Selaat arkistoa kohteelle jännitys.

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Adrenaliinia ja esiintymislavoja

5.4.2017 Yleinen

Musiikki on toinen ulottuvuus. Paikka jossa haluan olla, työ jota haluan tehdä, ja asia jossa haluan olla hyvä. Minulle elämisen arvoiset hetket ovat aina olleet liitoksissa esiintymiseen ja sen tuomaan adrenaliiniin. Olen läpi sairauteni tavoitellut niitä hetkiä heittämällä itseni esiintymistilanteisiin yhä uudestaan ja uudestaan.

En tiedä miten anorektikot yleensä viihtyvät yleisön edessä. Ehkä on poikkeuksellista, että olen pyrkinyt lavoille jopa sairaimpina vaiheinani. Voisi kuvitella, että katseiden osuessa minuun, olisin ollut täysin paniikissa. Usein ennen esiintymisiä tunnenkin ennenaikaista kauhua kaikista niistä silmäpareista, jotka tulevat kiinnittymään minuun. Ne kauhut heijastuvat kuitenkin minun omista silmistäni. Jos en ole ennen lavalle astumista tyytyväinen omassa vartalossani, ihmisten katseet tuntuvat nauliintuvan minuun terävällä tavalla. Kun taas olen panostanut siihen, että viihdyn itseni kanssa mahdollisimman hyvin, ne tuntuvat kohdistuvan minuun lempeämmin.

Minä en ole neuroottinen ulkoisesta habituksestani. Voin huoletta mennä kauppaan yöpuvussa tai lähteä ulos ilman meikkiä. Lavoille noustakseni tarvitsen kuitenkin rauhan itseni kanssa, ja sen saavuttamiseksi tarvitaan useita täydellisyyttä tavoittelevia tunteja. En valmistaudu huolellisesti näyttääkseni hyvältä muiden silmissä. Käytän sen ajan kerätäkseni kasaan kaikki ne pienet palaset joista pidän itsessäni, ja käyttääkseni niitä rohkeutena jonka avulla uskallan lähteä lavalle tavoittelemaan hetkiä, jotka herättävät elämäniloni. Sairauteni kanssa niiden palasten kerääminen ei ole helppoa. Toisinaan se tuntuu kadulle hajoneen lasipullon kasaamiselta paperiliiman kanssa.
Laittaudun mielelläni jo useita tunteja ennen keikkapaikalle lähtöä, sillä tarvitsen niin sanottua henkistä hengailuaikaa, jonka käyttämiseen saan rauhan vasta kun kaikki muu mahdollinen on tehty. Istuskelen monesti täydessä ulkoisessa lähtövalmiudessa paikoillani keräten sisäistä valmiutta. Valmistautumisrituaalini hämmästyttävät erityisesti siskoani, joka nukkuu vielä vartin ennen lähtöä ja hyörii sitten itsensä keikkakuntoon vain muutamissa minuuteissa. Sitä ei kutsuta huolettomuudeksi, vaan sisäiseksi tasapainoksi. Siskoni tapauksessa molemmat termit ovat kuitenkin kuvaavia.

En pelkää yleisöä, vaan oikeilla eväillä saan siitä voimaa. Jo sairaimpina aikoina tunsin itseni paremmaksi jokaisten aplodien myötä. Ne olivat minulle ainoita onnistumisen kokemuksia kaiken epäonnistumisen keskellä, ja ilman niitä olisi ollut vieläkin hankalampaa ponnistaa terveyden suuntaan.

3.10.2013, Torstai klo 10:30
”Kun seisoin lavan takana valmiina kävelemään sinne, minua pelotti. Ei siksi että emme olisi harjoitelleet tarpeeksi, koska olimme raataneet kuin hullut sen konsertin eteen… Mutta jotenkin olen ollut niin väsynyt, että tuntui että olisin ollut horroksessa kaikki päivät ja sitten BUM, yhtäkkiä herännyt siitä: Valmiina astumaan suuren (suuremman kuin osasimme ikinä odottaa) yleisön eteen. Hassua ja odottamatonta oli se, miten kaikki meni niin hyvin. Jos tunsin olevani valveilla ennen kuin astuin saliin, niin taisin tuntea itseni jopa eläväksi kun ensimmäinen biisi oli ohi. Jokaisten aplodien jälkeen elin yhä enemmän. Yleensä vain keskittyy siihen mikä on pielessä ja mitä voisi tehdä paremmin, mutta nyt kaikki oli melkein kohdallaan.”

”Muut jatkoivat yöhön fiilistelemään, minä en yksinkertaisesti pystynyt… Aina pitäisi pitää hauskaa kun siihen on mahdollisuus, mutta väsymys naulaa minut lattiaan. No, yksikin eloisa hetki tämän unihiekan keskellä on aika mieletöntä. Pystyisipä eloisista hetkistä imemään myös fyysistä energiaa. Niistä saa voimaa ajatella että kaikki järjestyy, mutta se voima ei nosta minua ylös sängystä tai lattialta ja ravistele kiinni tähän elämään. Ehkä se vain saa minuun tahtoa avata silmät väkisin silloin kun ne tekisi mieli sulkea, ja sekin on jotain. Tällaiselle päivälle avaisin aina silmäni, ja ajatuksissani tulen avaamaan ne tähän päivään vielä monesti.”

 Esiintymisjännitys on ilmiö, joka on käännettävä voitoksi. Sille pitää antaa tilaa, mutta ei valtaa. Kun pienenä esiinnyin pianomatineoissa, en koskaan oppinut hallitsemaan jännitystäni. Se oli kamalinta mitä tiesin. Matineat itsessään ovat jääneet minun muistoihini painajaisena. Muistan ne jäykkinä tilaisuuksina joissa salin täytti painostus. En osannut selättää jännitystäni koska en kertaakaan muista todella halunneeni nousta lavalle näyttämään mitä osasin. On kaksi eri asiaa olla jännittynyt, ja kokea olevansa väärässä paikassa. Kun olen löytänyt sen mistä nautin, on uskomaton tunne astua lavalle jännityksen kanssa, ei sen varjossa. Jos ei jännitä, ei koskaan ylitä itseään lavalla, koska ilman jännitystä ei ole mitään ylitettävää. Olen helposti liian kriittinen itselleni ja unohdan, miten lavalle nouseminen jännityksen lomasta on itsessään jo oman itsensä ylittämistä.

