Selaat arkistoa kohteelle isä.

07.08.2017

7.8.2017 Yleinen

Herään unesta usein todella myöhään. Kun tänään heräsin puoli 12, oli se minulle melko aikaista. Olen tässä lueskellut yhtä e-kirjaa. Olen melkein puolessavälissä ja lukulaite näyttää, että 28 tuntia ja 34 minuuttia on yhä luettavaa jäljellä. Taidankin olla melko hidas lukija. Tosin kirja on englanninkielinen ja fyysisessä versiossa on sivuja yli kuusi ja puolisataa.

Eilen kävin äidin ja hänen siskonsa kanssa katsomassa heidän isäänsä eli vaariani ikäihmisten hoivakotiin, joka sijaitsee lyhyen automatkan päässä. Oli mielestäni järkevästi käytettyä aikaa. En ole vaarini, enkä kyseisen tätini kanssa koskaan ollut paljon tekemisissä, kuten en pitkään aikaan oikeastaan kenenkään muunkaan sukulaisen kanssa, paitsi perheenjäsenten kanssa, eli veljieni ja vanhempieni kanssa. Heidän kanssaan tulee vietettyä paljon aikaa.

Vaarin puheesta ei enää saa selvää, joten hänen kanssaan oli vaikea puhua. Tuntui olevan ikään kuin henkimaailman asioita, mitä sieltä suusta pääsi. Vaari ei vain enää tunnu olevan oma itsensä, mutta tuntuu kuin siitä olisi vain vähän aikaa, kun hän oli vielä ihan normaali. Nopeasti voi ihminen muuttua. Mummoa, eli äitini äitiä kävin katsomassa myös jokin aika sitten. Hän asuu hyvin lähellä, mutta tämä käynti oli eka kerta varmaan useampaan vuoteen.

Iskä ja pikkuveli lähtivät tänään katsomaan pikkuveljen uutta asuntoa, jonne hän pian muuttaa opiskelujen takia. Lähettivät äsken kuvan sieltä. Opiskelupaikka ja -asunto ovat tosi kaukana, joten veljeä tuskin näen paljon pitkään aikaan. Toivon kovasti, että hänen opiskeluaikansa sujuu hyvin. :)

Tänään ajattelin vielä lukea lisää kirjaa, katsoa vähän elokuvia ja ehkä myös pelata yhtä videopeliä.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille! :D

Tiistai 4.4. tilitys päivästäni

4.4.2017 Fiilikset matalalla, jotain positiivista, Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Enpä oo toviin mitään rustaillutkaan, nytkin kyl pitäis lukea maantietoa, mut en vaan jaksa. Tää päivä on ihan fyysisestikin ollut kaikkea muuta kuin löhöilyä. Aamul herätys suht aikaisin, koska mun piti olla pyöräkorjaajan luona klo 10.30 Matkaa tulee 17km ja tietenkin tänään on tuulisin päivä useempaan viikkoon. Okei tiedän se et tääl tuulee ei oo mikään ihme, varsinkin kun on menos kaupunkiin päin kohti merenrantaa. Anyway kun ynnää yhteen vastatuulen ja sen et kuntoni on rapistunu talvella, tiesin etten pääsis tunnissa sinne (suht normi on 50min, pari kertaa jopa 45min), joten hyvin tiesin et tarvisin varmuuden vuoks reilummin aikaa. Mun siis piti lähteä klo 9.15, mutta kuinka ollakaan olin unohtanu tehdä useemman homman ja sit jouduin tekeen ne kiireellä +melkein unohdin kesärenkaat kotiin (enhä ollu menos vaihdattamaan nastoja pois). Eli mul meni myös oma aikana kun koitin löytää edes melkein mukiin menevää ratkaisua. Lopulta taisin päästä lähteen jo n. 9.20, etten myöhästyny ihan kauheesti. Pari minimaalisen lyhyttä taukoa (parempi viritelmä kesärenkaist ja toine oli juomatauko, jota en renkaiden kanssa viittiny ruvet säätään) ja muuten koitin painaa meneen. Okei oon pahemmallakin vastatuulella polkenu nimittäin viime kesänä ehtool ysin jälist 16km, aikaa meni valehtelematta 1,5h. Sillo oli äytön vastatuuli+melkeen koko kotimatka ylämäkeä, sillo tuntu silt et yritän polkee ylämäkeä jonka jyrkkyys on vähintään 80 astetta, eikä helpottanu oloo et olin muutenki jo naatti. Vauhti tais olla pitkälti 10-12km/h, oli niin tosi mukavaa kattella noita lukuja kun tiedän, saavani tasamaallakin suht helposti 30km/h rikki, joskus jopa 40km/h.

