Selaat arkistoa kohteelle itsetuhoisuus.

To 5.10. yön ajatuksia

10.10.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Kirjoitin tämän to 5.10. – pe 6.10. välisenä yönä, mutten päässyt blogiini julkaisemaan aiemmin. Oli nää päivät jotain häikkää jossain, en päässyt edes omablogi.fi:n sivustolle, joten siks tää tulee hiukan hölmösti jälkijunas.

 

 

Kaikenlaist sekavaa sanojen yhdistelyy, josta tuskin ottaa mitään tolkkua..

 

Oon huolissani itsestäni, voinnistani. Oon todella väsynyt kaikkeen, mikään ei tunnu tuovan iloa. Ylipäätään oikeen mikään ei tunnu miltään. Aamulla olis tiedos aikanen herätys ja enkun koe, en millään jaksaisi herätä ja mennä, ei voisi vähempää kinostaa lunta mun oveni eteen. Viime yö meni ihan harakoille, sain unen päästä kiinni vihdoin 5.20., herätä olis pitäny 8.30, enpä päässy ylös. Huomiseen kokeeseen olis pitäny lukea, jotta mul olis ees säälittävät mahdollisuudet päästä läpi. En tiedä oikeasti jaksanko aamulla lähteä kouluun tekemään koetta vai jäänkö vaan kotiin nukkumaan.

 

En tiedä mikä mua vaivaa, miks tää ei muutu parempaan. Alan olla lopussa, en vaan jaksa.

 

Syömiset o vähä niin ja näin, tänään oon syöny vaan pari pient kipallist puuroa ja mansikkasoset (aamukympilt ja kahen aikaan iltapäiväl), mitään muuta en oo saanu meneen alas ja nyt kello huitelee jo puol kahttoist yöl.. helvetin hyvin menee. En tietenkään kiellä etteikö mulla olis nälkä, tietenkin mulla on, ollu jo ainaki puol neljäst lähtien. Mut ei, ei vaan nappaa syödä yhtään mitään. Mikään ei maistu. En saa alas mitään. En myöskään kiellä etteikö mul olis huono olo ku en oo syöny, heikottaa enkä oo varma pysynkö tolkuissani siis pyörrynkö vai en.

 

Mua pelottaa mun itsetuhoiset ajatukset ja ne yhdistettynä ”mikään ei tunnu miltään, millään ei oo mitään väliä” ajatuksiin, tiedän se ei oo kovinkaan hyvä yhdistelmä, ei sitte alkuunkaan. Äsken tajusin miettiväni oikeasti tosissani viiltelyä, haluan vaan tän ahdistuksen ja pahan olon loppuvan. Haluaisin tietää tuoko se vielä sen euforisen tunteen, joka mukamas pitäis saada liikunnasta ja ties mistä kaikesta, ehei en vaan mä saa sellasist mitää hyvää fiilist vaiks pitäis.. Vieläkö tunne poistaako ahdistuksen ja muun, edes hetkeksi. Ja kai se että viiltelen on parempi vaihtoehto kuin itsemurha, mene ja tiedä mitä mieltä kukin on. En välitä vaikka joku näkisikin, vaikka jäisi ikuiset arvet, tää tappaa mut kuitenkin, joten mitä väliä. Ei millään oo oikeen mitään väliä. Pelkään suunnattoman paljon. Pelkään itseäni. Ajatuksiani. Toivottomuuden tunnetta. Jatkuvaa väsymystä joka ei lopu nukkumalla. Kaikkea. Ei musta ole tähän, en jaksa. Saanhan sanoa sen jo ääneen?

 

Toisaalta en ymmärrä miks mul on niin pakottava tarve satuttaa itseäni (ja vain itseäni, musta ei todellakaan tuu mitään itsemurhapommittajaa yms.). Mutta toisaalta syy on päivänselvä, haluan tuntea jotain käsinkosketeltavaa, jotain mihin on oikeasti (helposti) ymmärrettävä syy, vaikka sitten fyysistä kipua.

 

Inhoan tätä kun olen niin ailahtelevainen. Itsetuhoinen. Masentunut. About kaikkea mitä olen. Jos mulla olisi keino poistaa itseni kaikkien muistoista, kyky saada heidät unohtamaan mut, tekisin sen. Ei kenenkään tarvitse muistaa mua, ei siihen oo mitään tarvetta.

 

-Elina

Viime yön painajainen ja sitä tavanomaista liibalaabaa

26.9.2017 Fiilikset matalalla

(Huom! Tämä teksti on kirjoitettu maanantaina 25.9., vaikka julkaisu venahti tiistain puolelle)

 

Heräsin tänään (ma) klo 4.27 oikein ihanasta unesta.. ei kun siis painajaisesta. Erikoista unessa oli se, ketä siinä oli pääroolissa, yllättäen exäni. Okei en muista koska olisin viimeksi nähnyt siitä tyypistä unta, painajaista, joskus ajat sitten. Onhan tässä aikaa ehtinyt kulua vaikka kuinka paljon, 2013, 2014 elämäni todelliset painajais vuodet. Herätessäni hätkähdin sitä kuinka todentuntuinen uni jälleen oli. Jos totta puhutaan mun on vaikea muistaa miltä sen ääni kuullosti, totta kai tunnistaisin äänen, jos sen jossain kuulisin parinkin sanan verran, en sitä kiellä. Mun on vaan vaikeahko hahmottaa, palauttaa mieleeni äänen tunnusomaisia piirteitä, en saa kiinni siitä miltä se kuullosti. Tai siis oli vaikeaa siihen asti, kun sunnuntai ehtoona nukahdin, seuraavan kerran herättyäni asia oli aivan toinen. Mutta jospa nyt kertoisin unen ja jatkaisin ajatusteni raapustelua tuonnenpana..

 

Eli en muista unen alkua kovinkaan selvästi, lopun kylläkin.. Anyway olin äitini ja pikkuveljeni kanssa keittiössä pöydän vieressä, puuhailimme siinä jotain ja samalla juttelimme jostain, itse taisin tehdä läksyjä tms. Vilkuilin kelloa joka oli jotain 16.30, mulla oli joku meno ja piti vahtia, että lähtisin sinne ajoissa.  Yhtäkkiä puhelimeni soi. En muista enää mitä soittajan nimenä luki, mutta jotain sellaista, että tiesin exäni soittavan mulle. Katsoin puhelintani aika kauan, ihmetellen miks ihmees se mulle soittaa. Pitäiskö mun vastata vai ei? Tietty mul olis täys oikeus ol vastaamat, kettuako se sai mun elämääni enää häiritä. Lopulta houkutus kävi liian suureksi, en voinut vastustaa kiusausta tietää miks se soitti mulle, jos en vastais en koskaan sais tietää. Joten puhelin kädes juoksin etuovest ulos, en todellakaan halunnut muiden kuuntelevan puhelua. Kävelin talon seinustalle kivetykselle. Vastasin. Se alko heti raivoon mulle jostain asiasta, se huus, pilkkas, solvas, haukku jne. Totesin jotain, et mul on nyt uus elämä, paljon parempi sellane. Lisäks mul on nyt paljon kokeita (yo + koeviikko), joten mua ei nypi jutella sen kans.   Sit se halus viäl pilkat mua, koska oli jollain ketun konstil saanu tietää, et onnistuin kadottamaan pankkikorttini (pitkä stoori, en oo kauheen ylpee). Randomil unes pankkikortti vaan oli vaihtunut ajokortiks syystä x. “Mitäs olit niin saatanan tyhmä, et hukkasit sen. Ei kukaan voi ol niin tyhmä yms. yms.” Totesin sil: “Mut kait sä tiiät et sain korttini takas?” “Niin mut mitä helvetin väliä sillä on ku oot niin tyhmä, et alunperinki menit sen menettään!”  Kai se raivos viel jotain, mutta pian mun oli menoni takia pakko lopettaa, etten myöhästyisi.

En tiedä mikä vuodenaika unen alussa oli, mutta jutellessani ulkona puhelimessa katselin samalla kun, joku ehkä pikkuveljeni, joka oppi teleporttaamaan, aurasi pihassamme n.2-3m korkuista lumivallia, eipä taida ilmastonmuutos sentään uniin asti vaikuttaa. Huh, saan ehkä vielä joskus nähdä lunta täällä Länsi-Suomessa..

 

Uni oli masentava, ahdistava. Se halus taas vaan lytätä mut, tietenkin onnistuen siinä..  Jo unen aikana ehkäpä jo exän ekojen sanojen kohdal, mul mieliala alko meneen alamäkeen. Tiedän vain uni, mutta silti. Mulhan ei oo menny viime aikoina kovinkaan häävisti, joten kaikki tuollainen pääsee helposti vaikuttamaan muhun.

 

Tällasest oli niin ihanaa herätä. Koko päivän oon kuullu sen puhetta, koko päivän se on viettäny haukkuen mua. Tuntuu kuin aivoni olisivat pieni lapsi, joka on keksinyt uuden kivan sanan ja hokee sitä koko ajan.

