesse Jalosen ”Pauli” muistutti aikuisille lapsia omaaville vanhemmuuden olevan kaikista tärkein rooli, vaikka aikuisen elämässä siinä sivussa olisikin tarve itsensä ammatilliseen kehittämiseen tai muuhun itsensä etsimiseen.

Jonne Järvisen ”Lissa” oli dokumentti nuoresta saamelaismiehestä, joka kesäisin kävi lapsuudenseuduillaan 83-vuotiaan perhetuttunsa opissa perinteisiin saameilaiskäsitöihin. Etenkin vanhempi mies sai minut pohtimaan sitä, että elämä on aina ollut tulevaisuudeltaan epävarmaa, ei se ole uusi ilmiö. Mutta aivan kuin se ahdistaisi enemmän tänä päivänä…?

Risto-Pekka Blomin Teemapuistossa oli jotain minuun vetoavaa yksinkertaisuudessaan. Oranssi puhaltimessa huojuva muovimies toi mieleen yksinäisen tanssin, johon monet erinomaisuudessaan ajautuvat. Mutta hieman liian kärjistetyn kliseinen monologi häiritsi minua, tuskinpa aina menestys vaatii vastapainoksi läheisten menetyksen ja kylmät ihmissuhteet. Luulen, että kateellisten ja katkerien helpompi hyväksyä toisten menestys uskomalla tällaisiin yksinkertaisuuksiin.

Innostuin! Lyhyt pätkä parhaimmillaan antaa nopeasti uutta oivallusta omaan elämänkatsomukseen. Huonoimmillaan alleviivaa liikaa omaa sanomaansa aliarvioiden katsojaa.