 

Jälleen tänään sai loistaa suomalainen täsmällisyys, mun siis piti olla siel klo 10.30 ja olin siel 10.29, tosin olin monesti matkal sata varma etten ehdikään ja viimeset about 4km poljinkin hieman vauhdilla. Korjaaja ihmetteli oikeen ääneen kuinka hyväs kunnos mun pyörä on kun ottaa huomioon et se on ostettu 8 vuot sit ja se on todellakin ollu kovas käytös, eikä sitä oo pidelty silkkihansikkain. Laskeskelin et oon ajanu tuol ainakin 10 000km, mutta tuskin riittääkään. Pyörä on melkein alkuperäisessä asussaan: ketjut vaihdettiin ekaa kertaa koko aikana viime vuonna, renkaita oon useamman saanu rikki joten niistä en sano mitään, vaihteet meni vaihtoon tänään (pyörä 7 vaihteinen), nii ja satula vaihdettiin vuos sitten parempaan ja lukko koska olen avaimen kamittanu jonneki kuuseen ja tuo uus on hiukan parempikin. (Tuol kaupungis en suostu jättään pyörää hetkekskään vahtimatta vaan laitan sekä pyörän oman lukon lukkoon että tuollasel ”irtolukol” esim. telineeseen kiinni. En myöskään jätä pyörään matkamittaria, vaikkei se kallis olekaan, mutta siitä on tullut tärkeä, siitä näkee nopeuden ja todenmukaisesti matkan. (Viimesen 11kk:n aikana oon pyöräilly 2 322km, ei muuten luku olis noin iso ellen olis viime kesän ottanu itteni kans kisaa 1 000kilsast.)  Hiukan tuntuu et tääl olis Satakunnan Amsterdam, kun vähän väliä pyöriä katoilee, niin lukollisest varastost (luultavasti joku samas talos asuva vieny), kuin myös omistajan nähden, eikä pyörän arvolla oo mitään väliä lähtee niin maastopyörä kuin vanha mummis tai melkein romuttamolta noukittu.) Muuta en sitten keksikään. Jeps että näin. Kattoo pääsenkö ajaan tuolla viel toiset saman moiset vai sanooko sopparin aiemmin irti. Nii ja pyöräkorjaajaa huvitti myös se, että pyöräni (Helkama Kaunotar) on made in Finland, eipä sellassia enää saa.

 

Korjaajalta lähdettyäni menin kauppakeskukseen ja etin ittelleni mukavan sopen sillä odotin yhtä kaveriani käyttäen ajan hyödyks lukien lauantain hissan kokeeseen. Ja kyllä koulullani on mahtava tapa pitää täs ennen pääsiäistä nelos jakson lopus random lauantaityöpäivä. Kaverin kans paransin maailmaa vajaan tunnin, hänen lähdettyään luin vielä puolituntisen, onneks viikolla iltapäiväl ei oo paljoo ketää liikkeel, joten taustahäly ei kauheesti haitannu. Sitten sainkin pyöräillä nykyisen terapeuttini luo.