 

 

************************************

 

Muutenkin tää päivä on menny harakoille, fyysisen huonon voinnin vuoks. Nimittäin painajaisen jälkeen sain nukahdettua uudelleen (aikaa nukkua oli viel 2h) ja kun herätyskellon rämisemiseen heräsin tajusin oitis heränneeni migreenin kanssa. Oi kuinka mahtavasti tää päivä alkaakaan painajainen + migreeni + jotain ”fantsua” x2 tms. No sain itseni kouluun. Yllättäen migreenin kohtauslääke auttoi tällä kertaa ja päänsärky lakkasi (okei kyseessä ei ollut ”jäin tiejyrän alle” -migreeni vaan onneksi semi lievä). Kouluun päästyäni hauskuus jatkoi tai oli se alkanut jo kotona, mutta paheni monin kertaiseksi. Nimittäin mua oksetti, heikotti, pyörrytti. En ollut ollenkaan varma selviänkö oppitunnista, mutta selvisin jollain konstil. Seuraavaks mul olis ollu kaks hypäriä ja viel psykaa. Huilasin ekan hypärin terveydenhoitajan odotustilas sohval ja tulin siihen tulokseen et mun lienee parempi mennä lepäilemään kotiin. Mut hyvin tuntevat tietävät, et jään koulusta pois vaan hyvästä syystä, tulen kipeäksi flunssa tms., tai joku oikeasti pakollinen meno. Mä en harrasta ”on hiukan vatsa kipeä” tai pää tms. Tosi harvoin, ehkä kerra vuodes jos sitäkään, joudun oleen pois koulust/ (yleens) lähtemään aiemmin kotiin esim. migreenin tai huonon olon vuoksi (en tarkoita nyt sitä et tulisin kipeeks, vaan semmost hetkellist, yhden päivän kestävää kuten tänään oli). Ehkä tänään lähdin hiukan hatarin perusten, mutta toisaalta vielä illalla kuuden maissa mua pyörrytti, kun olin koiran kanssa pienellä lenkillä.

 

 

************************************

 

Kaipa mun on vielä sanottava sananen psyykkisestä puolesta: itsetuhoisia-ajatuksia on ollut paljon, niitä on ollut joka päivä. Viimeksi nyt tänään mielialani on heittelehtinyt, vaikkeikaan nollan ja sadan välillä (huonon ja hyvän) vaan aikalail pysytelly kokonaisvaltasesti huonol puoliskol, mutta sen sisäl vaihdellu aika rajusti. Yhdes vaihees olo on ihan tyhjä kuin ei tuntuis miltään ja seuraaval sekunnil joku keksii vetästä esiin ”tahdon satuttaa itseäni” -kortin ja syöksykierre on valmis. Tänään viimeksi tässä samal ku rustailin tätä juttelin erään frendini kans WhatsAppis. Juttelimmen niitä näitä, mutta lopulta päädyimme jälleen aiheeseen itsetuhoisuuteni ja sen kumppanit. En tiedä miksi rento keskustelu niin usein menee aiheeseen johon tavalla tai toisella liittyvät itsetuhoiset-ajatukseni, itsemurha yms. kaikki niin ihanat aiheet, joista kuka tahansa haluaa mun kans jutella.. tai siis vain harvat ja valitut kestävät niitä aiheita. En itsekään ymmärrä, miten joku voi jaksaa olla mun elämäs ku fiilikseni, tunteeni, ajatukseni jne. heittelehtivät koko ajan laidast laitaan. Miten joku voi kestää sitä jatkuvaa myrskyä, kun en (/joka ei) tunnu rauhoittuvan oikein koskaan? Miten joku muu voisi kestää sitä, kun en itsekään tahdo kestää.

 

 

 

-Elina

 

ps. Sain tänään kuulla alustavan arvion enkun kirjoitusten osalta: pisteet kaikkineen 124 eli pisterajoista riippuen i+ tai A (i+ = ”ekan tason hylätty”, just riman alle ja A = just ja just läpi). Lopulliset tulokset selviävät marraskuun loppupuolella, jossain kuulemani pvm 23.11., ehkä jo hiukan ennen sitä, väitteestä en tiedä totuuspohjaa sen kummemmin. Joka tapaukses saan kärvistellä n. 2kk:ta, Toivotaan parasta ja pelätään pahinta kun muutakaan ei voida..

Onko loruni lopussa vai loppuuko tämä alamäki edes hiukan positiivisemmalla tavalla?

22.9.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Alamäki sen kun jatkuu ja jatkuu.. Tää tais alkaa koulun alettua eli reilun kk:n, eikä loppua näy. Ajattelin et oloni kohenis, vointini kääntyis parempaan kunhan saisin enkun kirjoitukset tehtyä, mutta ei, ei merkkiäkään moisesta. Toki onhan ens pe viel maantieteen kirjotukset, mutta enkkuhan on se kamalin.. Kuinka kauan tällane voi jatkua? Kääntyykö mun vointi lainkaan parempaan?

 

Jos itsetuhoiset ajatukset ovat olleet mulle vuosia joka viikkoisia, niin nyt viime aikoina sellaiset ajatukset ovat olleet mulle enemmän kuin jokapäiväisiä eli jos ei ny ihan 24/7 niin vähintäänki ne ovat mieles parin tunnin välein. Keskiviikko ehtoo oli kaikkein kurjin toviin, itsetuhoisia ajatuksia, jäätävä ahdistus lisäks melkein menin paniikkiin parikin kertaa, ainoastaan jollain ihme konstil sain pidettyä itteni aisoissa etten repiny itteäni riekaleiks. En ole ihan selvillä miksi en ”vieläkään” ratkennut helpottamaan oloani terällä leikkien, ehkä sitten tänään tai huomenna tai..

 

En tiedä jaksanko tätä, jos tää jatkuu vielä kovinkin kauan, tunnen alkavani oleen lopussa. En jaksa näitä ajatuksia ja tätä tuskaista oloa ja sekös mua vasta pelottaakin, mitä teen kun en enää jaksa 😢

 

 

 

-Elina

Sairasloma

16.9.2017 Yleinen

Välivuosi –nimike vaihtui jo välivuoden ensimmäisten viikkojen aikana lääkärien toimesta sairaslomaksi. Itselleni välivuosi oli mieluisampi termi, mutta sairasloman johdosta minulla ei ollut lupaa tehdä mitään yhteiskunnan normaalin pyörän pyörittämiseksi. Se pyörä jatkoi pyörimistään ilman minua. Sairaslomaa – tai mieluisammin ilmaistuna välivuotta kesti tasan vuoden, ja vaikka sen myötä keräsin paloja joita en ennen uskaltanut vilkaistakaan, niin sen kesto kuvasti konkreettisesti sitä, mihin tilaan minä olin itseni ajanut.

Välivuoteni aikana tapahtuneen itseni keräilyn ja sairaushistoriani ymmärtämisen lisäksi minä rauhoituin sen myötä ensimmäistä kertaa elämässäni täysin. Uskon, että sellainen syvä rauhoittuminen ei olisi ollut minulle lainkaan mahdollista ellei koko elämäni ympärilläni olisi rauhoittunut ensin.
Rauhoittumisen myötä löysin aktiviteetteja joihin yhdelläkään yhteiskunnan pyörityksessä heittelehtivällä ihmisellä ei olisi minun mittakaavallani toteutettuna aikaa. Minä kuuntelin levyjä ja artistien tuotantoja alusta loppuun, askartelin syntymäpäiväkortteja vuodeksi eteenpäin ja luin Suomen Kuvalehtiä kannesta kanteen. Toisinaan unohduin aktiviteettieni pariin päiväkausiksi ja ne latasivat akkujani unen lailla. Toisinaan taas jouduin huomaamaan että edes ne, toisina päivinä niin hienosti stressistä ja kiireestä vapauttaneet pienet asiat eivät pitäneet poissa Anoreksian iskuja tai päälleni hyökkääviä elämänhalun pois huuhtovia aaltoja. Samalla kroppani kärsi sairasloman vaatimasta paikallaan pysymisestä eikä mieleni suinkaan aina jaksanut keskittyä uuteen, rauhalliseen elämäntyyliini. Aika ajoin minun piti menneisyyteni ja sairauteni tutkimisen sijaan keskittyä vain lähikuvaan: Kerätä niitä palasia jotka olin vasta hiljattain, ennen sairaslomani alkua rikkonut.

Pimeydessä välähtävien valon pilkahdusten ja elämänhalun jatkuvan takaa-ajon joukossa hyvät hetket syntyvät monesti yllättävän pienistä, kauniista asioista. Kun mieltä malttaa taistella vapaaksi, muodostuu yksi silmät hyvyyteen avaava asia kerrallaan kauniit rappuset joita pitkin syvästäkin kuopasta pääsee kiipeämään ylös kun ensin malttaa rauhoittua.

