Selaat arkistoa kohteelle itsemurha-ajatus.

Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

17.9.2016 pohjalla jälleen


Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 

Sekavia ajatuksia +savusauna

11.9.2016 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

 

Kasvot. Yhdet tietyt kasvot ovat tänään (la 10.9) piirtyneet silmieni eteen useammin kuin laki sallii, luvattoman monta kertaa. Olipa puheenaihe tms. ollut lähes mikä tahansa, kipeät ja vähän vähemmän kipeät muistot nousivat mieleeni. En jaksa muistella. En halua muistaa. Joku tai jokin pakottaa minut muistamaan vasten tahtoani, aivan kuin silloin… Mielialani synkkenee entisestään.

Yritin päivän aikana lukemattomia kertoja saada ajatukseni muualle, mutta muistikuvat iskeytyivät kasvojani vasten aina vain uudelleen ja uudelleen, palaten bumerangin lailla kerta toisensa jälkeen. Oloni oli samantyylinen kuin olisin ollut veden alla ja yrittänyt nousta pintaan kohti valoa, pakoon pohjalla vaanivaa pimeyttä. En vain päässyt hitustakaan etenemään, sillä pakoni esti jalkaani sidottu ketju, ketjun toisessa päässä oli erittäin raskas paino. Samalla tavalla yritin pääni sisällä paeta tuskaa tuottavia muistoja, mutten päässyt pakoon, vaikka mitä tein. Itsetuhoisuuteni heräsi jälleen ehdottelemaan pakovaihtoehtoja. En haluaisi sortua terään, olenhan sinnitellyt kuivilla jo 1,5 vuotta! Houkutus tosin kasvaa välillä suureksi, tietäessäni kuinka nopeasti oloni helpottuisi. Viillellessäni kaiketi koen jotain samantapaista kuin tupakoitsijat (en mitenkään ole asiantuntija, on lukuisia vaikeammin vältettäviä keinoja saada jyskyttävä migreeni kuin tapakoiminen).
Istuin mökillämme savusaunan terassilla, mua ei tippaakaan kiinnostanut lähteä sisälle nukkumaan. En jaksanut. Tumman tähtitaivaan alla, vienon syystuulen puhaltaessa istuin yksin kahden tallilyhdyn valossa. Hiljaa istuin yksinäisyydessä. Synkkä pimeys ympäröi minut heti parin metrin päässä kynttilöiden valokehän ulkopuolella. En muista olenko aina (hieman?) pelännyt pimeää. Nykyään pimeys useimmiten lähinnä jännittää, varsinainen pelko iskee vasta kun olen sille alttiissa mielentilassa. Vaikka järjenääneni sanoisi olevan hyvin epätodennäköistä, että pimeys peittäisi näkyvistäni, jotakin jota minun todella olisi syytä pelätä, pelokkaana sellaista on vaikea kuunnella. Niin kuin useat muut en sinällään pelkää itse pimeää vaan sitä mitä siellä saattaa olla. Oloani ei helpota yhtään omistamani vilkas mielikuvitus, eikä liioin viime vuosina selvästi pahentunut herkkyyteni säikähtää (osaatte varmasti laskea 1+2=exäni). Yhtäkkiset liikkeet, odottamattomat tilanteet (esim. kissa hyppää pöydälle, joku yllättäen alkaa hiljaisuuden jälkeen puhumaan) jne., vaikka kukaan ei tahallaan yrittäisikään säikäyttää minua saatan silti säpsähtää, ”hypätä puolimetriä” tai saada ”sydärin”. Inhoan suunnattomasti, että minut säikäytetään tahallaan, pelottelu vain voimistaa säikkyyttäni.
Lopulta keskiyöllä lähdin saunalta (noin kaksi tuntia muita myöhemmin), ei sillä etteivätkö löyly ja lämpöä olisivat piisanneet, mutta maanantain ankeaa aikaista herätystä ei voi estää lähestymästä.
Oloni ei millään ota rauhoittuakseen. Minua ei pahemmin väsytä, ajatukseni pyörivät kehää, filmi väläyttelee silmieni eteen kuvia, jotka eivät todellakaan helpota oloani mitenkään. Katin kontit, oloni muuttuu aina vain levottomammaksi. Juoksen ympäri ovettomassa ja ikkunattomassa huoneessa, pakokauhuni kerää voimia kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi. Ajatuksissani sydämeni lyöntien tahti kiihtyy, pälyilen ympärilleni säikkynä kuin saalistajaa pakeneva vain voi. Pimeys lähestyy hivuttautuen vain lähemmäksi ja lähemmäksi vieden hengitystilaani. Hengitykseni kiihtyy. Toivon pääseväni pakoon, piiloon turvalliseen paikkaan, josta ajatukseni eivät minua löydä, mutta se on turhaa, toivon menetin sinä päivänä kun päästin sen paskiaisen elämääni.