 

En muista olenko täällä kirjoittanut siitä että aloin käymään yksityisellä psykoterapeutilla, mutta jos otan pienen tiivistelmän tähän väliin. Eli hieman kärjistettynä syy on se ettei julkisella puolella ole tilaa, joten mun katottiin olevan valmis vaihtoon (lääkkeet yms. kattellaan edelleen vanhas paikas). Nykyinen terapiani on nimellä Kela-terapia, koska Kela maksaa osan kuluista, tosin päätöstä ei ole vieläkään kuulunut. Koska olen vaihtanut niin monta kertaa terapeuttia (ja lääkärit ovat vaihdelleet vielä useammin), olen jo niin tottunut vaihdoksiin, että tuo oli mulle aika yhdentekevää. Olipa huonosti muotoiltu, meinaan et vaihdokset ovat mulle jo niin rutiini, ettei paljon hetkauta. Tämän terapeutin löytäminen oli haasteellista, koska monilla oli täyttä, tästäkin joku toinen sanoi että hän luuli ettei tämän luokse pääsisi, joten ei suositellut siksi. Mutta nyt olen tammikuun lopusta käynyt kerran viikossa tämän uuden luona ja hän taitanee olla paras tähän mennessä. Tosin vielä en ole joutunut sellaiseen rääkkiin kuin tutustumiskäynneillä sain ymmärtää. Rääkillä meinaan traumojen sun muiden tarkkaa tarkastelua ja läpikäyntiä. Mutta kaikki aikanaan..

 

Tulin kotiin suht myöhään koska hain ystävältä Toyotan avaimet, sillä olin lainannut autoa hänelle, kun hän meni koulusta käymään jossain eikä toisen vuosikurssin opiskelijoilla vielä tuppaa olemaan ajokortteja. Ja juurikin omin lupineni lainailen isän autoa, ragekohtaus siit vaa olis tullu jos olisin menny asiast kysyyn. Pikkuveli tuli samaa matkaa kyydilläni kotiin niin hänen ei tarvinnut miettiä ja matkustaa bussilla.

 

Tosiaan olin kotona viideltä ja kiljuva nälkä ollu viimeset pari tuntia, koska en ollu reissullani missään vaihees muuta kuin kaks voikkaleipää (ruisleipää välis keitettyy kananmunaa). Äiti tuli töist vähän myöhemmin ja pyysin et ruokana olis jotain suht nopeeta, kun vatsani ei kestäny odotel perunoiden kypsymist. Vatsakipu vaan ei hellittänyt syömisen jälkeen vaan jatkui pitkälle iltaan.

 

Tunti syömisen jälkeen lähdin naapurin kans koiralenkil, täl kertaa meil oli vaan Sohvi (joku sekarotuinen, about suomenpystykorvan kokone), koska naapurini äiti oli lähteny perhoskoirien (2kpl) kans lenkil. Joten tällä kertaa kävelyvauhti ei ollu pikkukoirien mukaista löntystelyä ja jatkuvaa pysähtelyä, vaan päästiin ihan mukavaa vauhtia etenemään. Fiilikseni ei ollut kaksinen, enkä ollut kummemmin hyvää seuraa lenkillä. En tiedä huomasiko ystäväni vai onnistuinko sittenki piilottamaan sen suht hyvin. Syitä on useampi huonoon vointiini on useampia: ensinnäkin mielialani oli muutenkin matalalla. Toiseksi mulla vatsani on ollut melkein koko päivän aika pahastikin kipeä eli se ei helpottanu oloa yhtään. Eikä myöskään se että mulla oli hiukan hutera olo, koska en oo syöny tänään kovinkaan paljoa, mutta liikuntaa kuitenkin harrastanu suht paljon. Mul ei ollu kovinkaan sosiaaline olo, ei huvittanu olla kenenkään lähel ja ol tekemisis yms., halusin vaan vetäytyä omaan rauhaani. Sain onneksi lyhennettyä lenkin pituutta 1-1,5kilsalla, koska olo oli sen verran kurja +lenkki olisi kestänyt kauemmin, en tänään vaab halunnut muuta kuin vetäytyä huoneeseeni, vaikka fyysisesti olisinkin jaksanut. Kun pääsin kotiin kapusin huoneeseeni melkein heti, koska oma rauha +fyysinen väsymys +ei inspiny syöminen, vaikka se ehkä olisikin ollut järkevää +mietin että voisin tulla kirjoittamaan tätä.