4.11.2016, Perjantai klo 21:19
”En tajua sitä että talvi on tullut. Elämäni on pysähtynyt melko lailla välivuosipäätökseni jälkeen. Olen ollut niin pysähtyneenä että jotenkin luulin syksyn jatkuvan ikuisesti. Nyt on vaan hassua että ensilumi tuli eikä se tunnu miltään muulta kuin kaukaiselta, vähän kuin se olisi tullut jossain muussa todellisuudessa. Mutta siellä se on ulkona. Talvi. Kertoo minulle että liikutaan taas eteenpäin… Päivä päivältä.”

13.12.2016, Tiistai klo 21:22
”Olen nyt asunut vanhempieni luona. Se on ihan ok, ymmärrän syyn. Päivisin en tee fyysisesti juuri mitään. En saa. Sydän voi pettää. Hassua kyllä, koirista on ollut paljon iloa. Ne nauttivat siitä että joku on niiden kanssa kotona… Ne ei saisi tulla sänkyyn mutta minä otan ne välillä sinne ihan vain siksi että voin painaa pääni niiden pehmeisiin turkkeihin. Minusta tuntuu kuin ne tietäisivät miksi makoilen niiden kanssa sängyssä päivät pitkät. Olin jo ehtinyt unohtaa kuinka valloittavia ovat minun karvaiset ystäväni.”

”Tänään saan olla yön kotona koska huomenna aamulla on psykoterapia ja se on heti seuraavassa risteyksessä minun kotikadustani. Et uskokaan kuinka hyvältä tuntui tulla kotiin. Minua oli vastassa puhdas, rakas asuntoni. Kodin tuoksu. Oma piilopaikkani. Ymmärrän täysin miksi en saa nyt olla täällä täyspäiväisesti ja tiedän itsekin että täällä jatkuvasti yksin oleminen voisi päättyä huonosti, mutta olen iloinen tästä minussa heräävästä tunteesta kun avasin kotioveni ja tiesin että saisin olla täällä aamuun asti. Lapsuudenkotini on minulle nyt välietappi josta on mahdollista päästä kahteen suuntaan: omaan kotiini tai sairaalaan. Arvaa kolme kertaa kumman valitsen.”

”Tuntuu siltä kuin kaikki täällä odottaisi minua. Normaali elämäni ja tulevaisuuteni asuu täällä, ja se kaikki on pysähtynyt paikoilleen kuin joku olisi painanut pause. Hyppään siihen kun olen valmis. Sitten painan play, ja alkaa tapahtua vain hyviä asioita.”

 26.1.2017, Torstai klo 16:30
”Olen ahdistunut ja levoton. Kädet tärisee. Alavatsa kasvaa. Haluaisin juosta, hikoilla, tanssia ja luistella tai mennä Koroisten ristille tai jotain. Edes jotain. Ihan mitä tahansa muuta kuin pysyä paikoillani. Olen jo imuroinut, pyyhkinyt pölyt, pessyt vessan ja vaihtanut lakanat… Minulle sallitut ruumiilliset aktiviteetit alkavat loppua kesken ja tunnen räjähtäväni. Huimaa ja tärisyttää. Mieli huutaa. Miksi tärisen näin paljon? Mistä tämä olo tulee? Tuntu kuin olisin ottanut lääkkeet väärästä purkista.”

30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Olen alkanut kuuntelemaan musiikkia täysin uudella otteella. Valitsen päivittäin yhden artistin ja kuuntelen sen koko tuotannon. Makaan vaan kuulokkeet korvilla ja kuuntelen. Yirtän kuunnella analyyttisesti ja oppia. Välillä vaan horrostan. Se on mieltä avartavaa. Koska minulla muuten olisi aikaa tällaiseen ellei nyt? Tällainen kuunteleminen opettaa myös tuntemaan artisteja aika hyvin. Musiikki kertoo enemmän kuin yksikään elämänkerta tai artikkeli.”

”Nautin siitä että voin tehdä asioita joihin minulla ei normaalisti olisi aikaa. Teen sitä kaikkea tappaakseni sairaslomapäivät jotka eivät tunnu loppuvan… Mutta ei se aina edes tunnu tappamiselta. Rauhoittumiselta vain.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Olen ollut sairaslomalla kohta puoli vuotta… Vartaloni ei pidä siitä. Hartiat ja selkä huutavat liikkumisen tarvetta. Pää särkee. Kunpa voisin tasapainottaa paikallaoloa jotenkin. Huomenna aijon ehdottaa että voisimme mennä yhdessä kuntosalille. Ei mitenkään erityisemmin urheilemaan tai tekemään sellaisia äärirajoille vieviä hikiliikuntasuorituksia mitä normaalisti tekisin, vaan saamaan hieman liikettä kroppaani. Sellaista liikettä joka auttaisi sekä henkisesti että fyysisesti. Se tukisi henkistä tasapainoa ja pitäisi kroppani kunnossa. Enkä nyt siis puhu mistään ulkonäöllisistä asioista, vaan minusta vain tuntuu että kroppani hajoaa käsiin kun en käytä sitä. Ihmistä ei ole tehty vain istumaan tai makaamaan. Ja jos joku tulisi minun kanssani sinne salille, niin Anoreksia ei pääsisi muuttamaan motiivejani ja sitä kautta toimintaani. Sydämeni ei kestäisi kunnon treeniä, se on varmaa. Ja minä en halua kuolla Anoreksian takia vuosien taistelemisen jälkeen. Sitä iloa en sille suo.”

 2.2.2017, Torstai klo 16:48
”Lääkäri sanoi että leposykkeen pitäisi olla ihan vähintään alle 90 että saisin edes mennä kävelylle. Blah. Minulla oli mielessä jo uiminen ja kevyt painojen nostelu… Pitää olla kärsivällinen, tiedetään. Ja yritän koko ajan, mutta se on niin kovin turhauttavaa odottaa asioita jotka tapahtuvat niin hitaasti. Joskus tuntuu että ne eivät tapahdu ollenkaan ja samalla pelkään niiden tapahtumista. Sellaista tämä on. Menen imuroimaan.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Ajattelin nyt mennä imuroimaan. Täytyy saada kroppaan liikettä tai ei aivotkaan toimi… Ja imurointi nyt vaan sattuu olemaan ainoa vaihtoehto jolla pystyy hieman kiertämään liikuntakieltoa. Sillätavalla TERVEELLISELLÄ tavalla. Lisäksi; on helpompaa elää kun on siistiä, ja samalla koen että maksan vanhemmilleni hieman takaisin siitä että asun täällä taas.”

 9.2.2017, Torstai klo 20:28
”Sanelen tätä tekstiä kännykkääni. Kirjoitan sen puhtaaksi kun pystyn. Minulla on jo viikkoja ollut käsi kipeä. Nyt se on äitynyt niin pahaksi että kyseessä on jännetuppitulehdus. Se tarvitsee lepoa. Juuri nyt tuntuu siltä kuin minulta olisi viety kaikki loputkin. Minua on niin kauan jo ahdistanut se, etten voi liikkua. En saa edes kävellä ilman seuraa, ja senkin kanssa varovasti. Olen pitänyt itseni kasassa piirtämällä ja kirjoittamalla ja nyt en voi tehdä sitäkään. Elämäni sisältö alkaa valua mitättömäksi. En halua edes ajatella sitä mitä teen huomenna, koska en saa tehdä mitään. En voi tehdä mitään. En jaksa enää vastaiskuja. Jännetuppitulehdus on pienenpieni asia tässä maailmassa, mutta minulta se juuri tuhosi viimeiset rippeet elämisen arvoisesta elämästäni.
En haluaisi ajatella sitä mitä ajattelen… Halusta huolimatta olen kuitenkin useampana päivänä ajatellut itsetuhoisia juttuja. Sellaisia, että murtaisin esimerkiksi jalkani jotta tälle paikallaololle ja elämän pysähtyneisyydelle tulisi jokin selkeä, nähtävillä oleva syy. Sellainen, ettei minun tarvitsisi arpoa mitä ajatusta kuuntelen tai vastata niihin kysymyksiin jotka pääni sisällä kysyvät: Miksi et vaan lähde ulos juoksemaan? Jos jalkani olisi poikki, se ei olisi edes vaihtoehto. Ja nyt on tämä… Kivulias mutta mitätön vaiva, joka leikkaa elämästäni vain sen osan jota nyt eniten tarvitsin. Kukaan ei voi ymmärtää millaista tämä on, eikä kukaan voi lohduttaa minua. Ehkä en edes kaipaa lohdutusta. Tuntuu ettei sellaista ole olemassa tänään. Haluan vain vaipua kuoppaani hetkeksi ja yrittää sitten taas sen jälkeen löytää tähän kaikkeen jotain tolkkua. Keksiä joku keino. Niinhän minä aina keksin… Lopulta. Toivon ainoastaan että siälytän haluni keksiä sen keinon, koska nyt tuntuu siltä että haluaisin vain päästää irti.”