Isku toisensa jälkeen terä uppoaa syvälle kehooni, elämä ei vain suostu pakenemaan riutuvasta ruumiistani. Vasten kaikkia luonnonlakeja jään henkiin, tuskissani kituvana, säälittävänä räpiköijänä, mutta silti elossa. Miksen voi vain kuolla, mikä on se näkymätön voima, joka ei anna elämän henkäyksen otteen irrota minusta? Pimeys ympäröi minut..

 

 

-Elina

Surkea olo, itsetuhoiset ajatukset vakio seuranani

15.8.2016 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen, Raiskaus ja väkivalta muistot, Sekavaa

Sisältää päämäärätöntä sanojen yhdistelyä. Ei mitään uutta auringon alla)

 

Huono olo. Heikottaa. Ruoka ei maistu. Mikään ei tunnu miltää. Mikään ei kiinnosta. Mitään en jaksa tehdä. Itkettää. Olo on surkea. Olisipa joku jonka viereen voisin käpertyä turvaan, muttei ole eikä suurella todennäköisyydellä tulekkaan. En pysty päästämään ketään tarpeeksi lähelle. En pysty luottamaan. En pysty rakastamaan. Mun on jostain syystä paljon helpompi kestää fyysistä kipua kuin tulla rakastetuksi. Kun joku (ei perheenjäsen, hieman eri juttu) (varsinkin miespuolinen!) sanoo rakastavansa minua, välittävänsä minusta yms. ajatukseni valtaa suru, koska en pysty “samaan”, en pysty rakastamaan, en ketään. Sen sijaan, että joku rakastaisi minua, toivoisin hänen satuttavan minua. Kai fyysinen kipu on vain niin paljon helpompi kestää, ymmärtää kuin rakastaminen. Osittain saattaa liittyä myös siihen, että vihaan itseäni, lähes kaikkea itsessäni. Esim. en ole ollenkaan sujut ulkonäköni kanssa, minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa, en jaksa olla tällainen. Ehkä (tiedostamattani) en voi ymmärtää, hyväksyä, että joku voi hyväksyä minut juuri tällaisena kuin olen. Että joku voi todella nähdä minussa jotain kaunista, jota en itse näe. (Tätä on niin vaikea selittää, saada joku ymmärtämään mitä tarkoitan, yritän silti parhaani, vaikka tuskin onnistun.) Oloni on niin tyhjä. Itse asiassa tällaisiin tilanteisiin liittyy lähinnä vain kaksi läheistä ystävääni. (Minun on niin vaikea puhua heille tästä, toivottavasti edes toinen näkisi tämän tekstin, anteeksi etten pysty puhumaan tästäkään.) En itsekään osaa käsitellä tätä asiaa, ymmärtää tätä, saati saada ymmärrystä muilta. Tunnen oloni niin surkeaksi, epäonnistuneeksi, vialliseksi, rikkinäiseksi, epänormaaliksi.  Toivon että tämä loppuisi, muttei tämä taida loppua koskaan, jään tällaiseksi niin pitkäksi aikaa kuin elän. Se taas tarkoittaa sitä että tulen elämään yksin. En tule koskaan löytämään ketään kenen antaisin rakastaa, ketä pystyisin rakastamaan, kenelle pystyisin puhumaan, keneen pystyisin luottamaan.. Ei, ei sellaista ihmistä ole olemassakaan.

 

Tiedän etten saisi, mutta silti syytän kaikesta itseäni. Miksi sitä, miksi tätä. Kuinka yksi henkilö voi teoillaan pilata koko loppu elämän(i). En taida päästä koskaan elämässäni eteenpäin. Tiedän kuinka helppoa on sanoa: “Älä jää paikoillesi”, “Jatka elämääsi”, “Anna anteeksi” yms. yms. Mutta on aivan eri asia kun on kokenut asioita joita minä (ja aivan liian monet muut) olen kokenut. Tiedän, monet myös pystyvät jatkamaan elämäänsä, mutta toiset eivät, minä kuulun viimeksi mainittuihin.