 

Nyt siis koeviikko menossa lukea pitäisi ja tehdä pari pientä maantieteen kirjoitusta. Juuri tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, et voisin tehdä Prinsessa Ruususet ja nukkua 100 vuotta tai tokko oloni siitäkään paranisi. Tulipas kerrassaan tekstiä. Jos vaikka tältä erää lopettaisin ja matkustelisin höyhensaarille.. Hyvää yötä

 

-Elina

 

Ajatuksia isästä & menneestä

2.3.2017 Yleinen

Mä harvoin toivon, että mun isä ois täällä ihan vaan siks, että tiiän näin olevan parempi isällekkin. Turhaan se täällä kärsis meidän kanssa. Uskon, että kaikella on tarkotuksensa, isän aika oli lähtä silloin lähes seittemän vuotta sitten. Se täytyy vain hyväksyä pikkuhiljaa.

Sitä vain mietin miten jotakuta voi rakastaa niin hirveästi vaikkei koko ihmistä ole ollut enää vuosiin.

Mun ainut muisto vanhojen kuvien lisäksi on äidin teettämät korut isän palkintolusikasta. Sormus on niistä tärkein mulle, sitä käytän eniten. Ja kun on paha olla niin pidän sitä kädessä kuin voisin olla lähempänä isää. Se sormus on jotenkin erittäin lohduttava lahja.

Koulussa olin englannin tunnilla muutaman muun kanssa ja tehtiin jotain tehtävää missä englannin kieliseen kysymykseen piti vastata. Joku kysy, että minkä hetken tahtoisin kokea uudelleen. Vastasin, että tahtoisin nähdä isän. Se päätyi siihen, että jouduin selittämään ohjaajalle totuuden siitä. Siitä on aina vähän hankala puhua.

Muistan isän viimeisen joulun aika hyvin vaikka siitä on jo kauan. Isä oli humalassa, asui meistä silloin erillään. Hän soitti äidille ja uhkaili sen olevan äidin viimeinen joulu ja totta kai äiti säikähti. Lopulta äiti soitti poliisit ja ne tuli käymään meillä kyselemässä kaikkea. Äiti näytti varmaan 10 vuotta vanhaa kuvaa isästä ja mainitsi, että se on vanha. Mä ja pikkusisko kurkittiin portaikossa ja poliisit pyysi menemään ylös. Saatiin niiltä nalle heijastimet. Poliisit oli löytäny isän ja vieny putkaan jouluksi. Sinä iltana kuulin useamman kerran harhoja esimerkiksi että joku olis ovella ja kävelis, muut ei kuullu mitään. Pikkuveli oli nukkumassa ja laitettiin lahjat kuusen alle. Enhän mä sitä tilannetta oikein ymmärtäny sillon, mutta tiesin ettei kaikki ollu kunnossa. Äiti oli aina rehellinen tommosista tapahtumista, mutta siinä oli mun isän viimeinen joulu. Sen jälkeen alkoi ísän viimeinen vuosi.

Ikävä on..

Heti kymmenvuotiaana aloin miettimään, että joku päivä otan isän muiston kunniaksi tatuoinnin. Yhä haluan sen ottaa. Muistan joskus kysyneeni isältä, että mikä sen lempiväri on. Vastaus yllätti jotenki positiivisesti. Vastaus oli punainen ja harmaa. Olin superiloinen kuullessani punaisesta. Siitä tulee mieleen ruusut jotka on yksiä mun lempikukkia. Ehkä niitä tulee mun tatuointiin.

Uusvuos

31.12.2016 Fiilikset matalalla

Oikeen awesome uusvuos. Jos olisin päihteisiin taipuvainen ihminen vetäisin pään täyteen mitä tahansa. Eipä tarvii mökillekään tulla enne ku isän kohdal o kuoppa kaivettu ja perään todettu aamen. Kumma juttu ku mua ei kiinnosta tulla mökille, oikeen helvetin kumma juttu. Elikäs koitan kertoa tämän jutun mahdollisimman hyvin, jotta asia olisi helpompi ymmärtää. Koitan kirjoittaa selkosuomella.