 10.2.2017, Perjantai klo 21:00
”Elämä heitti ensin päälleni suuren kivenlohkareen. Selvisin siitä, tai ainakin melkein selvisin. Tai ainakin uskon ehkä selviäväni. Ainakin toisinaan uskon… Jokatapauksessa; nyt se elämä heittelee minua pienillä, mutta todella terävillä pikkukivillä. Vaivuin eilen epätoivoon, ja tänään haluan nousta sieltä ylös. Juurikin siitä syystä, että en halua että ketään saa minun elämästäni yliotetta. Jos joku ylempi voima on päättänyt kurittaa minua jatkuvasti, en tahdo alistua sille. Tahdon olla ovelampi. En voi liikkua, en piirtää, en kirjoittaa, en käyttää tietokonetta. En edes soittaa pianoa tai demottaa. Arvaa mitä minä aijon tehdä? Alan meditoimaan.”

 11.2.2017, Lauantai klo 20:45
”En taistele enää ainoastaan sairauttani vastaan. En taistele enää vain saadakseni lautasen tyhjäksi. Taistelen joka päivä elämänhaluni puolesta. Yritän keksiä sille aktiviteetteja ja mielekkyyttä kuin jokin huvimestari, mutta tunnen kuinka se alkaa hiipua. Elämisen alkamisen odottaminen voi kestää enää kauaa. Yritän tehdä sairaslomasta elämää, mutta ei tämä ole minun elämääni. Ei sellaista elämää jonka minä valitsisin, mikä on ironista, koska yksinkertaistaen voisi sanoa että itsepähän olen valintani tehnyt. Siis ne valinnat joiden kautta olen tässä pisteessä juuri nyt. Elämän muuttamisen mahdollisuus ehkä motivoi syömään, mutta niin kauan kun selkeää muutosta ei tapahdu, ottaa elämänhaluni askeleita kauemmas ja kauemmas minusta.

”Meditoinnista on ollut apua. Se on kuitenkin haastavaa sekavassa mielessä. Ajatukset harhailevat helposti ja asiaan kuulumattomat ajatukset pitäisi meditoinnissa osata siirtää lempeästi pois tieltä. En ole varsinaisesti tottunut olemaan lempeä itselleni. Lisäksi ajattelen sitä pois tieltä siirtämistä visuaalisesti, ja sitten alan miettimään miltä näyttää, kun turha ajatus lipuu pois. Meneekö se oikealle vai vasemmalle, vai ylös vai alas? Vai haihtuuko se? Ja sitten pitäisi osata siirtää pois ajatukset siitä, miten kaikki siirtyy pois… Yöt ovat edelleen pahoja, mutta toivon että saisin otteen siitä pahuudesta.”

 12.2.2017, Sunnuntai klo 9:57
”Päivän tapahtumat ilmenevät hassun selkeästi painajaisissani. Yleensä unet monimutkistavat päivän tapahtumia ja upottavat tunteita, pelkoja ja ajatuksia mitä oudoimpiin ympäristöihin. En tiedä miksi, mutta minun painajaisissani edellisen päivän asiat tuntuvat esiintyvän painajaisen valossa (tai pikemminkin pimeydessä) omina itseinään. Painajaiset heittävät asioiden päälle vain kauhun verhon, mutta muuten ne eivät pukeudu unien kummallisuuksiin. Ehkä se johtuu elämäni pysähtyneisyydestä… Ehkä se saa aikaan sen, että edes painajaisillani ei ole mielikuvitusta pukea mieleni syövereitä varioiviin vaatteisiin.”

 15.2.2017, Keskiviikko klo 23:30
”Alan olla rikki näistä öistä… Yritän hallita mieltäni ennen nukkumaanmenoa mutta ei se ole taattu ratkaisu varsinkaan niin kauan kuin vasta harjoittelen sitä. Olen niin loppu. Aina kun vaihdan kylmästä hiestä märkiä yövaatteita keskellä yötä, minua itkettää ja puistattaa. Samanlainen olo on aamuisin…
Kuuntelin tänään Sealin tuotantoa ja horrostin. Yritin onkia silmäluomiani auki mutta ne eivät halunneet tarttua syöttiin. Niistäkin on tullut raskaat ja turvonneet. Tänään kirjoitan mielenhallintaa ylös. Se tulee tässä: Kauppareissu, epämiellyttävä ympäristö. Mies hassun hatun kanssa, punatukkainen poika ja pyörätuolimies. Puolikas kevätkääryle liikaa… Tuska tekemättömyydestä, luovia ideoita, kyvyttömyys toteuttaa mielikuvia. Simply Redin viimeinen levy, vaikea keskittyä, väsymys. Luontevin mahdollinen keskustelu äidin kanssa, hassuttelua, aidon hymyn poikasia. Asioiden tiedusteleminen uteliaisuudesta ja tiedon janosta. Väsyneitä ajatuksia huomisesta. Kipu käsissä, viestejä Fiialta. Halu vastaamiseen, käsissä estävä kipu sen tekemiseen. Haaveet paremmasta yöstä ja silmäluomia raskaannuttava unen tarve. Tarpeeseen vastaaminen. Mukana skeptisyys kohdistuen onnistumiseen, ja pelko epäonnistumiseen.

 17.2.2017, Perjantai klo 20:05
”Tähtitaivas on kirkkaampi kuin koskaan muistan nähneeni näin lähellä kaupunkia. Istun autossa matkalla kotiin. Käytiin Salossa mumman ja vaarin kanssa. Olen päättänyt että yritän lähteä mukaan kaikkeen mahdolliseen mihin pystyn: siitä tulee sisältöä elämään. Ja olen enemmän kuin iloinen että lähdin! Minulla on ihanat mumma ja vaari, ja heidän kanssaan on hyvä. Tämän sairasloman myötä me ollaan vähän niin kuin kaikki kolme nyt eläkkeellä.”

 22.1.2017, Keskiviikko klo 22:30
”Siellä sataa lunta. Paljon lunta. Sain mennä kävelylle äidin ja koiran koirien kanssa ja kasvoille satavat ja ripsiin tarttuvat hiutaleet tarttuivat samalla kaikkeen positiiviseen mitä sisälläni vielä on. Kun kylmät untuvat sulivat kasvoilleni, minua hymyilytti.”

 24.2.2017, Perjantai klo 15:14
”Menin katsomaan Joutsenlampea Helsingin Oopperaan. Menin yksin. Miksi ei? Olen edelleen haltioissani. Juuri tällaiseen haluaisin sairaslomani käyttää. Jos voisin, istuisin siinä salissa katsomassa kaiken mahdollisen. Miten jokin urheilun ja taiteen yhteentörmäyttävä laji voi olla niin esteettinen? Minusta tuntuu että kirjaimellisesti haukoin henkeäni kun prinssi lopulta kantoi joutsenprinsessansa savun keskeltä etunäyttämölle ja yleisö räjähti aplodeihin. Sain baletista irti juuri sen tunteen mitä hain: Maailmassa on ihmeellisen kauniita asioita, täällä kannattaa pysyä.”

”Baletin jälkeen me vaan hengailtiin Fiian ja sen kavereiden kanssa musatalon aulassa pikkutunneille saakka. Fiia kutsui sitä ’kellumiseksi’. Se on sellaista, että jää vaan ilman suunnitelmia notkumaan jonnekin hyvien tyyppien kanssa. Minun pitäisi ehkä kellua enemmän.”

 27.2.2017, Maanantai klo 21:23
”Sain vapaalipun Finnkinolle joten lähdin tänään elokuviin ypöyksin. En ole koskaan aiemmin ollut yksin elokuvissa. Se oli vielä päiväleffa, joten koko sali oli yksin minun. Kaikki muut on kai töissä ja kouluissa. Levitin kaikki tavarani viereisille penkeille ja nostin jalkani edessä olevan penkin selkänojalle. Halusin hyppiä tuolilta tuolille ja tehdä varjokuvia projektorin edessä.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Hyvien viikonloppujen jälkeen maanantait ovat tappavia. Haluaisin pystyä elämään viikon yli viikonlopun voimalla mutta se ei enää toimi niin. Arki alkaa vaikka minulla ei ole sellaista. Silmänräpäyksessä kaikki ihmiset ympäriltäni katoavat omiin elämiinsä ja minä jään niin yksin. Minun seurakseni jää fyysinen kestämättömyys joka jaksaa muistuttaa siitä että minun olisi pitänyt istua tai maata myös viikonlopun päivät. Sitä ei kiinnosta millainen olo mielelläni on, eikä sillä kai enää edes olisi väliä koska minusta tuntuu niin yksinäiseltä. Ikään kuin lipuisin ’arjen’ yli ilman omaa elämää, ja sitten viikonloppuisin saisin lainaksi siivuja muiden ihmisten elämistä.”