 

Oloni on kamala, eikä tippaa auta, etten tiedä mistä tämä johtuu, miksi tämä tapahtuu minulle. Itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet mielessäni valtaosan viime päivistä. Kukaan jonka kanssa olen ollut tekemisissä ei ole nähnyt “esitykseni” taakse. Mua suututtaa, kun en vain voi näyttää totuutta, näyttää kuinka hajalla olen, kuinka uupunut ja heikko olen. En pysty vaikka tavallaan haluaisinkin. Pystyn katselemaan vierestä näkemään itseni kuihtuvan hiipuvan olemattomiin.

 

Pääsisinpä vain pois täältä, voisinpa vain nukkua pois. Kuinka kuluttavaa onkaa ajatella suurimman osan ajasta a) tapoja joilla voin itseäni satuttaa, b) suunnitella miten saan hengen itseltäni. En tiedä kuinka lukemattoman monta suunnitelmaa olenkaan käynyt ajatuksissani läpi jotta saisin tämän tuskan loppumaan.

 

Näkymättömät kädet kietovat sormensa kaulani ympäri ja puristavat. Oloni muuttuu veltoksi voimien huvetessa ruumiistani. Näköni hämärtyy. Äänet häipyvät taka-alalle merkityksettöminä. Musta tyhjyys ympäröi minut kauttaaltaan. Musta hiljainen tyhjyys, jossa ei tarvitse tuntea yhtään mitään, voi vain olla, nukkua ikuista unta, tietäen sen kestävän loputtomiin..

 

-Elina
Ps. Myöhemmin ehkä (paino sanalla ehkä) jaksa kertoa muutaman sanan kesälomastani ja vastata kommenttiin jonka sain muistaakseni edelliseen postaukseen. Toivon jaksavani ja löytäväni aikaa, sillä todellakin haluan yrittää avata ajatusmaailmaani ja koittaa kertoa tarkemmin mitä tietyillä asioilla tarkoitan.

Kuolemaa tehdessä, peläten itseään

5.6.2016 pohjalla jälleen


Epävarmuus. Kipu. Tuska. Pelko. Epätoivo. Väsymys. Itsetuhoisetajatukset. Ahdistus. Kyyneleet.

 

Ei musta taida koskaan tulla mitään. En pysty rakastamaan. Miten voisinkaan, kun en tiedä mitä aito rakkaus on. Mun sisälläni on vain tuskaa, pimeyttä ja itsekkyyttä.

En tahdo jaksaa. Jalat eivät kanna. Tunnen oloni heikoksi. Sattuu, todella paljon kuin joku kuristaisi, aikomuksenaan tappaa. Veri ei pääse kiertämään, aivot eivät saa happea, oloni heikkenee. Kipu säteilee joka puolelle kehoani. Tuntuu sitä etten pysty hengittämään, tuskainen olo vain pahenee. Kukaan ei pysty auttamaan, murhaajani on pääni sisällä, se ei lopeta ennen kuin on saanut työnsä päätökseen.
Kunpa kaikki vaan menisi niin kuin elokuvissa ja saduissa, joku pelastaisi minut, muttei se ole mahdollista, sillä tämä ei ole vain tarina, tämä on täyttä totta. Tämä tarina ei tule saamaan onnellista loppua..

 

 

Välillä on mennyt hieman paremmin, nyt illalla matto vetäistiin jälleen jalkojeni alta..

 

-Elina

Pohjalla oleminen jatkuu edelleen, tuskin loppuu koskaan

16.3.2016 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Olisi enemmän kuin suuri ihme, että mun vointini kääntyis pitkä jaksoisesti parempaan. Saati että parantusin masennuksesta ja pääsisin traumoistani eroon. Parantuminen ei vain ole mulle mahdollista, mua ei koskaan luotu voittajaksi. Nytkin vain räpiköin huonosta päivästä toiseen. Menetin uskoni parantumiseen jo useampi vuosi sitten. Ei mulla oo mahdollista parantua. Koko ajan kaikki vain odottavat milloin olen tarpeeksi vahva tekemään tästä lopun. Kuinka säälittävä olenkaan, en pysty yhtään mihkään, olisi niin paljon parempi kaikille, jos olisin tarpeeksi vahva tekemään tälle pisteen. Totuus vaan on etten siihenkään pysty.

