Selaat arkistoa kohteelle jaksaminen.

Muutama kasaan raapittu ajatus

11.2.2017 Fiilikset matalalla

En jaksa, enkä osaa sanoa montaakaan sanaa, mutta muutaman..

 

En tiedä mikä mulla on. Taas on kulunut useita päiviä hieman kuin sumussa. Suurimman osan ajasta fiilis on ollut alakuloinen, mikään ei ole kiinnostanut. Mua ei oo huvittanut olla ihmisten kanssa tekemisissä, ei oo huvittanut puhua kenellekään. En oo millään meinannu jaksaa tehä mitään, ei oo huvittanu tehdä mitään edes katsella elokuvia tms. rentoa. Kuinkas muutenkaan fiilikseni on heijastunut useimpina päivinä myös ruokahaluuni ja syöminen onkin mennyt jälleen vähän niin ja näin. Useamman kerran oloni on ollut huteran puoleinen vähäisen syömisen/liian pitkän tauon takia.

 

Alkaa kyllästyttämään tää ainainen valittaminen/negatiivissävytteinen teksti. Tylsä fakta on että jälleen kerran mulla on mieli niin maassa. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu hyvältä, mikään ei piristä. Tässä tilassa olen herkempi ahdistumaan pikkuasioista. Jälleen tekee mieli työntää kaikki ihmiset kilometrin päähän ja jäädä yksin. Vois vaan vetään peiton pään yli ja unohtua. Suoraan sanottuna eläminen ei kiinnosta taaskaan..

 

 

-Elina

Eka vuosi takana

16.11.2015 Aikuisopiskelu, Yleinen

”Ahneella on p*skanen loppu”, kuten sanotaan, mutta ei nyt ihan niinkään onneksi ole käynyt! Opintopisteitä on kertynyt etuajassa (kiitos kesäopintojen) ja syksyn vauhtikin näyttää aika kivalta. Pari kertaa on tämäkin duracelpupu meinannut hyytyä, mutta tärkeää on ollut tunnistaa väsymys ja ottaa aikaa levolle. Väsyneenä on turha yrittää väkisin vääntää mitään, lopputulos on aina huono. Ja kun herätyskello aamulla herättää ja tekee mieli painaa torkku-nappulaa, on syytä muistaa seuraava…

opiskelenyt

Ekana vuonna suoritin pari vapaavalintaista kurssia; toinen oli ajanhallita ja motivaatio ja toinen oli henkinen hyvinvointi. Molemmista on ollut suunnaton apu omia opintojani ajatellen. Ajankäyttö nyt saattaa edelleen olla välillä vähän hakusessa, mutta kyllä tämä tästä. Henkisen hyvinvoinnin kurssilta sai hyviä työkaluja jaksamiseen. Aikuisopiskelijana on hyvä huolehtia siitä, ettei aja itseään ihan piippuun vaan muistaa myös levon ja vapaa-ajan. Perheestä, harrastuksista ja ystävistä saa voimaa. Niistä asioista ei pidä tinkiä.

Syksyn opinnot ovat nyt hieman erilaiset, kuin aikaisemmin. Kokeilemme uutta opiskelutapaa, jossa pääpaino on itseopiskelulla ja projektiluontoisella työskentelyllä. Perinteisiä luentoja ei juurikaan ole ja saamme itse määritellä mitä teemme milloinkin. Luonnollisesti projekteilla on aikataulut ja niiden puitteissa työskennellään. Ensimmäinen fiilis uudesta opiskelumuodosta oli, että kirjekurssinako tätä koulua nyt suoritetaankin, mutta pikkuhiljaa ajatukset ovat muuttuneet. Ehkä se on ihan hyväkin juttu, että opiskelijat pistetään näkemään itsekin vaivaa asioiden eteen. Edelleen vähän huolettaa, että jääkö jotain tärkeää oppimatta, mutta tätähän tämä aikuisopiskelu oikeastaan on; tiedon etsimistä, analysointia ja hyödyntämistä…

Voimaannuttavaa palvelua

22.12.2014 Aikakausi kaksi lasta

Neuvolat ovat historian saatossa varmasti lunastaneet paikkansa. Rokotukset ovat tehneet tehtävänsä ja nuoret äidit ovat saaneet vinkkejä punoittavaan peppuun, raskauspahoinvointiin sekä uhmakohtausten taltuttamiseen. Tällä hetkellä media uhkuu huolta ennaltaehkäisevän neuvolatyön liian vähäisistä resursseista. Äärimmäisten tekojen pelossa neuvolassa on kai ohjattu tarjoamaan meille riskiryhmäläisille (kahden pienen lapsen vanhemmille) autuaaksi tekeviä lääkkeitä: sosiaalitoimistoa ja voimavaralomaketta.