 8.3.2017, Keskiviikko klo 22:52
”Sää. Hassua miten siitä tulee täysin yhdentekevää kun elämä jää paikoilleen. Saatan ilahtua lumesta kun pääsen ulos, mutta tavallisesti istun sisällä ja ulkona tuiskivat säätilat ovat minulle kuin taulu. Niitä voi katsella, mutta ne eivät konkreettisesti kosketa minua.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Nukuin viimeyönä huonommin kuin huonosti. Niin huonosti, että jopa huonojen öiden painajaismaisessa suossa se erottui negatiivisesti joukosta. Aamulla päässä jyskytti unien rippeet. Panadol oli ainoa keino selviytyä aamupalasta uusille unille.”

”On hankalaa selviytyä edes sairaslomasta kun nukkuu niin huonosti kuin viimeyönä. Välillä tuntuu siltä, että voisin paremmin ja pirteämmin jos en nukkuisi lainkaan yöunia. Koko päivän kuitenkin vain odotan että saan mennä nukkumaan… Mikä on ihan kieroon kasvanut yhtälö, koska yöt ovat niin kauheita että en todellakaan odota niitä kauhuja. Olen vain väsynyt. Ja siksi, yöllä odottavista hirveyksistä huolimatta päivän loppuminen tuntuu syvältä uloshengitykseltä. Helpotuksen huokaukselta. Samalta tuntui kun iskä tuli tänään yläkertaan. Ei hän yleensä käy yläkerrassa, ellei sitten vetämässä leukoja aulan tangossa. Äsken hän kuitenkin juoksi portaat tömisten tänne ja kahmaisi minut hymyillen isoon halaukseen. Se oli juuri sellainen halaus, mikä kertoi kaiken ilman sanoja. Lapaluuni lähti vähän sijoiltaan ja normaalisti olisin valittanut siitä ja uikuttanut että ei noin kovaa, mutta nyt en halunnut sanoa mitään. Se halaus tuntui niin kivalta. Siltä, että minusta välitetään vaikka olen liian väsynyt edes ilmaisemaan, että välitän takaisin.”

 16.3.2017, Torstai klo 18:03
”Paino noussut 100g sitten viimekuun. En ole kyennyt ajattelemaan selvästi koko päivänä. Olen ollut väsynyt ja päänsärkyinen… Alennuin ottamaan Panadolin. Tällä hetkellä 100g nousu tuntuu ihan hyvältä. Se on tosi vähän odotuksiin nähden, mutta se on silti jotain. Minulle se on hyvä nousu. Mieli pysyy paketissa mutta se on kuitenkin nousu. Minua on auttanut peilien peittäminen. En ole nähnyt vartaloani kunnolla pitkään aikaan ja näin on kai parempi. Silti minusta tuntuu kuin kiloja olisi taas rapsahtanut vatsaan kuin parkkisakkoja luvattomilla paikoilla. Minun on pakko päästä nyt pitkäkseni tai päässäni tykyttävä pommi saattaa räjähtää ennen kuin Panadol ehtii purkaa sen.”

 9.4.2017, Sunnuntai klo 12:35
”Inhottaa laittaa lääkärille taas viestiä ja kertoa ettei tämäkään unilääke toiminut. Pelkään että hän ei usko minua. Pelkään että hän luulee että teeskentelen, että saisin lisää sairaslomaa tai jotain… Mutta todellisuudessa en haluaisi mitään enempää kuin olla terve ja elää normaalia elämää. Samalla uskon rippeet on taas lakaistu roskikseen. Tulenko nukkumaan kauhujen keskellä koko loppuelämäni? Lääkkeitä en ainakaan enää halua. Olen kyllästynyt niihin, ja olen kyllästynyt pettymyksiin.”

 14.5.2017, Sunnuntai klo 19:26
”Tämä punnitus tulee olemaan viimeinen kouluterveydenhuollossa, koska minun on viimein sanottava irti opiskelupaikkani. Olen nyt vuoden ollut poissaolevana, mutta olen päätökseni tehnyt enkä palaa sinne takaisin. Tavallaan toivon että tämä olisi viimeinen punnitus muutenkin, mutta en tiedä olisiko fiksumpaa antaa niiden siirtää minut jonnekin muualle. En vaan haluaisi taas uutta hoitokontaktia… Kasvoin yli nuorisohoitoyksikön ikärajoista ja elämä hyrräsi minut pois opiskelijatervehydenhuollon piiristä. Olisikohan taas aika sellaiselle jaksolle kun en tarvitse somaattista hoitoa lainkaan? Voisikohan se kenties tällä kertaa olla pysyvää?”

 16.5.2017, Tiistai klo 20:50
”Äiti meni salille ja minä vein sydämeni uiskentelemaan. Tämä oli toinen kerta nyt sairaslomallani. Viime kerralla jaksoin uida rauhallisesti 15 minuuttia kunnes sydämeni ilmoitti että nyt ollaan vaaravyöhykkeellä. Tänään uin 20 minuuttia ja se pumppasi ihan rytmissä koko sen ajan! Uiminen tuntui ihanalta. Viileä vesi helli kroppaani joka sai vihdoinkin olla hetken liikkeessä. Mieli vaelsi vapaammin kuin vähään aikaan. Olisin varmasti jaksanut uida kauemminkin, mutta täytyy olla kärsivällinen. Kunto palautuu pikkuisin askelin. Sydämeni epäkuntoisuus muistuttaa minua kuitenkin siitä, että liikunta ei ole vain hampaat irvessä suorittamista kunnes kaatuu väsyneenä maahan. Liikunta on myös ihanaa ja vapauttavaa… Tänään menen hymy huulillani nukkumaan, vaikka tiedän että yön painajaiset tulevat pyyhkimään sen pois.”

 

En tiedä miten selviän tästä

10.9.2017 Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen

Ikuisuus myöhemmin..

En tiedä onko mun aina tauon jälkeen samanlaista alkua, mutta menkööt.  Voin ihan hyper pikakelauksella tiivistää mitä viimeseen 2kk:n on mm. sisältynyt. Tässä siis pari tärkeintä asiaa, jotka ensimmäisenä mieleen nousevat. Parhaan ystäväni armeija ei ole ottanut sujuakseen oikeestaan yhtään, hän on viettänyt enemmän aikaa veksissä (varusmiessairaala), kotihoidossa ja muuten vapautettuna kuin itse hommissa. Kaiken huipuksi hän joutui viettämään tovin keskussairaalassakin. Koska olemme läheisiä tämä hänen jatkuva sairastelunsa on huolettanut minua kovasti. Tiedän ettei hän ole ollut ainakaan kolmeen vikaan vuoteen ollut yhteensä niin paljon kipeä ja pahasti kuin nyt armeijassa.

 

Koulu alkoi normaalisti, enkkua, psykaa, maantiedet: EN7s ja PS5s ovat kursseja joita en oo viel aiemmin tehny, GE4s tunneil käyn kerratakseni yo-kokeeseen. Eli tosiaan nyt olis tarkoitus rämpiä pitkäst enkust ja maantieteest läpi. Kuten kaikki jotka mut tuntevat, vaikka vain tän blogin kautta tietävät suhteeni enkkuun. Pakkopullaa, yhtä helvettiä, tuskaa, vaikein kaikista aineista yms. Ja tämä ihanuus mun on kirjoitettava vieläpä pitkänä, koska en ole tarpeeks hyvä matikassa, et mitenkään selviäisin pitkäst matikast.

Enkun varsinainen koe o ke 20.9., maantiede on pe 29.9. ja arvatkaas vaan milloin on enkun kuuntelu, onnen päivänäni maanantaina, vieläpä 11.9.

 

Me tehtiin viime viikol enkun tunnil yks vanha yo-kuuntelu. Opettajan tsemppaavat sanat: jotta voisi olla jotenki kuivilla ja hengittää vapaasti, kokeesta tarvis saada edes 30pistettä (täydet o 90). Tai tietty ei oo pakko saada jos saa varsinaisest kokeest “10+” arvoiset pisteet, mikä ei tietenkään oo multa mahdollista. Yllättäen sain harjoituskokeesta n. 25 pistet riippuen hiuka siit mitä yo-lautakunta olis tykänny vikan osion vastauksistani. Vikas osios vastataan suomeks kysymyksiin, joten sitä mun on vaikee tietää kovin tarkasti, mitä olisin oikeesti voinu saada. Muis osiois vedetään lottoriviä a, b, c väli vissiin ehkä myös d.

 

Yhden toisen opettajan vinkki oli, et jos ei oo oikeesti mitään hajua niin sitten veikkaa vaikka kaikki a-kohtia, sielt voi voi saada semisti pisteitä ellei sitten onnistu valitsemaan juuri sitä riviä, jossa on vain muutama oikea kohta. Ärsyttävää ja tosi kannustavaa on myös se, että jos todella yritän parhaani lotto-osioissa saan vain todellisella tuurilla jotain oikein. Ja jos samalla ne kohdat joita en yhtään ymmärrä veikkaan vaikka a:ta, vedän nämä kohdat just pieleen. En tiedä mitä mun pitäis maanantaina tehdä, jot saisin mahd paljo pisteit, et mul olis jotai toivoo päästä enkusta ehkä jopa läpi. Kompensaatiopisteet ovat myös juttu eli jokasest läpäistystä kokeesta saa arvosanasta riippuen tietyn määrän pisteitä, joilla voi korottaa hylätyn arvosanan hyväksytyks. Kompensaatiopisteis on vaan yks pikkunen mutta, nimittäin se saanko äikäst, maantieteest, terveystiedost ja matikast tarpeeks pisteitä, et ne riittävät enkun pelastamiseks..