 Olen tehnyt lukuisia teatteriesityksiä ja keikkoja kunnossa, jossa en olisi itsekään uskonut selviytyväni esitysten viimeisille tahdeille asti. Olen palavasti kaivannut onnistumisen tunteita, mutta olen myös ollut tunnollinen ja pitänyt huolta siitä, ettei esiintymisiä peruta kevyistä syistä. Totuus kuitenkin on, etten ole perunut niitä myöskään raskaista syistä.

Adrenaliini on mielenkiintoinen ilmiö. Se joko nostaa suorituksen uudelle tasolle, tai sitten –kuten minun tapauksessani, se siirtää jaksamisen maaliviivaa hieman pidemmälle. Adrenaliini on usein kantanut minua kun omat voimani ovat loppuneet, mutta sen kanssa suorittaminen tuntuu marionettiesitykseltä, jossa adrenaliini vetelee minuun sidotuista naruista. Se ei ole ihanteellinen tapa tehdä sitä mitä rakastaa. En ole koskaan pyörtynyt lavalle, mutta sitäkin useammin olen lyyhistynyt sieltä poistuessani. Adrenaliini kykenee ihmeisiin, mutta unohdan liian helposti, kuinka lyhytnäköisiä sen ihmeet ovat. Kun esiintymisen ja jännityksen aikaansaama energia haihtuu, huomaan usein ajaneeni itseni entistäkin huonompaan kuntoon. Minulla on eniten kokemusta juuri siitä, miten lavalle noustaan ilman terveyden tuomia takeita, mutta muistan myös millaista on esiintyä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Silloin adrenaliinin voima tuntuu terveelliseltä Heroiinilta.

Anoreksian kanssa esiintyminen on sen vääristävien ominaisuuksien kanssa aina oma prosessinsa. Esiintyjänä on tärkeää olla itsevarma ja seistä oman tekemisensä takana. Anoreksia vaikuttaa epävarmuustekijöillään tietysti niihin molempiin, ja puuttuu sen lisäksi myös ihan konkreettiseen jaloilla seisomiseen syömättömyyden aiheuttamalla heikkoudella. Vaikeinta minulle on kuitenkin pitää sairauteni kurissa, kun se saa esiintymisjännityksestä aiheutuvat negatiiviset sivuilmiöt esittäytymään minulle riemunkirjavana kaupanpäällisenä.

 16.10.2016, Sunnuntai klo 02:12
”Nappasin itseltäni taas yhden todella sairaan ajatuksen. En tiedä mitään parempaa kuin keikkailun tuoma adrenaliini ja fiilis kun ihmiset tykkää. Siinä ei ole mitään sairasta. Sairasta on seuraava: Yleensä ennen keikkaa kroppani reagoi koko päivän jännittämällä vaikka mieleni olisikin suhteellisen rauhallinen. (Yleensä sekään ei ole rauhallinen, stressin aiheet ovat vakiot… Esim. kestääkö ääni, koska olen aina kipeä). Kroppani jännittää pistämällä vatsani totaalisen sekaisin. Riippuu keikasta kuinka sekaisin, mutta esimerkiksi tänään mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mieli. Ruoan nopea poistuminen on äärimmäisen inhottavaa. Se poistuu vaikken edes söisi mitään. Kukaan ei voi nauttia sellaisesta. Mutta se poistuu. Ja siksi se on minusta salaa siistiä vaikka se sattuu. Ja se on sairasta. Todella sairasta. Rakastan keikkailua ja haluaisin rakastaa sitä vain ja ainoastaan oikeista syistä. Mutta rakastan sitä oikeista ja vääristä syistä. Olen tänään syönyt todella vähän, ja kaikki mitä olen saanut alas, on tullut heti ulos. Adrenaliini antaa virtaa hoitaa keikan läpi, mutta sen jälkeen voimat menee. Makaan nyt sängyssä ja tunnen miten huomenna huippaa vielä enemmän. Vatsa on niin tyhjä kun voi olla, ja koitan olla antamatta itselleni lupaa pitää sitä kivana juttuna, mutta kuitenkin pidän.”

 Isäni minulle epäilyksinä ja tekosyinä näyttäytyvät lauseet muuttuvat todellisiksi syiksi joka kerta kun saan itseni kiinni anorektisesta ajattelusta yhdistettynä keikkailuun. Ei keikalle voi ottaa ihmistä joka jättää syömättä tai pyörtyilee. Laulajan homma on raskasta työtä, ja siitä pelkän adrenaliinin voimalla selviytyminen avaa minulle sairaalan ovia keikka keikalta. En tiedä olenko koskaan kiittänyt isääni siitä, että hän on lopultakin ottanut minut keikoille mukaan, vaikka tiedän, että toisinaan koko bändi on jännittänyt minun kuntoni puolesta. Hän on joutunut sulauttamaan isän sekä työkaverin roolit yhteen, ja hän on tehnyt sen molempien roolien kustannuksella. Voiko isä päästää huonokuntoisen tyttären lavalle? Voiko työkaveri kieltää toista tulemasta töihin? Voiko isä antaa anteeksi itselleen jos tyttären sydän pysähtyy lavalla? Nämä ovat isäni näkökulmasta esitettyjä kysymyksiä, joita minä olen vasta hiljattain oivaltanut ajatella. Voin pahoin kun mietin, onko isäni joutunut miettimään niitä kaikki nämä vuodet. Samalla olen kiitollinen siitä, että minut lopulta otettiin –ja pidettiin mukana. Ilman sitä, en olisi saanut onnistumisen kokemuksia, jotka tarjoavat terveyttä minulle kultaisella lautasella. Sillä lautasella on terveyden muoto, joka lävistää Anoreksian haarukalla syöttäen minulle ajatuksen: ”Mieti miten siistiä tämä olisi jos olisin kunnossa.”

Huonossa kunnossa keikkailu ja esiintyminen näkyy aina esityksen jälkeisessä tunnelmassa. Fyysisesti merkit ovat selvät: uupumus, huimaus ja tärinä. Jalat eivät kanna ja heikottaa. Henkiset merkit ovat kuitenkin minulle paljon merkittävämpiä. Adrenaliini auttaa selviytymään viimeisiin aplodeihin saakka, mutta esitykseen ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen, kun sen tekee puolikuntoisena. Keikkojen saattaminen loppuun sairautta kantaen on ehkä itsessään jo onnistumista, mutta minulle onnistuminen on jotain aivan muuta. Se on tunne siitä, että olen tehnyt kaikkeni. En kaikkeani Anoreksian tarjoamissa puitteissa, vaan kaikkeni minuna itsenäni.

