Selaat arkistoa kohteelle itsetunto.

Masennuspäiväkirja, osa 3: Ihmisten edessä

5.11.2017 Yleinen

Minä rakastan ihmisiä. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja halunnut tutustua uusiin, vaikken ole aina uskaltanut. Minä myös kiinnyn ihmisiin hyvin syvästi ja välitän heistä aidosti. Monet ovat olleet minulle – hetkellisesti tai pidempäänkin – suorastaan pelastavia enkeleitä. Olen kiitollinen jokaisesta.

Masennus kuitenkin vääristää kaiken. On kuin minun ja muiden välille repeäisi näkymätön mutta ylitsepääsemätön, mittaamattoman leveä ja syvä kuilu. Minuun ei saa yhteyttä enkä minä saa yhteyttä muihin – enkä uskalla edes yrittää. En uskalla enää edes katsoa ketään, vaan käännän katseeni pois ja haluan piiloutua. En jaksa enää pyytää mitään. En jaksa edes puhua.

Olen aina kokenut hyvin helposti yksinäisyyttä. Masennuksen tuoma eristyneisyys tietenkin vain vahvistaa sitä. En kuulu mihinkään. En ole osa mitään. Hieman ristiriitaisesti tämä tunne usein vahvistuu myös ihmisten ympäröimänä. Alan ajatella, etten edes ansaitse olla muiden kanssa. Raivaan tilaa ympärilleni kuin olisin tuhoisa pommi, joka voi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Älä tule lähelle. Mene pois. En ole sinun arvoisesi. Olen liian vaikea. Ja silti sisälläni sopertaa hiljaa pieni ääni: Älä jätä minua yksin. Minua pelottaa. Pidä minusta kiinni. Anna minun vain olla tässä, mutta älä vaadi minulta mitään.

Minulle voidaan sanoa, että olen mukava, lämmin, ihana, kaunis tai mitä vain – sitä tapahtuu erittäin harvoin, mutta tapahtuu kuitenkin. Olen siitä aina yhtä hämilläni ja ihmeissäni. Varmasti parhaimmillani voin ollakin jotain sellaista. Mutta en näe sitä itse, enkä pysty uskomaan siihen. Minussa tuntuu olevan vain pimeyttä.

Eikä minulla ole oikeutta vetää ketään mukaan tähän pimeyteen.

Omanarvontunto?

11.3.2017 Raamatusta

Kun olin sairaana perjantaina ja katsoin jakson ohjelmasta nimeltä ”hurjat rakkauskilot”, psykologi vei naisen peilin eteen ja hänen piti katsoa lempeästi ja suopeasti itseään. Sitten psykologi kysyi mistä sä tykkäät peilikuvassa, mitä sä ihailet? Vastaus: En oikeesti mitään. Hän sai tehtävän sanoa olen hyvä tyyppi ja sitä piti harjoitella myös kotona, jotta hän voisi hyväksyä itsensä ja nähdä tapahtunut todella merkittävä positiivinen muutos itsessään, silti hän ei koko aikana pystynyt siihen. Ajatus jäi minua vaivaamaan siinä määrin, että päätin kirjoittaa siitä tällä kertaa. Mietin, että miten näen itseni? Pystynkö minä rakastamaan itseäni terveellä tavalla, kuten Raamattu opettaa?

Psalmi 139:13-18

Sinä loit minut sisintäni myöten, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että minut on tehty ylen ihmeellisesti. Ihmeelliset ovat sinun tekosi, sieluni tietää sen sangen hyvin. Minun luuni eivät olleet sinulta kätkössä, kun minut salassa valmistettiin, kun minut kudottiin taidokkaasti maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani. Kaikki päivät oli luotu ja kirjoitettu sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut. Kuinka kalliit ovatkaan minulle sinun ajatuksesi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos laskisin ne, niitä olisi enemmän kuin hiekanjyviä. Minä herään ja olen yhä sinun luonasi.

Eikö ole hoitavaa tekstiä? Ainakin minun mielestäni näin on. Jos lukisi säännöllisesti tämän jaejakson, väitän, että jokainen alkaisi eheytymään kaikista haavoista, joita saamme elämämme aikana, koska identiteettimme perustuisi silloin siihen, mitä rakastava Jumala meistä ajattelee, kuinka sinut ja minut on luotu ylen ihmeellisesti ja olemme hänen lähellään jatkuvasti. Sinun Luojasi saa määritellä sinut, koska hän omistaa sinut. Niin meidän pitäisi ajatella. Ajattele, miten täynnä rakkautta Jumala on sinua kohtaan, kun hän on ollut ja on aina lähelläsi koko elämäsi ajan ja tahtoo viettää aikaa juuri sinun kanssasi?! Kuinka on mahdollista, että Jumala voi olla kaikkien luomiensa ihmisten elämässä jatkuvasti? Järkemme ei yllä siihen, mutta meidän on hyväksyttävä, että hän on kaikkivaltias ja hänelle se on mahdollista.

Miksi meidän kannattaisi lukea tällaista jaejaksoa päivittäin? Mielestäni siksi, että juuri silloin kuin ahdistus ja masennus meinaavat saada meistä otteen elämämme hankalissa olosuhteissa, ojentautuisimme Jumalan oman sanan mukaan ja julistaisimme sitä omaan elämäämme! Mieti, että silloin tunteemme eivät saisi meitä otteeseen ja hallitsisi meitä, vaan Jumala saisi vakuuttaa meille, että hän on läsnä silloinkin, kun tunteet eivät vahvista sitä! Katsotaanpa Daavidin kirjoittaman psalmin alkuosaa seuraavaksi, nähdäksemme mitä hän kävi läpi elämässään:

Psalmi 139:1-12

Herra, sinä olet minut tutkinut ja sinä tunnet minut. Sinä tiedät, milloin minä istun ja milloin nousen, sinä ymmärrät ajatukseni kaukaa. Polkuni ja makuusijani sinä olet vaaksalla mitannut, kaikki minun tieni ovat sinulle tutut. Minun kielelläni ei ole sanaakaan, jota sinä, Herra, et täysin tuntisi. Edestä ja takaa sinä olet minut saartanut, olet laskenut kätesi päälleni. Tämä tieto on minulle ylen ihmeellinen, niin korkea, etten voi sitä käsittää. Minne voisin mennä sinun Henkesi ulottuvilta, minne paeta kasvojesi edestä? Jos nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, jos tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Jos kohoaisin aamuruskon siivin ja asettuisin asumaan meren ääriin, sielläkin sinun kätesi minua johtaisi, sinun oikea kätesi pitäisi minusta kiinni. Ja vaikka sanoisin: ”Pimeys peittäköön minut, ja valo ympärilläni muuttukoon yöksi”, ei pimeyskään kätkisi minua sinulta, vaan yö valaisisi kuin päivä, pimeys olisi kuin valo.