Ja kyllä tänään on taas päivä jona kaikki menee pieleen. Päivä jona haluan tuskan loppuvan, kivun hellittävän. Päivä jona meinaan ruveta itkemään joka asiasta. Päivä jona kyyneleitä on vaikea estää. Päivä jona toivon kaikkein eniten, että mulla olis joku joka pystyis suojelemaan, joku joka pitäis turvassa, olis läsnä, pitäis kiinni, joku joka antais mulle syyn elää. Sellaista henkilöä ei olekaan tai mitä väliä vaikka olisikin jossain, en pystysi kuitenkaan päästämään häntä lähelleni.

Kuumat, suolaiset kyyneleet valuvat poskillani hitaasti. On niin paha olla. Tuntuu kuin joku yrittäisi kuristaa, tunnen painon kaulallani. On vaikea hengittää. Kuinka niin tavallinen, mutta tärkeä elintoiminto voi tuntua maailman raskaimmalta työltä. Haluan vain kivun pois, tuskan ja ahdistuksen loppuvan. En jaksa elää. Haluan kuolla. Tiedän mitä haluan. En jaksa enää. Tahdon pois, keinolla millä hyvänsä. Olen liian lopussa.

-Elina

Pieni vuodatus

15.3.2016 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina

Anteeksi

27.2.2016 pohjalla jälleen

Mä en tiedä mikä mua vaivaa. En itsekään ymmärrä miksi ajattelen niin paljon itseni tappamista, en välttämättä edes tarvitse mitään syytä. Ajatukseni vainoavat mua. En pysty elämään, olen liian turtunut siihen tosi asiaan, etten koskaan parane, etten koskaan pääse eroon traumoistani. Ei mun ole mitään järkeä yrittää elää, en kuitenkaan saa elämisen arvoista elämää. Haluaisin vain niin paljon luovuttaa. Tiedän kyllä, ettei kukaan mun anna sitä tehdä, muttei kukaan kysynyt multa haluanko kärsiä loppuelämäni. Mua ahdistaa kamalasti, tuntuu kuin mua syötäs sisältä päin, jäljelle jää vain hauras kuori. Kunpa mun annettaisiin vaan mennä, en mä pysty elämään. Mulla ei oo voimia yrittää, mitä se edes auttaisi, en tule saamaan hyvää elämää. En tule pääsemään traumoista ja peloistani eroon. Menneisyyteni seuraa minua kaikkialle, menneisyys ei irroita otettaan minusta päinvastoin. Ahdistus, epätoivo ja pelko tukahduttavat minut, kuolen mutta silti elän. Hitaasti hiivun pois, lakkaan olemasta, elämästä, kuihdun pois. Kai sitten hidas kuolema on paras vaihtoehto, en mä muuta ansaitse. Mahdollisimman monta erittäin tuskallista tuntia, päivää, vuotta, vuosikymmentä. Yksinäinen elämä, kelan rahoilla, koska työelämää en kestä. Hyödytön, turha. Kuollut elävä, jonka ainoa ajatus on päästä pois, paikkaan parempaan. En pysty koskaan rakastamaan ketään, en pysty luottamaan, en pysty päästämään ketään lähelleni satuttamatta itseäni. Traumani ovat aivan liian tiukassa, olen niiden vanki. Kidun, kidun hetkestä toiseen. Kidun ajatellen vain hetkeä jolloin pääsen pois.

En pysty purkamaan pahaa oloani, en pysty puhumaan enää kenellekään, en kenellekään, en vain pysty. En pysty käsittelemään traumojani, pelkojani, haluani päästä pois. En vain pysty. En kykene edes näyttämään todellisia tunteitani, en pysty kertomaan kenellekään kuinka pahalta musta oikeasti tuntuu. Aina kun yritän pakokauhu iskee kovemmin ja lopulta sulkeudun tiukemmin kuoreeni. En pysty sanomaan kenellekään kuinka kovasti toivoisin pääseväni pois, etten jaksa elää, tämä elämä vie minulta hengen. Elämä on liian raskasta näin heikolle. En pysty hengittämään, en jaksa. Tiedän kyllä, että paraneminen vie kauan aikaa, muttei kolmessa vuodessa ole tapahtunut edistystä vain paljon toinen toistaan pahempia asioita, asioita joita kenenkään ei kuuluisi kokea.

