Selaat arkistoa kohteelle isä.

07.08.2017

7.8.2017 Yleinen

Herään unesta usein todella myöhään. Kun tänään heräsin puoli 12, oli se minulle melko aikaista. Olen tässä lueskellut yhtä e-kirjaa. Olen melkein puolessavälissä ja lukulaite näyttää, että 28 tuntia ja 34 minuuttia on yhä luettavaa jäljellä. Taidankin olla melko hidas lukija. Tosin kirja on englanninkielinen ja fyysisessä versiossa on sivuja yli kuusi ja puolisataa.

Eilen kävin äidin ja hänen siskonsa kanssa katsomassa heidän isäänsä eli vaariani ikäihmisten hoivakotiin, joka sijaitsee lyhyen automatkan päässä. Oli mielestäni järkevästi käytettyä aikaa. En ole vaarini, enkä kyseisen tätini kanssa koskaan ollut paljon tekemisissä, kuten en pitkään aikaan oikeastaan kenenkään muunkaan sukulaisen kanssa, paitsi perheenjäsenten kanssa, eli veljieni ja vanhempieni kanssa. Heidän kanssaan tulee vietettyä paljon aikaa.

Vaarin puheesta ei enää saa selvää, joten hänen kanssaan oli vaikea puhua. Tuntui olevan ikään kuin henkimaailman asioita, mitä sieltä suusta pääsi. Vaari ei vain enää tunnu olevan oma itsensä, mutta tuntuu kuin siitä olisi vain vähän aikaa, kun hän oli vielä ihan normaali. Nopeasti voi ihminen muuttua. Mummoa, eli äitini äitiä kävin katsomassa myös jokin aika sitten. Hän asuu hyvin lähellä, mutta tämä käynti oli eka kerta varmaan useampaan vuoteen.

Iskä ja pikkuveli lähtivät tänään katsomaan pikkuveljen uutta asuntoa, jonne hän pian muuttaa opiskelujen takia. Lähettivät äsken kuvan sieltä. Opiskelupaikka ja -asunto ovat tosi kaukana, joten veljeä tuskin näen paljon pitkään aikaan. Toivon kovasti, että hänen opiskeluaikansa sujuu hyvin. :)

Tänään ajattelin vielä lukea lisää kirjaa, katsoa vähän elokuvia ja ehkä myös pelata yhtä videopeliä.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille! :D

Adrenaliinia ja esiintymislavoja

5.4.2017 Yleinen

Musiikki on toinen ulottuvuus. Paikka jossa haluan olla, työ jota haluan tehdä, ja asia jossa haluan olla hyvä. Minulle elämisen arvoiset hetket ovat aina olleet liitoksissa esiintymiseen ja sen tuomaan adrenaliiniin. Olen läpi sairauteni tavoitellut niitä hetkiä heittämällä itseni esiintymistilanteisiin yhä uudestaan ja uudestaan.

En tiedä miten anorektikot yleensä viihtyvät yleisön edessä. Ehkä on poikkeuksellista, että olen pyrkinyt lavoille jopa sairaimpina vaiheinani. Voisi kuvitella, että katseiden osuessa minuun, olisin ollut täysin paniikissa. Usein ennen esiintymisiä tunnenkin ennenaikaista kauhua kaikista niistä silmäpareista, jotka tulevat kiinnittymään minuun. Ne kauhut heijastuvat kuitenkin minun omista silmistäni. Jos en ole ennen lavalle astumista tyytyväinen omassa vartalossani, ihmisten katseet tuntuvat nauliintuvan minuun terävällä tavalla. Kun taas olen panostanut siihen, että viihdyn itseni kanssa mahdollisimman hyvin, ne tuntuvat kohdistuvan minuun lempeämmin.

Minä en ole neuroottinen ulkoisesta habituksestani. Voin huoletta mennä kauppaan yöpuvussa tai lähteä ulos ilman meikkiä. Lavoille noustakseni tarvitsen kuitenkin rauhan itseni kanssa, ja sen saavuttamiseksi tarvitaan useita täydellisyyttä tavoittelevia tunteja. En valmistaudu huolellisesti näyttääkseni hyvältä muiden silmissä. Käytän sen ajan kerätäkseni kasaan kaikki ne pienet palaset joista pidän itsessäni, ja käyttääkseni niitä rohkeutena jonka avulla uskallan lähteä lavalle tavoittelemaan hetkiä, jotka herättävät elämäniloni. Sairauteni kanssa niiden palasten kerääminen ei ole helppoa. Toisinaan se tuntuu kadulle hajoneen lasipullon kasaamiselta paperiliiman kanssa.
Laittaudun mielelläni jo useita tunteja ennen keikkapaikalle lähtöä, sillä tarvitsen niin sanottua henkistä hengailuaikaa, jonka käyttämiseen saan rauhan vasta kun kaikki muu mahdollinen on tehty. Istuskelen monesti täydessä ulkoisessa lähtövalmiudessa paikoillani keräten sisäistä valmiutta. Valmistautumisrituaalini hämmästyttävät erityisesti siskoani, joka nukkuu vielä vartin ennen lähtöä ja hyörii sitten itsensä keikkakuntoon vain muutamissa minuuteissa. Sitä ei kutsuta huolettomuudeksi, vaan sisäiseksi tasapainoksi. Siskoni tapauksessa molemmat termit ovat kuitenkin kuvaavia.