Sanovat tunteemme mitä tahansa, Jumalan sana, jonka Pyhä Henki on inspiroinut ei valehtele. Monesti meidän maailmassa uskotaan enemmän ihmisiin, jotka osaavat artikuloida selvästi ja perustella vakuuttavasti, enemmän kuin Raamatun selvään ilmoitukseen. Mutta sinä ja minä, jotka sanomme itseämme Jeesuksen seuraajiksi, meidän pitäisi pitää kiinni viimeiseen asti Raamatusta koko elämämme ohjenuorana ja totuutena, joka ei horju.

Mieti, mitä Daavid sanoo ensimmäisessä lauseessa: Herra, sinä olet minut tutkinut ja sinä tunnet minut. Koko jaejakson loppuosa tiivistyy tähän, eikö totta? Vaikka teemme virheitä, vaikka yritämme piilottaa joskus pahoja tekojamme ja asenteitamme, mikään ei tule Herrallemme yllätyksenä, eikä hän joudu paniikkiin; ”mitä ihmettä Jukka sinä nyt teit!”. Annammeko luvan Jumalalle tutkia itseämme ja osoittaa, miten muuttua hänen kaltaisikseen? Luulen, että Daavid antoi Jumalalle luvan tutkia itseään ja ilmoittaa, jos oli aihetta muutokseen. Siksi häntä kutsuttiin Jumalan mielen mukaiseksi mieheksi.

Meidän on syytä muistuttaa itseämme siitä, että vaikka teemmekin syntiä, saamme luottaa Jumalan valtavaan armoon, joka kantaa meitä, kun asennoidumme niin, että tahdomme tehdä mielenmuutoksen ja opetella tottelemaan Pyhää Henkeä. Kun alamme käsittämään, että jokainen ihminen on Jumalan kuva, alamme rakastamaan heitä. Kun olin työreissulla Saarijärvellä muutama päivä sitten, Herra muutti asenteeni kahteen ulkomaalaistaustaiseen rouvaan kaupassa ja parkkipaikalla. Aloin siunaamaan heitä, koska ymmärsin, että Jumala rakastaa heitä valtavasti! Jos näkisimme itsemme niin kuin Jumala näkee meidät ja vastaanottaisimme hänen armoaan ja rakkauttaan omaan elämäämme, voisimme rakastaa tuolla rakkaudella kaikkia lähimmäisiämme, eikö totta? Siunatkoon Herra sinun ensi viikkosi!

Lisää pohdintoja erityisherkkyydestä

12.11.2016 Yleinen

Kirjoitin aiemmin erityisherkkyydestä ja omasta suhteestani siihen (Miksi olen tällainen? Pohdintoja erityisherkkyydestä). Mietiskelin jo aiemmin kirjoittaessani aihetta enemmänkin, mutta päätin tuumailla sitä vielä lisää ja jättää osan havainnoista myöhemmäksi. Jatketaan siis aiheen käsittelyä.

Kirjassaan Sisäinen lepatus Janna Satri kirjoittaa: ”Herkillä on keskimäärin muita heikompi itsetunto. – – Perussyy itsetunnon heikkouteen löytyy erilaisuudesta: herkkä vertaa itseään helposti enemmistönä oleviin vähemmän herkkiin ja päättelee erilaisuudessaan itsensä jotenkin vääränlaiseksi.” Tästä voikin hypätä suoraan listani seuraavaan kohtaan.

Tuntee usein olevansa erilainen, vääränlainen, jopa paha – check!

Aina jotain liikaa tai liian vähän – niin olen usein tuntenut ja ajatellut itsestäni. Koskaan en ole kokenut sopivani kunnolla mihinkään joukkoon. Jopa omassa perheessäni olen kokenut lapsena olevani erilainen kuin muut ja ennen kaikkea vääränlainen, ei-hyväksytty. Minulla on myös hyvin herkkä omatunto, ja kun siihen lisätään tiukka itsekritiikki, niin syyllisyys ei ole koskaan kaukana. Ehkä juuri siksi olen kokenut olevani myös paha; että kaikki on aina minun syytäni.

Pelkää konflikteja, yrittää miellyttää, ei osaa suojella itseään – check!

Jos tiedät, mitä tarkoitetaan liialla kiltteydellä, niin tiedät, millainen minä ainakin olen ollut. Olen ehkä jossain määrin vieläkin. Minun on esimerkiksi vaikea sanoa ei ja saatan uuvuttaa itseni yrittämällä tehdä kaiken, mitä minulta pyydetään. En myöskään osaa – tai en uskalla – riidellä kunnolla kuin oikeastaan yhden ainoan ihmisen kanssa. Sen ihmisen, jonka kanssa ainakin yleensä tunnen olevani turvassa. Muiden kanssa nielen helposti mielipahani ja annan heidän kävellä itseni ja rajojeni ylitse. Toisaalta en suutu kovinkaan helposti, tai suutun vasta sitten, kun mittani tulee täyteen. Loukkaannun kyllä melko herkästi, enkä yleensä saa sanotuksi, jos jokin tuntuu minusta ikävältä – tarpeeksi monta loukkaantumista ja mielipahaa kasaantuvat kyllä aikaa myöten kiukuksi, suuttumukseksi, vihaksi, jopa raivoksi. Niinpä olen yrittänyt opetella välillä suuttumaan edes vähän, jotten keräisi tunteita liikaa sisälleni.

Aistii, lukee ja näkee helposti asioita toisista ihmisistä – check!

Tämä on toisinaan jopa hieman pelottavaa – miten voikin joskus niin tarkkaan tietää, mitä toinen ajattelee tai aikoo sanoa tai tehdä, ihan haluamattaankin. En silti väitä, että osaisin lukea ihmisiä kuin avointa kirjaa, ja pidän enemmän siitä, että toinen avautuu minulle itse kuin siitä, että jään omien mielikuvieni ja arvailujeni varaan, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä. Toisinaan kuitenkin tulee eteen tilanteita, joissa vain tiedän, mutten tiedä, miten tai miksi tiedän jotain sellaista, mitä minun ei pitäisi järjellä ajatellen tietää. Intuitioksi tai vaistoksi sitä voidaan kai myös kutsua.

Ei kestä suuria väkijoukkoja ja pienemmässäkin porukassa voi usein jäädä taustalle, kunnes tuntee olonsa tarpeeksi turvalliseksi tullakseen esille, viihtyy parhaiten kahden kesken – check!