 

Te ette varmaa oikeasti tiedä kuinka paljon toi kuuntelu (sen jälkeen noi muutki) mua ahdistaa, koska oon kuullunymmärtämises enemmän kuin surkea. Tiedän ettei mul oo käytännös mitään toivoo saada siitä ees siedettävii pisteit, se tieto ei paljoa kannusta. Jokaikinen kerta ku asia tulee esille (varsinki mitä lähemmäs sitä mennään) saa mut about romahtamaan.

Mun vointi romahtaa, ruokahalu menee, ahdistaa ihan järjettömästi, tulee kaikki “niin ihanat” ajatukset mieleen (itsetuhoiset) jne. En pysty keskittyyn mihinkään, kaikki voimat katoavat ja vaan lysähdän kasaan, en pysty, enkä halua tehdä mitään muuta kuin lopettaa ahdistuksen, vaikka sitten kärsisin siitä päätöksestäni loppu elämäni (lyhyen tai pitkän sellaisen). En tiedä pystynkö pitämään itseni kurissa ja kasassa, haluanko sietää mut hengiltä kuristavaa ahdistusta vai yrittää lopettaa sen tai edes hillitä sitä. Jos oon ollu aiemmin epävarma ja pelänny mitä teen, se ei oo tainnu ollu pal mitään tähän nähden tai ainaki silt must tuntuu kuin toi ahdistus iskee mut pohjaan.

 

Jos tää tilanne menee oikeestaan yhtään pahemmaks en tiedä miten mun käy, selviänkö taisteluarvilla, teho-osastolla vai viekö tää mun henkeni. En tiedä jaksanko tai haluanko selvitä.

 

Suren että päästin tietyt ihmiset niin läheisiks, jos olisivat etäämmällä en tuhois heit samal.  Yks lisäsyy miks pelkään tilanteen vakavuutta, on ajatukseni, ettei sillä ole mitään väliä, jos edes hieman omaa oloani helpottaisin, mutta samalla satuttaisin heitä. Kaikki järjen rippeet huutavat edellisen ajattelua ja kirjoittamista vastaan, mutta silti lasittunein katsein apaattisena kirjoitan kaiken mitä ajattelen..

 

 

-Elina

 

Ps. Tän kirjoittaminen ja musiikin kuuntelu pelasti mut tällä kertaa retkahtamasta mihinkään ikävään. Toistaseks myös ahdistus lieveni ja oon taas ainaki hetken järjissäni

Huonoja uutisia

1.7.2017 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Raiskaus ja väkivalta muistot

Tiedän, etten ole about “sataan vuoteen” kirjoittanut, vaikka aika monesti olis asiaakin ollut. Kyllä mä näemmä viel hengis oon.

 

Mutta nyt on aivan pakko saada purkaa pahaa oloa ja ahdistusta. Läheinen ystäväni on lähdössä armeijaan maanantaina (3.7.) ja sain tänään häneltä kuulla, hänen tuntevan erään joka on tulossa sinne samaan aikaan. Ystävääni lainaten “se kaikista paskin vaihtoehto”. Ystäväni sanoi kestävänsä ja tulevansa toimeen jopa kiusaajiensa kanssa, mutta tämän yhden kanssa hän ei ole hiukkaakaan vakuuttunut pystyvänsä elämään.

 

Suorista ja vähemmän suorista vihjailuista lienee helppo arvata kenestä kusipäästä on kyse, tietenkin exästäni. Se estää mua käymästä lähelläkään koko paikkaa, silloin kun siihen muuten olisi mahis. Se tulee myös saamaan mut pelkäämään hullunlailla bussissa matkustamista, koska mun surkealla tuurillani osun kuitenkin samaan bussiin sen kanssa, koska reitti on osittain sama. Edellinen taas johtaa siihen, etten halua käydä koulussa bussin vuoksi.

 

Tuossa puoli yhden maissa kun tulin sänkyyn, alkoivat muistot palautua mieleeni. Tuntuu kuin tuli korventaisi aivojani ja ne kuvat syöpyisivät ikuisesti mieleeni muistuttamaan tapahtumista, joista en pysty puhumaan ja joita en halua muistaa. Eivätkä pelkät muistikuvat palanneet vaan mukana tuli se liiankin tuttu likaisuuden tunne. Tiedän se ei varsinaisesti  ole totta, muttei se poiskaan lähde, tunne likaisuudesta ei lähde missään pesussa, se ei edes kulu pois. Mua oksettaa ja puistattaa.

 

En tiedä pystynkö olemaan huoneessani, pystynkö ahdistuneena ja peloissani nukahtamaan. Saatan nukahtaa vasta kun olen aivan uuvuksissa ahdistuksesta. Saatan nukahtaa vasta kun olen itkenyt itseni uneen.
Onneksi saan keskittyä edes tämän pienen hetken kirjoittamiseen, koska silloin ahdistus ei saa niin hyvää otetta. Mutta kun lasken puhelimen kädestäni ja lopetan kirjoittamisen alkaa paniikki kasvaa. Tämän vuoksi tavallaan toivoisin, että saisin kirjoittaa koko yön, en halua paniikkikohtauksen iskevän. Pelkään sitä yhtä, mutta pelkään myös itseäni. En ole hyvään toviin toivonut pääseväni tuskasta lopullisesti eroon millään radikaalilla keinolla, nyt haluan. En välttämättä haluaisi luovuttaa, koska en haluaisi sen yhden voittavan viedessään multa vielä hengenkin. Mutten oikeasti tiedä miten paljon kestän tuskaa ja ahdistusta. En tiedä milloin murenen lopullisesti ja katoan kaikkien ulottumattomiin.

 

Toivottavasti teillä muilla menee paremmin..

 

 

-Elina

 

Ps. Omien itseeni kohdistuvien pelkojen lisäksi pelkään exän satuttavsn edellä mainitsemaani ystävää. En tiedä, miten, muttei sen väliä, tärkeintä on ettei hänelle tapahdu mitään. Vaikka en osaa ja pysty ystävääni rakastamaan, välitän hänestä silti, tuskin pystyisin elämään ilman häntä.

Jälleen vahva ahdistus

1.2.2017 Fiilikset matalalla, Nukkumatti

(Aloitin tämän kirjoittamisen puoli kahden aikaan ja lopetin neljän maissa.)

Viikonloppuinen pyrkii toistumaan.. Vahva ahdistus ja paniikin tykötarpeet. Väsynyt ihminen on heikompi vahvoja tunteita vastaan. Mun on todella vaikea saada itseäni rauhoittumaan, ei meinaa millään onnistua.

Kun tulin petiin, ajattelin vain kaatua niille sijoilleni ja nukahtaa ennen pään osumista tyynyyn. Juu niin varmaan, joku oli suunnitellut mulle ihan erillaisen yön. Suljin silmäni, yritin olla ajattelematta mitään. Alkuksi mielialani oli vain alakuloinen, mutta väistämättä eräät henkilöt tunkeutuivat ajatuksiini. En syytä heitä mistään, he eivät ole tehneet mulle pahaa. Syy on minussa itsessäni, traumoissani, peloissani siitä mitä voi tapahtua.

Monen monituista kertaa yritin tunnin aikana saada itseäni rauhoittumaan. Mm. koitin ajatella miten toimisin, jos ahdistus iskisi eräiden ihmisten seurassa, mutta ei en onnistunut. Psyykkinen kipu muuttui jälleen fyysiseksi, vaikka tällä kertaa vain sekunniksi kerrallaan.

 

Ei mulla ei ole täällä ketään tukena, en tiedä auttaisikokaan se. Ainut joka täällä on, on kissani Cissy. Rakas sairaanhoitajani, joka vaistoaa herkästi pahan oloni. Tällä kertaa varsinainen ahdistuskaan ei vielä ehtinyt iskeä, kun jo Cissy oli vaatimassa multa rapsuja, tarkoituksenaan lohduttaa ja rauhoittaa. Valitan Cissy tänään et pysty pitämään pahaa oloani loitolla, tänään kuihdun pienen palasen verran saavuttamattomiin. Tänään otan askeleen verran takapakkia. Jälleen tänä yönä joudun näkemään selvääkin selvemmin, kuinka syvällä olenkaan, kuinka kauas olen paiskautunut, koska joku päätti pilata minut, riistää mahdollisuuteni elämään ilman vaikeaa masennusta ja traumoja.