En pelkää yleisöä, vaan oikeilla eväillä saan siitä voimaa. Jo sairaimpina aikoina tunsin itseni paremmaksi jokaisten aplodien myötä. Ne olivat minulle ainoita onnistumisen kokemuksia kaiken epäonnistumisen keskellä, ja ilman niitä olisi ollut vieläkin hankalampaa ponnistaa terveyden suuntaan.

3.10.2013, Torstai klo 10:30
”Kun seisoin lavan takana valmiina kävelemään sinne, minua pelotti. Ei siksi että emme olisi harjoitelleet tarpeeksi, koska olimme raataneet kuin hullut sen konsertin eteen… Mutta jotenkin olen ollut niin väsynyt, että tuntui että olisin ollut horroksessa kaikki päivät ja sitten BUM, yhtäkkiä herännyt siitä: Valmiina astumaan suuren (suuremman kuin osasimme ikinä odottaa) yleisön eteen. Hassua ja odottamatonta oli se, miten kaikki meni niin hyvin. Jos tunsin olevani valveilla ennen kuin astuin saliin, niin taisin tuntea itseni jopa eläväksi kun ensimmäinen biisi oli ohi. Jokaisten aplodien jälkeen elin yhä enemmän. Yleensä vain keskittyy siihen mikä on pielessä ja mitä voisi tehdä paremmin, mutta nyt kaikki oli melkein kohdallaan.”

”Muut jatkoivat yöhön fiilistelemään, minä en yksinkertaisesti pystynyt… Aina pitäisi pitää hauskaa kun siihen on mahdollisuus, mutta väsymys naulaa minut lattiaan. No, yksikin eloisa hetki tämän unihiekan keskellä on aika mieletöntä. Pystyisipä eloisista hetkistä imemään myös fyysistä energiaa. Niistä saa voimaa ajatella että kaikki järjestyy, mutta se voima ei nosta minua ylös sängystä tai lattialta ja ravistele kiinni tähän elämään. Ehkä se vain saa minuun tahtoa avata silmät väkisin silloin kun ne tekisi mieli sulkea, ja sekin on jotain. Tällaiselle päivälle avaisin aina silmäni, ja ajatuksissani tulen avaamaan ne tähän päivään vielä monesti.”

 Esiintymisjännitys on ilmiö, joka on käännettävä voitoksi. Sille pitää antaa tilaa, mutta ei valtaa. Kun pienenä esiinnyin pianomatineoissa, en koskaan oppinut hallitsemaan jännitystäni. Se oli kamalinta mitä tiesin. Matineat itsessään ovat jääneet minun muistoihini painajaisena. Muistan ne jäykkinä tilaisuuksina joissa salin täytti painostus. En osannut selättää jännitystäni koska en kertaakaan muista todella halunneeni nousta lavalle näyttämään mitä osasin. On kaksi eri asiaa olla jännittynyt, ja kokea olevansa väärässä paikassa. Kun olen löytänyt sen mistä nautin, on uskomaton tunne astua lavalle jännityksen kanssa, ei sen varjossa. Jos ei jännitä, ei koskaan ylitä itseään lavalla, koska ilman jännitystä ei ole mitään ylitettävää. Olen helposti liian kriittinen itselleni ja unohdan, miten lavalle nouseminen jännityksen lomasta on itsessään jo oman itsensä ylittämistä.

 Olen tehnyt lukuisia teatteriesityksiä ja keikkoja kunnossa, jossa en olisi itsekään uskonut selviytyväni esitysten viimeisille tahdeille asti. Olen palavasti kaivannut onnistumisen tunteita, mutta olen myös ollut tunnollinen ja pitänyt huolta siitä, ettei esiintymisiä peruta kevyistä syistä. Totuus kuitenkin on, etten ole perunut niitä myöskään raskaista syistä.

Adrenaliini on mielenkiintoinen ilmiö. Se joko nostaa suorituksen uudelle tasolle, tai sitten –kuten minun tapauksessani, se siirtää jaksamisen maaliviivaa hieman pidemmälle. Adrenaliini on usein kantanut minua kun omat voimani ovat loppuneet, mutta sen kanssa suorittaminen tuntuu marionettiesitykseltä, jossa adrenaliini vetelee minuun sidotuista naruista. Se ei ole ihanteellinen tapa tehdä sitä mitä rakastaa. En ole koskaan pyörtynyt lavalle, mutta sitäkin useammin olen lyyhistynyt sieltä poistuessani. Adrenaliini kykenee ihmeisiin, mutta unohdan liian helposti, kuinka lyhytnäköisiä sen ihmeet ovat. Kun esiintymisen ja jännityksen aikaansaama energia haihtuu, huomaan usein ajaneeni itseni entistäkin huonompaan kuntoon. Minulla on eniten kokemusta juuri siitä, miten lavalle noustaan ilman terveyden tuomia takeita, mutta muistan myös millaista on esiintyä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Silloin adrenaliinin voima tuntuu terveelliseltä Heroiinilta.