Tätä ei pidä käsittää väärin, sillä minä pidän ihmisistä ja tykkään viettää ihmisten kanssa aikaa. Minusta löytyy myös pulputtava papupata ja höpsöttelevä pelle. Parhaimmillani ehkä kuitenkin olen jonkun kanssa kahdestaan tai ihan muutaman läheisemmän ihmisen seurassa. Tykkään pitää hauskaa, mutta ehkä eniten nautin pitkistä, rauhallisista ja pintaa syvemmälle menevistä keskusteluista tai muunlaisesta kiireettömästä yhdessäolosta. Jos ihmisiä, melua tai vilinää eli ärsykkeitä on liian paljon, en pysty suodattamaan kaikkea, jolloin saatan esimerkiksi vetäytyä omaan maailmaani, ajatuksiini, ihan vain rauhoittuakseni – en siis esimerkiksi siksi, etten olisi kiinnostunut jonkun seurasta tai jutuista, kuten vetäytymiseni voidaan joskus tulkita.

Altis stressille, ja jos ei osaa käsitellä sitä, altistuu myös helposti addiktioille erityisesti jos kuormittavia asioita kasaantuu monia yhtä aikaa – check!

Syöminen on minun paheeni. Syön kaikkiin tunteisiin, mutta erityisesti ahdistukseen, suruun ja muihin negatiivisiin tunteisiin. En kovinkaan helposti puhu syvimmistä ja vaikeimmista tunteistani muille, koska koen silloin olevani taakaksi – suklaa tai jäätelö turruttavat tunteita sen verran, että niitä jaksaa taas hetken kantaa. Jos stressi on kova, saatan kokea sen hyvin fyysisesti: pahoinvointina, kovana päänsärkynä, koko kehon kipuna, vapinana. Onneksi olen myös oppinut käsittelemään ja purkamaan stressiä. Minulle parhaat keinot siihen ovat luonnossa ja hiljaisuudessa oleminen, kirjoittaminen, musiikki ja liikunta. Myös joidenkin ihmisten seuralla on minuun selvästi stressiä purkava vaikutus – silloin, kun voin vapautuneesti olla oma itseni. Toisaalta kuitenkin kestän melko paljon stressiä ennen kuin se alkaa toden teolla näkyä minussa. Taipumus antaa asioiden kasaantua ja vatvoa niitä eestaas kuitenkin lisää stressin kumuloitumista ja sen haavoittavuutta.

Luova, empaattinen, syvällinen – check!

Luovuuteni kanssa olen joskus taistellut. Se ei aina pysy aisoissa ja raameissa – mutta ei sen kai ole tarkoituskaan. Sen suuntaaminen oikeisiin asioihin on kuitenkin haaste. Mitä empatiaan tulee, se menee minulla joskus jo sympatian puolelle, kun saatan elää toisen kivuissa ja ongelmissa niin syvästi mukana. Käsittelen muutenkin kaiken hyvin syvällisesti – joskus sukellan heti niin syvälle, että pintataso jää ehkä liian vähälle huomiolle. Joskus myös turhaudun, jos koen, etten pääse pintaa syvemmälle. Haluan tutkia asioita ja ihmisiä, löytää ja ymmärtää yhteyksiä, lumoutua yksityiskohdista ja nähdä kokonaisuuksia.

Tarvitsee aikaa tehdä asioita omaan tahtiinsa – check!

Inhoan sitä, jos joku hoputtaa tai yrittää pakottaa. Kestän kyllä myös kiirettä ja painetta, mutta huonosti erityisesti tilanteissa, joissa olen muutenkin epävarma. Minulle on usein myös tärkeää saada tehdä asioita omalla tavallani, vaikka toisaalta osaan olla hyvin joustava, joskus ehkä liiankin.

Voimakas tunne-elämä, reagoi emotionaalisesti – check!

Joskus toivoisin, etten kokisi asioita niin syvästi ja voimakkaasti, ja etten olisi niin tunteiden vietävissä. Vaikka eivät ne välttämättä minusta näy ulospäin tai suoranaisesti vaikuta toimintaani – naama voi olla peruslukemilla ja olemus rauhallinen, mutta samaan aikaan sisällä myrskyää. Etenkin positiiviselle tunteelle tulee hyvin usein myös vastatunne: jos on ollut hyvä päivä, olen onnistunut jossakin tai olen iloinen jostakin, pian tulee ”riemukrapula”, eli jonkinlainen epäilys tai pelko, joka kumoaa aiemman tunteen. Toisinaan tunteiden vuoristorata on melko rajua ja se on kuluttavaa. Olen kuitenkin jo jossain määrin tottunut ailahteluun ja osaan suhtautua siihen melko rauhallisesti – tiedän, että tunteet yleensä menevät ohi tai tasaantuvat. Elän niissä silti voimallisesti mukana.

Nyt olen käsitellyt kutakuinkin kaiken sen, mitä tähän mennessä tiedän itsestäni suhteessa erityisherkkyyteen. Joku voi ehkä miettiä, miksi haluan kertoa erityisherkkyydestäni. En tee sitä, jotta ihmiset säälisivät tai alkaisivat varoa minua – sellaiseen ei ole mitään syytä. Erityisherkkyys voi olla ”siunaus ja kirous samassa paketissa ja usein hitaasti kehittyvää sisäistä vahvuutta”. Herkkyydestäni huolimatta kestän aika paljon – ehkä juuri siksi, että olen koko elämäni joutunut sietämään kuormittavia olosuhteita. Itsetutkiskelu kuitenkin auttaa minua sekä oman persoonan että muiden ymmärtämisessä. Ehkä tämä voi auttaa jollain tavalla jotakuta muutakin.

Olen elämäni varrella yrittänyt olla jotain mitä en ole ja hukannut itseni lähes kokonaan. Nyt olen taas matkalla kohti itseäni ja tunnen olevani enemmän oma itseni kuin olen tuntenut moniin vuosiin. Vähän kerrallaan saan uutta rohkeutta ja voimaa olla juuri minä.

Matka jatkuu. Minä muutun. Minä kasvan. Ja silti olen sama.

Itsetuhoisuus

13.10.2016 Yleinen

Olen yrittänyt miettiä että mistä aloittaisin. tulisiko minun kirjoitaa ensin lapsuudestani ja aikajanassa tulla tähän päivään, mutta koska tarkoitukseni ei ole kirjoittaa mitään kirjaa päätinkin että kirjoitan niistä asioista mitkä nyt sattuvat olemaan päässäni sillä hetkellä tai mitkä tulevat kirjoittaessa mieleen.

