Selaat arkistoa kohteelle Itsetuntemus.

Masennuspäiväkirja, osa 7: Kaksi minua

11.3.2018 Yleinen

Joskus tuntuu kuin olisin kaksi eri ihmistä. Toinen niistä on positiivinen, iloinen, auttavainen, hyväsydäminen, melkein jopa hieman rempseä, rohkeakin. Omalla tavallaan vahva. Toinen taas on toivoton, epävarma, synkkä, voimaton, vetäytyvä ja pelokas.

Toinen vetää minua kohti tuhoa, houkuttelee pimeyteen. Sanoo, ettei millään ole mitään väliä. Näkee koko muun maailman vihamielisenä. Toinen taas on loputtoman toiveikas, uskoo elämään ja hyvään ihmisissä. Tahtoo tanssia, nauraa ja laulaa, ja löytää merkityksiä kaikesta.

Ehkäpä toinen on minä ja toinen on varjoni. Kun varjo saa minut valtaansa, olen kuin kuollut, pelkkä tyhjä kuori. Tappava varjo. Mutta kun varjo väistyy ja lempeä valo piirtää ääriviivani esiin, herään taas eloon. Joskus en ole enää tunnistaa sitä itseäni, jonka valo saa aikaan. Joskus luulen jo kadottaneeni sen kokonaan.

Nämä molemmat ovat minä. Tai ainakin tiiviisti kiinni minussa, osa minua. Toivon, että ensin mainittu on se oikea minä. Mutta se toinen sanoo, että ensimmäinen on pelkkää huijausta, teatteria, naamiaisasuja. Ensimmäinen taas järkeilee toisen olevan pelkkää valhetta, haavoja ja nippu oireita.

Ulospäin tämä kaikki ei ehkä näy. Ainakaan kaikille. On vain oma kokemukseni siitä. Elän, kuolen, elän, kuolen. Olen elävä kuollut ja kuollut joka elää. Joku joskus sanoi, että kaikki riippuu siitä, kumman niistä valitsee. Mutta voinko todella valita? Usein minusta tuntuu, että kaikki tämä vain on minussa – se vain on, eikä siitä pääse mihinkään.

Joidenkin teorioiden mukaan kaikissa meissä on monta minua, sillä meihin sisältyvät kaikki ne versiot itsestämme, jotka olemme olleet nykyhetkeen asti. Ehkä valon ja varjon vaihtelu onkin sitä, mikä osa meistä milloinkin on hallitseva ja reagoi voimakkaimmin. Nämä kaksi minua ovat ehkä ne voimakkaimmat, ääripäät, toistensa vastakohdat, jotka näyttäytyvät itselleni selkeimmin.

On kuitenkin  myös kolmas minä, joka toisinaan nousee esiin. Se, joka olen silloin, kun kaksi edellä mainittua ovat tasapainossa keskenään. Vai kuvittelenko vain – voivatko ne koskaan olla todella tasapainossa?

Masennuspäiväkirja, osa 6: Lukossa

26.12.2017 Yleinen

Jälleen kerran olen hakenut – ja tällä kerralla yllättävän nopeasti saanutkin – keskusteluapua masennusoireiluun. Erona aiempiin kertoihin lienee ainakin se, että tilanne ei ole vielä ehtinyt päästä niin pahaksi kuin aiemmin, joten on ehkä helpompaa pyytää ja ottaa apua vastaan. Helppous tietysti on suhteellista, sillä välillä tuntuu, että mitä enemmän taistelen, sitä suuremmalla voimalla masennus hyökyy ylitseni ja painaa minut maahan. Lisämausteina on muun muassa ahdistusta ja lieviä paniikkikohtauksia.

Olen tehnyt jos jonkinlaisia testejä ja vastaillut monenlaisiin kyselylomakkeisiin. Osa testeistä ja kyselyistä on mitannut masennustuntemuksieni voimakkuutta. Osalla niistä taas on kartoitettu mahdollisia tunnelukkoja, jotka voisivat osaltaan olla ongelmien taustalla. Niitä onkin sitten löytynyt pitkä lista, mikä on kuulemma epätavallista, sillä yleisemmin ihmisillä on yksi tai muutama voimakkaampi lukko. Minulla kuitenkin vaikuttaisi olevan lukkoja vähän joka kohdassa, osa vahvempia ja osa hieman heikompia.

Mikä sitten oikein on tunnelukko? Käsite on peräisin Jeffrey E. Youngin masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivien hoitoon kehittämästä skeematerapiasta. Kognitiiviseen psykoterapiaan pohjautuvan skeematerapian perusajatus on se, että on olemassa erilaisia haitallisia ajattelu- ja toimintamalleja, joista voidaan pyrkiä vapautumaan. Young kartoitti asiakastyönsä pohjalta näitä ihmisillä olevia erilaisia malleja eli skeemoja. Kansanomaisemmin skeemoja nimitetään tunnelukoiksi (engl. life trap).

Young määritteli 18 erilaista tunnelukkoa:

alistuminen

emotionaalinen estyneisyys

epäonnistuminen

hylkääminen

hyväksynnän haku

kaltoin kohtelu

kietoutuneisuus

oikeutus

pessimistisyys

rankaisevuus

riippuvuus

riittämätön itsekontrolli

suojattomuus

tunnevaje

uhrautuminen

ulkopuolisuus

vaativuus

vajavuus

Suomessa tunnelukkoihin on perehtynyt muun muassa kouluttaja-skeematerapeutti Kimmo Takanen, jonka kirjaan Tunne lukkosi liittyvällä sivustolla asiaa selitetään näin:

”Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kun tunnelukko nykypäivänä aktivoituu, meissä virittyy lapsuutemme tunteita, ja lukitumme tiedostamattamme toimimaan lapsuudessa opittujen selviytymismallien mukaisesti. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten ne pakottavat meidät toimimaan lapsuuden keinoin. Tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan.”

Eniten vaikutusta tunnelukkojen syntymiseen on vanhemmilla, sillä heidän kanssaan olemme aikuisuuteen saakka yleensä eniten ja hyvin tiiviisti tekemisissä. Myös sisaruksilla, koululla, opettajilla sekä muilla aikuisilla voi olla oma vaikutuksensa. Myöhemmät huonot kokemukset erityisesti parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissa vahvistavat lukkoja entisestään.

Tunnelukkoja on kaikilla, mutta niiden voimakkuuksissa eli siinä, miten paljon ne vaikuttavat meihin ja haittaavat elämäämme, on huomattavia eroja. Tunnelukot aktivoituvat yleensä silloin, kun yritämme selviytyä vaikeista tunteista – ja erityisesti silloin, jos emme tunnista näitä tunteita tai osaa käsitellä niitä: ”Emme vapaudu tunnelukoistamme taistelemalla tunteita vastaan tai niitä pakenemalla, vaan tietoisesti tunteemme kohtaamalla. – – Voimme vapautua tunnelukoistamme vain kun opimme tiedostamaan niitä ja niihin liittyviä tunteita.”

Toinen tunnelukkoihin liittyvä skeematerapian keskeinen käsite on moodi eli niin sanottu minä-tila. Moodeilla tarkoitetaan erilaisia puolia itsessämme, jotka ilmenevät ajan eri hetkillä. – – Moodi on kullakin hetkellä vallitseva mielentila. Moodit ovat muodostuneet lapsuudessa ensin yksittäisissä tilanteissa toimintakeinoiksi, toiston myötä toimintakeinot ovat muuttuneet toimintatavoiksi ja vahvistuessaan tavat ovat muuttuneet persoonallisuuden osaksi, moodiksi. Moodi on hyvin keskeinen osa sitä, mitä koemme itsemme olevan. Niiden voidaan ajatella olevan tunnetiloja, ajattelutiloja, toimintatiloja tai selviytymistiloja, jotka vaihtelevat meissä samalla kun elämämme tilanteet ja olosuhteet vaihtelevat.”