Päivi Punkan pääkirjoitus Hesarissa on karua luettavaa. Espoolainen neuvolantäti on neuvonut uupunutta äitiä googlaamaan apua, sillä hänestä sen tarjoajaksi ei ollut. Itse varasin ajan keskenmenon jälkeen neuvolapsykologille, joka kirjasi tietoni ylös paperille, katsoi silmiin ja totesi, ”en aivan ymmärrä miksi olet tänne tullut, en minä sinua voi mitenkään auttaa”. Tätä käyntiä varten olin jonottanut yli kuukauden.

Jos psykologin tehtävä ei ole auttaa asiakasta löytämään omia voimavaroja tai neuvolantädin olemassa olevia palveluita, mihin heitä tarvitaan? Varmaan joku automattikin osaisi toistaa, ettei kyseinen ongelma kuulu hänen osaamisrepertuaariiinsa.

Mielestäni neuvolat ja heidän työnsä on hyvä ja tärkeä juttu. Vältytään vaarallisilta sairauksilta ja on mahdollisuus saada asiantuntijan maksutonta konsultaatiota. Tietty liukuhihnamaisuus tuntuu käyntejä kuitenkin vaivaavan. Mitat kyllä otetaan, mutta jos jotain vähänkään negatiivisen suuntaan viittaavaa ilmenee, ohjaavat he oitis sossun palveluiden pariin. Kai he pelkäävät päätyvänsä taas yhteen lehtiartikkeliin, jossa piehtaroidaan pienten lasten vanhempien pahoinvoinnissa. Järeän koneiston käynnistämisen sijaan antaisin arvoa arkijärjestä kumpuavalle ohjeistukselle, kannustukselle sekä aidolle toisen ihmisen kuulemiselle.

Eivätpä tunnu Hesarin mukaan itse neuvolantäditkään hyvin voivan. Työnantaja uhkailee potkuilla, jos avautuu työpaikan ongelmista suurelle yleisölle, perheitä on liikaa ja aikaa liian vähän. Jos apua haluaa kriisiperheelle tarjota, on se pois omasta ruokatunnista tai vessatauosta.

Ehkä siis avuksi voimavaralomake? Olenko onnellinen, 1-5. Olenko itkenyt normaalia enemmän, 1-5. Aionko tappaa itseni, 1-5. Kun on paha olla, silloin kaivataan ennen kaikkea lämmintä kuuntelijaa ja mahdollisesti konkreettista apua arjen pyörittämiseen. Ei silloin täytetä lomakkeita, jotka sitä paitsi vain vievät voimavaroja.

Muuttomme seurauksena muuttuu myös terveyskeskuksemme sekä neuvola. Tähän mennessä meillä on kai laskujeni mukaan ollut neljä omaa ja lukuisia tuuraavia neuvolantätejä. Hieman huolekkaana odotin ensitapaamista. Esikoisen ensikäynti neuvolassa päättyi hieman omituisesti. Nuori täti oli järkyttynyt ja täysin lamaantunut, kun vauva punnituksen yhteydessä pissasi alustalle. ”Mitäs nyt tehdään, mitäs nyt tehdään”, hän toisteli hätääntyneenä. ”No, jos vaikka otan tästä käsipaperin ja pyyhin pissan pois”, ehdotin.

Tätä seurasi vanhempi täti, joka oli itse hajamielisyys. Punnituksen ja mittauksen jälkeen hän kyseli minulta, että paljonkos se vauva painoi. Jouduin itse selvittelemään hänen väärin tai puutteellisesti kirjattuja tietojaan. Viimeinen tuttavuus oli sinällään ihan asiallinen, kirjafiksu nuori nainen. Hänestä kuitenkin hohki kilometrin päähän se, ettei hänellä ollut omia lapsia tai kokemusta kuin korkeintaan muutama vuosi. Jos totesin, että elämä kahden alle kaksi-vuotaan kanssa on välillä rankkaa, välillä väsyttää ja joskus jopa riitelemme mieheni kanssa, hän kaivoi sosiaalipalveluiden esitteet esiin. Hän välitti, mutta tuntui kuin hän olisi ollut vakuutusmyyjä myymässä minulle sossupalveluita ilman, että itse tajusin niitä tarvitsevani. Hän tarttui jokaiseen sanaani ja oli ilmeisesti päättänyt, ettei kukaan hänen asiakkaansa vahingoita lapsiaan. Kun hän kirjasi järjestelmään, ”olet siis peloissasi, että toisen lapsen synnyttyä sinulla ei enää ole niin paljoa omaa aikaa”, teki mieleni vastata, että en pelkää sitä. Tiedän että se on niin. Meillä ja kaikilla muilla. Niin se menee, ja niin sen kuuluu mennä.

Jos itse saisin päättää, valitsisin sellaisen neuvolantädin, joka olisi syntynyt Olympia-vuonna. Hänellä olisi ehkä jo omia lapsenlapsia, häntä eivät pissat ja vauvan itkut hetkauttaisi, hän katsoisi lasta eikä kasvukäyriä, kuuntelisi oikeasti tarjoamatta meille voimavarakaavaketta, hyppyyttäisi lasta pari kertaa polvellaan ja toteaisi, että me pärjäämme aivan hyvin.