Nyt kun olen parin viikon ajan kamppaillut jälleen syvää masennusta vastaan ja päässä pyörii hyvinkin kovasti itsetuhoisia ajatuksia koska olenhan elämäni aikana kymmenen vuotta käyttänyt viiltelyä ja itsensä polttamista keinona millä selviän ahdistuksesta (mikä ei poista sitä mutta antaa hetkellisesti helpotuksen siihen koska ajatukset pakostakin kääntyy johonkin muuhun tunnetilaan). Mutta koska vuosien varrella olen monet kerrat ollut läääkärissä paikattavana ja psykiatrian puolella lääkäreillä on ollut kova kiinnostus tähän itsetuhoisuuteen että miksi teen sitä mitä siitä saan ja jne. jne..
Tästä syystä olen kovasti miettinyt että kaikilla ihmisillä on omat saksuaaliset mieltymykset, jotku tykkää vähän rajummasta ja jotku taas ei. Mutta millä tavalla se että olet masentunut sekä ahdistunut ja käytät tätä itsetuhoisuutta keinona saada hetken tauvon tähän omaan olotilaasi, niin miten ihmeessä joku voi saada siitä seksuaalisen mieltymyksen? Ja tämä kysymyshän on peräisin siitä että muutamaan otteeseen joku lääkäri on kysynyt että saanko tästä seksuaalista tyydytystä..Oikeasti? mitä ihmettä..miten siitä voi saada seksuaalista tyydytystä? Pitäisikö mun kostua siitä jotenkin vai saada ihan fyysinen orgasmi? vai kenties henkistä mielihyvää että mulla ei ole muitakeinoja selvitä siitä ahdistuksesta kuin viillellä omaa ihoani pilalle niin etten voi käyttää kuin pitkä hihaisia ja lahkeisia vaatteita! Aina minun ymmärrys ei vaan riitänäihin kaikkiin kysymyksiin, koska se että olen ollut hyvin huonosssa mielentilassa ja kuitenkin pitäisi jokainen potilas ottaa yksilöllisesti huomioon.

Ja jos nyt vielä sen verran kerron tästä viiltelystä ja itsensä satuttamisesta niin kuin omalta kohdalta, niin minulla se alkoi jo 14-vuoden iässä, koska en osannut puhua omista oloista tai tuntemuksista. Kyllähän minua parhaani mukaan yritettiin auttaa niin koulussa kuin kotonakin mutta se että minun itsetuhoisuuteni ei ollut huomion hakua koska tein sen salasssa enkä siitä kertonut kenellekään. Ja vaikka sain keskustelu apua niin ei siitä ollut mitään hyötyä koska en luottanut aikuisiin ihmisiin enkä osannut puhua omista oloista ja tuntemuksista, koska luulin että ne on väärin tai että niin ei saa tuntea. Mutta palatakseni tähän itsetuhoisuuteen niin se ei pakosta ole aina fyysistä sitä saattaa tietämättään myös henkisesti pahoinpidellä itseään, mitä kyllä uskon kaikkien ihmisten tekevän tai ainakin joskus tehneen, ihan tietämättään.Siitä se varmaan kaikilla itsetuhoisilla ihmisillä lähtee ja pikkuhiljaa se ei enään riitä vaan siirtyy sitten ihan tähän fyysiseen toimintaan.

Toivon että kaikki tietävät että itsensä satuttaminen on aina avun huuto ja sitä joka sen tekee pitää auttaa ja ohjata saamaan apua vaikka sitten tahdosta riippumatta.

12.10.2016 Masennus, Yleinen

Hei. Olen alle kolmikymppinen nainen joka haluaa kertoa näkemyksiään masennuksesta ja siitä mikä siihen on johtanut ja minkälaisia esteitä tässä elämän varrella on ollut.Tulen puhumaan hyvin suoraan kokemuksista ja tuntemuksista mitä olen lapsuus-, nuoruus-, sekä aikuusiälläni kokenut tai mitä koen, osa on hyvinkin iloisia ja osa ei. Kaikki ovat tervetulleita lukemaan mun kokemuksia ja kommentoimaankin jos siltä tuntuu mutta toivoisin että turhat ihmisen hyvät tai huonot arvostelut jätettäis pois, koska tarkotuksena ei ole arvostella tai loukata ketään. Minäkin olen vain yksi pieni ihminen täällä suuressa maailmassa ja vaikka kuinka huutaisin asiani se on pelkkä hiljainen kuiskaus.

Pökittääkö muiden arvostelu omaa itsetuntoa?

11.10.2015 Yleinen

11102015Muuttaessani asennoitumista elämään, olen huomannut miten toiset yrittää pönkittää itsetuntoaan mitä ihmeemmisillä tavoilla. Toki itsekin saatan mielessäni ajatella, miksi joku näyttää jotain tai käyttäytyy jotenkin. En silti halua enää olla se, joka ensimmäisenä toteaa jonkun oleman ruma, taitamaton tai vääränlainen.

Lisätessäni Cambridge-reseptin eilen Kotikokki.netiin, sain kommentin, että sen voisi tehdä tuoreistakin vihanneksista. Että ne ovat halvempia ja parempia kuin pakasteet. Varmasti kyllä, mutta itse työttömänä venytän penniä ja jos kilo kukkakaalia maksaa 4e ja pakasteena saan sen 2e, ei valinta ole vaikea. Lisäksi en ole himoruuanlaittaja ja haluan reseptien olevan helppoja, valitsin pakasteet. En ymmärrä ihmisiä, jotka katsovat tarpeelliseksi arvostella valintaani. Lisäksi pakasteet säilyvät, eikä ole syytä, miksei voi tai ehdi tehdä kasvissosekeittoa…

Olen muutaman kerran törmännyt myös toisen ulkonäön arvosteluun. Millä perusteella niin 11102015_2voi tehdä? Ja jopa niin, että tämä toinen saattaa kuulla? Jos oma ulkonäkö on omasta mielestä kaunis ja täydellinen, kaikki eivät ehkä sitä ole. Tässäkin -> Kauneus on katsojan silmissä.

Lätkämatseissa istun usein baarin puolella, kuten viime torstainakin. Tästä olen saanut kuraa niskaani aiemmin, joillekin se on hyväksyttyä, ei minulle. Nytkin istuin baarissa juoden kivennäisvettä ja jutellen minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Ja katsoin peliä välillä screeniltä. Miksen minä voi toimia niin, mutta jotkut toiset voivat?

Sain hyvän neuvon yhdeltä ystävältäni, älä mieti mitä joku sinusta ajattelee. Tätä olen itse noudattanut nyt ja olen tyytyväisempi. Jos nauruni, tapani, ulkonäköni tai jokin muu asia häiritsee jotain, se on hänen ongelmansa. Minä en niille asioille voi mitään.