Moodeja voisi selventää vaikkapa niin, että jokaisessa meissä on sisäinen lapsi ja sisäinen aikuinen. Positiivisia moodeja ovat tyytyväinen lapsi ja vastuullinen aikuinen. Haitallisia lapsi-moodeja – lapsen tunnetiloja – taas ovat esimerkiksi haavoittunut/haavoittuva, impulsiivinen ja vihainen (sisäinen) lapsi. Näihin vaikuttavat vanhemmilta sisäistetyt, haitalliset vanhempi-moodit eli rankaiseva/kriittinen ja vaativa (sisäinen) vanhempi. Haitallisiin lapsi-moodeihin liittyy selviytymiskeinoja, joita ovat eristäytyminen/välttely, mukautuminen/antautuminen sekä yli-kompensointi – eli nämä ovat niitä toimintatapoja ja ajattelumalleja, jotka vaikuttavat meihin, ihmissuhteisiimme ja elämäämme haitallisesti.

Tunnelukkojen ja moodien kartoittaminen on tuntunut toisaalta selventävältä ja helpottavalta, mutta toisaalta on tullut myös ajatuksia siitä, miten toivoton sekamelska olenkaan. Mutta ehkäpä tämä vyyhti tästä vähitellen alkaa purkautua – päivä ja hetki kerrallaan. Vapauttavinta on ollut se, kun minulle on sanottu, etten ainakaan nykyisessä tilassani ja tilanteessani vain yksinkertaisesti mahda mitään sille, millainen olen. Syyllistän silti yhä helposti itseäni kaikesta. Paljon on siis opettelemista.

Jos kiinnostuit aiheesta ja haluat lisätietoa tunnelukoista, sitä löytyy muun muassa näiltä lähteinä käyttämiltäni sivustoilta:

http://www.tunnelukkosi.fi

http://www.skeematerapia.fi

Kannattaa tutustua myös Kimmo Takasen kirjoihin, joita on ilmestynyt useampia – viimeisimpänä esimerkiksi Murra tunnelukkosi.

Tarina tytöstä, joka katosi

13.8.2017 Yleinen

Olipa kerran pieni tyttö. Ehkä hän oli aivan tavallinen tyttö, mutta jo hyvin nuorena hän tunsi silti olevansa jotenkin erilainen. Niin kuin kuka tahansa, tuo tyttö halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta hyvin usein tytöstä tuntui, ettei kukaan rakastanut häntä.

Niinpä hänestä tuli melko yksinäinen tyttö. Hän yritti kyllä ystävystyä toisten kanssa, mutta hänestä tuntui, ettei kukaan todella välittänyt hänestä, vaikka hän itse välitti heistä. Tytöstä tuntui, että kaikki muut olivat parempia kuin hän; ettei hän kelvannut kenellekään. Kukaan ei myöskään tuntunut ymmärtävän häntä.

Monet hylkäsivät tytön, monet pilkkasivat häntä, eikä kukaan vaikuttanut olevan hänen puolellaan. Tytöstä tuntui, että hän teki aina jotain väärin – ja tapahtuipa mitä tahansa, häntä aina syytettiin, eikä hän voinut ymmärtää, miksi. Tyttö pakeni usein metsään, hengitti puiden tuoksua, kuunteli tuulen hyräilyä ja ystävystyi eläinten kanssa. Hän pakeni tarinoihin ja seikkaili kirjojen sivuilla. Hän pakeni musiikkiin, kuivatti kyyneleet poskiltaan tanssien ja laulaen.

Rakkaus ei kuitenkaan koskaan jättänyt tytön sydäntä. Hän välitti jokaisesta ystävästään syvästi, vaikka jotkut viipyivätkin hänen elämässään vain hetkisen. Monet jäähyväiset tuntuivat repivän tytön koko sisimmän hajalle. Mutta mitä vähemmän tyttö tunsi tulevansa rakastetuksi, sitä enemmän hän sitä kaipasi. Mutta tyttö ei osannut kertoa siitä kenellekään – ehkei hän edes vielä silloin ymmärtänyt, mitä oikein koki ja tunsi.

Vähitellen tyttö alkoi kadota. Ensin katosi ilo hänen silmistään. Sitten katosivat hänen naurunsa ja laulunsa. Hänen jalkansa lakkasivat tanssimasta. Hiljaisuus sinetöi hänen huulensa.

Kun tyttö kasvoi, hän löysi sydämestään uudenlaisen kaipauksen. Hän huomasi myös, että moni poika tuntui olevan kiinnostunut hänestä. Kaipaus vei tytön mukanaan ja kuljetti hänet poluille, joilla hän kompasteli ja satutti itsensä teräviin kiviin kipeästi monta kertaa.

Oli poika, joka oli aina jonkun toisen tytön kanssa. Oli poika, joka ilmestyi kuin tyhjästä ja katosi taas – vain ilmestyäkseen uudestaan ja sitten kadotakseen lopullisesti. Oli poika, joka sanoi, ettei hänellä ja tytöllä ollut enää mitään yhteistä. Oli poika, joka pyöritti tyttöä ilmassa, sitten päästi irti ja tyttö kaatui; poika katosi horisonttiin toisen tytön hiuksia silitellen. Oli poika, joka rakastui tytön ystävään. Oli poika, jota tyttö yritti lohduttaa. Oli monta muutakin.

Sitten tuli poika, joka luuli olevansa mies. Se poika sai tytön tuntemaan, että hän oli vain likainen huora, ja sai monet ystävänsäkin kohtelemaan tyttöä sellaisena. Ja tyttö nieli kiltisti sen kaiken, uskoi olevansa juuri sellainen kuin hänen sanottiin olevan – ja että kaikki oli hänen omaa syytään.

Ehkä luulet, että viimeksi mainittu poika olisi saanut tytön luovuttamaan. Ehkä hän vähäksi aikaa luovuttikin. Tyttö nuoli haavojaan syvällä pimeässä häpeäpiilossaan. Sen pojan ja hänen ystäviensä teot ja sanat jättivät häneen jälkiä, jotka eivät ehkä koskaan katoa.

Mutta rakkaudenkaipuu tytön sydämessä ei kuitenkaan ollut kuollut. Se vain odotti sopivaa hetkeä.

Muutaman kärsimyksentäyteisen vuoden jälkeen tyttö tapasi miehen, joka vannoi haluavansa juuri hänet ja vain hänet, vaikka tyttö oli jo vakuuttunut siitä, ettei voisi enää koskaan kelvata kenellekään. Tyttö rakasti sitä, että mies sai hänet nauramaan, koska oli itkenyt niin kauan. Tyttö rakasti kaikkia niitä sanoja, joita mies kuiskaili hänelle, kaikkia niitä lupauksia, joita tämä antoi – ja mies osasi sanoa kaiken sen, mitä tyttö oli aina halunnut kuulla. Tyttö ajatteli, että sen täytyi olla rakkautta.

Mutta sen rakkauden alussa oli valhe. Valhe, jonka päälle kaikki tytön tietämättä hiljalleen rakentui. Valhe halusi päästä esiin, mutta mies piilotteli sitä. Se pysyi piilossa juuri niin pitkään, että kun se lopulta tuli ilmi, tyttö ei enää nähnyt sitä valheena. Se oli muuttanut muotoaan: siitä oli tullut surullinen tarina, joka sai tytön vain rakastamaan miestä entistä enemmän.