Tiedän tämän tulevan kaikille järkytyksenä, ”munhan piti olla niin hyvässä kunnossa, parempaan päin, näytin voivan jo paljon paremmin”. Kaikki tiedävät, että pystyn peittämään asioita, totuus on se etten itsekään tiedä kuinka helppoa totuuden piilottaminen on, kuinka paljon helpompaa kuin tuskan kestäminen, totuuden paljastaminen. Monesti haluaisin todella kovasti näyttää totuuden, sen kuinka huonossa jamassa olen, mutta en kertakaikkiaan pysty siihen, mulla ei oo tarpeeksi voimia. Olen niin pahoillani, etten ole tarpeaksi vahva tähän, olen aivan liian heikko elämään. Anteeksi, että petän teidät, jotka jaksoitte uskoa minuun, se oli ajan haaskausta.

Kyllä, pelkään kuolla, pelkään itseäni, sitä milloin vajoan tarpeeksi syvälle, että teen tästä lopun. Pelkään ihmisten reaktioita, mutta kaikesta huolimatta en halua mitään niin kovasti kuin kuolla. Pois pääseminen on realistinen toive, se tulee vielä toteutumaan. Vielä joskus tulee se oikea hetki, oikea paikka ja tapa. Vielä joskus. Kunpa vain jaksaisin odottaa niin kauan.

 

-Elina

Puhdistus

27.7.2015 pohjalla jälleen

 

Screenshot_2014-12-10-22-00-19-1

 

 

Ei olisi ehkä pitänyt katsoa Riinan kanssa Sofi Oksasen Puhdistus-elokuvaa. Ei ehkä. Mutta halusin, samoin Riina. Kyseinen elokuva saattaa joistakin ihmisistä vaikuttaa sekavalta, mutta minä valitettavasti pysyin kiinni juonessa ja koin lian monet hetket omalla ihollani, lähes kirjaimellisesti. Ahdistus kasvoi ja kasvoi, mutta vaikka saisin, en osaa päästää sitä ulos. Vaikka kuinka minulle sanotaan: ”puhu”, ”näytä tunteesi”, ”älä käperry kuoreesi”, ”älä kanna taakkaasi yksin”, en osaa muuta. Tiedän kaukaisesti sotivani itseäni vastaan, mutten vain osaa muuta, kai jokin esiädeiltä jäänyt jäänne: he kestivät paljon pahempaakin, miksen siis minäkin.

 

 

APUA

 

 

En sinänsä haluaisi suositella Puhdistuksen katsomista, muuten ellei joku haluaisi yrittää ymmärtää minua ja monia muita liian kamalia asioita kokemaan joutuneita. Ei sitä vo kuvata, ei sitä voi selittää, sen voi vain valitettavasti joutua kokemaan itse.

 

 

muhun sattuu

 

 

En osaa selittää mitä tällä hetkellä ajattelen, ajatukseni ovat juuri nyt täyttä kaaosta. Oma sydämen sykekin voi kuullostaa korvia huumaavan voimakkaalta, ainoalta ääneltä maailmassa. Ainoalta ääneltä, jonka jälkeen on vain pohjaton hiljaisuus. Ei minua voi parantaa, ei tätä tuskaa voi viedä pois. Ei tämä lähde puhumalla tai pillereillä. Tätä likaista tahraa ei taa saippualla lähtemään, tämä ei edes haalistu.  Jos voisin nähdä tulevaisuuteen ja näkisin siellä itseni jonkun miehen kanssa, en ikinä pystyisi uskomaan sitä todeksi, ei se voisi olla mahdollsta. Sellaisita miestä joka voisi rakastaa minua tällaisena ei voi olla olemassakaan. Ei minua voi rakastaa. Kai äiti, mutteivat muut.

 

 

sattuu

 

 

 

Vähän elokuvan jälkeen nauroin hetken hysteerisesti. Ulospäin nauroin, mutta todellisuudessa tajusin sieluni itkeneen. Tänä yönä nukun itseni uneen, toivoen saavani joskus rauhan.