Pönkittääkö oikeesti toisten arvosteleminen jollain tavalla omaa itsetuntoa? Tuleeko siitä jotenkin parempi ja täydellisempi olo itselle?

Mukavaa sunnuntaita kaikille ja muistakaa arvostaa toista ihmistä sellaisena kuin hän on.

Heikko itsetunto

23.8.2015 Raamatusta

Sellainen minulla on ollut. Ja alemmuuden tunne toisinaan pyrkii pintaan. Sielunvihollinen, valheen isä, pyrkii lyömään sillä monia meistä ja me tomppelit välillä usein, välillä harvemmin uskomme. Ymmärretäänkö me todella miten arvokkaita olemme Jumalalle, joka on luonut ihmisen omaksi kuvakseen? Kysyn vaan. Uskallan väittää, että identiteettimme tuhoaminen on saatanan yksi päästrategioista, koska se liittyy voimakkaasti siihen keitä koemme olevamme, ja kuka on Luojamme ja miksi olemme täällä, mikä on elämän tarkoitus.

Minä olen Jumalan kuva. Sano se ääneen, jos voit. Se merkitsee, että kuulumme hänelle, koska hän todella loi sinut ja olet ainutlaatuinen; ei ole ketään sinun kaltaistasi maan päällä.

1.Moos 1:26-27

Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja ja koko maata sekä kaikkia maan päällä liikkuvia isoja ja pieniä eläimiä.” Niin Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jumalan kuvaksi hän loi hänet, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. 

Ajattele! Kolmiyhteinen Jumala; Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat suunnitelleet ihmisen luomisen, koska tuossa sanotaan ”tehkäämme”. Sitä on edeltänyt huolellinen paneutuminen työhön, jonka hän aikoi suorittaa. Mitään vastaavaa ei tapahtunut muiden luotujen kohdalla. Jumala loi ihmisen kuudentena päivänä jo luotuaan kaiken muun. Hän oli valmistanut kaiken ihmisen tuloa varten, kuten huomaamme:

Psalmi 115:16

Taivas on Herran taivas, mutta maan hän on antanut ihmisille. 

Ajattele, että ihmisen luomiseen sisältyi Jumalan suoranainen teko. Hän muotoili ensimmäisen ihmisen maan tomusta. Hän ei vain sanonut sanaa; hän myös muovaili miehen. Samalla tavoin hän osallistui suoraan naisen luomiseen. Riippumatta siitä miten tulkitsemme ensimmäisen Mooseksen kirjan alkuluvut, voimme todeta Raaamatun selkeän linjan: Ihminen on Jumalan ainutlaatuinen luomus, eikä häntä voi rinnasta muihin Jumalan luomiin olentoihin (Chan 1994, 31-32).

Ihmisen ainutlaatuisuudesta erinomaisen kuvauksen antaa kuningas Daavid Psalmissa 139:13-16

Sinä loit minut sisintäni myöten, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että minut on tehty ylen ihmeellisesti. Ihmeelliset ovat sinun tekosi, sieluni tietää sen sangen hyvin. Minun luuni eivät olleet sinulta kätkössä, kun minut salassa valmistettiin, kun minut kudottiin taidokkaasti maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani. Kaikki päivät oli luotu ja kirjoitettu sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut. 

On aivan timanttia ymmärtää, että taivaan ja maan Herra on luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja osallistunut hänen luomiseensa. Siksi jokainen ihminen on äärettömän arvokas, riippumatta mitä mieltä muut ihmiset ovat hänestä. Voimme siis näiden jakeiden perusteella tehdä päätelmän, että koska olemme Luojan käsialaa, meissä jokaisessa on ”pala” Jumalaa. Koska hän on luonut meidät, hän omistaa meidät. Silti Jumala päätti antaa ihmiselle vapaan tahdon tehdä päätöksiä ja kantaa niistä vastuu. Voimme siis valita yhteyden häneen tai olla erossa hänestä valintamme mukaisesti. Ilman yhteyttä häneen emme ole kokonaisia ihmisiä siinä merkityksessä, että emme ole yhteydessä rakastavaan Luojaamme. Hän tuntee meidät aivan kokonaan. Sinulla ja minulla ei ole yhtään ajatusta, jota hän ei tuntisi perin pohjin, kuten Psalmin 139 alkupuolen jakeissa kerrotaan.

Mikä sitten avuksi siihen, että kokisimme Jumalan suuren myötätunnon elämämme yllä ja hyväksyisimme, että riippumatta siitä miten meitä on kohdeltu elämämme aikana, olemme korvaamattoman arvokkaita taivaalliselle Isällemme? Meidän täytyy opetella kunnioittamaan Jumalan sanaa enemmän ja uskoa siihen paljon enemmän kuin vaihtuvia tunteitamme, jotka vaihtelevat monesti sen mukaan, miten ihmiset asennoituvat ja toimivat kanssamme. Jos alamme sisäistämään asemaamme Jumalan luomina, hänen ostaminaan ja vapauttaminaan lapsinaan, itsetuntomme nousee, kuten Jumala tahtoo. 

Sefanja 3:14-17

Riemuitse, tytär Siion, puhkea huutoon, Israel. Iloitse ja riemuitse kaikesta sydämestäsi, tytär Jerusalem. Herra on poistanut sinun tuomiosi, raivannut pois vihollisesi. Herra Israelin kuningas, on keskelläsi. Ei sinun enää tarvitse nähdä onnettomuutta. Sinä päivänä sanotaan Jerusalemille: ”Älä pelkää, Siion, älkööt kätesi hervotko. Herra, sinun Jumalasi, on keskelläsi, hän on pelastava sankari. Hän iloitsee sinusta suuresti, hän tyynnyttää sinut rakkaudessaan, riemuiten hän sinusta riemuitsee.” 

No, nyt joku voi katsoa jaejaksoa ja todeta, tuossahan puhutaan israelilaisille. Me jotka olemme vastaanottaneet pelastuksen Jeesuksessa, olemme hengellisen Israelin kansalaisia. Meillä on jopa velvollisuus iloita äänekkäästi, riemuita koko sydämestämme siitä, että meitä uhmannut kadotustuomio on pois pyyhitty Jeesuksen tähden! Mikä seuraus siitä oli, että Jeesus kertakaikkiaan sovitti syntimme kuollessaan ristillä? Se, että synnin rikkoma suhde Jumalaan ennalleen asetettiin! Mikä valtava syy iloita! Siksi Jumalamme on syy iloon ja hän on keskellämme ja hän ansaitsee kaiken ylistyksen ja palvonnan hänen lapsiltaan. Sinä, joka olet välillä alaspainettu voit lukea: rakastava Isäni iloitsee minusta suuresti ja tyynnyttää minut rakkaudellaan. Mikä valtava lohduttaja Jumalamme onkaan. Hänen sylinsä on aina avoin jokaiselle luodulleen joka kaipaa tulla hänen läsnäoloonsa ja kokea täydellistä rakkautta. Voitko enää kuvitella olevasi masentunut, turhautunut kun alat näkemään kuinka Isäsi on tehnyt kaiken valmiiksi? Hän toivottaa sinut milloin tahansa rakastavaan läsnäoloonsa, voit lähestyä häntä Jeesuksen kautta ja kokea kuinka arvokas hänelle olet. 