Jonkin aikaa tytön onnistui pitää heidät pinnalla. Lääkiten rakkaansa naarmuja ja hoitaen hänen mustelmiaan, ruokkien hänen nälkäistä sydäntään. Ehkä mies oli vähän jopa kiitollinen. Mutta mikään ei tuntunut riittävän, ja vähitellen he vajosivat.

Tehdyt lupaukset karisivat hiljalleen tuhkana maahan. Suloiset sanat kuihtuivat. Kosketukset alkoivat tuntua kylmiltä ja raskailta. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus kuin paksu, hämähäkinseitintahmea verho, johon he takertuivat, eivätkä päässeet siitä läpi tai irti, vaikka kuinka pyristelivät.

Mies oli mennyt niin rikki. Tyttö olin mennyt niin rikki. Heissä molemmissa oli paljon teräviä kulmia, eivätkä he ehtineet tai osanneet hioa niitä, vaan repivät itsensä ja toisensa niihin vain entistä enemmän rikki. Mutta mies oli sokea omille säröilleen. Ja hän syytti kaikesta tyttöä – sellaisestakin, mitä oli tapahtunut jo ennen häntä.

Kipu, joka heissä koko ajan kasvoi, oli kuin musta aukko, pohjaton haava: se vaati, huusi, otti väkisin aina vain enemmän. Ja tyttö antoi kaikkensa. Hän luopui kaikesta miehen vuoksi. Hän antoi niin paljon, ettei hänelle itselleen jäänyt mitään. Hän unohti pitää huolta itsestään. Kun tyttö katsoi itseään peilistä, hän ei nähnyt enää mitään – hän oli kadonnut. Lopulta hän putosi kasvavan kivun mustaan aukkoon ja se nieli hänet kokonaisena.

Siellä pimeydessä tyttö istui yksin ja odotti. Odotti, että mies tulisi pelastamaan hänet. Mutta hän ei koskaan tullut. Tyttö itki ja huusi, mutta mies ei kuullut – tai ei halunnut kuunnella. Aivan kuin tytöstä todella olisi tullut näkymätön, olematon. Mies lähti hänen luotaan, muttei silti päästänyt irti. Hän sitoi tytön loputtoman pitkään köyteen, ja köyden olemassaolo, sen jokainen värähdys, sai tytön pysymään paikallaan, toivomaan, odottamaan.

Se pimeys ja yksinäisyys oli kuin kylmien käärmeiden pesä. Vaikka käärmeet nukkuivat, ne hohkasivat kylmyyttä. Tyttö pelkäsi niitä. Pelkäsi, että ne heräävät ja purevat häntä, jos hän liikahtaisikaan. Välillä tyttö halusi nukahtaa niiden kanssa, jotta unohtaisi, eikä kipu enää sykkisi hänen suonissaan. Mutta vähitellen tyttö ymmärsi, että hänen sydämensä ja sisimpänsä olivat täynnä myrkkyä joka tapauksessa. Hän muisti yhä sen viattoman tytön, joka oli joskus ollut. Ja hän halusi sen aitouden takaisin.

Vähitellen tyttö kiipesi ylös kuopasta. Monta kertaa hän lipesi takaisin pohjalle. Mutta kun hän lopulta istui kuopan reunalla ympärilleen katsellen, hän näki, miten tyhjää ja autiota kaikki oli. Kipu oli niellyt kaiken hyvän. Hän näki valheen – ja kaikki muutkin valheet, jotka sen ympärille olivat kietoutuneet – juuri niin rumina kuin ne todella olivat. Silloin hän vihdoin uskalsi tunnustaa, ettei se, mitä he olivat miehen kanssa vuoroin rakentaneet ja tuhonneet, ollut enää rakkautta – jos se oli sitä koskaan ollutkaan. Se oli silkkaa pitkitettyä kidutusta.

Niinpä tyttö tarttui köyteen, joka oli hiertänyt hänet verille, ja avasi yksi kerrallaan siihen sidotut solmut. Kun hän oli saanut viimeisenkin solmun auki, hän nousi seisomaan ja käveli pois – horjuen, mutta omilla jaloillaan. Siihen hetkeen saakka hän oli ollut vain nuori tyttö. Mutta sinä päivänä, kun hän irrottautui rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta, hänestä alkoi vihdoin kasvaa nainen.

Silloin minusta alkoi hiljalleen tulla taas minä.

Onko kaikki sitten ollut siitä asti hyvin ja helppoa? Ei tietenkään. Ei ollenkaan. Ei sitten vähääkään. Olen yhä ihminen: erehtyväinen, tunteideni vietävissä, pelkojeni ja toiveideni vanki. Olen yhä enemmän tyttö kuin nainen. Olen yhä rikkinäinen, epävarma ja joskus toivotonkin. Välillä väsyn kaikkeen. Olen tehnyt lisää hulluja virheitä ja varmasti teen niitä vastakin. Opettelen antamaan ne itselleni anteeksi. Näen itseni taas peilistä, vaikken aina haluaisi edes katsoa. Silloin tällöin ääriviivani hämärtyvät uudestaan – ja joskus ajattelen, että olisi parempikin kadota.

Matka on ollut pitkä, vuosien mittainen. Toisinaan tuntuu, että kalteva maa on salakavalasti liu’ uttanut askeleeni taaksepäin tai jalkojeni alle on ilmestynyt kuoppia, joihin aina uudestaan putoan; toisinaan taas tuntuu kuin olisin kiivennyt kivistä vuorenseinämää ikuisuuden maiseman yhtään muuttumatta tai etäisyyden perille yhtään lyhentymättä, enkä jaksaisi enää liikahtaakaan. Ajoittain kuitenkin ylitseni pyyhkii virkistävä tuuli, aurinko vilkuttelee iloisesti pilvien raosta, myrskyävä mieli rauhoittuu ja sisimmässä kuplii hiljainen riemu.

Yritän muistaa, että jokainen päivä on uusi alku, uusi mahdollisuus; etten jäisi liiaksi kiinni menneeseen, etten odottaisi liikaa tulevaa, vaan eläisin juuri nyt tätä hetkeä ja näkisin sen arvon. Yritän kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin ehkä vielä joskus uskoa rakkauteen, vaikka minusta yhä tuntuu, ettei sitä voi olla minua varten olemassa. Välitän silti yhä ihmisistä syvästi. Ehkä vieläkin syvemmin kuin ennen. Vaikken osaa sitä osoittaa niin hyvin kuin tahtoisin.

Tärkeintä on olla minä. Juuri minä. Keskeneräisenä, mutta elossa ja näkyvänä.

Näkymätön

24.5.2017 Yleinen

Kun joskus mietin, millainen minusta tulee vanhana, vastaus kuuluu usein: omituinen erakko, joka asuu keskellä metsää mökissään eläintensä kanssa. Elän yksin ja kuolen yksin – ah, niin dramaattista. Sekä omituisuutta että erakkoutta on tullut jo harrastettua, yhdessä ja erikseen. Elukoitakin on ollut montaa eri sorttia. Metsä ja mökki vain puuttuvat.