 

Pakko minun on myöntää että osa tämän öisestä fyysisestä heikosta olostani johtuu jälleen siitä etten ole syönyt tarpeeksi. Tuntuu niin tyhmältä lähteä yöllä kahden jälistä alakertaan iltapalalle, kun tulin sen välistä jättäneeksi ja koska tiedän ettei hutera oloni tästä parane, enkä välttämättä nukahdakaan ennen kuin olen syönyt. Toisaalta tiedän, et mun pitäis saada nukuttua mahdollisimman paljon koska puol ysiltä alkaa bilsan koe, jonka asioista en ymmärrän paljoakaan.

 

Jälleen joku pääsisi minut nähdessään sanomaan, että olen valkoinen kuin lakana. Okei myönnetään olen tavallista kalpeampi. Tein siis päätöksen raahautua alakertaan ja lämmittää aamuksi tarkoitettu puuro. Onneksi illalla tuli keiteltyä aamupuuro, sillä jos nyt olisi alkanut keittelemään uutta, mullahan olis menny ainaki 30min et olisin saanu sen lautasel. Olisin ehtinyt menemään tarpeeksi heikkoon happeen, että hyväl tuuril olisin just ja just saanut ruokani valmiiks..

Yritän täs ny saada tuon lautasen tyhjäks, vaiks jokainen lusikallinen tuntuukin raskaan työn teolta. Erittäin mahtavaa huomata kuinka jälleen yksi ruoka on putoamassa ruokalistaltani tai ainakin vaarassa pudota. Pari päivää sitten olin iloinen kun äiti keksi keittää puuroa iltapalaksi, kun jälleen kerran tuskailin mitä söisin. Nyt tilanne on toinen, puurokaan ei maistu, ennemmin meinaan oksentaa. Laattaankohan tämän ulos ennen kuin ehdin edes nukahtaa? Toivottavasti en sentään. (Kaikkea en vain kyennyt syömään, ei millään onnistunut.)

 

Mikä ongelmanuori olenkaan. Masennus. Traumat. Ongelmat ruuan kanssa. Liki jatkuva väsymys. Itsetuhoisuus. Vaikeuteni käsitellä asioita, puhua. Psyykkiset ongelmani. Jne. Jne. Huokaus.

 

Kyllä itsetuhoisuudetkin tänään mielessäni pyörivät, mutta päärooli on ahdistuksella. Kuolemaan liittyvillä ajatuksilla taisin lähinnä yrittää irtautua tästä hetkestä ja ahdistuksen puristavasta otteesta. Vaikka onnistuinki hetkellisesti, olivat hetket lyhyitä. Vain pieneksi ajaksi sain itseni rauhoittumaan vetääkseni vähän henkeä ennen bumerangin paluuta..

 

Jossain välissä koin oloni niin pahaksi (kipu, epätoivo ettei ahdistus lopukaan yms.) etten enää kyennyt pitämään muutamia kyyneleitä aisoissa. Ne pääsivät vapauteen.

 

Kai voisi olla järkevää koettaa nukkua vielä jäljellä olevat kolme tuntia. Syvä huokaus, enhän toivonut kuuden tunnin unia? Univelka sen kuin kasvaa..

 

 

-Elina

Epämääräinen ja suhteellisen voimakas ahdistus

29.1.2017 Fiilikset matalalla, Nukkumatti

Sen siitä taas sain kun menin viime keskiviikkona sanomaan lääkärille ettei mulla oo tainnu ol paniikkikohtaukseen asti mennyttä ahdistusta ainakaan kuukauteen. Muistan vaan et syksyl mul oli kolme paniikkikohtausta, saattoi niitä olla enemmänkin, mutta ainakin noi kolme pystyin muistamaan selkeästi.

Eilenhän mun päiväni pilasi migreeni, joten kurjempi päätös päivälle taisi olla kirsikka kakun päällä. En sentään varsinaista paniikkikohtausta saanut, ahdistukseni ei mennyt ihan niin pahaksi likellä kuitenkin kävi. Eniten mua täs asias mietityttää se, ettei mulla ole minkäänlaista käsitystä mistä voimakas ahdistukseni johtui. En kerta kaikkiaan pysty liittämään sitä mihinkään, en pysty edes arvailemaan mitään, mun korttini ovat täysin tyhjät. Ahdistuksen ja pelon syy tuntuu olleen yksi epämääräinen möykky, ilman yhtään selvää piirrettä. Mietin tätä jo silloin yöllä 11.30-1.30 ahdistuksen kanssa painiessani ja suunnilleen koko tämän päivän. Ja kyllä ahdistus kesti tuon pari tuntisen, en kyennyt nukahtamaan vaikka yritinkin. Puoli kahden aikoihin taisin olla tarpeeksi uuvuksissa ahdistuksen jäljiltä, että viimein sammuin.

Tiedän kyllä ettei aina pysty erittelemään mistä ahdistus johtuu, tosin yleensä siihen pystyn, varsinkin kun ahdistus on niin suuri, että menen lopulta paniikkiin. Yleensä pystyn erottamaan jonkin asian, joka on aiheuttanut paniikin esim. stressi, pelko, traumaattiset muistot, siis kyse on aina jostain isommasta ei mistään pienestä ja vähäpätöisestä. Tällä kertaa arvoituksessa ei ole päätä eikä häntää.

Ahdistuksen riepotellessa minua ajatukseni kääntyivät jälleen (niin kuin niin monena muunakin kertana) itseni satuttamiseen. Muistan ajatelleeni, että nyt sorrun jälleen viiltelyyn, että mitä sillä on väliä, vaikka viiltelisinkin. Ajattelin myös monia muitakin asioita, miten itseäni satuttaisin. Ehkä koska ahdistukseni ei lopulta ollut erittäin paha (omalla mittapuullani on ahdistus kasvanut lukemattomia kertoja paljon pahemmaksikin), eivät myöskään itsetuhoiset ajatukseni olleet kovin pahoja/vakavia (edellinen sisältää hienoista vähättelyä). Tavallaan jännää oli myös se, etten ainakaan muista ajatusteni lainkaan kääntyneen itsemurhaan, kaiketi halusin vain tuntea fyysisen kivun kautta olevani vielä elossa..

 

 

Asiasta hieman toiseen: usein uneen vaipuessani seikkailen valveen ja unen rajamailla, silloin osittain pystyn ymmärtämään, etten vielä täysin ole unessa, mutta silti näen jotakin unta. Asiassa ei muuten olisi mitään ihmeellistä, mutta käytännössä aina (en muista yhtään poikkeus tapausta) nämä unet ovat tavalla tai toisella ahdistavia. Ainakin kerran muistan havahtuneeni tällaisesta unesta hereille ja huomanneeni, että itken. Joku toinen kerta heräsin omaan huutooni/valitukseeni, enää en muista mistä huutoni johtui, mut anyway super mukavaa moinen. Muutenkin usein herään ja vasta sitten vaivun uudelleen uneen, josta herään vasta aamulla. Kovin vähän yleensäkään unistani muistan, joten nämäkin ovat pääsääntöisesti jälkeenpäin vain epämääräisiä ”jotain erittäin ahdistavaa tapahtui”, ”tunsin voimakasta kipua/pelkoa/ahdistusta”, ”pakenin jotakin” yms. Uneni tietenkin liittyvät tavalla tai toisella traumoihini. Tässä asiassa eniten mua häiritsee se etten ainakaan muista, että mulla olis ollu näitä aiemmin vaan nyt ehkä 2kk:n aika näitä on ollut parikin kertaa viikossa. Mistähän nämäkin ovat nyt yhtäkkiä alkaneet?

 
-Elina

Uusvuos

31.12.2016 Fiilikset matalalla

Oikeen awesome uusvuos. Jos olisin päihteisiin taipuvainen ihminen vetäisin pään täyteen mitä tahansa. Eipä tarvii mökillekään tulla enne ku isän kohdal o kuoppa kaivettu ja perään todettu aamen. Kumma juttu ku mua ei kiinnosta tulla mökille, oikeen helvetin kumma juttu. Elikäs koitan kertoa tämän jutun mahdollisimman hyvin, jotta asia olisi helpompi ymmärtää. Koitan kirjoittaa selkosuomella.

Tänään isä riehaantui jo kerran tyhjästä. Nyt savusaunalla uudelleen. Homma meni näin: Isäni on itse herkkä persus, eikä kestä lämmintä saunaa laisinkaan (silti hänen pitää tulla saunaan kun se on kuumimmillaan, älkää multa kysykö miksi). Äitini taasen harrastaa avantouitia +hän on pahimman luokan vilukissa ja järvessä vielä syväjäädyttää itsensä. Äitini ei pelkästään jäätymisen vuoksi heitä kunnon löylyjä vaan hän muutenkin rakastaa lämpöä.