Tänään isä riehaantui jo kerran tyhjästä. Nyt savusaunalla uudelleen. Homma meni näin: Isäni on itse herkkä persus, eikä kestä lämmintä saunaa laisinkaan (silti hänen pitää tulla saunaan kun se on kuumimmillaan, älkää multa kysykö miksi). Äitini taasen harrastaa avantouitia +hän on pahimman luokan vilukissa ja järvessä vielä syväjäädyttää itsensä. Äitini ei pelkästään jäätymisen vuoksi heitä kunnon löylyjä vaan hän muutenkin rakastaa lämpöä.

Isäni kitisi jälleen kerran kun sauna on niin helvetin kuuma, että ovea pitäisi pitää sepposen selällään, että saunas tarkenis olla. Äitini kävi tapansa mukaan uimassa (n. 4C asteisessa vedessä), joten hänen oli turkasen kylmä. Äidin uidessa isä istui terassilla. Kun äiti tulee uimasta hän tietenkin heittää löylyä tavallista enemmän, jotta lämpenisi mahdollisimman nopeasti. Melkein heti isäni tuli takaisin saunaan ja alkoi karjumaan, että ovi pitäis pitää auki, ei se lämpö mihinkään karkaisi. Öö mitä helvettiä, äidin pitäisi kärsiä kylmää, kun herkkä nahkainen isäni ei voi sitä hetkeä istua ulkona tai alempana rappusilla. Just joo ei sovi mulle.

Isäni huusi kuinka olen niin saatanan kovapäinen, etten usko ja ymmärrä puhetta. Tämä kyseinen vatipää uhkasi nostaa koko oven pois paikoiltaan, mikäli se ei pysyisi auki. Hän huusi kuinka oven kanssa on ollut iän kaiken ongelmaa, kuinka sitä on aina pidetty kiinni, vaikka se juurikin pitäis pitää auki. (Itse asiassa rakas idiootti lämpö karkaa harakoille, eikä todellakaan jää lämmittämään saunojia. Vieläpä koska ovea auki pidettäessä suoraan järveltä puhaltava voimakas tuuli jähdyttää saunaa vaikka ovi olisi auki vain ⅓ osan..)

Tässä kohdassa totesin, että mulle riittää, etten aio jäädä kuuntelemaan moista paskaa. Miksi mun (täysikäisen ihmisen) muka pakolla pitäis jäädä kuuntelemaan kun toinen karjuu pää punaisena. Mun ei ole pakko jäädä kuuntelemaan sen riehumista, jos en halua. Jos tarkkoja ollaan, mun ei ole enää koskaan pakko tulla mökille, jos mua ei kinosta, kukaan ei voi pakottaa.

Kuka tahansa kenellä on aivot ja rippusen empatiaa, ymmärtää tilanteen. Vieläpä koska savusaunassa löylyt ovat paljon pehmeämmät kuin perus puu-/sähkösaunas. Savusaunassa lämpenee luita ja ytimiä myöden kun puu-/sähkösaunas kärventyy vain nahka. Tässä syy miksi äidilläni on paljon suurempi hinku uimaan päästessämme savusaunaan.

Tätä kaikkea ei hiukkaakaan helpota isäni tulinen luonne, jonka perin häneltä. Äitini on luonteeltaan paljon rauhallisempi, lempeämpi ja tietenkin alistuu herkästi isäni edessä. Veljeni puolestaan kulkee äitini jalanjäljissä. Viimeiset (ehkä) 5 vuotta olen liki täysillä kapinoinut isääni vastaan, koska näen ja tiedän mitä hän tekee äidille ja hänen psyykkiselle voinnilleen. Äitini ei ole varmaan koko aikana kun hän on isän tuntenut (tietty alussa mennyt paljon paremmin, en tiedä milloin nämä vaikeudet ovat alkaneet) laittanut tälle kertaakaan kampoihin, joten olen alkanut tulisen luonteeni voimin puolustamaan häntä ja näyttämään etten aio taipua isän edessä. En aio antaa isälle periksi, en piiruakaan.