Olen kuitenkin ehkä nykyään vähän vähemmän erakko kuin olen ollut aiemmin. Tai ainakin pyrin normaalitilassa – mitä ikinä sellainen normaali mahtaakaan tarkoittaa, vastustan koko perhanan sanaa ihan periaatteesta – olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, enkä ole ihan niin neuroottinen kaikesta. Ehkä vähän kuitenkin. Olen siis tätä nykyä kai jonkinlainen sosiaalinen erakko.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut todella heikoilla itseni kanssa. Olen suorastaan hävennyt, jopa vihannut itseäni. Olen myös ajatellut koko muun maailman vihaavan minua. Olen toisten ihmisten satuttamana ryöminyt piiloon kuin haavoittunut eläin. Olen kokenut, etten kelpaa mihinkään, ettei minulla ole oikeutta edes olla olemassa. Olen inhonnut maailmaa, jossa elän, sen nurjan puolen ilmiöiden vuoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että inhoan vieläkin. Olen halunnut pakata reppuni ja lähteä pois – vaikka Lappiin noidaksi tai Siperiaan maatuskaksi, kuten joskus olen puolivitsillä uhkaillut – jonnekin, missä ei tarvitsisi olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tai sitten vain kävellä niin kauas erämaahan, etten enää jaksaisi kauemmas.

Yhteen aikaan ajattelin olevani pahasta muille ihmisille. Enkä voi kieltää, etteikö ajatus kävisi mielessä toisinaan vieläkin. Siksi olen joskus kieltänyt itseltäni mahdollisuuden sosiaaliseen elämään. Osittain nämä ajatukset voivat johtua siitä, että vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän, että syitä niihin löytyy paljon syvemmältäkin. Minulle ei ole yksinkertaisesti opetettu, tai en ole jostain syystä vain oppinut, että olisin hyvä ja arvokas – juuri minä, sellaisena kuin olen. Vain sen kautta, että pidän muita ihmisiä arvokkaina ja näen heissä hyvää, olen alkanut ajatella, että ehkä sittenkin myös minä olen arvokas ja minussakin voi olla jotain hyvää. Armollisuus itseä kohtaan ja terve itsearvostus ovat kuitenkin asioita, joita joudun yhä opettelemaan.

Olen joskus hautautunut kämppääni päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Olen kyllä käynyt koirien kanssa ulkona ja kaupassa ja muuta sellaista pakollista, mutten ole tavannut muita ihmisiä, ainakaan tarkoituksella. Ehkä korkeintaan tervehtinyt kaupan kassaa tai naapuria ohimennen. Asuin nuorempana vähän aikaa sellaisessa kerrostalossa, joka oli kuin mausoleumi: missään ei koskaan liikkunut ketään, mitään ääniä ei koskaan kuulunut. Vain viereisen kirkon kello moikasi aina sunnuntaiaamuisin. Samaan aikaan hyinen talvi oli pysäyttänyt maailman. Makasin silloin usein sängyssä tuijottaen ikkunasta näkyvää harmaanvalkoista talvitaivasta ja mietin, olenko elossa vai kuollut. Ei ihme, että muutuin sinä aikana lähes aaveeksi.

Olen pelännyt ihmisiä niin paljon, etten ole pystynyt lähtemään ovesta ulos. Eräänä talvena, kun oli kovia pakkasia, kävin kaupassakin huppu päässä ja kaulaliina kasvojen yli kiedottuna, ettei kukaan vain näkisi minua. Olen kävellyt kadulla leuka niin syvällä takin kauluksessa, katse maahan luotuna, että niskani on tullut kipeäksi – vain välttääkseni näkemästä vastaantulijoiden kasvoja. Puhelimessa puhuminen, tai ainakin soittaminen jollekulle, on ollut jotain aivan järjettömän hirveää – enkä voi väittää, ettenkö jännittäisi sitä välillä vieläkin. Pahin kokemus oli ehkä se, kun vielä yliopistolla opiskellessani olin menossa seminaariin, jonka pitäjä oli ollut minulle aiemmin ilkeä – päädyin itkien vessaan oksentamaan ja seminaari jäi käymättä. Lopulta keskeytin yliopisto-opinnot kokonaan.

Miten minusta sitten on tullut erakko? Vai olenko aina ollut sellainen?

Jollain tavalla olen ollut melko yksinäinen ja tuntenut itseni erilaiseksi jo lapsena. Ala-asteikäisenä minulla ei ollut kovinkaan monta ystävää. Yksi luokkakaveri, jota puolustin kiusaajilta ja jonka kanssa kuljimme matkat kouluun ja koulusta kotiin yhdessä. Koin, että koulukaverit eivät ymmärtäneet minua, puhumattakaan opettajista ja muista aikuisista – tavallaan minuakin kiusattiin, vaikka en toisia puolustaessani ehkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vietin kyllä jonkin verran aikaa lähiseudun lasten kanssa, keksin heille kerhoja ja muuta puuhaa – mistä lasten vanhemmat eivät aina olleet kovinkaan riemuissaan. Mutta kuljin myös paljon yksikseni metsässä ja lainasin kirjastoautolta kassikaupalla kirjoja, joihin uppouduin sänkyni nurkassa taskulampun kanssa peiton alle piiloutuneena. Näitä molempia teen paljon yhä, sillä sekä luonto että tarinat ovat aina antaneet minulle valtavan paljon inspiraatiota ja lohtua.

Yläasteella minulla oli jo muutama kaveri. Mutta hekin asuivat aivan eri suunnalla kuin minä. Näimme tietysti arkena päivittäin koulussa, ja joskus kävin heidän luonaan kylässä viikonloppuisin, mutta pääasiassa istuin vapaa-aikani yksin kotona omassa huoneessani tai lähdin koiran kanssa lenkille. Siihen aikaan perheessämme oli ongelmia, joten sekin vaikutti asiaan, ja lisäksi olimme vaihtaneet asuinpaikkaa. Olin murrosikään tultuani myös luopunut oikeastaan kaikista aiemmista  harrastuksistani. Minusta tuli synkkä, syömishäiriöinen wannabe-runoilija, joka istuskeli koulussa ikkunalaudoilla tyhjyyteen tuijotellen ja tuskaa märehtien, kantaen lujaa suojakilpeä, jonka läpi pääsivät vain ne, jotka itse halusin päästää.

Lukiossa tutustuin lisää vanhoihin kavereihin ja sain uusia. Seurustelinkin melkein vuoden verran. Liikuin kuitenkin tavallaan kahdessa eri porukassa, mikä sai minut jälleen tuntemaan itseni oudoksi, sillä en oikein täysin sopinut kumpaankaan, vaan olin jotain siltä väliltä. Seurustelu päättyi hieman traagisesti – ainakin minun kannaltani – ja minä aloin kulkea vuoristoratoja pitkin. Onneksi kuitenkin tutustuin niihin aikoihin erääseen parhaista ystävistäni, joka on usein pitänyt jalkani maassa tai takinhihasta kiinni, kun olen lentänyt liian korkealla tai ollut vajoamassa synkkyyden syövereihin.

Kun lähdin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, olin aluksi innoissani. Mutta melko pian minulle alkoi valjeta karu totuus: paikassa, jossa et tunne ketään, etkä oikein saa tutustuttua kehenkään, olet todella yksin. Sain jälleen sen yhden ystävän. Tämä ystävä oli kuitenkin hyvin sosiaalinen tyyppi, jolla oli paljon muitakin ystäviä kuin minä, paljon muutakin menoa kuin roikkua minun kanssani, niin paljon elämää elettävänä, etten minä hitaammin lämpiävänä oikein pysynyt tahdissa. Lopulta hän myös vaihtoi koulua ja muutti pois. Niinpä jäin taas yksin. Tapasin kuitenkin eräällä kurssilla ihmisen, jonka kanssa ystävystyin, ja olemme ystäviä yhä tänäkin päivänä. Meitä yhdistivät monet samankaltaiset kokemukset ja ajatukset. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta sitten tämä ystäväni löysi miehen ja meni naimisiin. Tavallaan koin silloin menettäväni hänetkin, vaikkei se täysin totta ollutkaan.