Kun esiintyjä onnistuu, välittyy onnistuminen myös yleisöön, ja heijastuu sieltä takaisin välittömänä. Silloin aploditkin kuulostavat erilaisilta. Minun matkaani Anoreksian kanssa mahtuu kuin mahtuukin uskomattomia onnistumisia. Niiden ohella olen kokenut useita henkilökohtaisia katastrofeja.

26.3.2017, Sunnuntai klo 02:15
”Minua harmittaa… Saatiin tehtyä isot bileet Marinaan, mutta itse en ollut hyvä. Kroppani ei pysynyt mukana ja koko homma meni selviytymiseksi. Pää unohteli kaikkea ja lauloin huonosti… Olin jännittänyt koko päivän eikä mikään ruoka pysynyt sisällä. Söin jopa yhden välipalan liikaa. Vapaaehtoisesti. Se ei tuntunut auttavan… Olin surkea. Olen niin pettynyt itseeni. Tämä kaikki saa minut taas kyseenalaistamaan kaiken… Onko minusta sittenkään tähän tässä kunnossa? Fiia on rautainen ammattilainen, ja onneksi on. Mutta sitten on näitä keikkoja kun tuntuu että kompuroin perässä koko setin… Se saa minut todella miettimään. Ensin inhoan sairauttani ja sitä, etten pysty siihen mihin haluaisin pystyä. Vaikka kuinka koitan syödä, niin pää ei toimi ja kroppa ei jaksa. Mutta sitten mietin pidemmälle. Pystynkö minä tähän lainkaan?”

 10.4.2016, Sunnuntai klo 04:00
”Minulla on kurkku kipeä ja olen stressannut ääntä koko eilisen ja tämän päivän ihan melkeinpä näille pikkutunneille saakka, mutta kyllä oli kivaa. Pitkästä aikaa tunsin taas eläväni! Jokaikinen keikka muistuttaa minua siitä että hei, tämä on elämää. Sitä pitää elää eikä pelkästään selviytyä.”

 20.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
” Olin kipeä ja rehellisesti sanottuna pelkäsin niiiiin paljon astua sille lavalle. Pitkästä aikaa se oli sellainen jännitys että en olisi halunnut nousta lavalle lainkaan. Paineet olivat kai niin suuret… Mutta se meni hyvin. Hirveän hyvin ja se oli ihanaa. Ihan uutta ja ihan hirveän ihanaa. Toimiva bändi, iso lava, paljon tanssivaa yleisöä ja minulla edessäni vain mikkiständi ja lavalla paljon tilaa liikkua. Ei nuotteja, ei sanoja. Täytin myös 20 mutta en muistanut koko syntymäpäivääni, olin koko päivän stressannut kuollakseni ja todennut satoja kertoja että tästä ei ole tietä ulos. Että minun on astuttava sille lavalle olin sitten kipeä tai en, tai olin sitten epävarma kyvyistäni tai en. Mutta yleisö lauloi minulle Paljon onnea. En edes tiedä mistä ne tiesivät!! Bändi lähti lavalta ja seisoin siellä yksin ja kuuntelin kun koko halli huutaa ’PALJON ONNEA EDEN’. Siinä hetkessä suljin silmäni, avasin ne uudestaan ja otin niillä kuvan mieleeni. Sellaisen kuvan jota en ikinä unohda.” 

Eskapistista rakkautta.

4.7.2016 Yleinen

Eksyin. Oli pimeää ja kylmä. Kuusikko oli niin tuuheaa, ettei sekaan meinannut mahtua. Sain monta haavaa naamaani ja varpaani olivat kuin jääkalikat. Pelkäsin menettäväni varpaani. Sota oli raivonnut jo kolme vuotta. Koko partioni oli jäänyt satimeen. Muut oli ammuttu ja minä jäin kiinni. He sitoivat minut puuhun ja jättivät siihen. Luonnon armoille paitasilleen ilman saappaita. Ensilumi oli satanut jo viikko sitten ja peittänyt mustan valkoiseen. Se oli miellyttävää ja teki vihollispartioiden seuraamisen helpoksi. Nyt se meinasi syödä varpaani. Kiipesin mäennyppylälle, jotta näkisin missä olin. Viimeiset neulastupsut edestä työnnettyäni näin allani avautuvan jokilaakson. Kauniin lumenpeittämän lakeuden, jonka toisella puolella oli suuri tunturi. Joen mutkassa näkyi savua. Siellä oli pieni kota ja muutama eläinhaka. Ilmeisesti poroja. Joku liikkui pihalla mutten erottanut hämärässä kulkijasta mitään. Lähdin nopeasti kohti kotaa, tulta ja lämpöä. Tuupertuisin pian. Kun ulkona liikkuva hahmo huomasi minut se poistui vikkelästi sisälle kotaan. En ehtinyt edes huutaa mitään. Paljonpa oli väliä tämmöisellä ressukalla. Kaaduin hankeen, enkä halunnut enää nousta. Menetin tajuntani.