 

 

Screenshot_2014-12-12-19-06-20-1

 

 

 

Likaisena, Saastaisena, Ahdistuneena, Kyyneljuovat kasvoillani

-Elina

 

ps. Anteeksi te kaikki, mutta minä en vain osaa puhua. Patoan kaiken sisälleni, vaikka tiedän, tekeväni hallaa vain itselleni. En vain osaa.

pps. Koulun alkaminen vain lisää ahdistustani entisestään. Nyt kesällä on mennyt ihan hyvin, pääsyy: koska ei ole ollut koulua. Mutta miten sitten kun on taas pakko mennä kouluun??!!!!

Jälleen sukellus syvälle pohjamutiin

5.7.2015 pohjalla jälleen

Itsemurha-ajatuksia. Eri teko tapoja. Epätoivoa. Voimattomuutta. Ahdistusta. Alakuloa.

 

Olen mökillä maalaamassa ikkunoiden puitteita, sitten isä suostuu maksamaan autokouluni. Tänään ennen kotiin lähtöä mun pitää maalata ne vielä toiseen kertaan (eilen eka kerta). Olin maalaamassa pari tuntia. Sain puolet tehtyä, mutta koville otti. Ajatukset hyökkäsivät mun kimppuun. Enkä ole vieläkään päässyt niistä eroon.

 

 

-Elina

Ollapa keino saada mun elämäni raiteille

15.4.2015 Fiilikset matalalla, jotain positiivista

Varoitus ennen kuin aloitat lukemisen: tämä postaus sisältää todella sekavaa ajatuksen juoksua, vaikka parhaani mukaan yritinkin saada siihen jotaki tolkkua..

 

Mun elämäni on ollut jo useita viikkoja miinuksen puolella. Tai ehkä pitäisi suoraan sanoa: useamman vuoden. Viimeisimpiin pahiin vikatikkeihini kuuluu se että kerroin koulussa opettajilleni blogistani. Herätän heissä (en voi sanoa turhaa tai aiheetonta huolta, sillä sitä se ei ole,) tahatonta ja inhimillistä (ei ole hakemani adjektiivi..). He joutuvat mokani takia huolestumaan vuokseni, vaikken sitä tietenkään halua. Onhan heillä omia murheita kylliksi, ja työkseen yrittävät opettaan murrosikäisiä teinejä. Ei heidän pitäisi joutua suremaan minua. Ei se on väärin, ymmärrän sen.  Epätoivoisena hetkenä retkahdan pyytämään apua kaikilta, jotka vain hieman empatiaa osoittavat. Sen jälkeen kun reksi piti minulle puhuttelun, ymmärsin todella mokani ja olen parhaani mukaan yrittänyt korjata sitä.

Miksi ihmeessä en saa elämääni kuntoon?? Elämä soljuu nenäni edestä. Aikaa vain kuluu mahdottomasti ja silti vain junnaan paikallani. Maanantai-iltana minut pysäytti vavahduttava ajatus: olen ollut yli vuoden poissa osastolta!! Minusta tuntuu siltä kuin vasta äsken olisin lähtenyt sieltä. Mutta, että olen ollut 14 kuukautta ”vapaalla jalalla”!

 

 

Juttelin tänään yhden ihmisen kanssa, ja seuraavaksi suoria lainauksia:

Ystävä: Mitäs sulle ny kuuluu?

Elina: En nyt valehteleen rupee sanomalla edes ’joten kuten’. Päin peetä mennään ja lujaa. Alakulo on pysyny top ykkösenä jo kaks viikkoo (valehtelematta).. Terapeutin mielestä mun blogin pitäminen haittaa terapiaa. Ja kerjään koululta huomioo huonolla voinnillani ja pidän opettajii siellä pelossa: teenkö ittelleni jotain. Koulussa siis tiedetään mun blogista ja sit ne soittaa ain välil hoitohenkilöilleni, et ne pelkää mun puolesta. Terapeutti kiukuttelee mulle, et kyl mun nyt pitäis tietää mitä mä näil tekemisilläni oikeen haluun (tekemisilläni=blogin kirjoittaminen, siitä opettajille kertominen). Mut ku mä en oikeesti tiiä.   Se kysy et haluunko mä sairaalaan. En tod. Päivä osastolla oli ihan tarpeeks kamalaa..  Niin ja sit ku olin tänään siel terapeutin kans nii se sano moneen kertaan, etten saa käyttää itsemurha-ajatuksia pelotteina ja pyytää kaikilta mitä haluan. Eikä mulla kuulemma oo yhtään syytä listiä itteeni. Kuolema ei Kristan mukaan oo vaihtoehto.  No anteeks ku se on ollu mulle vakavasti otettava vaihtoehto jo kaks vuotta!! Blogilla haen huomioo ja pidän sitä lukevia (opettajia) liekanarussa, terapeuttini mielipide.