Siinä hetkessä kun alat ymmärtämään ja kokemaan sinua rakastavan Luojasi läheisyyttä kaikki paholaisen valheet ja hyökkäykset vain sulavat pois elämästäsi. Sinun ei tarvitse enää laulaa ”minä mato matkamies maan” siinä merkityksessä, että olet surkea ja paholainenkin sanoo, että niin oletkin surkea mato, vaan voit kiittää ja palvoa Isääsi ”kiitos Isä rakkaasta Pojastasi, joka vapautti minut synnin ja kuoleman vallasta Abba Isän rakastavaan yhteyteen ja saan tänään iloita kuninkaan tyttärenä/poikana!”

Toivon, että nämä jakeet ja ajatukset voisivat nostaa katseesi itsestäsi Jeesukseen. Kun alat ymmärtämään, että olet hänen lunastamansa entinen synnin orja, alat palvomaan häntä erittäin mielelläsi. Meidän tehtävämme on alkaa ymmärtämään, että olemme Jumalan täydellisen rakkauden kohteita ja se saa meissä halun antautua täysillä hänen hyvään tahtoonsa. Vaikkei meille ole helppoa elämää luvattukaan Jumalan lapsina, voimme aina tiedostaa, että Herramme on rohkaisemassa ja kantamassa kun käännymme hänen puoleensa milloin tahansa. Täyttykäämme siis Jumalan rauhalla ja iloitkaamme siitä, mitä hän on puolestamme tehnyt :) Ole siunattu. 

Hiljaiselosta hiljempaa

4.6.2015 Yleinen

Kuukausi on kulunut. Terveys alkaa olla reilassa, mutta en uskalla sitä hehkutta. Pelkään, että hammas kipeytyy jos luotan siihen, että olen terve. Flunssa ei enää vaivaa, mutta kyllähän tässä ehtii vielä sekin tulla jos on tullakseen. Salilla olen käynyt YKSIN. Todella tylsää tai ei tylsää, mutta jotenkin siitä ei saa irti sitä mitä haluaisi. Rinta- ja käsipäivinä on aina tarvetta kaverille joka tulee nostamaan ja varmistamaan. En osaa treenata yksin. No olen saanut aina nakitettua jonkun jätkän salilta varmistamaan ja tekemään muutaman kegatiivisen loppuun. Se on ollu ihan jees, mutta jotenkin ei aina jaksais kysyä jotain random tyyppiä auttaan. Vaikka ihan mielellään ne näyttävät tulevan auttamaan, mutta silti välillä jää sellainen olo, että sori jos keskeytin… Ja voishan sitä vastata että en mä nyt ehdi… Niin saako salilla kysyä random tyypeiltä varmistus tai muuta jeesiä?

En ole ollut kuukauteen töissä joten olen päässyt päivisin treenailemaan ja usein käynytkin. Käyn 3-5kertaa viikossa salilla. Nytkin on maanantain jalkapäivästä jalat niin kipeät että istuminen on vähän tuskaisaa tai oikeastaan ylös nouseminen.

Olen saanut vihdoin myös raahattua yhden kaverin salille ja se on ollut kyllä ihan huippua. Aika salilla menee nopeammin ja saa parempia tuloksia aikaan ja uusia liikkeitäkin olen tuon kaverin ohjeistuksella kokeillut. Jotenkin siihen treenaukseen tulee joku järki kun sielä on joku mukana kenelle puhua…  Tajuaa olevansa elossa ja muut ihmiset oikeesti näkee mut. Mä olen yksin kuin haamu, joka vaan leijuu sielä salilla.

Kysyin salihenkilökunnalta myös jos joku voisi katsoa vähän sitä mun saliohjelmaa ja tehdä mulle uudenlaista ohjelmaa käyttöön. Tilanne on todella vaikea. Olen ollut taas niin kauan työttömänä, että puhuminen ulkopuolisille on vaikeaa. Kun viettää kuukauden päivät puhuen vaan perheelleen niin siinä alkaa puhe tarttua kurkkuun kun pitäisi tuntemattomille puhua. Itse olen oikeasti avoin ja ulospäin suuntautunut ja liiankin puhelias yleensä, mutta nyt huomaan, että työttömänäolo syö itsetuntoa ihan hirveästi.

Toinen ongelma on se, että olen oikeasti todella lihava. Kaikki salilaitteet ei vain yksinkertaisesti käy mulle koska mulla on niin iso maha. Siitä on aika vaikea keskustella tuntemattoman ihmisen kanssa. No sain kuitenkin varattua sen miehen kanssa ajan itselleni ja mua jännittää ihan kamalasti. Siis ei edes jännitä vaan tää on sellaista pakokauhua jota en osaa selittää…

Treenarin kanssa asioista pystyi puhumaan suoraan, koska oltiin ystäviä mutta, että puhuisin niistä samoista asoista tuntemattomalle. Ja ystävällekin puhuminen tästä lihavuudesta on vaikeaa. Hyvä jos omalle murulle pystyy puhumaan. Se on nöyryyttävää, vaikeaa ja ahdistavaa.

No katsotaan kuinka käy…

Olenko onnellinen?

24.5.2015 Yleinen

Oletko uskonut olevasi joskus onnellinen? Onnellinen niin, että mikään tunne tai tapahtuma ei ole sitä tilaa pystynyt horjuttamaan? Onnellinen niin, että sinun ei ole tarvinnut nähdä mitään vaivaa arjessasi saavuttaaksesi tuon pulppuavan ilon, rakkauden, hyväksynnän ja tyyneyden?

Uskotko, että olet onnellinen, kun endorfiinit ryöpsähtävät kehoosi? Entä sitten kun hormonin vaikutus lakkaa? Lähdetkö taas herättyäsi uudelleen lenkille tai treenaamaan? Ja ah, taas tuo onnellisuus hormoni vapautuu kehoosi ja täyttää joka solusi. Olet sittenkin elossa!! Wow. Mahtava tunne!! Kunnes joudut tekemään yhä enenmmän ja enemmän saavuttaaksi tuon tilan. Mikään ei riitä. Kolmen tunnin treeni..endorfiinit tulee ja katoaa, aivan käsittämättömän nopeasti. Keho väsyy. Mieli väsyy. Hups. Enkö olekaan onnellinen? Eikö nämä elämäni asiat teekään minua enää onnelliseksi? Miksi olen menettänyt sen?