Havahduin muutaman kerran kun suuhuni kaadettiin jotain lämmintä ja maistuvaa mutten nähnyt ruokkijaani kulhon takaa. Leuassani tuntuva kosketus oli viileä ja varma. Kun viimein heräsin oli aurinkoista ja kodan ovi oli auki. Olin alasti porontaljojen välissä. Katselin ympärilleni ja näin paljon erilaisia tarve-esineitä. Varjo peitti valon, kunnes tulija asteli lähemmäksi. Hän oli nainen! En voinut uskoa silmiäni. Vaaleat auringossa välkehtivät hiukset, valkoiset hampaat ja täyteläiset huulet, jotka kaartuivat hymyyn. Silmät tuikkivat mielihyvää, jota en vielä silloin ymmärtänyt. Yritin nousta, mutta hän painoi minut takaisin selälleni. ”Mitä ihmettä sinä nyt? Enkö saa nousta?” Hän ei näyttänyt ymmärtävän. Silloin tajusin. Hänen oli oltava alkuperäisväestön jäsen. Mutta miksi hän asui keskellä korpea yksin? ”Ymmärrätkö mitä sanon?” Hän vain tunnusteli otsaani ja veti peitteen alas kuunnellakseen sydäntäni rintani läpi. Veti huuleni alas ja tarkisti ikeneni. Olin kuin hevosmarkkinoilla. ”Oletko lääkäri?” Hän veti peitettä vielä alemmaksi ja alkoi tunnustella vatsaani. Paineli sitä eri kohdista, vähän silittikin. Naisen katseessa oli kaihoa. Sitten hän virnisti ilkikurisesti. Veti peitevuodan kokonaan päältäni ja laittoi toisen kätensä rinnalleni, painoi, jotta en nousisi. Silmäiltyään hetken paljastettua aluetta hän virnisti vieläkin makeammin. Katsoi minua silmiin ja lähestyi suu kevyesti raollaan reidellä lepäävää kaluani. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan turpoavaa kaluani uteliaana. En voinut mitään. Kiihotuin armottomasti.
Nainen katseli sykkivää elintäni kuin konttiluuta ennenkuin nappasi sen suuhunsa. Nainen ei ollut koskaan tehnyt minulle niin ja se oli liikaa sodassa vietettyjen vuosien jälkeen. Otin häntä nilkasta kiinni ja pyöräytin koko naisen ympäri niin, että hän pystyisi jatkamaan mitä oli tekemässä ja minä voisin kiskoa häneltä hameen alla olevat villahousut pois. Hän oli kevyt ja kohta upotinkin lämpimän kieleni tämän mysteerisen naisen vulvaan. Se maistui hillalle. Hän nousi ja päästi kaluni huuliltaan. Istui ja liikutti lantiotaan pääni jalkojensa välissä. Koitin ottaa häntä kiinni niskasta ja painaa takaisin lämmittämään miehuuttani, mutta hän ei suostunut. Sen sijaan hän pomppasi pois naamaltani, kääntyi ja tuli suoraan syliini. Hän oli kosteampi kuin lokakuu ja upposin vaivattomasti hänen sisäänsä. En tiedä mitä erämaissa tehdään, mutta hän oli villimpi kuin ahma. Keinutti puolelta toiselle, ravisteli itseään huutaen ja voihkien. Supistellen kaluni vartta samettisella lemmenpaikallaan. Välillä suudellen intohimoisesti ja purren kaulaani, jolloin pystyin kuiskimaan hänen korvaansa kuinka ihmeellinen hän oli. Hän ratsasti kuin Troijan Helena päälläni, enkä kestänyt enempää. Purkauduin kuin tulivuori. Huusin ja tärisin epätoivosta ja täyttymyksestä. Kuulin vain etäisesti tämän ihanan olennon voihkaisut. En tiedä kuinka kauan makasimme päällekkäin ja vain olimme. Aurinko oli jo melkein laskenut kun hän nousi päältäni. Suutelin häntä monesti ja hän otti ne vastaan kuin aavikko sateen. ”Kuka sinä olet?” kysyin, mutten odottanut vastausta…

Olin asunut hänen luonaan jo muutaman päivän. Emme olleet lempineet enää ensimmäisen päivän jälkeen. Olin hämilläni. Miksi tämä nainen ensin haluaa minua ja sitten käyttäytyy erittäin kylmästi ja etäisesti. Hän ei esitellyt itseään, vaikka kysyin moneen otteeseen hänen nimeään. Myös käsiviittomia apunakäyttäen. Ei. Hän vain tutki minut joka päivä kahdesti. Mutta aina siveellisesti ja punastellen. Ujosteliko hän spontaania ilon jakamistamme? Ei voi olla totta. Kuka hän oikeasti oli?
Kolmantena päivänä olin tarpeeksi hyvävointinen auttamaan häntä taloustöissä. Lypsäessäni vaadinta hän tuli aidalle nauramaan. Ilmeisesti tyylilleni hoitaa lypsäminen. Pelkästään lehmiä lypsäneenä en voinut osatakkaan lypsää poroa. Nauru jatkui jatkumistaan, kunnes mittani tuli täyteen. Nousin ylös kyykystä, join kaiken lypsämäni maidon yhdellä huikalla ja lähdin kävelemään aidan portille päin. Pidin katseeni tiukasti naisessa, jottei hän saisi väärää käsitystä aikeistani, tai että olisin suuttunut. Hän katsoi minua koko matkani portille ja aidan vierustaa hänen luokseen, puri huultaan, oli leikillään. Silmät tuikkivat odotusta. Pääsin hänen eteensä ja koppasin hänet tiukkaan syleilyyn. Suutelimme intohimoisesti ja hyväilimme toisiamme vaatteidemme läpi. Olin kuitenkin vielä tuohtunut ylenpalttisesta nauramisesta kyvyilleni ja aloin työntämään naista, tätä kaunotarta suoraan kohti aitaa. Hänen selkänsä osui aitaan ja hän voihkaisi, mutta silmät pyysivät jatkamaan näitä painajaisia. Suutelin lisää ja aloin samalla avaamaan omia housujani, joissa alkoi olla ahdasta. Toisella kädelläni pitelin naista aloillaan aitaa vasten. Hän kävi kuumana. Suudelmat olivat polttavia henkäyksiä ja kun käteni sai hänen alushameensa sivuun ja villahousut tieltä se löysi jotain trooppista. Painoin naista lujemmin vasten aitaa tehden selväksi kuka oli ohjaksissa. Suutelin hänen kaulaansa ahnaasti, samalla kun sormeni tunnustelivat ja hieroivat tämän jumalattaren lemmenpaikkaa. Huokaisin hänen korvaansa muutaman sanan ja vaikka hän ei ymmärtänytkään, se teki hänet entistäkin vastaanottavaisemmaksi. Jatkoin kiusoittelua ja hänen hieromistaan jonkin aikaa pitäen kuitenkin koko ajan huolta, ettei tämä irvailija pääsisi pakoon. Kun sormeni löysivät oikean kohdan koko nainen alkoi värähdellä mielihyvästä. Suutelin häntä vielä rajusti, jonka jälkeen riuhtaisin hänet toisin päin ja painoin taas vasten aitaa. Painauduin kiinni häneen takaa päin ja työnnyin sisään. Pitelin hänen käsiään ja jalkojaan omillani, koska hän oli minun. Olin halunnut tätä jo niin pitkään. Jokainen tunti ilman häntä kidutti kuin ikuisuus, mutta nyt hän oli minun. Liikuin ensin hitaasti, mutta päättäväisesti ja kaivoin samalla toisen käteni takaisin hänen haaroihinsa. Halusin hänenkin nauttivan, sillä kyyti kävisi pian töyssyiseksi…