Nettiyhteys on monessa kohdassa osoittautunut minulle pelastusköydeksi. Toki netissäkin saa huutaa ja kiljua, eikä kukaan huomaa tai huomioi. Mutta joskus sitä sattuu löytämään bittiavaruuden kaukaisilta laidoilta ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun. Ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ehkä jopa ymmärtävät, ovat tukena silloin, kun läheltä ei löydy ketään, johon voisi tai uskaltaisi tukeutua. Eräs tällainen ystäväni menehtyi hiljattain, enkä usko, että suru voisi olla yhtään suurempi, vaikka olisimme tunteneet vain tosielämässä.

Jos en olisi koskaan ottanut koiraa ja eksynyt koiraharrastusten pariin, en tiedä, miten minun olisi käynyt. Luultavasti olisin joko syrjäytynyt, hautautunut hiljalleen elävältä, tai sitten päätynyt johonkin radikaalimpaan ratkaisuun. Koirat ovat olleet minulle jopa tärkeämpiä kuin ihmiset, sillä ilman niitä olisin tuskin uskaltanut tehdä moniakaan asioita. Joskus olen toivonut, että voisin ottaa koiran mukaan kaikkialle, sillä se tuki, jota koira voi antaa vain olemalla läsnä, on jotain aivan valtavaa. Koirat ovat toimineet tavallaan puskureina minun ja muiden ihmisten välissä. Samalla olen niiden kautta kuitenkin tutustunut moniin ihmisiin ja sitä kautta vähitellen myös löytänyt taas enemmän sitä todellista omaa itseäni, jonka luulin aikapäiviä sitten kadottaneeni.

Minun on kuvailtu olleen lapsena toisaalta hieman syrjäänvetäytyvä, hitaasti lämpiävä ja hiljainen, mutta toisaalta taas olen ollut aika temperamentikas, voimakastahtoinen ja näyttänyt tunteeni – ainakin siihen asti kun tästä usein moitteita saatuani aloin tukahduttaa ne. Olen usein pysytellyt poissa porukoista, mutta lähestynyt toisaalta itse toisia lapsia, joiden olen nähnyt olevan yksin. Olen viihtynyt omissa oloissani, mutta kerännyt myös joskus useampia seuralaisia ympärilleni – erityisen tyypillistä minulle on ollut kerätä kiusatut siipieni suojaan. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän kiinnyn heihin – ja toisaalta sitä enemmän huomaan, miten erilainen olen. Miten yksin. Mutta niin kai lopulta on jokainen meistä. Emme pääse toistemme nahkoihin kokemaan, mitä on olla joku toinen. Voimme katsella maailmaa vain omasta näkökulmastamme.

Olenko minä yksinäinen? Tätä kysyn joskus itseltäni. Erityisherkkänä kyllä tarvitsen rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta onko sitä joskus liikaakin? Valitettavasti on pakko vastata myöntävästi, sillä huomaan usein kaipaavani toisia ihmisiä, ja silloin yksinäisyyttä on vaikea sietää. Kestän ja tarvitsen yksinäisyyttä kyllä. Mutta vain silloin, kun itse haluan sitä – vaikka olen elämäni aikana tottunut olemaan paljon yksin. Kaikkeen kai tottuu, kun on pakko. Tiedän kyllä, ettei maailma pyöri minun napani ympärillä, eikä sen kuuluisikaan pyöriä – mielellään mahdollisimman kaukana siitä. Käännyn myös itse hyvin helposti pois, sisäänpäin, käperryn itseeni kuin siili. Yksinolo on usein myös helpompaa, ja on aikoja, jolloin en oikeastaan edes halua nähdä ketään. Mutta haluaisin silti opetella olemaan rohkeammin auki ja vastaanottavaisempi. Sellainen kuin olen joskus ollut, ja enemmänkin.

Eräs ystäväni kirjoitti minulle kerran: ”Yksinolo on jännä juttu. Parhaimmillaan voi olla oma itsensä, pahimmillaan unohtaa, miten ihmeellistä elämä on jaettuna.” Olen valinnut yksinolon juuri siksi, että voisin taas tulla omaksi itsekseni. Mutta jos kukaan ei katso, kukaan ei näe, kukaan ei kuule, on sama kuin olisi näkymätön – kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Siltä minusta joskus tuntuu.

Taisteluhuuto

28.4.2017 Yleinen

Mieleni tuntuu aaltoilevan kuin kotomaamme kevät konsanaan: välillä on ihanan aurinkoista, raikasta ja tuulee puhdistavasti. Mutta sitten kasvoille läiskähtää märkinä, kalseina lumirätteinä takatalvi, joka harmaannuttaa taas taivaan ja tummentaa maailman kuin aurinko olisi kuollut.

On päiviä, jolloin vain itken ja mietin, miksi jatkan tätä taistelua. Ehkä vain pysyäkseni hengissä. Kun on kuitenkin tuntenut kuolevansa sisältä tarpeeksi monta kertaa, alkaa toivoa kuolevansa oikeasti. Jos elämä on jatkuvaa, veristä taistelua ja aina uudestaan aukeavien haavojen paikkailua, onko siinä enää mitään järkeä? Voiko tätä taistelua koskaan voittaa, vai kulkeeko tie vain häviöstä häviöön?

Useimpina päivinä minun on yhä vaikea uskoa, että olisin minkään arvoinen. Vaikka tietoisesti taistelen lannistavia ajatuksia ja tunteita vastaan ja tiedän, mistä ne ovat peräisin, en pysty täysin torjumaan niitä. Sanotaan, että kun tekee tietoisia valintoja, tunteet seuraavat kyllä jossakin vaiheessa perässä. Toivon niin. Toivon todella, vaikka parempien päivien olemassaoloon on välillä todella vaikea uskoa.

Vähän aikaa sitten tajusin yhtäkkiä, että olen kärsinyt tietyn tapahtuman sekä sen jälkiseurausten minuun jättämästä häpeästä, kivusta ja pelosta jo lähes puolet elämästäni. Olen myös huomannut kaiken keräntyneen sisälleni valtaviksi möykyiksi niin kuin märkä lumi, jota tuska pyörittää jättiläislumipalloiksi. Ensin tuli paniikki. Sitten kauhistus siitä, että olen antanut sen tapahtua. Sitten suutuin. Löin nyrkin pöytään ja päätin, että se loppuu tähän. Nyt saa luvan riittää!

En halua kuunnella enää sitä ääntä, joka sanoo, ettei minusta ole mihinkään, etten kelpaa kenellekään, etten osaa mitään. En halua enää uskoa, että teen kaiken väärin, että epäonnistun kaikessa, etten ole tarpeeksi hyvä. Tiedän, etten ole täydellinen, enkä koskaan tule sellaiseksi – voisin siis myös lakata vaatimasta sitä itseltäni! Mikään ei muutu hetkessä – taustalla on jo vuosikausien pohjatyö – ja paljon kulkee mukanani todennäköisesti loppuelämänikin ajan. Mutta minä aion kääntää kivun voimaksi.

Aion vielä oppia olemaan todellinen itseni – ja aion vieläpä olla ylpeä siitä kuka olen. Aion oppia kävelemään pää pystyssä. Aion oppia kertomaan, miltä minusta tuntuu ja puolustamaan itseäni (kuten olen koko elämäni puolustanut muita). Sillä jos minä en itse pidä omaa puoltani, ei sitä tee kukaan muukaan. Olen aina joutunut taistelemaan yksin. Ja niin kai joutuu jokainen meistä.

