Selaat arkistoa kohteelle järkytys.

Aika herätä

31.12.2016 Yleinen

Kuten sanottu, lukiosta pääsemistäni seurasi elämäni paras kesä. Siitä tasan vuoden päästä oltiin luisumassa takaisin alkuun. Nyt on Joulukuun viimeinen päivä ja täällä ollaan. Lähtöruutuun palaaminen ei kuitenkaan muuttanut mitään ennen kuin huomasin jääneeni siitäkin kauemmas. Olin astunut ulos pelilaudalta.

9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Se päivystyksen lääkäri istui viereeni ja katsoi minua vakavana. Hän lausui sanansa harkitusti, painavasti ja hitaasti. Ymmärsin kyllä. Jos en ala syömään, edessä on sairaala. Sydämeni ei kestä. Elimistöni on saatava pois kuivumistilasta. Kidutan sydäntäni. Kidutan itseäni. Istuin hiljaa ja nyökkäilin. En tiedä uskonko enää edes parantumiseen… Välillä se vaan tuntuu niin kaukaiselta, vähän niin kuin joltain tarulta tai legendalta. Jännitin vain sitä pääsisinkö kotiin vai en. Yleensä minun päivystysreissuni päätyvät osastolle.”

Kaikki rakentamani on viety minulta silmän räpäyksessä. En ole kykeneväinen asumaan yksin, ja sairaalan ovi aukenee minulle päivä päivältä enemmän. Sydämeni on alkanut sanoa itseään irti. Rytmihäiriötyyppiset kohtaukset eivät säikäyttäneet minua ennen kuin pulssini nousi hälyttävän korkealle punnituksessa. Nyt istun paikoillani koettamatta rasittaa kroppaani, koska tiedän että ohjakset eivät enää ole minulla. Ne eivät enää ole edes Anoreksialla. Kaikki riippuu sydämestäni. Minä voisin ehkä vaikuttaa sen hyvinvointiin, mutta kukaan ei enää pysty sanomaan onko se liian myöhäistä.

Kun puhutaan Anoreksiasta, puhutaan aina siitä heräämisen hetkestä. Hetkestä, jona sairastunut ymmärsi jotakin niin ratkaisevaa, että tie terveyteen lähti raketin lailla etenemään. Kun olen kirjoittanut tästä kaikesta, olen miettinyt ja kaivellut historiasta sitä hetkeä, mikä herätti minut. Nyt, takaisin alkuun palatessani en ainoastaan kokenut sitä hetkeä, vaan myös tajusin, että en ollut kokenut sitä ennen. En löytänyt heräämishetkeäni historiastani, koska sitä ei ollut koskaan tapahtunut.

Anoreksia vaivutti minut kaameaan painajaiseen todellisuudesta kuudeksi vuodeksi. Kirjoitin siitä, miten masennuksen ilmaantuessa uudelleen kadotin hetkellisesti tahtoni parantua, mutta nyt minusta tuntuu, että se onkin ollut piilossa koko ajan. Se on nukkunut kaiken aikaa kuin Prinsessa Ruusunen, eikä ole tämän kuuden vuoden aikana kertaakaan ollut kunnolla hereillä. Vuoteenaan sillä on ollut Anoreksian vankila ja unikuvinaan kauhukuvat kaikesta minulle näiden vuosien aikana tapahtuneesta. Se on ehkä kävellyt unissaan niinä hetkinä, kun asiat ovat olleet vähän paremmin. Kuuden vuoden aikana tapahtuneet kauhut ovat kuitenkin olleet totisinta totta, ja sydämeni koettaa nyt kertoa sitä minulle. Kaikkien vuosien jälkeen heräämiseen tarvittiin lopulta tapahtumaketju, joka vain sattui käynnistymään juuri oikeaan aikaan.