Näiltä pohjilta olen alkanut tietoisesti muuttamaan elämääni ja tapaani ajatella. Tosin kaikki ei käynyt helposti ja vaivattomasti..

Kaksi vuotta sitten ottelin viimeisen thainyrkkeilyotteluni ja hävisin sen. Ei se häviö. Tai vaikka olisin voittanut. Olin jo päätökseni tehnyt, että lopetan. Keho huusi apua minkä kerkesi. Mieli oli maassa. Kaikki mihin olin uskonut oli katoamassa. Mikään ei tuntunut enää hyvältä. Olin tuohon päivään uskotellut erilaisilla ulkoisilla asioilla olevani onnellinen. Olinhan thainyrkkeilyn Euroopan mestari, mm kakkonen. Hyvä ottelija. Olin naimisissa. Minulla oli kiva koti. Hyvä työ. Hyvä palkka. Ystäviä. Matkoja. Minä olin sydänjuuriani myöten onneton. Pelkäsin. Epäilin. Vihasin itseäni ja suurta osaa muista ihmisistä ja maailmasta.

Kun aloitin thainyrkkeilyn, erilaisten sattumusten kautta, tunsin ensimmäistä kertaa olevani hyvä jossakin. Minä osasin ja olin parempi kuin joku toinen. Hitsi oikeesti. Uskomatonta. Ja oikeasti olin uskonut, että en ole missään hyvä. Ehkä keskinkertainen enintään. Ja treenit lisääntyivät, elämäntavat paranivat, kehoni muuttui. Kaikki sujui. Minä olen hyvä! Treeneissä endorfiini valtasi kehon. Ottelut olivat osoituksia siitä, että kyllä minä kehityn, opin ja olen parempi kuin vastustaja. Olen vahva. Olen hoikka. Todella hoikka. Vihdoin. Taas. Pääsin takaisin teini-iän kontrolliin. Voin itse päättää sen kuinka paljon painan. En vain syö. Ja treenaan. Nälän tunteen voitti endorfiini. Ja jos söin, treenasin enemmän. Ja vitsit mitä ihania kokemuksia ja ihmisiä elämässäni oli. Unohdin kaiken muun, totaalisesti ja kirjaimellisesti KAIKEN. En tarvinnut muuta. Uskottelin, että tämä riittää. Riittää, että voitan seuraavan matsin. Tai oikeastaan sen suomen mestaruuden, tai no oikeastaan euroopan mestaruuden, eiku hitto mun pitää olla MAAILMAN PARAS!!

Laihduin helposti ja vaivattomasti normaalipainoisesta aliravituksi ja kehoni päätti laittaa pisteen sille pelleilylle. Liikaa treeniä, aivan liikaa. Liian vähän ravintoa, aivan liian vähän. Kun lääkäri sanoi, että hormonitoimintani sulkeutuu yksi vaihe kerrallaan kunnes kuolen, halusin lyödä häntä! Keksi jotain. Haluan jatkaa. Minun onnellisuuteni riippuu tästä!! Mitä minä sitten olisin? Kuka minä olisin? Enhän minä ole missään muussa hyvä. Olen mestari kiduttamaan itseäni ja unohtamaan kaiken muun. Mitä minä sitten teen? Koko elämä ja minäkuva meni sekaisin.

Kuvittelin, että minulla nyt vaan sattuu olemaan niin huono itsetunto, että mistään ei siksi tule mitään. Eikä oikein tullutkaan. Miksi olisi tullut, kun en edes itse uskonut siihen. En uskonut itseeni. Jollakin tavalla olin antanut jonkun ulkopuolelta opettaa minulle, että en riitä, en ole arvokas, en ole rakastatettava minuna. Minuna itsenäni, juuri sellaisena, juuri nyt.

En usko siihen, että itsetuntoa voi muuttaa sillä, että seisoo peilin edessä hokien itselleen ”rakastan itsenäni” tai muuta vastaavaa. Niin kauan kuin se ei vähäisissäkään määrin tunnu aidolta sanoa itselle jotain, se ei ole totta. Mieli naureskelee yrityksille. Mutta tässä kohtaa minulle tuli oivallus siitä, että ”joku muu ulkopuolelta on saanut minus uskomaan, että en riitä!” Joku ulkopuolelta. Minä olen uskonut. Kuka? Miksi? Miten? Uskomukset syntyvät usein lapsuudessa. Myös toisto toimii tosi kivasti. Ja itselleen toistelu varsin kivasti. ”En minä osaa mitään muuta!!”. Tämä kolahti niin syvälle, että en voinut muuta kuin lähteä tutkimaan, että kuka ja miksi on päässyt minun pääni sisään uskottelemaan minulle asioita. En minä itse ainakaan tuollaista pahaa halua itselleni. Miksi niin silti tapahtuu. Miksi se päänsisäinen ääni sellaista juttelee?

Siitäpä sitten matkaa tähän päivään on käyty. Ei ole ollut helppoa ja vaivatonta. Ei sen pidäkään olla, mutta se myös saa olla. Noiden oivallusten jälkeen sanoin itselleni, että minulla on lupa olla onnellinen juuri nyt. Ei vasta huomenna, vaan nyt. Se vapautti. Ja se tuntui uskottavalta. Kukaan ei voi minua kieltää olemasta onnellinen, ei kukaan. Se että olenko onnellinen on asia erikseen, mutta minulla oli silloin lupa <3

Tällä hetkellä olen todella, todella onnellinen. Uskomatonta. Ja onnellisuutta voin kokea vain tästä hetkestä käsin. En eilen, enkä huomenna tai sitten kun jään kesälomalle. Jotkut asiat harmittaa ja ahdistaa tietenkin, mutta tiedän, että ne tunteet menevät ohi. Kaikki aina menevät. Mutta ei kokematta ja tuntematta. Ei kieltämällä. Ainoastaan kokemalla.

Opiskelen tällä hetkellä life coachiksi Valmentamossa ja olen kirkastamassa sisäistä timanttiani. Voi kuinka hempeää, herkkää ja kliseistä JA niiiiiin siistiä.
Oletko sinä onnellinen? Nyt?