Anoreksian kanssa esiintyminen on sen vääristävien ominaisuuksien kanssa aina oma prosessinsa. Esiintyjänä on tärkeää olla itsevarma ja seistä oman tekemisensä takana. Anoreksia vaikuttaa epävarmuustekijöillään tietysti niihin molempiin, ja puuttuu sen lisäksi myös ihan konkreettiseen jaloilla seisomiseen syömättömyyden aiheuttamalla heikkoudella. Vaikeinta minulle on kuitenkin pitää sairauteni kurissa, kun se saa esiintymisjännityksestä aiheutuvat negatiiviset sivuilmiöt esittäytymään minulle riemunkirjavana kaupanpäällisenä.

 16.10.2016, Sunnuntai klo 02:12
”Nappasin itseltäni taas yhden todella sairaan ajatuksen. En tiedä mitään parempaa kuin keikkailun tuoma adrenaliini ja fiilis kun ihmiset tykkää. Siinä ei ole mitään sairasta. Sairasta on seuraava: Yleensä ennen keikkaa kroppani reagoi koko päivän jännittämällä vaikka mieleni olisikin suhteellisen rauhallinen. (Yleensä sekään ei ole rauhallinen, stressin aiheet ovat vakiot… Esim. kestääkö ääni, koska olen aina kipeä). Kroppani jännittää pistämällä vatsani totaalisen sekaisin. Riippuu keikasta kuinka sekaisin, mutta esimerkiksi tänään mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mieli. Ruoan nopea poistuminen on äärimmäisen inhottavaa. Se poistuu vaikken edes söisi mitään. Kukaan ei voi nauttia sellaisesta. Mutta se poistuu. Ja siksi se on minusta salaa siistiä vaikka se sattuu. Ja se on sairasta. Todella sairasta. Rakastan keikkailua ja haluaisin rakastaa sitä vain ja ainoastaan oikeista syistä. Mutta rakastan sitä oikeista ja vääristä syistä. Olen tänään syönyt todella vähän, ja kaikki mitä olen saanut alas, on tullut heti ulos. Adrenaliini antaa virtaa hoitaa keikan läpi, mutta sen jälkeen voimat menee. Makaan nyt sängyssä ja tunnen miten huomenna huippaa vielä enemmän. Vatsa on niin tyhjä kun voi olla, ja koitan olla antamatta itselleni lupaa pitää sitä kivana juttuna, mutta kuitenkin pidän.”

 Isäni minulle epäilyksinä ja tekosyinä näyttäytyvät lauseet muuttuvat todellisiksi syiksi joka kerta kun saan itseni kiinni anorektisesta ajattelusta yhdistettynä keikkailuun. Ei keikalle voi ottaa ihmistä joka jättää syömättä tai pyörtyilee. Laulajan homma on raskasta työtä, ja siitä pelkän adrenaliinin voimalla selviytyminen avaa minulle sairaalan ovia keikka keikalta. En tiedä olenko koskaan kiittänyt isääni siitä, että hän on lopultakin ottanut minut keikoille mukaan, vaikka tiedän, että toisinaan koko bändi on jännittänyt minun kuntoni puolesta. Hän on joutunut sulauttamaan isän sekä työkaverin roolit yhteen, ja hän on tehnyt sen molempien roolien kustannuksella. Voiko isä päästää huonokuntoisen tyttären lavalle? Voiko työkaveri kieltää toista tulemasta töihin? Voiko isä antaa anteeksi itselleen jos tyttären sydän pysähtyy lavalla? Nämä ovat isäni näkökulmasta esitettyjä kysymyksiä, joita minä olen vasta hiljattain oivaltanut ajatella. Voin pahoin kun mietin, onko isäni joutunut miettimään niitä kaikki nämä vuodet. Samalla olen kiitollinen siitä, että minut lopulta otettiin –ja pidettiin mukana. Ilman sitä, en olisi saanut onnistumisen kokemuksia, jotka tarjoavat terveyttä minulle kultaisella lautasella. Sillä lautasella on terveyden muoto, joka lävistää Anoreksian haarukalla syöttäen minulle ajatuksen: ”Mieti miten siistiä tämä olisi jos olisin kunnossa.”

Huonossa kunnossa keikkailu ja esiintyminen näkyy aina esityksen jälkeisessä tunnelmassa. Fyysisesti merkit ovat selvät: uupumus, huimaus ja tärinä. Jalat eivät kanna ja heikottaa. Henkiset merkit ovat kuitenkin minulle paljon merkittävämpiä. Adrenaliini auttaa selviytymään viimeisiin aplodeihin saakka, mutta esitykseen ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen, kun sen tekee puolikuntoisena. Keikkojen saattaminen loppuun sairautta kantaen on ehkä itsessään jo onnistumista, mutta minulle onnistuminen on jotain aivan muuta. Se on tunne siitä, että olen tehnyt kaikkeni. En kaikkeani Anoreksian tarjoamissa puitteissa, vaan kaikkeni minuna itsenäni.

Kun esiintyjä onnistuu, välittyy onnistuminen myös yleisöön, ja heijastuu sieltä takaisin välittömänä. Silloin aploditkin kuulostavat erilaisilta. Minun matkaani Anoreksian kanssa mahtuu kuin mahtuukin uskomattomia onnistumisia. Niiden ohella olen kokenut useita henkilökohtaisia katastrofeja.