Lemmin tätä korvessa asuvaa naista kuin viimeistä päivää. Painoin häntä poroaitaa vasten samalla hieroen hänen klitoristaan. Porot katselivat hämmentyneinä kun niiden emäntää vietiin. En halunnut kuitenkaan lopettaa leikkiä vielä. Ehei. Purin häntä niskasta ja kaulasta kun työnnyin vielä muutaman kerran hänen värisevään kehoonsa. Irtauduin hänestä varovaisesti, mutta pidin silti kaunokaisen molempia käsiään toisessani ja hieroin hänen klitoristaan toisella. Talutin häntä niin mökin suuntaan ja suutelin ja kuiskin hänen korvaansa koko matkan. Kun vihdoin pääsimme mökkiin paiskasin naisen taljoilla peitetylle laverille ja aloin riisuman hänen vaatteitaan. Kun hän oli täysin alasti ja vääntelehti laverilla poistin omat vaatteeni. Kävin hänen päälleen sulavasti ja aloin suudella tämän aivan uskomattoman kropan haltijatarta joka puolelta. Hän oli niin makea ja sulokas. Kuinka pehmeä ja täyteläinen. Suutelin hänen huuliaaan, kaulaansa, solisluita, rintoja ja vatsaa kunnes pääsin häpykukkulalle. En ollut ikinä nähnyt kauniimpaa näkyä kuin hän selällään haukkomassa henkeään mielihyvän kourissa.Tartuin hänen uumaansa ja aloin tunnustella kielelläni hänen sopukoitaan. Ne olivat aivan kosteat ja ihana kirpeän makuiset. Jatkoin kunnes löysin kovan pienen nupuran ja keskityin siihen. Nuolin ensin hellästi ja tunnustellen koko ajan kuunnellen naisen reaktioita. Kun hän voihkaisi tehtyäni uskaliaan liikkeen kielelläni aloin toistamaan sitä ja hän meni sekaisin. Tärisi, kouristeli ja supisteli. Ulvoi nautinnosta kuin naarassusi. Jarkoin vielä hetken, kunnes paine nivusissani kävi aivan sietämättömäksi. Pyyhkäisin suupieleni käsivarteeni ja nousin naisen päälle. Suutelin, hyväilin ja hellin häntä vielä tovin, kunnes aloin ujuttamaan kivikovaa ja kuumaa kaluani tämän mystisen neidon lemmenpaikkaan. Hän tutisi kun työnnyin sentti sentiltä hänen sisäänsä. Olimme molemmat hurmiossa toisistamme, eikä muulla ollut enää väliä…

Kuu paistoi kodan savuräppänästä kun havahduin. Nainen makasi vieressäni ja tuhnotti suloisesti pieni hymynkare täyteläisillä huulillaan. En ehtinyt jäädä ihastelemaan tätä kaunotarta kun kodan ovi repäistiin auki ja sisään rymisteli sotilaita. Tiesin, etteivät he nähneet sisällä hetkeen, kunnes heidän silmänsä tottuisivat pimeään. Vetäisin taljan päältäni ja käänsin sen peittämään tätä mystistä vaaleahiuksista neitoa, joka oli minut pelastanut. Häntä olisi vaikea nähdä. Minulla ei ollut toivoakaan kivääristäni, jonka saksalaiset olivat vieneet kun olivat sitoneet minut puuhun luonnon armoille, mutta tiesin tarkalleen missä halonta kirves oli, sillä olin tuonut sen kotaan ennen lemmenhetkeämme. Kuulin saksankielisiä käskyjä kun tulijat huomasivat liikkeeni, mutta he eivät uskaltaneet ampua, sillä eivät tienneet, eivätkä nähneet mitä sisällä oli. Kaksi heistä olivat sisäpuolella ja tätä hyväksi käyttäen pyörähdin lattialle, otin kiinni kirveen varresta ja syöksyin taklaamaan ensimmäistä tulijaa. Hän yllättyi pahemman kerran ja kaatui toverinsa päälle minä perässään. Heidän kivääriensä hihnat sotkeutuivat käsiin ja kuulin kuin kypärät kolisivat maa lattialle. Nostin kirveen ja iskin kaikella suojelun halullani ja vimmallani uudestaan ja uudestaan allani rimpuilevia hahmoja, kunnes molemmat lopettivat liikkeensä. Olin kodan ovella hajareisin kahden ruumiin päällä ja kun nostin katseeni näin kolmannen sotilaan tähtäävän minua. Hyppäsin vaistomaisesti ulos kodan suulta ja kierähdin kuperkeikan kun ensimmäinen laukaus jysähti yössä. Hän ei osunut, tai en ainakaan tuntenut kipua kun kompuroin hangessa jaloilleni. Pulttilukon lataaminen on nopeaa, mutta kirveen heittäminen on vieläkin nopeampaa. Heitin kirveen ja lähdin itse syöksymään sen perään toivoen, että sotilas hämääntyisi kohti viuhuvasta kirveestä. HÄn nosti kiväärin suojakseen ja kirves kimposi siitä vahinkoa aiheuttamatta. Lumi hidasti syöksyäni ja näin kiväärin piipun nousevan minua kohti edellisen hylsyn tippuessa hangelle. En ehtisi millään. Uusi laukaus sai minut kaatumaan maahan. Olin varma, että minuun oli osunut, mutta kun kipua ei tullut nostin pääni hangesta ja näin sotilaan kaatuvan tyrmistynyt ilme kasvoillaan rinnassaan leviävä veriläiskä. Katsoin kodan ovelle, jossa nainen piti kivääriä olkaansa vasten ja silmät suurina seurasi sotilaan kaatumista. Hän oli pelastanut minut taas. Katsoin äkkiä ympärilleni nähdäkseni oliko lähellä lisää partioita, mutta ketään ei näkynyt.
Naisen ilme alkoi vääristyä kun hän tajusi mitä oli tehnyt. Kivääri tippui hänen vapisevista käsistään ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen maahan. Otin hänet syleilyyni ja vakuutin kaiken olevan hyvin, vaikkei hän minua ymmärtäisikään. Lempeä ääneni ja hellät sanani saivat naisen pian tokenemaan sen verran, että aloimme yhdessä riisumaan ruumiita ja tutkimaan heidän tavaroitaan. Aamun sarastaessa joki oli niellyt kiviin köytetyt ruumiit ja heidän univormunsa ja kaikki tarpeeton oli palanut kodan tulisijassa.
Kun iltapäivä aurinko osui silmiini luulin nukkuvani ulkona, mutta nainen olikin vain kiskonut kodan vuodan pois ja oli juuri rullaamassa sitä kasaan. Näin hänen pakanneen kaiken tarpeellisen kahden poron selkään ja kun hän alkoi sitomaan loppuja tavaroita kolmanteen poroon tajusin, että hän oli lähdössä.
”Mihin olet menossa?”
Ei vastausta. Nainen vain katsoi minuun ja nyökkäsi tulisijan vieressä olevaan pataan, josta nousi herkullinen tuoksu. Hän jatkoi pakkaamista.
”Ymmärrän, että meidän on lähdettävä, mutta minne? Saksalaiset ovat liikkeellä koko Lapin alueella, enkä käsitä mihin voisimme…”
Lentokoneen moottori rikkoi luonnon rauhan kun potkurikone rämisi yläpuoleltamme. Sekin oli saksalainen. Kone lensi niin matalalla, että se oli varmasti huomannut meidät.
”Unohda! Meidän on mentävä!” sanoin itselleni ja aloin kiskomaan kaikkea tarpeellista kasaan.
Matkasimme koko yön. En tiedä minne nainen minua johdatti, mutta tähdistä päätellen pohjoiseen. Aamulla aloimme lähestymään erästä suurta tunturia. Nainen käsitteli porojaan niin taitavasti, että olisin voinut luulla hänen puhuvan niiden kanssa. Kiersimme tunturia itään päin, kunnes näin mihin olimme menossa. Kuru tunturin kyljessä. Kun lähestyimme kurua näin rinteessä aukon. Luolan! Se oli suojainen paikka, jossa vaivaiskoivut ja pajut tekivät lähes läpitunkemattoman ryteikön, ennen kuin päästi meidät luolan suulla avautuvalle tasanteelle.
”Tämäpä vasta oiva piilopaikka” mumisin väsymyksestä turtana.
Kun viimein saimme edes jonkinlaisen leirintapaisen pystyyn tämä neito kömpi viereeni ja painautui aivan minuun kiinni kuin hakien suojaa. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja painoin kasvoni hänen hiuksiinsa. Nukahdimme aamuauringon kajeessa toisiimme käpertyneinä.