Iloa päivääsi. Se tapahtuu täällä, tänään ja nyt <3

Pau

Lapsi täydentämässä naisen itsetuntoa

12.4.2015 elämyksiä ja pohdintaa

Eräs tuttavani kolmenkympin nurkilla tuumasi, kuinka oli viimeaikoina havahtunut huomaamaan sen kuuluisan naisen ensimmäisen kuoleman kolkuttaneen oveaan jo muutamia kertoja – kaksikymppiset neitoset käänsivät ravintoloissa miesten katseet pois hänestä. Opiskelun ja mieskeskeisen elämänrytminsä sijasta hän ryhtyikin pikkuhiljaa haaveilemaan omasta lapsesta mainiten, että toisin kuin miehet, oma lapsi olisi ainakin pysyvästi häntä varten. Lause kalskahti jo tuolloin mielestäni oudolta, mutta toisaalta olin aina ollut sitä mieltä, ettei lapsien saaminen voinut olla muuta kuin omien tarpeiden tyydyttämistä, joten pistin lauseen samaan koppaan kyseisen ajatuksen kanssa.

Ostin eurolla psykoanalyytikko Alice Millerin kirjan ”Lahjakkaan lapsen tragedia” (1979), jossa esittelyn mukaan kuvataan selkokielellä narsismin taustoja ja ilmenemismuotoja. Kirjassa narsismia kuvataan alla olevien katkelmien mukaisesti, mikä oli minulle herättävää tajutessani narsismia löytyvän itseäni hyvin läheltäkin, muualtakin kuin naistenlehtien kohtalopalstoilta.

”Näillä ihmisillä on itsellään runsaasti kykyjä, joita he ovat myös kehittäneet, ja usein he ovat myös saaneet kiitosta lahjakkuutensa ja saavutustensa vuoksi. Tälläisilla ihmisillä pitäisi kaiken järjen mukaan olla voimakas ja horjumaton itseluottamus. Siinä samassa he ovat ahdistuksen tai syyllisyyden ja häpeäntunteen kourissa. Mistä johtuu, että nämä ihmiset kärsivät tuollaisesta syvästä narsistisesta häiriöstä?”

Miller käy kirjassa läpi kasvatuksen merkitystä narsismin kehittymisessä. TERVE NARSISMI kehittyy, jos vanhemmat ovat niin lahjakkaita ja rohkeita, että tulevat toimeen ilman lapsensa saavutuksia. Lapsi voi rauhassa käydä läpi kapinansa äitiä haavoittamatta, ”äidin varmuutta järkyttämättä, hänen valtaansa kaventamatta, hänen tasapainoaan vaarantamatta”.

Miksi olisi niin tärkeää, että lapsi saisi rauhassa käydä läpi tunnetilansa? Millerin mukaan narsismin yksi kovimmista hinnoista on depressio. ”Se depressiosta eli masennukseksi kutsumamme tila, jonka koemme tyhjyytenä, olemassaolon tarkoituksettomuutena, köyhtymispelkona ja yksinäisyytenä, on mielestäni riipaiseva osoitus nykypolven vaivaavasta kyvyttömyydestä saada kosketus itseensä eli itsestään vieraantumisesta”. Äkkiseltään ajateltuna ihmisiä tuntuu koettelevan edelleen sama vaiva.

Mistä puolestaan narsismi sikiää? Millerin mukaan äidin narsismista, johon lapsi sopeutuu itseään tukahduttamalla: ”Lapsen voi kasvattaa mieleisekseen. Häneltä voi saada kunnioitusta, hänet voi mukauttaa omiin tunteisiinsa, hänen rakkaudessaan ja ihailussaan voi peilailla, hänen rinnallaan voi tuntea itsensä voimakkaaksi… Lapsi vaistoaa tämän, ja luopuu jo hyvin varhain ilmaisemasta omia tarpeitaan.” Narsistinen äiti saattaa helposti kokea, että häneltä vaaditaan liikaa, lapsi sitoo ja riistää häntä. Lapset siis oppivat miellyttämään muita, ja aikuisuuteen mennessä ovatkin mahdollisesti oppineet tunneherkiksi muille ihmisille ja saattavat olla kyvykkäitä tulkitsemaan muita. Miller tuumaakin monen psykoanalyytikon olleen narsistisen äidin kasvattama.

Lapsen tarina noudattelee Millerin mukaan seuraavanlaista polkua: ”Lapsi ei ole perillä omista tarpeistaan, ja on siis pahasti ’vieraantunut’ itsestään. Jos tilanne on tällainen, lapsi ei pysty eroamaan vanhemmistaan ja tukeutuu aikuisenakin alinomaan kumppaneihin, ryhmiin ja varsinkin omiin lapsiin.”

”Hänen täytyessään olla jotain erityistä hän ei voi olla mitä on, ja ymmärrettävästi menettää itsetuntonsa. Mitä enemmän hän sitten yrittää pönkittää horjuvaa omanarvontuntoaan, sitä pahemmin hän kärsii narsistisesta heikkoudestaan. Tällainen ihminen ei ole koskaan vapaa, sillä hän on suunnattoman riippuvainen muiden osoittamasta ihailusta ja koska hänen itsekunnioituksensa on sellaisten ominaisuuksien varassa, jotka saattavat koska tahansa pettää”.

Narsistin kasvattama lapsi on siis yleensä lahjakas ja tietyillä mittareilla menestyvä, mutta kääntöpuolena Miller mainitsee aikuisena helposti yllättävän tyhjyyden ja masennuksen, sillä itsekunnioitus pohjautuu korkean minäihanteen toteutumiseen, jolloin narsisti on altis loukkaantuvuudelle ja rauhattomuudelle. ”Monesti masennus saa vallan vakavan sairauden, vamman tai vanhenemisen jälkeen. Esim. erään ikääntyneen naimattomana naisen ulkonainen narsistisen tyydytyksen lähde ehtyi vähän kerrassaan hänen kadottaessaan miesmaailmassa kauan nauttimansa suosion”.

—–

Huomautan, että tätä pätkää kirjoittaessani olen sortunut valitsemaan kirjasta katkelmat, jotka minun oli helppo ymmärtää ja sitoa omiin havaintoihini, en siis välttämättä tulkitse oikein alkuperäistä ajatusta. Lisäksi minulla ei ole alan koulutusta, joten tiede mahdollisesti hionut käsitteitä ja oppeja Millerin ajoista.

Toivottavasti en koskaan aseta lapselleni odotuksia, joiden varassa oma onneni olisi. Onnistuisinpa antamaan turvallisen ympäristön, jossa lapsi voisi kehittyä omanlaisekseen ilman riippuvuussuhteiden (päihteisiin tai ihmisiin) kehittymistä. Luulen, että koulumenestys ei ole tae onneen, mutta muiden ihailusta ja odotuksista riippumaton itsetunto ja ihmissuhteet ovat.