26.3.2017, Sunnuntai klo 02:15
”Minua harmittaa… Saatiin tehtyä isot bileet Marinaan, mutta itse en ollut hyvä. Kroppani ei pysynyt mukana ja koko homma meni selviytymiseksi. Pää unohteli kaikkea ja lauloin huonosti… Olin jännittänyt koko päivän eikä mikään ruoka pysynyt sisällä. Söin jopa yhden välipalan liikaa. Vapaaehtoisesti. Se ei tuntunut auttavan… Olin surkea. Olen niin pettynyt itseeni. Tämä kaikki saa minut taas kyseenalaistamaan kaiken… Onko minusta sittenkään tähän tässä kunnossa? Fiia on rautainen ammattilainen, ja onneksi on. Mutta sitten on näitä keikkoja kun tuntuu että kompuroin perässä koko setin… Se saa minut todella miettimään. Ensin inhoan sairauttani ja sitä, etten pysty siihen mihin haluaisin pystyä. Vaikka kuinka koitan syödä, niin pää ei toimi ja kroppa ei jaksa. Mutta sitten mietin pidemmälle. Pystynkö minä tähän lainkaan?”

 10.4.2016, Sunnuntai klo 04:00
”Minulla on kurkku kipeä ja olen stressannut ääntä koko eilisen ja tämän päivän ihan melkeinpä näille pikkutunneille saakka, mutta kyllä oli kivaa. Pitkästä aikaa tunsin taas eläväni! Jokaikinen keikka muistuttaa minua siitä että hei, tämä on elämää. Sitä pitää elää eikä pelkästään selviytyä.”

 20.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
” Olin kipeä ja rehellisesti sanottuna pelkäsin niiiiin paljon astua sille lavalle. Pitkästä aikaa se oli sellainen jännitys että en olisi halunnut nousta lavalle lainkaan. Paineet olivat kai niin suuret… Mutta se meni hyvin. Hirveän hyvin ja se oli ihanaa. Ihan uutta ja ihan hirveän ihanaa. Toimiva bändi, iso lava, paljon tanssivaa yleisöä ja minulla edessäni vain mikkiständi ja lavalla paljon tilaa liikkua. Ei nuotteja, ei sanoja. Täytin myös 20 mutta en muistanut koko syntymäpäivääni, olin koko päivän stressannut kuollakseni ja todennut satoja kertoja että tästä ei ole tietä ulos. Että minun on astuttava sille lavalle olin sitten kipeä tai en, tai olin sitten epävarma kyvyistäni tai en. Mutta yleisö lauloi minulle Paljon onnea. En edes tiedä mistä ne tiesivät!! Bändi lähti lavalta ja seisoin siellä yksin ja kuuntelin kun koko halli huutaa ’PALJON ONNEA EDEN’. Siinä hetkessä suljin silmäni, avasin ne uudestaan ja otin niillä kuvan mieleeni. Sellaisen kuvan jota en ikinä unohda.” 

Tiistai 4.4. tilitys päivästäni

4.4.2017 Fiilikset matalalla, jotain positiivista, Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Enpä oo toviin mitään rustaillutkaan, nytkin kyl pitäis lukea maantietoa, mut en vaan jaksa. Tää päivä on ihan fyysisestikin ollut kaikkea muuta kuin löhöilyä. Aamul herätys suht aikaisin, koska mun piti olla pyöräkorjaajan luona klo 10.30 Matkaa tulee 17km ja tietenkin tänään on tuulisin päivä useempaan viikkoon. Okei tiedän se et tääl tuulee ei oo mikään ihme, varsinkin kun on menos kaupunkiin päin kohti merenrantaa. Anyway kun ynnää yhteen vastatuulen ja sen et kuntoni on rapistunu talvella, tiesin etten pääsis tunnissa sinne (suht normi on 50min, pari kertaa jopa 45min), joten hyvin tiesin et tarvisin varmuuden vuoks reilummin aikaa. Mun siis piti lähteä klo 9.15, mutta kuinka ollakaan olin unohtanu tehdä useemman homman ja sit jouduin tekeen ne kiireellä +melkein unohdin kesärenkaat kotiin (enhä ollu menos vaihdattamaan nastoja pois). Eli mul meni myös oma aikana kun koitin löytää edes melkein mukiin menevää ratkaisua. Lopulta taisin päästä lähteen jo n. 9.20, etten myöhästyny ihan kauheesti. Pari minimaalisen lyhyttä taukoa (parempi viritelmä kesärenkaist ja toine oli juomatauko, jota en renkaiden kanssa viittiny ruvet säätään) ja muuten koitin painaa meneen. Okei oon pahemmallakin vastatuulella polkenu nimittäin viime kesänä ehtool ysin jälist 16km, aikaa meni valehtelematta 1,5h. Sillo oli äytön vastatuuli+melkeen koko kotimatka ylämäkeä, sillo tuntu silt et yritän polkee ylämäkeä jonka jyrkkyys on vähintään 80 astetta, eikä helpottanu oloo et olin muutenki jo naatti. Vauhti tais olla pitkälti 10-12km/h, oli niin tosi mukavaa kattella noita lukuja kun tiedän, saavani tasamaallakin suht helposti 30km/h rikki, joskus jopa 40km/h.