Hermostuttaako?

16.8.2015 Yleinen

No vähän. Kohta pitäis pistää Pregnyl. Ei se niinkään jännitä ja hermostuta, vaan se tiistai. Mielessä pyörii vaan saadaanko sieltä punktoitua mitään, onko niissä follikkeleissa munasoluja ja onko ne kypsiä, hedelmöittyykö ne, saadaanko mitään pakkaseen, millaisia alkiota…. Ja valitettavasti olen valmistautunut henkisesti (ainakin osaksi) siihen, että munasoluja ei löydy tai ei ne ainakaan hedelmöity jne… Ja koko tämä rumba alkaa taas alusta. Oon koittanu keksiä kaikkee muuta tekemistä, että saisin ajatukset pois tulevasta, mutta on tämä vaan niin iso juttu, että ei siitä eroon pääse. Ja mitä hermoilua sitten, jos päästään sinne tuoresiirtoon…. Onneks mulla alkaa sitten pian koulu, joten saan vähän muuta ajateltavaa viimeiselle piinaviikolle. Näissä tunnelmissa näin sunnuntai-iltana. Nyt lähden sekoittelemaan sen Pregnylin.

Hiljaiselosta hiljempaa

4.6.2015 Yleinen

Kuukausi on kulunut. Terveys alkaa olla reilassa, mutta en uskalla sitä hehkutta. Pelkään, että hammas kipeytyy jos luotan siihen, että olen terve. Flunssa ei enää vaivaa, mutta kyllähän tässä ehtii vielä sekin tulla jos on tullakseen. Salilla olen käynyt YKSIN. Todella tylsää tai ei tylsää, mutta jotenkin siitä ei saa irti sitä mitä haluaisi. Rinta- ja käsipäivinä on aina tarvetta kaverille joka tulee nostamaan ja varmistamaan. En osaa treenata yksin. No olen saanut aina nakitettua jonkun jätkän salilta varmistamaan ja tekemään muutaman kegatiivisen loppuun. Se on ollu ihan jees, mutta jotenkin ei aina jaksais kysyä jotain random tyyppiä auttaan. Vaikka ihan mielellään ne näyttävät tulevan auttamaan, mutta silti välillä jää sellainen olo, että sori jos keskeytin… Ja voishan sitä vastata että en mä nyt ehdi… Niin saako salilla kysyä random tyypeiltä varmistus tai muuta jeesiä?

En ole ollut kuukauteen töissä joten olen päässyt päivisin treenailemaan ja usein käynytkin. Käyn 3-5kertaa viikossa salilla. Nytkin on maanantain jalkapäivästä jalat niin kipeät että istuminen on vähän tuskaisaa tai oikeastaan ylös nouseminen.

Olen saanut vihdoin myös raahattua yhden kaverin salille ja se on ollut kyllä ihan huippua. Aika salilla menee nopeammin ja saa parempia tuloksia aikaan ja uusia liikkeitäkin olen tuon kaverin ohjeistuksella kokeillut. Jotenkin siihen treenaukseen tulee joku järki kun sielä on joku mukana kenelle puhua…  Tajuaa olevansa elossa ja muut ihmiset oikeesti näkee mut. Mä olen yksin kuin haamu, joka vaan leijuu sielä salilla.