Ystävä: Jos niitä ajatuksii on niitä on eikä niitä voi valita ja en kyllä ny usko että teet sitä vaan sen takia että haluut huomioo voi luoja.  Mutta toisaalta ei se kuolema oo se vaihtoehto.  Vaikka siltä tuntuiski.

Elina: Mulle se on kun ei muuta ulospääsyä ole. Ollut osastolla, ei määrätä tarpeeks vahvoi lääkkeitä, terapiassa ollu kaks vuotta.. mikään ei auta. Ja sit Krista syyttää mua, kun teen tästä kaikesta tahallani hankalaa: oon uppiniskainen ja hangoittelen vastaan. En ees yritä parantua.

Ystävä: Yritäkkö parantua?

Elina: Yritän (ainakin useimmiten). Blogi on mulle terapiaa! Siksi sitä aloinkin pitämään. Pessimisti kun olen: ajattelen liian monet asiat nedgatiivisesti, mutta ei sitä osaa ajatella masennusta ja raiskauksia kovin positiivisesti. Mulla menee taas sen verran matalalla (ALAKULOISUUS!! VÄSYMYS!) etten jaksa tehdä mitään, elän elämääni niinkuin parhaaksi näen.  Mutta jos terapeutilta kysytään En. Mutta omasta mielestäni sanoisin mieluummin etten tee tarpeeksi parantumiseni eteen. Mutta miten voisin tehdä  kun ei ole energiaa eikä kiinnostusta mihinkään??!

Ystävä: No hemmetin hyvä että yritystä on ja kyllä sen huomaa niistä mitä puhut.. rivien välistä. Tavallaan ois helppo sanoo, että koita vaan unohtaaa (raiskaukset), mutta se on hankalaa

Elina: Unohda unohda. Ajattele positiivisesti.  Älä ajattele aina kaikesta negatiivisesti.  xC luuleeko ne et noin ovat niin helppo toteuttaa

Mun ainoo suuri syy olla tappamatta itteeni on mun äiti joka kuolis suruun ja itse syytöksiin. Ja mun veljen elämä menis äidin mukana alamäkeen..  Kidutan itteeni et äitin ja heikin elämä olis helpompaa…

Ystävä: Kyllä niiku kannattais ehkä keksii jotai tekemistä vaikka se ny tuntuu toivottomalta.  Jotain mukavaa tai jotai minkä aikana unohtuis noi, tai sit vaan pakolla aatella jotai iha turhan positiivista mutta positiivista kuitenki :D Ja vaan koittaa unohtaa ne mitä on tapahtunu. Niitä ei voi enää korjata. Mutta voit jotenki koittaa miettii mitä pystyisit tekee mistä saat ees vähä mielihyvää ettii uudestaan ittes. Kuulostaa turhalta ja liian vaivalloiselta mutta itteensä pitää ottaa niskasta kiinni että voi mennä eteenpäi. Ja kumminki sussa on jotai mikä pitää sut pinnalla siä jossai syvemmällä. Tää mun ”normaali” elämäkin on ainasta taisteluu ja pääsisin aika helposti tohon tilaan missä sä oot koska mulla on semmonen luonne mutta sit vaan koitan pitää itteni tässä tasossa. Ja nää selitykset ei oo vaan sen takia että haluan PELASTAA yhden ihmisen ja unohtaa sen sitten, kyl mä varmana pysyn tässä sun elämässä pitkään jos vaan annat :)

Etkä pilaa toisten elämää kirjottamalla tota blogia tai kertomalla miltä susta tuntuu, tuleehan mm. mulle tosin hankala olo, koska oon niiin empatiakykynen ja haluun auttaa sua. Mutta se että saat purkaa sun ajatuksii on tärkeetä.

 

Tuossa keskustelussa on aika moniakin puhuttelevia kohtia, mutta en nyt jaksa palata siihen tällä hetkellä. Kysykää, jos haluatte minun tarkentavan jotain kohtaa tai vastaavan johonkin kysymykseenne!