 

Jälleen tänään sai loistaa suomalainen täsmällisyys, mun siis piti olla siel klo 10.30 ja olin siel 10.29, tosin olin monesti matkal sata varma etten ehdikään ja viimeset about 4km poljinkin hieman vauhdilla. Korjaaja ihmetteli oikeen ääneen kuinka hyväs kunnos mun pyörä on kun ottaa huomioon et se on ostettu 8 vuot sit ja se on todellakin ollu kovas käytös, eikä sitä oo pidelty silkkihansikkain. Laskeskelin et oon ajanu tuol ainakin 10 000km, mutta tuskin riittääkään. Pyörä on melkein alkuperäisessä asussaan: ketjut vaihdettiin ekaa kertaa koko aikana viime vuonna, renkaita oon useamman saanu rikki joten niistä en sano mitään, vaihteet meni vaihtoon tänään (pyörä 7 vaihteinen), nii ja satula vaihdettiin vuos sitten parempaan ja lukko koska olen avaimen kamittanu jonneki kuuseen ja tuo uus on hiukan parempikin. (Tuol kaupungis en suostu jättään pyörää hetkekskään vahtimatta vaan laitan sekä pyörän oman lukon lukkoon että tuollasel ”irtolukol” esim. telineeseen kiinni. En myöskään jätä pyörään matkamittaria, vaikkei se kallis olekaan, mutta siitä on tullut tärkeä, siitä näkee nopeuden ja todenmukaisesti matkan. (Viimesen 11kk:n aikana oon pyöräilly 2 322km, ei muuten luku olis noin iso ellen olis viime kesän ottanu itteni kans kisaa 1 000kilsast.)  Hiukan tuntuu et tääl olis Satakunnan Amsterdam, kun vähän väliä pyöriä katoilee, niin lukollisest varastost (luultavasti joku samas talos asuva vieny), kuin myös omistajan nähden, eikä pyörän arvolla oo mitään väliä lähtee niin maastopyörä kuin vanha mummis tai melkein romuttamolta noukittu.) Muuta en sitten keksikään. Jeps että näin. Kattoo pääsenkö ajaan tuolla viel toiset saman moiset vai sanooko sopparin aiemmin irti. Nii ja pyöräkorjaajaa huvitti myös se, että pyöräni (Helkama Kaunotar) on made in Finland, eipä sellassia enää saa.

 

Korjaajalta lähdettyäni menin kauppakeskukseen ja etin ittelleni mukavan sopen sillä odotin yhtä kaveriani käyttäen ajan hyödyks lukien lauantain hissan kokeeseen. Ja kyllä koulullani on mahtava tapa pitää täs ennen pääsiäistä nelos jakson lopus random lauantaityöpäivä. Kaverin kans paransin maailmaa vajaan tunnin, hänen lähdettyään luin vielä puolituntisen, onneks viikolla iltapäiväl ei oo paljoo ketää liikkeel, joten taustahäly ei kauheesti haitannu. Sitten sainkin pyöräillä nykyisen terapeuttini luo.

 

En muista olenko täällä kirjoittanut siitä että aloin käymään yksityisellä psykoterapeutilla, mutta jos otan pienen tiivistelmän tähän väliin. Eli hieman kärjistettynä syy on se ettei julkisella puolella ole tilaa, joten mun katottiin olevan valmis vaihtoon (lääkkeet yms. kattellaan edelleen vanhas paikas). Nykyinen terapiani on nimellä Kela-terapia, koska Kela maksaa osan kuluista, tosin päätöstä ei ole vieläkään kuulunut. Koska olen vaihtanut niin monta kertaa terapeuttia (ja lääkärit ovat vaihdelleet vielä useammin), olen jo niin tottunut vaihdoksiin, että tuo oli mulle aika yhdentekevää. Olipa huonosti muotoiltu, meinaan et vaihdokset ovat mulle jo niin rutiini, ettei paljon hetkauta. Tämän terapeutin löytäminen oli haasteellista, koska monilla oli täyttä, tästäkin joku toinen sanoi että hän luuli ettei tämän luokse pääsisi, joten ei suositellut siksi. Mutta nyt olen tammikuun lopusta käynyt kerran viikossa tämän uuden luona ja hän taitanee olla paras tähän mennessä. Tosin vielä en ole joutunut sellaiseen rääkkiin kuin tutustumiskäynneillä sain ymmärtää. Rääkillä meinaan traumojen sun muiden tarkkaa tarkastelua ja läpikäyntiä. Mutta kaikki aikanaan..

 

Tulin kotiin suht myöhään koska hain ystävältä Toyotan avaimet, sillä olin lainannut autoa hänelle, kun hän meni koulusta käymään jossain eikä toisen vuosikurssin opiskelijoilla vielä tuppaa olemaan ajokortteja. Ja juurikin omin lupineni lainailen isän autoa, ragekohtaus siit vaa olis tullu jos olisin menny asiast kysyyn. Pikkuveli tuli samaa matkaa kyydilläni kotiin niin hänen ei tarvinnut miettiä ja matkustaa bussilla.