Varmasti vielä kaadun. Makaan naama mudassa ja kiroan itseäni ja surkeaa elämääni. Mutta minä aion myös nousta, nauraa mutaläiskille ja jatkaa matkaa. Varmasti tulee vielä heikkoja hetkiä, epätoivon aikoja, synkkiä ja raskaita mietteitä; varmasti sydämeni särkyy vielä monta kertaa. Mutta minä aion selvitä siitä kaikesta ja paljon enemmästäkin. Minä en luovuta.

Aion opetella uskomaan taas hyvään. Aion ottaa valon vastaan ja antaa sen täyttää pölyisimmätkin nurkat sielussani. Aion antautua elämän musiikille, ojentaa sille käteni ja tanssia.

Palapeli

24.1.2017 Yleinen

En tahtoisi piiloutua. Mutta toisinaan en kaipaa mitään niin paljon kuin päästä piiloon, olla näkymättömissä, kadota.

En tahtoisi olla hiljaa. Mutta usein pelkään puhetta niin paljon, että mykistyn – pelkään jo pelkkiä ajatuksiakin.

En tahtoisi pelätä. Mutta olen täynnä kirvelevää kauhua, joka jähmettää jokaisen soluni; se vääristää kasvojeni ilmeet, estää sanoja pääsemästä huulteni muurin läpi, pysäyttää käteni ennen kuin ne ehtivät nousta tekoihin.

Tiedän kuka olen. Tiedän sen syvällä sisimmässäni, mielessäni, sydämessäni. Mutta olen jumissa, vankina itseni sisällä. En pysty tuomaan julki kaikkea sitä, mitä minussa on.

Ja niin minä olen kahleissa kaikessa tässä. Kahlittu itseeni. Kahlittu tähän maailmaan, tähän todellisuuteen. Ja niin on sydämeni eksyksissä, hämmentynyt, yksin.

Ja niin, kuitenkin, minusta tulee lopulta minä: palapeli täynnä puuttuvia paloja.

Mutta kuva on olemassa.

Lisää pohdintoja erityisherkkyydestä

12.11.2016 Yleinen

Kirjoitin aiemmin erityisherkkyydestä ja omasta suhteestani siihen (Miksi olen tällainen? Pohdintoja erityisherkkyydestä). Mietiskelin jo aiemmin kirjoittaessani aihetta enemmänkin, mutta päätin tuumailla sitä vielä lisää ja jättää osan havainnoista myöhemmäksi. Jatketaan siis aiheen käsittelyä.

Kirjassaan Sisäinen lepatus Janna Satri kirjoittaa: ”Herkillä on keskimäärin muita heikompi itsetunto. – – Perussyy itsetunnon heikkouteen löytyy erilaisuudesta: herkkä vertaa itseään helposti enemmistönä oleviin vähemmän herkkiin ja päättelee erilaisuudessaan itsensä jotenkin vääränlaiseksi.” Tästä voikin hypätä suoraan listani seuraavaan kohtaan.

Tuntee usein olevansa erilainen, vääränlainen, jopa paha – check!

Aina jotain liikaa tai liian vähän – niin olen usein tuntenut ja ajatellut itsestäni. Koskaan en ole kokenut sopivani kunnolla mihinkään joukkoon. Jopa omassa perheessäni olen kokenut lapsena olevani erilainen kuin muut ja ennen kaikkea vääränlainen, ei-hyväksytty. Minulla on myös hyvin herkkä omatunto, ja kun siihen lisätään tiukka itsekritiikki, niin syyllisyys ei ole koskaan kaukana. Ehkä juuri siksi olen kokenut olevani myös paha; että kaikki on aina minun syytäni.

Pelkää konflikteja, yrittää miellyttää, ei osaa suojella itseään – check!

Jos tiedät, mitä tarkoitetaan liialla kiltteydellä, niin tiedät, millainen minä ainakin olen ollut. Olen ehkä jossain määrin vieläkin. Minun on esimerkiksi vaikea sanoa ei ja saatan uuvuttaa itseni yrittämällä tehdä kaiken, mitä minulta pyydetään. En myöskään osaa – tai en uskalla – riidellä kunnolla kuin oikeastaan yhden ainoan ihmisen kanssa. Sen ihmisen, jonka kanssa ainakin yleensä tunnen olevani turvassa. Muiden kanssa nielen helposti mielipahani ja annan heidän kävellä itseni ja rajojeni ylitse. Toisaalta en suutu kovinkaan helposti, tai suutun vasta sitten, kun mittani tulee täyteen. Loukkaannun kyllä melko herkästi, enkä yleensä saa sanotuksi, jos jokin tuntuu minusta ikävältä – tarpeeksi monta loukkaantumista ja mielipahaa kasaantuvat kyllä aikaa myöten kiukuksi, suuttumukseksi, vihaksi, jopa raivoksi. Niinpä olen yrittänyt opetella välillä suuttumaan edes vähän, jotten keräisi tunteita liikaa sisälleni.

Aistii, lukee ja näkee helposti asioita toisista ihmisistä – check!

Tämä on toisinaan jopa hieman pelottavaa – miten voikin joskus niin tarkkaan tietää, mitä toinen ajattelee tai aikoo sanoa tai tehdä, ihan haluamattaankin. En silti väitä, että osaisin lukea ihmisiä kuin avointa kirjaa, ja pidän enemmän siitä, että toinen avautuu minulle itse kuin siitä, että jään omien mielikuvieni ja arvailujeni varaan, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä. Toisinaan kuitenkin tulee eteen tilanteita, joissa vain tiedän, mutten tiedä, miten tai miksi tiedän jotain sellaista, mitä minun ei pitäisi järjellä ajatellen tietää. Intuitioksi tai vaistoksi sitä voidaan kai myös kutsua.

Ei kestä suuria väkijoukkoja ja pienemmässäkin porukassa voi usein jäädä taustalle, kunnes tuntee olonsa tarpeeksi turvalliseksi tullakseen esille, viihtyy parhaiten kahden kesken – check!

Tätä ei pidä käsittää väärin, sillä minä pidän ihmisistä ja tykkään viettää ihmisten kanssa aikaa. Minusta löytyy myös pulputtava papupata ja höpsöttelevä pelle. Parhaimmillani ehkä kuitenkin olen jonkun kanssa kahdestaan tai ihan muutaman läheisemmän ihmisen seurassa. Tykkään pitää hauskaa, mutta ehkä eniten nautin pitkistä, rauhallisista ja pintaa syvemmälle menevistä keskusteluista tai muunlaisesta kiireettömästä yhdessäolosta. Jos ihmisiä, melua tai vilinää eli ärsykkeitä on liian paljon, en pysty suodattamaan kaikkea, jolloin saatan esimerkiksi vetäytyä omaan maailmaani, ajatuksiini, ihan vain rauhoittuakseni – en siis esimerkiksi siksi, etten olisi kiinnostunut jonkun seurasta tai jutuista, kuten vetäytymiseni voidaan joskus tulkita.

Altis stressille, ja jos ei osaa käsitellä sitä, altistuu myös helposti addiktioille erityisesti jos kuormittavia asioita kasaantuu monia yhtä aikaa – check!