Sydämeni toimintahäiriöt ravistelivat minua ja tahtoani kevyesti Anoreksian luomasta unesta. Varsinainen herätys alkoi tapahtua kuitenkin muutaman päivän jälkeen kun siskoni laittoi minulle tekstiviestin. Istuin bussissa ja itkin jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Siinä viestissä ei kirjaimellisesti ollut mitään maailmaa mullistavaa tai elämää suurempaa, mutta minulle se oli kirjaimellisesti juuri sitä kaikkea. Hän ilmaisi huolensa. Hän sanoi pelkäävänsä sitä, miten sydämeni alkaa irtisanoutua, ja miten järkyttävää on, että edes se ei saa minua heräämään tästä kaikesta. Itkin ahdistuksen omaisesti. Se ei kuitenkaan ollut ahdistusta. Se oli pelkoa. Mitä jos hän on oikeassa? Se mahdollisuus on olemassa. Mitä jos en ole herännyt, mitä jos en herää, ja mitä jos on liian myöhäistä herätä?

Bussi oli perillä, meikkini olivat poskilla ja Fiian viesti välkkyi yhä kännykkäni ruudulla. Tilanne oli eskaloitunut ja kukaan ei enää tiennyt mitä olisi tehtävissä. Äitini oli minua vastassa, ja hän todella kävi yhden automatkan aikana läpi koko järkytyksen kirjon. Hän lohdutti minua, hän itki itsekin, hän oli epätoivoinen, hän oli melkein vihainen, hän kiroili, ja oli ennenkaikkea tuskainen. Kaikesta siitä tunteiden myllerryksestä Anoreksian verkon läpi repeytyi hänen itkun ja vihan sekaiset sanansa: ’Katson vierestä kun tyttäreni tekee hidasta itsemurhaa’. Se oli kipeä potku minun syvälle unelleni. Vahvempi ravistus. Ymmärrys siitä, että se itsemurha ei ehkä olisi kauaa enää edes hidas. Sydämeni voisi päättää kaiken viiltävän nopeasti.

Kun pääsimme kotiin, isäni sanoi: ’Ootko sä koskaan edes ollutkaan parantumassa? Ole rehellinen itselles. Ootko sä ikinä ollut edes pääsemässä irti tosta sairaudesta?’ Ne sanat, ja hänen kärsivä ilmeensä tuntuivat kylmältä vesiämpärilliseltä suoraan Anoreksian minulle rakentamaan risuvuoteeseen. Tiedän nyt vastauksen kysymykseen, mutta sillä ei enää ole merkitystä.

Palasin siskoni viesteihin. En enää itkenyt, vaikka kasvoni olivat kyyneleistä turvonneet. ’Musta tuntuu että toi sydänjuttukaan ei oo oikeesti herättänyt sua. Pelkään ihan sikana et toi tauti vie sut mukanaan’. Silloin jostain mieleni pohjalta, syvältä pimeimmästä kaivosta, häkkien ja verkkojen alta hätkähti hereille minun tahtoni. Siitä, kuten minusta itsestänikin oli jäljellä vain nälkiintynyt varjo, mutta se oli silti minun tahtoni. Se olin minä itse, ja se oli ensimmäinen kerta kun Anoreksia ei kyennyt käyttämään luonnettani minua vastaan. Olen päättäväinen, pippurinen, ja ärsyttävän itsepäinen. Keräsin ne kaikki piirteet Anoreksian levittämästä palapelistä ja asettelin ne takaisin omille paikoilleen. Purin hammasta yhteen ja yllättävää kyllä, olin vihainen.

Olisin halunnut vastata siskolleni, että ei ole syytä huoleen. Olisin halunnut luvata, että kaikki järjestyy, ja niin olisin aina ennen sanonut. Nyt olin kuitenkin hereillä ja tiedostin tilanteen kaikessa sen kauheudessaan. Kykenin ainoastaaan lupaamaan, että teen kaikkeni parantuakseni, ja sitä tarkoitin nyt enemmän kuin koskaan ennen. Minut ja tahtoni oli herätetty mitä inhottavimmalla tavalla, mutta en ollut vihainen herättäjilleni. En isälleni, äidilleni, enkä siskolleni. Olin vihainen Anoreksialle.