 

Tosiaan olin kotona viideltä ja kiljuva nälkä ollu viimeset pari tuntia, koska en ollu reissullani missään vaihees muuta kuin kaks voikkaleipää (ruisleipää välis keitettyy kananmunaa). Äiti tuli töist vähän myöhemmin ja pyysin et ruokana olis jotain suht nopeeta, kun vatsani ei kestäny odotel perunoiden kypsymist. Vatsakipu vaan ei hellittänyt syömisen jälkeen vaan jatkui pitkälle iltaan.

 

Tunti syömisen jälkeen lähdin naapurin kans koiralenkil, täl kertaa meil oli vaan Sohvi (joku sekarotuinen, about suomenpystykorvan kokone), koska naapurini äiti oli lähteny perhoskoirien (2kpl) kans lenkil. Joten tällä kertaa kävelyvauhti ei ollu pikkukoirien mukaista löntystelyä ja jatkuvaa pysähtelyä, vaan päästiin ihan mukavaa vauhtia etenemään. Fiilikseni ei ollut kaksinen, enkä ollut kummemmin hyvää seuraa lenkillä. En tiedä huomasiko ystäväni vai onnistuinko sittenki piilottamaan sen suht hyvin. Syitä on useampi huonoon vointiini on useampia: ensinnäkin mielialani oli muutenkin matalalla. Toiseksi mulla vatsani on ollut melkein koko päivän aika pahastikin kipeä eli se ei helpottanu oloa yhtään. Eikä myöskään se että mulla oli hiukan hutera olo, koska en oo syöny tänään kovinkaan paljoa, mutta liikuntaa kuitenkin harrastanu suht paljon. Mul ei ollu kovinkaan sosiaaline olo, ei huvittanu olla kenenkään lähel ja ol tekemisis yms., halusin vaan vetäytyä omaan rauhaani. Sain onneksi lyhennettyä lenkin pituutta 1-1,5kilsalla, koska olo oli sen verran kurja +lenkki olisi kestänyt kauemmin, en tänään vaab halunnut muuta kuin vetäytyä huoneeseeni, vaikka fyysisesti olisinkin jaksanut. Kun pääsin kotiin kapusin huoneeseeni melkein heti, koska oma rauha +fyysinen väsymys +ei inspiny syöminen, vaikka se ehkä olisikin ollut järkevää +mietin että voisin tulla kirjoittamaan tätä.

 

Nyt siis koeviikko menossa lukea pitäisi ja tehdä pari pientä maantieteen kirjoitusta. Juuri tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, et voisin tehdä Prinsessa Ruususet ja nukkua 100 vuotta tai tokko oloni siitäkään paranisi. Tulipas kerrassaan tekstiä. Jos vaikka tältä erää lopettaisin ja matkustelisin höyhensaarille.. Hyvää yötä

 

-Elina

 

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

Ajatuksia isästä & menneestä

2.3.2017 Yleinen

Mä harvoin toivon, että mun isä ois täällä ihan vaan siks, että tiiän näin olevan parempi isällekkin. Turhaan se täällä kärsis meidän kanssa. Uskon, että kaikella on tarkotuksensa, isän aika oli lähtä silloin lähes seittemän vuotta sitten. Se täytyy vain hyväksyä pikkuhiljaa.

Sitä vain mietin miten jotakuta voi rakastaa niin hirveästi vaikkei koko ihmistä ole ollut enää vuosiin.

Mun ainut muisto vanhojen kuvien lisäksi on äidin teettämät korut isän palkintolusikasta. Sormus on niistä tärkein mulle, sitä käytän eniten. Ja kun on paha olla niin pidän sitä kädessä kuin voisin olla lähempänä isää. Se sormus on jotenkin erittäin lohduttava lahja.

Koulussa olin englannin tunnilla muutaman muun kanssa ja tehtiin jotain tehtävää missä englannin kieliseen kysymykseen piti vastata. Joku kysy, että minkä hetken tahtoisin kokea uudelleen. Vastasin, että tahtoisin nähdä isän. Se päätyi siihen, että jouduin selittämään ohjaajalle totuuden siitä. Siitä on aina vähän hankala puhua.

Muistan isän viimeisen joulun aika hyvin vaikka siitä on jo kauan. Isä oli humalassa, asui meistä silloin erillään. Hän soitti äidille ja uhkaili sen olevan äidin viimeinen joulu ja totta kai äiti säikähti. Lopulta äiti soitti poliisit ja ne tuli käymään meillä kyselemässä kaikkea. Äiti näytti varmaan 10 vuotta vanhaa kuvaa isästä ja mainitsi, että se on vanha. Mä ja pikkusisko kurkittiin portaikossa ja poliisit pyysi menemään ylös. Saatiin niiltä nalle heijastimet. Poliisit oli löytäny isän ja vieny putkaan jouluksi. Sinä iltana kuulin useamman kerran harhoja esimerkiksi että joku olis ovella ja kävelis, muut ei kuullu mitään. Pikkuveli oli nukkumassa ja laitettiin lahjat kuusen alle. Enhän mä sitä tilannetta oikein ymmärtäny sillon, mutta tiesin ettei kaikki ollu kunnossa. Äiti oli aina rehellinen tommosista tapahtumista, mutta siinä oli mun isän viimeinen joulu. Sen jälkeen alkoi ísän viimeinen vuosi.