Otin siis ritolat saunalta ja menin yläkertaan sisälle purkamaa oloanämän tekstin muodossa. Tietty mullakin tunteet kuohas oikeen kunnolla, ei kai, joten menin sisälle rauhouttumaan.  Äitini tuli yläkertaan ehkä 20-30min myöhemmin, tuli vaan käväseen ja manaan isän käytöstä. Melkeen samoin tein hän läksi alakertaan pesul. Ehkä hieman reilu tuntii myöhemmin pikkuveli laitto viestii aikoisinks tul viel takas saunal, isä oli kuulemma jo kyllästyny ja poistumas saunalta. Menin sit veljen seuraks saunal (olisin menny muute yksin), isosisko-pikkuveli-laatuaikaa. Jutellaa ja chillataa kahdestaa. Ollaa pariki kertaa tehty näin, kaiken paras isä ei oo tääl ja saadaan jutel meen keskisii juttui, joita ei vanhempien kuullen puhuta.

Nyt oonkin jo oikeestaan täysin rauhoittunut, mut oli kyl karsee fiilis. Ajatukseni olivat justki tyyliä: isä hengiltä ja omaa hautaa kaivamaan. Tää ei oo tasan eka eikä vika kerta kun toivotan isäl tervemenoo hautaan, koska hän. Tiedän isä ei tuu koskaan muuttuun paremmaks, joten pakko kestää niin kuin tähänkin asti.

Joten hyvää yötä ja parempaa seuraavaa vuotta!

-Elina

Iskänä olemista

26.12.2016 Yleinen

Tässä kun vietettiin ensimmäistä joulua iskänä niin ehkä siitä jo voi hieman avautuakin.

Minun kohdalla ei voi hirveästi kertoa, kun aika sivusta seuraava olen ollut vaikka mitä nyt välillä vaippaa vaihdan.

Hieman kertomusta lauantailta vaippaa vaihtaessa:  Peban kun sain pestyä ja aseteltua Linnean takaisin alustalle niin uutta kusta alkaa jo tulemaan ja siinä sitten hamuilet hädissään uutta vaippaa ja kappas lyötkin käden suoraan vanhan vaipan paskaan :D

Onneksi ei nyt ihan näin paha mutta kuitenniin.

kivaahan se on seurailla ja ostella kaikkea järkevää lapselle.

Tässä Linnea sovittamassa uutta Tiikeri pukua :) vähän iso se on vielä, mutta kovaa se kyllä kasvaakin.

Joulu vietettiin Haminassa/Kotkassa.

Ei ollut ainakaan ruuasta pulaa pikemminkin allekirjoittanut ei jaksanut syödä enempää.

On sillä Korvatunturin valkoparralla ollut taas kantamista, että on saanut kaikki lahjat vietyä, kun meillekin tuli useita paketteja.

Kotiteatteri saa vihdoin vähän jatkoa kun KEF:n takakaiuttimet tulee jatkoksi.

Tarkoitus olisi saada kaiuttimet sekä vitriinit seinään kiinni, mutta oikein tuo oma taito ei taida riittää. En oikein tiedä pitäisikö vitriinit ensin pultata toisiinsa kiinni ja sen jälkeen seinään vai ensin seinään joku levy/lauta mihin sitten pultattaisiin vitriinit kiinni?

Kaiuttimet saan kyllä seinälle kun tiedän vain missä kohtaa koolaukset menee.

 

Pakko oli ottaa Katan vaasista vai mikä toi on kuva kun oli niin hieno ja sopii hyvin sisustukseen.