Sydämeni sekä perheeni oli puhunut. Kukin tahoiltaan, tietämättään mitä heidän sanansa aiheuttivat. Minä olen hereillä, ja tahdollani on yhtäkkiä voimaa. Se on nukkunut pitkään, ja nyt huomaan että nukkuminen virkistää. Heräämiseen tarvittiin kaikkien vuosien jälkeen siis yksi epäkuntoinen sydän ja kolme huolesta sekaista, minulle maailman rakkainta henkilöä. Fair enough, kaikkilla on sydän, mutta kaikilla ei todellakaan ole kolmea maailman rakkainta henkilöä ja niiden seinähullua huolta, joka herätää tahdon kaikkea muuta kuin hellästi kutittelemalla. Ehkä siihen tarvittiin myös kaikkien palasten loksahtaminen paikoilleen vain oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. En tiennyt – enkä vieläkään tiedä onnistuuko Anoreksian voittaminen, mutta viimeinen erä on alkanut. Oikeastaan, nyt pelilaudalta pudonneena toivoisin, että minun ei tarvitsisi palata sinne lainkaan. Se on Anoreksian keksimä lautapeli. Jos lähden toiseen suuntaan, saan ehkä vaihteeksi luoda omat sääntöni.

Järkytys

1.10.2015 Yleinen

Nyt on ollut vuorokausi aikaa toipua tuosta eilisestä uutisesta. Kyllä oli muuten viime yönä uni hukassa. Valvoin varmaan puoli yötä miettien miten tässä käy, ja miten tässä kävi näin. En oo vieläkään asiaa oikein hyväksynyt, vaan jotenkin edelleen on ihan sekava olo. Aamulla koitin sitten keräillä itteeni ja ajatuksiani kasaan, että pystyisin tekemään kouluhommia. Olin kuitenkin asennoitunut siihen, että tänään tai huomenna otan tyhjennys lääkkeet ja sitten elämä jatkuu (olin suunnitellu ottavani viikonloppuna myös reilusti viiniä). Mutta ei sitten. Soittelin aamulla klinikallekin kyselläkseni vähän, että mitäs nyt. Hoitaja olikin aikonut soittaa minulle, sillä lääkärini oli heti halunnut ottaa puhelinajan ja puhua kanssani jatkosta. Siinä sitten käytiin vielä tän hetken fiiliksiä läpi ja jäin odottelemaan lääkärin puhelua.

Iltapäivällä sitten lääkäri soitti. En oikein tienny, että mitä ois pitäny sanoa. Lääkäri oli tietenkin kovin iloinen, mutta edellinen raskaus huomioon ottaen ja nyt tämän sikiön kokoa ajatellen, ei halunnut turhia juhlia. Hissukseen mennään eteenpäin. Oli kuitenkin sitä mieltä, että sitä kokoa ei nyt kannata miettiä. Että mennään seuraavaan ultraan ja katsotaan mikä tilanne. Hän suositteli myös, että pääsisin nyt niihin NIPT- kromosomitutkimuksiin, jossa siis tutkitaan sikiön kromosomeja mutta se tehdään minun verestäni. Tämä on uutta ja huomattavasti turvallisempi tutkimus kuin istukka- tai lapsivesinäytteet. Yksityisellä tuo koe on kuulemma sen verran kallis, että jos kunnallinen ei suostu sitä ottamaan niin sitten mennään perinteisellä seulalla, tosin jos löytyy jotain, niin kukaan ei tule pistämään minkäänlaista piikkiä minun kohtuuni.