Syöminen on minun paheeni. Syön kaikkiin tunteisiin, mutta erityisesti ahdistukseen, suruun ja muihin negatiivisiin tunteisiin. En kovinkaan helposti puhu syvimmistä ja vaikeimmista tunteistani muille, koska koen silloin olevani taakaksi – suklaa tai jäätelö turruttavat tunteita sen verran, että niitä jaksaa taas hetken kantaa. Jos stressi on kova, saatan kokea sen hyvin fyysisesti: pahoinvointina, kovana päänsärkynä, koko kehon kipuna, vapinana. Onneksi olen myös oppinut käsittelemään ja purkamaan stressiä. Minulle parhaat keinot siihen ovat luonnossa ja hiljaisuudessa oleminen, kirjoittaminen, musiikki ja liikunta. Myös joidenkin ihmisten seuralla on minuun selvästi stressiä purkava vaikutus – silloin, kun voin vapautuneesti olla oma itseni. Toisaalta kuitenkin kestän melko paljon stressiä ennen kuin se alkaa toden teolla näkyä minussa. Taipumus antaa asioiden kasaantua ja vatvoa niitä eestaas kuitenkin lisää stressin kumuloitumista ja sen haavoittavuutta.

Luova, empaattinen, syvällinen – check!

Luovuuteni kanssa olen joskus taistellut. Se ei aina pysy aisoissa ja raameissa – mutta ei sen kai ole tarkoituskaan. Sen suuntaaminen oikeisiin asioihin on kuitenkin haaste. Mitä empatiaan tulee, se menee minulla joskus jo sympatian puolelle, kun saatan elää toisen kivuissa ja ongelmissa niin syvästi mukana. Käsittelen muutenkin kaiken hyvin syvällisesti – joskus sukellan heti niin syvälle, että pintataso jää ehkä liian vähälle huomiolle. Joskus myös turhaudun, jos koen, etten pääse pintaa syvemmälle. Haluan tutkia asioita ja ihmisiä, löytää ja ymmärtää yhteyksiä, lumoutua yksityiskohdista ja nähdä kokonaisuuksia.

Tarvitsee aikaa tehdä asioita omaan tahtiinsa – check!

Inhoan sitä, jos joku hoputtaa tai yrittää pakottaa. Kestän kyllä myös kiirettä ja painetta, mutta huonosti erityisesti tilanteissa, joissa olen muutenkin epävarma. Minulle on usein myös tärkeää saada tehdä asioita omalla tavallani, vaikka toisaalta osaan olla hyvin joustava, joskus ehkä liiankin.

Voimakas tunne-elämä, reagoi emotionaalisesti – check!

Joskus toivoisin, etten kokisi asioita niin syvästi ja voimakkaasti, ja etten olisi niin tunteiden vietävissä. Vaikka eivät ne välttämättä minusta näy ulospäin tai suoranaisesti vaikuta toimintaani – naama voi olla peruslukemilla ja olemus rauhallinen, mutta samaan aikaan sisällä myrskyää. Etenkin positiiviselle tunteelle tulee hyvin usein myös vastatunne: jos on ollut hyvä päivä, olen onnistunut jossakin tai olen iloinen jostakin, pian tulee ”riemukrapula”, eli jonkinlainen epäilys tai pelko, joka kumoaa aiemman tunteen. Toisinaan tunteiden vuoristorata on melko rajua ja se on kuluttavaa. Olen kuitenkin jo jossain määrin tottunut ailahteluun ja osaan suhtautua siihen melko rauhallisesti – tiedän, että tunteet yleensä menevät ohi tai tasaantuvat. Elän niissä silti voimallisesti mukana.

Nyt olen käsitellyt kutakuinkin kaiken sen, mitä tähän mennessä tiedän itsestäni suhteessa erityisherkkyyteen. Joku voi ehkä miettiä, miksi haluan kertoa erityisherkkyydestäni. En tee sitä, jotta ihmiset säälisivät tai alkaisivat varoa minua – sellaiseen ei ole mitään syytä. Erityisherkkyys voi olla ”siunaus ja kirous samassa paketissa ja usein hitaasti kehittyvää sisäistä vahvuutta”. Herkkyydestäni huolimatta kestän aika paljon – ehkä juuri siksi, että olen koko elämäni joutunut sietämään kuormittavia olosuhteita. Itsetutkiskelu kuitenkin auttaa minua sekä oman persoonan että muiden ymmärtämisessä. Ehkä tämä voi auttaa jollain tavalla jotakuta muutakin.

Olen elämäni varrella yrittänyt olla jotain mitä en ole ja hukannut itseni lähes kokonaan. Nyt olen taas matkalla kohti itseäni ja tunnen olevani enemmän oma itseni kuin olen tuntenut moniin vuosiin. Vähän kerrallaan saan uutta rohkeutta ja voimaa olla juuri minä.

Matka jatkuu. Minä muutun. Minä kasvan. Ja silti olen sama.

Miksi olen tällainen? Pohdintoja erityisherkkyydestä

6.10.2016 Yleinen

Otsikossa esitetty kysymys on pyörinyt mielessäni usein lapsuudesta saakka. Siihen on liittynyt paljon muitakin kysymyksiä: Saanko olla tällainen? Olenko vääränlainen? Voiko kukaan hyväksyä minua sellaisena kuin olen – edes minä itse? Kuten ehkä saattaa arvata, nämä kysymykset ovat aiheuttaneet paljon päänvaivaa ja kipuilua.

Joitakin vuosia sitten törmäsin erityisherkkyyden käsitteeseen. Jotenkin se heti kutkutteli, mutta koska olen saanut elämäni aikana paljon negatiivista palautetta liiasta herkkyydestä, kielsin itseäni etsimästä enää lisävahvistusta moiselle epätoivotulle luonteenpiirteelle. Mutta ajan  kuluessa minun oli jälleen kerran tunnustettava, ettei persoonallisuutensa peruselementtejä voi muuttaa, vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. Kun sen sijaan opettelee tuntemaan ja ymmärtämään itseään, löytää vahvuutensa ja oppii elämään heikkouksiensa kanssa, voi ehkä vähitellen hyväksyäkin itsensä sellaisenaan. Jos joku muu taas ei hyväksy – no, jääköön se hänen ongelmakseen.

Erityisherkkyydestä, kuten monista uusista niinsanotusti muodikkaiksi muodostuvista ilmiöistä, on tehty jo epäuskottava klisee. On kuulemma jopa ärsyttävää puhua siitä ja ”vedota” siihen. Kaikki eivät usko erityisherkkyyden olemassaoloon tai haluavat selittää sen jotenkin pois. Miksi niin usein haluammekin mitätöidä kaiken sen sijaan, että edes yrittäisimme ymmärtää tai peräti hyväksyä? Aion nyt kuitenkin puhua erityisherkkyyden puolesta, silläkin uhalla, että minusta – jälleen kerran – ajatellaan ties mitä.

Niinpä olen ottanut selvää siitä, mitä erityisherkkyydellä tarkoitetaan. Siihen sisältyy todella paljon kaikenlaista ja vaihtelua ihmisten välillä voi olla paljonkin, aivan kuten jokainen ihminen on yksilö muutenkin. Jos olet kiinnostunut aiheesta, kannattaa lukea esimerkiksi Janna Satrin kirja Sisäinen lepatus; voit lukea erityisherkkyydestä myös esimerkiksi osoitteessa http://www.hspelamaa.net/erityisherkkyys.