Ikävä on..

Heti kymmenvuotiaana aloin miettimään, että joku päivä otan isän muiston kunniaksi tatuoinnin. Yhä haluan sen ottaa. Muistan joskus kysyneeni isältä, että mikä sen lempiväri on. Vastaus yllätti jotenki positiivisesti. Vastaus oli punainen ja harmaa. Olin superiloinen kuullessani punaisesta. Siitä tulee mieleen ruusut jotka on yksiä mun lempikukkia. Ehkä niitä tulee mun tatuointiin.

Uusvuos

31.12.2016 Fiilikset matalalla

Oikeen awesome uusvuos. Jos olisin päihteisiin taipuvainen ihminen vetäisin pään täyteen mitä tahansa. Eipä tarvii mökillekään tulla enne ku isän kohdal o kuoppa kaivettu ja perään todettu aamen. Kumma juttu ku mua ei kiinnosta tulla mökille, oikeen helvetin kumma juttu. Elikäs koitan kertoa tämän jutun mahdollisimman hyvin, jotta asia olisi helpompi ymmärtää. Koitan kirjoittaa selkosuomella.

Tänään isä riehaantui jo kerran tyhjästä. Nyt savusaunalla uudelleen. Homma meni näin: Isäni on itse herkkä persus, eikä kestä lämmintä saunaa laisinkaan (silti hänen pitää tulla saunaan kun se on kuumimmillaan, älkää multa kysykö miksi). Äitini taasen harrastaa avantouitia +hän on pahimman luokan vilukissa ja järvessä vielä syväjäädyttää itsensä. Äitini ei pelkästään jäätymisen vuoksi heitä kunnon löylyjä vaan hän muutenkin rakastaa lämpöä.

Isäni kitisi jälleen kerran kun sauna on niin helvetin kuuma, että ovea pitäisi pitää sepposen selällään, että saunas tarkenis olla. Äitini kävi tapansa mukaan uimassa (n. 4C asteisessa vedessä), joten hänen oli turkasen kylmä. Äidin uidessa isä istui terassilla. Kun äiti tulee uimasta hän tietenkin heittää löylyä tavallista enemmän, jotta lämpenisi mahdollisimman nopeasti. Melkein heti isäni tuli takaisin saunaan ja alkoi karjumaan, että ovi pitäis pitää auki, ei se lämpö mihinkään karkaisi. Öö mitä helvettiä, äidin pitäisi kärsiä kylmää, kun herkkä nahkainen isäni ei voi sitä hetkeä istua ulkona tai alempana rappusilla. Just joo ei sovi mulle.

Isäni huusi kuinka olen niin saatanan kovapäinen, etten usko ja ymmärrä puhetta. Tämä kyseinen vatipää uhkasi nostaa koko oven pois paikoiltaan, mikäli se ei pysyisi auki. Hän huusi kuinka oven kanssa on ollut iän kaiken ongelmaa, kuinka sitä on aina pidetty kiinni, vaikka se juurikin pitäis pitää auki. (Itse asiassa rakas idiootti lämpö karkaa harakoille, eikä todellakaan jää lämmittämään saunojia. Vieläpä koska ovea auki pidettäessä suoraan järveltä puhaltava voimakas tuuli jähdyttää saunaa vaikka ovi olisi auki vain ⅓ osan..)

Tässä kohdassa totesin, että mulle riittää, etten aio jäädä kuuntelemaan moista paskaa. Miksi mun (täysikäisen ihmisen) muka pakolla pitäis jäädä kuuntelemaan kun toinen karjuu pää punaisena. Mun ei ole pakko jäädä kuuntelemaan sen riehumista, jos en halua. Jos tarkkoja ollaan, mun ei ole enää koskaan pakko tulla mökille, jos mua ei kinosta, kukaan ei voi pakottaa.

Kuka tahansa kenellä on aivot ja rippusen empatiaa, ymmärtää tilanteen. Vieläpä koska savusaunassa löylyt ovat paljon pehmeämmät kuin perus puu-/sähkösaunas. Savusaunassa lämpenee luita ja ytimiä myöden kun puu-/sähkösaunas kärventyy vain nahka. Tässä syy miksi äidilläni on paljon suurempi hinku uimaan päästessämme savusaunaan.

Tätä kaikkea ei hiukkaakaan helpota isäni tulinen luonne, jonka perin häneltä. Äitini on luonteeltaan paljon rauhallisempi, lempeämpi ja tietenkin alistuu herkästi isäni edessä. Veljeni puolestaan kulkee äitini jalanjäljissä. Viimeiset (ehkä) 5 vuotta olen liki täysillä kapinoinut isääni vastaan, koska näen ja tiedän mitä hän tekee äidille ja hänen psyykkiselle voinnilleen. Äitini ei ole varmaan koko aikana kun hän on isän tuntenut (tietty alussa mennyt paljon paremmin, en tiedä milloin nämä vaikeudet ovat alkaneet) laittanut tälle kertaakaan kampoihin, joten olen alkanut tulisen luonteeni voimin puolustamaan häntä ja näyttämään etten aio taipua isän edessä. En aio antaa isälle periksi, en piiruakaan.