Kysyin lääkäriltä, että miksi se sikiö ei näkynyt viikko sitten. Siihen lääkärillä ei tietenkään ollut mitään yhtä oikeaa vastausta, vaan se on voinut olla jossain piilossa niin ettei se vaan näkynyt. Näin voi kuulemma käydä myös myöhäisemmilläkin viikoilla, mistä syystä yleensä tehdään uusi ultra reilun viikon jälkeen. Jotenkin omaa oloa ainakin vähän helpotti se, kun puhuimme edellisestä raskaudesta ja siitä, että kun tilanne on nyt sama, mutta miten kävi viimeksi. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, ettei sitä sikiön kokoa voi yhdistää siihen miten viimeksi kävi. Nyt kaikki voi mennä hyvin, tai sitten ei. Saa nähdä miten tässä käy. Elämä on ihmeellistä ja yllättävää. <3

Oli soitettava tänään muuten taas sinne neuvolaan ja kerrottava tilanteesta. Nyt on varattu neuvola-aika ultran jälkeiselle viikolle, jotta ehdin sitten saamaan lähetteet verikokeisiin oikeilla viikoilla jne. Melkosta rumbaa tämä näyttää olevan.

Throw back

25.2.2015 Yleinen

Hiihtoloma on nyt ohi ja koulu on taas alkanut. Hiihtoloman kolme viimeistä päivää olin Messilässä laskettelemassa. Kun lähettiin sinne nii mä vaa kuuntelin musiikkia ja loin tän blogin ja söin vähän karkkii ja taisin käyä myös instagramis. (@minimonsterii) Ajomatka kesti sellasen tunnin. Kun lopulta päästiin rinteisiin, vuokrasin sukset ja laskin niillä ekan illan. Tokana päivänä käytin mun suunnitelmaa, eli otin laudan, ja laskin sillä. Aluks luulin et tää ei onnistu ikinä, mut sittelounaan jälkeen mä tajusin et mul onki tarpeeks taitoo, itsevarmuutta ja haluu mennä isoon rinteeseen. (siihen loivempaan, vaik seki oli jyrkkä) Se meni paaaaljon odotettua paremmin. Vähänkö mä olin tyytyväinen mun laskuihin ku osasin. :) Se oli muuten yllättävän raskasta ja mua sattu pohkeisiin sen loppuillan ja mun nilkkaki oli kipee. Mun Kolmannen päivän suunnitelma oli et ottasin taas sukset alle, mut olin niin tyytyväinen mun lautailu taitoihin et päätin sit ottaa laudan. Sitä paitsi lautailu on paljon makeenpaa ku suksilla meno. ;)

Minä laudalla valmiina laskemaan mäkeä alas

Minä laudalla valmiina laskemaan mäkeä alas

Seki päivä oli hyvä ja laskut onnistu paremmin ku olin oottanu. Ennen ku lähettiin kotimatkalle, päätettiin paistaa nuotiolla makkarat. Autossa sai viel syyä leipää ja napostella karkkeja. Sil matkal kuuntelin myös musiikkii ja kävin instas ja yritin kirjottaa tän varmaa jotai viis kertaa ja eilen mä sain tän jopa valmiix mut sitku yritin tallentaa sitä varmuuden vuoks, nii tää melkei koko juttu katos. Täs oli 217 sanaa ennen tallennusta ja tallennuksen jälkeen enää 72 sanaa. :(  Mut pysytään aiheessa. d;  Kun lopulta päästiin kotiin, alko melkei heti arkeen valmistautuminen. Mun viikko ei alkanu mitenkää kevyesti ku kouluu oli sellasen 7 tuntii. (08.15-15.00)  Kaiken lisäks sain kuulla et yks meiän koulun tyyppi oli kuollu hiihtolomal. Se oli suht järkyttävä tieto  );

Mut kiitos ku jaksoitte lukee ja hiihtolomast tulee viel ainaki yks tällanen ja mun muutki kirjotukset saattaa olla aika pitkii. :)