Kysyin salihenkilökunnalta myös jos joku voisi katsoa vähän sitä mun saliohjelmaa ja tehdä mulle uudenlaista ohjelmaa käyttöön. Tilanne on todella vaikea. Olen ollut taas niin kauan työttömänä, että puhuminen ulkopuolisille on vaikeaa. Kun viettää kuukauden päivät puhuen vaan perheelleen niin siinä alkaa puhe tarttua kurkkuun kun pitäisi tuntemattomille puhua. Itse olen oikeasti avoin ja ulospäin suuntautunut ja liiankin puhelias yleensä, mutta nyt huomaan, että työttömänäolo syö itsetuntoa ihan hirveästi.

Toinen ongelma on se, että olen oikeasti todella lihava. Kaikki salilaitteet ei vain yksinkertaisesti käy mulle koska mulla on niin iso maha. Siitä on aika vaikea keskustella tuntemattoman ihmisen kanssa. No sain kuitenkin varattua sen miehen kanssa ajan itselleni ja mua jännittää ihan kamalasti. Siis ei edes jännitä vaan tää on sellaista pakokauhua jota en osaa selittää…

Treenarin kanssa asioista pystyi puhumaan suoraan, koska oltiin ystäviä mutta, että puhuisin niistä samoista asoista tuntemattomalle. Ja ystävällekin puhuminen tästä lihavuudesta on vaikeaa. Hyvä jos omalle murulle pystyy puhumaan. Se on nöyryyttävää, vaikeaa ja ahdistavaa.

No katsotaan kuinka käy…

loppuraskauden ajatuksia

7.3.2015 Äitin asioita

välillä tuntuu että ajatuksia on liikaa. En ajatellut näin paljon asioita kun poikia odotin. Harmittaa että edes mielin näitä. Miten kehtaan! Lapsi on niin odotettu, toivottu ja rakastan häntä älyttömästi. En tiedä mietinkö jaksamistani syntymän jälkeen siksi että todellisuudessa mieleeni hiipii jännitys lähestyvästä synnytyksestä. En ole hyvä sietämään odottamista saati kun en tiedä koska synnytys käynnistyy. Olo on jotenkin rento, en stressaa… Makoilen ehkä liiaksikin sohvalla yms. Mikä taas harmittaa kun en jaksa leikkiä poikien kanssa. Teen ruoat, siivoan joka toinen päivä koko talon (n.170neliötä) , pesen pyykit ja hoidan lapset mutta leikkimään en jaksa ryhtyä. Piirrän ja väritän poikien kanssa silloin tällöin ja luen satuja yms. Käytän myös kerhossa kahdesti viikossa.

Varmasti epävarmuutta lisää myös ajatus, että esikoinen lähtee kouluun. Jotenkin olen takertunut siihen, miten voin laittaa hänet koulutaksiin joka aamu. Hän on niin pieni.. Jotenkin olen saanut flasbackkejä poikien vauva ajoista ja syntymästä. Siitä tai niistä ajoista on niin vähän aikaa ja nyt minun pitäisi katkaista tämä napanuora kokonaan. Nautin niin siitä että pojat on kotona minun kanssani tällä hetkellä. Ajattelen asioita liian pitkälle ja liian syvällisesti. Tämä on varmasti hormoonien aikaan saamaa pohdintaa. Onko muilla samaa ajatuksen juoksua? Aika menee niin nopeasti.. Hetki sitten vasta puhuimme mieheni kanssa kolmannesta lapsesta ja nyt se kohta jo syntyy! Vielä tyttö! Ei voi olla totta, ihanat prinssini saavat prinsessan sisarekseen. Jotenkin salainen unelma täydellisestä perheestä on kohta täällä <3

Hormoni höyryissä tilasin vielä itselleni Suomalaisen Söpö yrityksen imetyssuojan roosan värisenä. Haluaisin todella kovasti uudet rattaat mutta se ei ole järkevää kun ei vanhoissa ole oikeastaan mitään vikaa.

Hellyyttävä Joulu. 9 päivä Joulukuuta

9.12.2014 Lehtimiehet teki ison jutun, Yleinen

Erikoiselta tuntui Sykeröllä. Televisio oli ollut päällä iltamyöhään ja ei kai sitä oltais sittenkään sammutettu mutta kun Alma vihaisena tuli painamaan sammutusnappulaa. ”Ei ne ohjelma sieltä mihinkään häviä, jatka katsomista huomenna”. Niin sammui televisio eikä puhelintakaan saannut Jaska ottaa mukaansa sänkyyn. Ymmärtäähän sen tietenkin, kun vanhukset ovat olleet vain ikivanhan radion kanssa yhteyksissä ulkomaailmaa, niin nyt sieltä tulisi jatkuvasti sellaista ohjelmaa josta ei koskaan ollut kuullut mitään.

taakka 10

Mutta uusi päivä oli valjennut, oli 9 päivä Joulukuuta. Lehmät olivat saanneet utareet tyhjäksi ja nyt taas suunniteltiin Sykerölle lähtöä. Irenekin oli jo aivan normaali, liika jännitys oli poistunut kehosta. ”Tänään pitäisi sen lehtimiehen tulla. Ja yksi juttu on jäännyt sanomatta”, kertoili Irene miehelleen. ”En saisi siitä puhua mutta tietenkin mä sulle sen kerron. Irmeli Pahtonen kun soitti eilen, niin hän oli kunnanjohtajalle kertonut tästä meidän auttamisesta. Kunnanjohtaja oli oikein otettuna moisesta auttamisesta ja hän oli sitä mieltä, että kunta voisi maksaa sen remontin. Siitä ei saannut vielä puhua kun hän kyselee vielä toisten mielipidettä asiaan”. ”Sehän olisi hieno juttu, eli meidän maksettavaksi ei jäisi kun puhelimet ja televisio jos ei nyt sitten keräyksistä tulisi niin paljon rahaa”.