Isäni kitisi jälleen kerran kun sauna on niin helvetin kuuma, että ovea pitäisi pitää sepposen selällään, että saunas tarkenis olla. Äitini kävi tapansa mukaan uimassa (n. 4C asteisessa vedessä), joten hänen oli turkasen kylmä. Äidin uidessa isä istui terassilla. Kun äiti tulee uimasta hän tietenkin heittää löylyä tavallista enemmän, jotta lämpenisi mahdollisimman nopeasti. Melkein heti isäni tuli takaisin saunaan ja alkoi karjumaan, että ovi pitäis pitää auki, ei se lämpö mihinkään karkaisi. Öö mitä helvettiä, äidin pitäisi kärsiä kylmää, kun herkkä nahkainen isäni ei voi sitä hetkeä istua ulkona tai alempana rappusilla. Just joo ei sovi mulle.

Isäni huusi kuinka olen niin saatanan kovapäinen, etten usko ja ymmärrä puhetta. Tämä kyseinen vatipää uhkasi nostaa koko oven pois paikoiltaan, mikäli se ei pysyisi auki. Hän huusi kuinka oven kanssa on ollut iän kaiken ongelmaa, kuinka sitä on aina pidetty kiinni, vaikka se juurikin pitäis pitää auki. (Itse asiassa rakas idiootti lämpö karkaa harakoille, eikä todellakaan jää lämmittämään saunojia. Vieläpä koska ovea auki pidettäessä suoraan järveltä puhaltava voimakas tuuli jähdyttää saunaa vaikka ovi olisi auki vain ⅓ osan..)

Tässä kohdassa totesin, että mulle riittää, etten aio jäädä kuuntelemaan moista paskaa. Miksi mun (täysikäisen ihmisen) muka pakolla pitäis jäädä kuuntelemaan kun toinen karjuu pää punaisena. Mun ei ole pakko jäädä kuuntelemaan sen riehumista, jos en halua. Jos tarkkoja ollaan, mun ei ole enää koskaan pakko tulla mökille, jos mua ei kinosta, kukaan ei voi pakottaa.

Kuka tahansa kenellä on aivot ja rippusen empatiaa, ymmärtää tilanteen. Vieläpä koska savusaunassa löylyt ovat paljon pehmeämmät kuin perus puu-/sähkösaunas. Savusaunassa lämpenee luita ja ytimiä myöden kun puu-/sähkösaunas kärventyy vain nahka. Tässä syy miksi äidilläni on paljon suurempi hinku uimaan päästessämme savusaunaan.

Tätä kaikkea ei hiukkaakaan helpota isäni tulinen luonne, jonka perin häneltä. Äitini on luonteeltaan paljon rauhallisempi, lempeämpi ja tietenkin alistuu herkästi isäni edessä. Veljeni puolestaan kulkee äitini jalanjäljissä. Viimeiset (ehkä) 5 vuotta olen liki täysillä kapinoinut isääni vastaan, koska näen ja tiedän mitä hän tekee äidille ja hänen psyykkiselle voinnilleen. Äitini ei ole varmaan koko aikana kun hän on isän tuntenut (tietty alussa mennyt paljon paremmin, en tiedä milloin nämä vaikeudet ovat alkaneet) laittanut tälle kertaakaan kampoihin, joten olen alkanut tulisen luonteeni voimin puolustamaan häntä ja näyttämään etten aio taipua isän edessä. En aio antaa isälle periksi, en piiruakaan.

Otin siis ritolat saunalta ja menin yläkertaan sisälle purkamaa oloanämän tekstin muodossa. Tietty mullakin tunteet kuohas oikeen kunnolla, ei kai, joten menin sisälle rauhouttumaan.  Äitini tuli yläkertaan ehkä 20-30min myöhemmin, tuli vaan käväseen ja manaan isän käytöstä. Melkeen samoin tein hän läksi alakertaan pesul. Ehkä hieman reilu tuntii myöhemmin pikkuveli laitto viestii aikoisinks tul viel takas saunal, isä oli kuulemma jo kyllästyny ja poistumas saunalta. Menin sit veljen seuraks saunal (olisin menny muute yksin), isosisko-pikkuveli-laatuaikaa. Jutellaa ja chillataa kahdestaa. Ollaa pariki kertaa tehty näin, kaiken paras isä ei oo tääl ja saadaan jutel meen keskisii juttui, joita ei vanhempien kuullen puhuta.

Nyt oonkin jo oikeestaan täysin rauhoittunut, mut oli kyl karsee fiilis. Ajatukseni olivat justki tyyliä: isä hengiltä ja omaa hautaa kaivamaan. Tää ei oo tasan eka eikä vika kerta kun toivotan isäl tervemenoo hautaan, koska hän. Tiedän isä ei tuu koskaan muuttuun paremmaks, joten pakko kestää niin kuin tähänkin asti.

Joten hyvää yötä ja parempaa seuraavaa vuotta!

-Elina

Ahdistaa, ärsyttää, paha olla

31.12.2016 Fiilikset matalalla

En tiedä mikä sana kuvaisi parhaiten tuntemaani tunnetta. Ahdistus ja ärsytys kaiketi osuvat kuta kuinkin oikean suuntaan, mutta eivät silti kuullosta korvaani tarpeeksi hyviltä. Nimittäin mua ________ (*tähän se puuttuva sana, parempaa vailla käytän sanoja: ahdistaa tai ärsyttää) kun en joistain asioista pysty puhumaan kenellekään, en oikeasti kenellekään. En edes täällä pysty purkamaan mietteitäni, jotka ahdistavat mua. Mulla on kurja fiilis tän asian takia useemmin kuin kerran viikossa, nyt on sellainen päivä. Ei auta hiukkaakaan, vaikka joku koittaiski maanitella mua kertomaan, ei toimi. Vaikka muista asioista pystyisinkin joten kuten puhumaan, tästä en sanaakaan. Tää asia selvästi vaivaa mun mieltäni aivan liikaa. Tää vie mun vähäisiä voimavarojani. Nyt vasta sain aikaiseksi, että edes kirjoitin asian tässä muodossa ylös.

Tiedän kyl et mua ahdistaa monikin asia, tällä hetkellä eniten ahdistusta aiheuttaa tää tietty juttu. Ahdistaa kun en tiedä miten voisin toimia asian kanssa. Tiedän, et aikaa myöden tääkin paisuu lumipallon lailla, mut jo täs kohdas tää tuntuu liian isolta purettavaksi. Tiedän, et tää vaan pahenee kun viivyttelen, mutten yksinkertaisesti osaa ratkaista tätä ongelmaa. Oon eksyksis tän asian kans.

 

 

Tavallaan jännä, kirjoittaessani tätä tekstiä yksi ystäväni linkkasi mulle yhden biisin. Mikäli kuuntelee sanat tarkasti, ymmärtää helposti kuinka totta ne ovat.

 

 

 

Ystäväni linkkaamaa biisiä kuunnellessani hairahduin tapani mukaan tutkimaan, mitä youtube tällä kerralla ehdottaisi seuraavaksi. Listan loppupuolelta löysin tämän kappaleen. Kyyneleitä en kyennyt estämään, ne vain tulivat. Liian syvälle upposivat myös tämän kappaleen sanat.

 

 

Ja selailu senku jatkuu.. Tästäkin biisistä liian suuri osa heijastaa mun ajatuksiani

 

 

 

Tiedän mun on paha olla. Mulla ei oo hajua mistä tää tällä kertaa tuli. Ajatukseni pyörivät tyystin kehää.

Tääl on muutamia ihmisiä, joita tiedän satuttavani pahasti, jos lähden.  Monet asiat ahdistavat mua. Pääni sisäinen elämä ajaa mut itsetuhoisten ajatusten piiriin. Vielä enemmän mua sattuu kun muistan, mitä yksi näistä ihmisistä mulle kerran sanoi, kun ajatukseni olivat erittäin synkkiä. Hän kertoi kuinka paljon häntä satuttaisin, jos lähtisin. Ystäväni sanat taisivat olla ensimmäinen asia, milloin vasta havahduin todellisuuteen: lähtöni satuttaisi joitakin ihmisiä. En ollut asiaa kummemmin tainnut ajatellut ennen ystäväni sanoja. Vaikka kaikkien näiden ihmisten kanssa en olekaan face to face tekemisissä kovin usein jos lainkaan, silti heidän välittämisensä alkaa pienen pienin askelin horjuttaa haluani tehdä se lopullinen päätös. Mua sattuu kun ajattelen itseni tappamista, varsinkin kun ajattelen näitä muutamia, joita satuttaisin pahiten. Kaikesta huolimatta liian herkästi mun ajatukset kääntyvät siihen viimeiseen tekoon.

En pysty ymmärtämään miksi ajattelen poislähtöä niin äärettömän paljon. Todella usein ajatusteni seikkaillessa rajan tuntumassa ja ylikin, pelkään suunnattoman paljon itseäni. Pelkään tosissani tekeväni itselleni jotain. Pelkään lähteväni täältä ”puoli vahingossa” ja näin järisyttäväni viattomien ihmisten maailmoja. Haluaisin, et mut lukittais, jonnekin paikkaan, jossa en vois satuttaa itseäni. Haluaisin paikkaan, jossa olisin turvassa itseltäni.

 

 

-Elina