Herkkyys on psykofyysinen ominaisuus, joka perustuu hermojärjestelmän herkkään reagoivuuteen. Erityisherkkä havainnoi ympäristöään poikkeuksellisen hienovaraisesti ja käsittelee näitä havaintoja hyvin syvällisellä tavalla. Erityisherkät voidaan karkeasti jaotella kahteen kategoriaan: pohdiskelevat introvertit ja elämyshakuiset ekstrovertit. Sitten on varmasti paljon niitä, jotka jäävät näiden kahden välimaastoon. Itse koen olevani vaihtelevasti vähän molempia, vaikkakin – ainakin opitusti ja sisäisten kokemusten perusteella – enemmän siellä introversion puolella, vaikka turvallisen tuntuisessa seurassa tai tietyssä hyvin omaksutussa roolissa saatan vaikuttaa hyvinkin sosiaaliselta ja avoimelta.

Olen tehnyt listaa sellaisista erityisherkkiin ihmisiin liittyvistä asioista, joiden koen koskettavan itseäni, ja esittelen tässä niistä osan. Yritän myös avata jokaista kohtaa hieman tarkemmin – joihinkin ehkä palaan vielä myöhemmin.

Aistii herkästi ja voimakkaasti todellisuutta ympärillään ja sisällään niin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti kuin hengellisestikin – check!

Tämä tuntuu minulla esimerkiksi hajuste- ja kemikaaliyliherkkyytenä. Kehoni on myös melkoinen ilmapuntari, erityisesti matalapaine aiheuttaa minussa voimakasta raskauden ja väsymyksen tunnetta – ukkonen onkin sitten ihan oma lukunsa! Joskus myös tuntuu, että olen melkein vaihtolämpöinen, enkä kestä kovin hyvin kuumaa enkä kylmää. Voimakas valo, kirkkaat värit, kovat äänet, ihmisvilinä tai tungos ja muut vastaavanlaiset ärsykkeet voivat joskus aiheuttaa jopa pahoinvointia. Psyykkisesti on välillä enemmän tai vähemmän vuoristorataa – erityisherkillä sanotaan usein olevan ”lyhyt matka alakulosta ekstaasiin” – ja sosiaalisesti olen tavallaan tuntosarvet pystyssä koko ajan. Hengellinen todellisuus on myös ollut minulle jossakin muodossa hyvin läsnä jo lapsuudessa, vaikkei sellaista ole minulle varsinaisesti tuputettu.

Lapsena (ja aikuisenakin) itkee helposti – check!

Ei tarvita kovin paljon, kun kyyneleet jo karkaavat poskilleni – esimerkiksi järkyttävien uutisten näkeminen televisiossa tai vain jokin surullinen ajatus tai muisto riittää. Itkun ei aina tarvitse välttämättä tarkoittaa sitä, että olisin jotenkin hirmu loukkaantunut, ahdistunut, surullinen tai muuta sellaista. Joskus riittää pelkkä laulu, lapsen itku, suloisen liikuttava kuva tai pieni ilonaihe. Mutta toki koen monia itkun laukaisevia tunteita hyvin syvästi ja tunteet ovat toisinaan sen verran pinnassa, että kyyneltulvan voi saada aikaan jokin sinänsä hyvin vähäpätöinen juttu. Inhoan muiden nähden itkemistä, mutta aina en pysty pidättelemään kyyneliä. En kuitenkaan pelkää itkua, sillä tiedän, että se yleensä lopulta puhdistaa ja saa sisimmän solmut vähitellen aukeamaan.

Hidas lämpenemään, jää miettimään ja/tai tarkkailemaan asioita ja tilanteita – check!

Tarvitsen usein aluksi vähän aikaa esimerkiksi uuden oppimisessa sekä sosiaalisissa tilanteissa, niin vieraiden kuin tuttujenkin ihmisten kanssa. Toki olen tuttujen kanssa yleensä lähtökohtaisesti paljon avoimempi ja varmempi, mutta en siltikään pysty aina käsittelemään kaikkea heti, vaan asiat jäävät hautumaan, ja haluaisin joskus palata niihin jälkeenpäin, mutta yleensä en kehtaa tai uskalla. Myös oppimistyylini kuvastaa tätä: asetun mieluiten rauhaan peräpenkkiin ja seurailen sen sijaan, että heti osallistuisin. Haluan käydä asioita läpi itsekseni ja muodostaa selkeän kuvan mielessäni ennen kuin alan vaikkapa keskustella niistä. Haluan tarkastella asioita monelta eri kantilta.

Kun innostuu tai kiinnostuu jostakin, luotaa syvältä, keskittyy, haluaa tietää kaiken – check!

Tämä pätee kohdallani niin asioihin kuin ihmisiinkin. Saatan syventyä johonkin tekemiseen niin, että unohdan kaiken muun, enkä helposti luovu jostakin sellaisesta asiasta, josta pidän, vaikken olisi siinä edes erityisen hyvä – tietenkin silti haluaisin olla hyvä kaikessa, mistä pidän. Ihmisten kanssa myös yleensä etsin ihan luonnostani jotain syvempää yhteyttä ja olen hyvin uskollista laatua – joskus ehkä ainakin itselleni haitaksi asti. Toki minulla on myös kavereita ja tuttuja, joiden kanssa ei välttämättä koskaan ruodita syntyjä syviä tai olla muutenkaan ihan niin sydänystäviä kuin niiden muutamien luottoihmisten kanssa, jotka tietävät minusta suunnilleen kaiken. Joskus jopa enemmän kuin minä itse.

Rikas mielikuvitus – check!

Minä näen tarinoita kaikkialla. Lapsena kuvittelin metsässä kulkiessani näkeväni ties mitä menninkäisiä, keijuja, peikkoja, taikaeläimiä ja mitä lie kaikkea. Tai en vain kuvitellut, vaan oikeasti näin – ehkä jotenkin sieluni silmin. Edelleen näen asioita paljon kuvina ja elokuvina mielessäni. Muutenkin elän elämää paljon sisäisessä maailmassani. Toisaalta se on suojakeino ja pakopaikka, joka auttaa, rauhoittaa ja inspiroi minua, mutta toisaalta se voi joskus myös saada minut kääntymään liikaa sisäänpäin ulospäin suuntautumisen sijaan.

On mielellään yksin ja myös tarvitsee välillä rauhaa ja yksinäisyyttä – check!

Kun pääsen vaikkapa rankan työpäivän tai kaupungilla vietetyn päivän jälkeen metsään kävelylle tai kotisohvalle lepäämään, tunnen miten ikään kuin kiviä karisee yltäni, jännitykset hellittävät, verenpaine laskee, sisin tasaantuu ja mieli kirkastuu. Jos olen ollut useampien ihmisten seurassa, tuntuu joskus, että haluaisin mennä hetkeksi peiton alle piiloon koko maailmaa, jotta pääsen taas tasapainoon itseni kanssa. Vietän paljon aikaa yksin. Se ei tarkoita sitä, etten viihtyisi ihmisten seurassa, sillä viihdyn oikein hyvinkin, mutta se myös väsyttää minua.

Erityisherkkyys on synnynnäinen ominaisuus, jolla on biologinen perusta. Se ei siis ole sairaus, vamma tai häiriö, vaikka sillä onkin yhteisiä piirteitä joidenkin sellaisten kanssa. Kasvatus, ympäristö ja elämänkokemukset toki vaikuttavat myös osaltaan siihen, millaiseksi ihmisen persoonallisuus kehittyy. Herkkyyttä ei tarvitse hävetä ja se voi olla monessa kohdassa jopa vahvuus.

Saan tuskin koskaan täydellistä varmistusta sille, olenko todella erityisherkkä vai en. Omien havaintojeni ja kokemusteni mukaan olen sitä melko suuressa määrin. Olipa määritelmä kuitenkin mikä tahansa, olen sellainen kuin olen. Kaikkia syitä en siihen ehkä koskaan ymmärrä. Yritän silti opetella elämään itseni kanssa sovussa.