 

Sitten lähdettiin katsomaan työpaikalle mitä sinne kuuluu. Aamulla oli vielä hämärää kun auttajat saapuivat Sykerön pihaan. Ketään ei ollut vielä tullut mutta kun valo paloi sisällä, astuivat Irene ja Taavetti koputtaen sisään. Iloinen tervehdys otti vieraat vastaan ja heidät pyydettiin istumaan pöydän viereen. ”Juodaan ensin kahvit ennenkuin toiset tulevat niin saadaan haastella kaikessa rauhassa”. Niin tehtiin, juotiin kahvia ja juteltiin taas hauskoja juttuja. Jaska ei vaan tahtonut lähteä television vierestä mihinkään. Alma kun kerran huusi napakalla äänellä niin tulihan Jaska sieltä takaperin keittiöön. Koitti vielä kurkistella keittiön kynnyksellä televisiota, mutta tulihan hän sentään istumaan keittiön pöydän viereen. Alma kävi veistelemään Jaskan television katselusta. ”Mies on niin noiden ohjelmien vallassa ettei tekis enään mitään. Ensin kun tuli puhelimet niin piti kaiken maailman ihmisille soitella. Mutta nyt on tullut televisio kaikkein tärkeimmäksi asiaksi. Kanavia käännellään toisesta toiseen. Ja mitään ei Jaska enään tee. Itse saan kanniskella puut sisälle ja laskiämpärin ulos näillä kippeillä jaloillani. Ajattelin että lopetan ruuan tekemisen sille. Tehköön ite ruokansa, tai syököön sieltä ruokamainoksista silmillään”:

 

Tohmosen Karri keskeytti juttutuokion kun hän astui sisään. ”Olihan mulla hyvä tuuri kun satuin juuri kahvipöytään. Kerroin muuten sairaalassa työkavereille, että täällä on niin hyvän makuista kahvi, pullaa ja rahkapiirakkaa, että taidan jäädä tänne hommiin. Sieltä olis kuulemma muitakin tulossa tänne töihin jos vain kelpaa”. ”Otappas nyt mies sitä piirakkaa, sinähän sitä viimeksikin kehusit. Etkos sinä ollut se nukutuslääkäri”. Karri nyökytti päätään. ”Saisit ennen poislähtöä nukuttaa ton mun mieheni illalla, niin eihän pelehdi sitten enään television kanssa”.

 

taakka 15

Nyt alkoikin tulla lisää autoja pihaan. Ihmisiä käveli jonossa sisälle ja tulihan sieltä Karrin vaimokin, Irmeli Pahtonen. Hän taas toi mukanaan lehtimiehet. Alma pisti uudet kahvit tulemaan ja osa porukasta lähti katsomaan, mitä työtä voisi tehdä. Lehtimiehet ja muutkin silmäätekevät jäivät istumaan pöydän viereen.

 

Sitten alkoi haastattelu. Ensin Ireneltä kyseltiin miksi tälläinen voimanponnistus piti tehdä. Ja Irene kertoi kuinka jo seurusteluaikana mieheni kanssa siitä sovittiin. Halusin auttaa paikkakuntalaisia ihmisiä missä vain pystyn. Näin isoja projekteja ei sentää ole vielä ollut kuin tämä. Mutta nämä ihmiset ovat olleet niin paljon sivussa kaikista asioista joita jokainen pitää aivan normaalisti jokaiselle kuuluvana. Ja kun sain tietää, että talon isäntä Jaska on sairaalassa kun jalka oli katkennut, päätimme tulla suoraan kysymään missä me voisimme auttaa. Muutenkin nämä ihmiset arvostavat jokaisen työtä. Ostimme ensin puhelimet molemmille ja kun vielä huomasimme, että heillä ei ollut kuin ikivanha radio niin ostimme television iltoja viihdyttämään. Ja kun he kuitenkin ovat jo vanhoja ihmisiä niin pitäähän heillä olla pesutilat sisällä eikä ulkosaunassa. Veski, suihku ja sen sellaiset tavarat tulevat tuohon tilaan. Vielä olisi tarkoitus vetää putket keittiöönkin, ettei tarvitse enään vesiä kanssellä kaivosta sisälle.

 

tonttu

Lehtimiehet ihmettelivät tapausta, että yksi perhe alkaa toista auttamaan näinkin suuressa mittakaavassa. Niin siitä meillä ei vielä ole tietoa millä tämän jutun maksamme. Onhan meillä keräyslistoja monessa paikassa mutta emme tiedä kuinka ne kantavat hedelmää.

 

Työntekijöitä oli suuri joukko nyt paikalla. Taavetti laski pelkät talkooihmiset ilman heitä, niin kaikkiaan oli paikalla yhdeksäntoista ihmistä. Suikkasen Niilokin huusi ettei edes valutalkoihin ihmiset saa näin suurta joukkoa töihin. Sitten kuului Karrin ääni, ettei näin hyvää kahvia saa mistään kun täällä on. Ja pullan sekä rahkapiirakan maku on aivan käsittämättömän hyvää. Ja miten hienoja ihmisiä nämä ovat, kertakaikkiaan upea perhe, kyllä tälläiseen paikkaan on aina tulijoita.

 

Vesijohdon keittiöön veto tuli aivan vahingossa Irenen suusta. Tälläistä ei oltu edes sovittu koskaan. Mutta olisihan se ollut typerä teko jos se olisi jätetty tekemäti.

Lehtimiehet viihtyivät kauan Sykeröllä. Melkeinpä jokaista haastateltiin ja kuvia otettiin kameralla. Irmeli Pahtonenkin oli aivan otettu. Kyllä hän oli mielissään tästä työstä jota Irene ja Taavetti olivat saanneet aikaan. Näin nämä vanhukset saavat asua omassa kodissaan vielä pitkään.

 

Lehtimiehet lopulta lähtivät ja työt pääsivät taas oikein kunnolla vauhtiin. Osa porukasta meni pätkimään purettuja lautoja saunapuiksi. Osa kävi hakkaamassa sokkeliin reikää kellarissa ja näin saatiin putki sisälle ja viemäriputki ulos.

Irmeli Pahtonen kyseli, että ”Onko tällä kylällä muita kohteita jotka tarvitsevat apua. Kun vain uskon, että kun lehti ilmestyy alkaa soittoja tulemaan ja rahaa tarjotaan vähän suurempiakin määriä”. ”Ei meillä kyllä ole mitään muita kohteita tiedossa. Mutta varmaan niitä ilmestyy kun lehti jaetaan laatikoihin”.

tonttu 1Pesuhuone saatiin sellaiseen vaiheeseen että huomenna valetaan lattia. Suikkasen Ville tuo myllyn ja muutaman säkin hiekkaa yhdessä sementtisäkkien kanssa tullessaan huomenna. Huomenna ei tarviikkaan näin montaa miestä paikalle. Meidän pitää ämpärillä nostaa kurat sisälle, mulla on ämpäreitä kyllä.

Niin oli toinen päivä hiljentynyt Sykeröllä.

Jatkuu huomenna.

piki