 

 

Eteiseen tuli tuollainen penkki, joka tosin ei kestä sitten yli 100kg eli navetassa punnittavat eivät sitten siihen istu tai kyllähän minä tiedän että paskaksihan sen joku vielä vetää.

loppuun Linnea Elisabeth Maria Kiviharju ja muutama kummi ja sukulainen ja perhetuttu :)

Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

17.9.2016 pohjalla jälleen


Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 

Pieni vuodatus

15.3.2016 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina

Elämä

13.3.2016 Yleinen

Blogini on viettänyt hiljaiseloa. Isäni nukkui yllättäin pois ystävänpäivän aamuna. Olen surun murtama ja väsynyt. Uusi työ vaatii voimia, mutta sen päälle olen hoitanut kaikki järjestelyt hautajaisista perukirjoituksiin. Tukenut myös äitiäni.

mina_isa1977

Ja siltikään ei isä ole lakannut olemasta, hän on vain kuollut. – Juice Leskinen

Cambailusta pidän taukoa, mutta ruokahaluttomuus aiheuttaa sen, että paino putoaa. Äsken vaaka näytti 74,5 kg, joka on -20,8 kg Cambailun aloittamisesta ja -37,5 kg 1½ vuoden takaa.

Viikko 23 ja vähän päälle

19.2.2016 Yleinen

2016-02-18 20.32.21Tänä aamuna totesin painon olevan 74,7 kg eli nyt 20 kg on pudonnut. Blogia en sen enempiä jaksa nyt kirjoittaa, sillä isäni nukkui pois viime sunnuntaina.

Valmentajalle ilmoitin alkuviikosta, etten jaksa nyt ajatella tätä painonpudotusta. Tehtävää ja jaksettavaa on muutenkin niin paljon. Valitettavaa on, että ruokahaluttomuus on palannut. Mutta täältä noustaan ja ollaan vahvempia!

Rakastakaa toisianne ja olkaa onnellisia jokaisesta hetkestä rakkaidenne kanssa.

Päivä 109, jouluaatto

24.12.2015 Yleinen

20151223_181314Eilen illalla paistoimme luomukinkkumme. Sen koko oli tänä vuonna 2,7 kg. Varmasti riittää ? Koon sijaan haluamme panostaa ruuan laatuun ja eettisyyteen.

Valmentajani käskystä, lomailen Cambridgestä nämä kolme päivää. Silti kohtuus syömisessä.

Aamu alkoi riisipuurolla, kuten perinteisestikin. Uusi Kiehu-maito toimi hienosti eikä miehen (joka siis perinteisesti keittää minulle 2015-12-24 10.28.00joulupuuron, vaikkei itse sitä syö) tarvinnut vahtia kattilaa kokoajan. Riisipuuroni söin perinteisesti kanelin ja sokerin kera :)

Joulurauhan julistuksen seuraamme perinteisesti telkkarista. Jotenkin tänä vuonna sitä oli hassua katsoa. Ilma oli aurinkoinen ja tuntui, että joulurauha julistettiin keskellä kesää :D

Mieheni kävi joulupukkikeikalla kahden maissa. Sen jälkeen alkoi jouluruokien laittaminen ja vanhempani tulivat meille neljän maissa. Miten hyvältä kinkku ja laatikot maistuivatkaan, kun ei tänä vuonna ole syönyt niitä aiemmin yhtään! Ja luomukinkku oli aivan taivaallista!

Isäni on huonossa kunnossa ja jokin lääke muuttaa kaiken ruuan maun epämiellyttäväksi, 2015-12-26 15.40.50mutta onneksi edes vähän maistui jouluruokakin.

Vanhempani lähtivät kotiin kuuden maissa ja lämmitimme saunan. Nautimme saunomisesta rauhassa ja fiilistelimme joulua. Olen niin onnellinen, että saan viettää joulun rauhassa kotona. Ennen aatto meni vieraillessa mieheni vanhemmilla, minun vanhemmillani ja lopuksi vielä pukkikeikalla veljeni luona. Nyt nautin kotona olemisesta.

Aattoilta kului laadukkaan shampanjan, suklaiden ja kynttilöiden tunnelmassa. Joululahjoista taidan kirjoittaa ihan erillisen postauksen.

Rauhallista Joulua <3