 

 

 

hyvän työn motto

Jos siis kuvalta kysytään: en ilmeisesti oo kovin nöyrä.. Mutta lenkiltä tullessa tuli idea, joten päätin toteuttaa sen. Muistan ku pienempänä partiossa, meidän piti joskus pitää listaa, mitä hyviä töitä viikon aikana tehtiin, oli kivaa huomata kuinka hyvä mieli siitä tulee itselle. Ei se mun mielest sillai oo leuhkimista, jos välillä tekee jonkun hyvän työn ja siitä maitittee. Paremminki ihmisten (minunkin!) pitäisi enemmän keskittyä niihin hyviin asioihin elämässään, vaikka lähimmäisen auttamiseen, kuin negatiivisiin.

 

 

 

Hieman tunnelmaa piristääkseni, teen poikkeusliikkeen ja kerron mitä HYVIÄ POSITIIVISIA juttuja tein tänään:  1. Kaupassa kassalla laitoin tapani mukaan sen ”seuraava asiakas” kapulan ostosteni perään ja seuraava asiakas oli kiitollinen.  2. Siivosin kotona ns. pikkuhuoneesta, (voisi melkein kutsua valokuvahuoneeksi, siellä säilytetään valokuvia, postikortteja, siellä on myös varavuode ja äidin ”puutarha”) sinne lattialle levittämäni kortit ja valokuvat. Olin sunnuntaina saanut idean laittaa lipaston kahdesta laatikosta joiltain saadut kortit erilliseen muovilaatikkoon, jotta käyttämättömät kortit ja valokuvat saisivat enemmän tilaa. Homma oli tietenkin jäänyt vähän kesken ja tein sen tänään loppuun. Olipas pikkuhuoneessakin lattia!  3. Jos veljeltäni kysytään, tämä seuraava ei ole hyvätyö vaan kiusaamista: veljelläni on ensi kesänä ripari ja Raamatun ulkoläksyt opeteltavana. Yritin parhaani mukaan takoa Heikille Isä meidän -rukousta päähän.  4. Lähdin E:n kanssa lenkille ja hain myös naapurin eläkeläisten koiran mukaan. Pariskunta on siis eläkkeellä, mutta molempien polvet ovat menneet niin huonoon kuntoon etteivät voi tarjota kolmi vuotiaalle koiralleen kuin 500 metrin postin haku reissun. Sehän ei sen kokoiselle koiralle viitä alkuunkaan. Koira on sekarotuinen, ei niin roteva kuin suomenpystykorva ja vähän säkäkorkeudeltaan isompi. Eläkeläiset ja varsinkin koira kiittivät. Aavistuksen jopa hymy häivähti kasvoillani.

 

lenkillä

Ei siis oo se eläkeläisten koira, mut lähemmäs en kuvahaulla päässyt..

perhoskoira

Eikä tää oo kumpikaan E:n koirista, mut kaks tämmöst perhoskoiraa hänel on :)

 

hyvä tekoJollekin on tullut vakava kirjoitusvirhe: Yksikään hyvä teko ei jää rangaistuksetta..

Pitäisi lukea: Yksikään hyvä teko ei jää palkitsematta!!

 

 

Nyt taisin ajautua aika kauas otsikosta, mutta haittaako?? Kirjoitinpas kerrankin jotain positiivista! HAH! Go minä! :P

 

Elämääni varjostavat monet asiat, elämän kuntoon saaminen on yksi niistä. Monet (muka) kehuvat jaksamistani ja selviytymiskykyäni. En sanoisi olevani niin ihmeellinen. Ihminen kun satun olemaan, pystyn sopeutumaan monenlaiseen, menneisyyteni osoittaa sitkeyteni vaikeina aikoina.   No voihan! Mitä filosofista ylistystä xD Vastahan minä tänään halusin vakaasti luovuttaa, koska se on rutkasti paljon helpompaa, mutta äitini estää minua..  Tekstistä päätellen minulla taitaa olla hieman parempi hetki..  Pysytään tässä ja odotetaan nukkumattia tulevaksi.

 

Tässä vielä tärkein voima biisini. Laitanpa ensi yöksi soimaan. Kappale on siis Kelly Clarkson, mutta satun pitämään tästä Vampyyripäiväkirja versiosta eniten.  Voimia teille kaikille. :)

 

 

-Elina