Otin siis ritolat saunalta ja menin yläkertaan sisälle purkamaa oloanämän tekstin muodossa. Tietty mullakin tunteet kuohas oikeen kunnolla, ei kai, joten menin sisälle rauhouttumaan.  Äitini tuli yläkertaan ehkä 20-30min myöhemmin, tuli vaan käväseen ja manaan isän käytöstä. Melkeen samoin tein hän läksi alakertaan pesul. Ehkä hieman reilu tuntii myöhemmin pikkuveli laitto viestii aikoisinks tul viel takas saunal, isä oli kuulemma jo kyllästyny ja poistumas saunalta. Menin sit veljen seuraks saunal (olisin menny muute yksin), isosisko-pikkuveli-laatuaikaa. Jutellaa ja chillataa kahdestaa. Ollaa pariki kertaa tehty näin, kaiken paras isä ei oo tääl ja saadaan jutel meen keskisii juttui, joita ei vanhempien kuullen puhuta.

Nyt oonkin jo oikeestaan täysin rauhoittunut, mut oli kyl karsee fiilis. Ajatukseni olivat justki tyyliä: isä hengiltä ja omaa hautaa kaivamaan. Tää ei oo tasan eka eikä vika kerta kun toivotan isäl tervemenoo hautaan, koska hän. Tiedän isä ei tuu koskaan muuttuun paremmaks, joten pakko kestää niin kuin tähänkin asti.

Joten hyvää yötä ja parempaa seuraavaa vuotta!

-Elina

Iskänä olemista

26.12.2016 Yleinen

Tässä kun vietettiin ensimmäistä joulua iskänä niin ehkä siitä jo voi hieman avautuakin.

Minun kohdalla ei voi hirveästi kertoa, kun aika sivusta seuraava olen ollut vaikka mitä nyt välillä vaippaa vaihdan.

Hieman kertomusta lauantailta vaippaa vaihtaessa:  Peban kun sain pestyä ja aseteltua Linnean takaisin alustalle niin uutta kusta alkaa jo tulemaan ja siinä sitten hamuilet hädissään uutta vaippaa ja kappas lyötkin käden suoraan vanhan vaipan paskaan :D

Onneksi ei nyt ihan näin paha mutta kuitenniin.

kivaahan se on seurailla ja ostella kaikkea järkevää lapselle.

Tässä Linnea sovittamassa uutta Tiikeri pukua :) vähän iso se on vielä, mutta kovaa se kyllä kasvaakin.

Joulu vietettiin Haminassa/Kotkassa.

Ei ollut ainakaan ruuasta pulaa pikemminkin allekirjoittanut ei jaksanut syödä enempää.

On sillä Korvatunturin valkoparralla ollut taas kantamista, että on saanut kaikki lahjat vietyä, kun meillekin tuli useita paketteja.

Kotiteatteri saa vihdoin vähän jatkoa kun KEF:n takakaiuttimet tulee jatkoksi.

Tarkoitus olisi saada kaiuttimet sekä vitriinit seinään kiinni, mutta oikein tuo oma taito ei taida riittää. En oikein tiedä pitäisikö vitriinit ensin pultata toisiinsa kiinni ja sen jälkeen seinään vai ensin seinään joku levy/lauta mihin sitten pultattaisiin vitriinit kiinni?

Kaiuttimet saan kyllä seinälle kun tiedän vain missä kohtaa koolaukset menee.

 

Pakko oli ottaa Katan vaasista vai mikä toi on kuva kun oli niin hieno ja sopii hyvin sisustukseen.

 

 

Eteiseen tuli tuollainen penkki, joka tosin ei kestä sitten yli 100kg eli navetassa punnittavat eivät sitten siihen istu tai kyllähän minä tiedän että paskaksihan sen joku vielä vetää.

loppuun Linnea Elisabeth Maria Kiviharju ja muutama kummi ja sukulainen ja perhetuttu :)

Matka psyykkisen työn äärelle

2.12.2016 Yleinen

24.2.2011, Torstai klo 20:43
”Olen nyt käynyt kerran psykologilla. Äiti ja iskä olivat mukana. Minusta se oli kamalaa. Tuntui että istuin yksin toisella puolella huonetta, kaikki kolme toisella, ja minulta kysyttiin kysymyksiä joihin en osaa vastata, ja he kaikki tuijottivat minua vaativasti… Jos he vain pääsisivät minun pääni sisään… Silloin he huomaisivat, että mikään ei auta. Kukaan ei pysty selvittämään sitä sotkua eikä kukaan pysty saamaan niitä arpia pois, koska olen itse tehnyt ne.”

Ensimmäiset käyntini nuorten psykologisella polilla aloitettiin jo varhain. Psykiatriset käynnit olivat pelottavia, mutta käsitin niiden tarkoituksen paremmin. Siellä puhuttiin voinnista ja lääkityksestä. Asioista, joista en halunnut keskustella, mutta ymmärsin kai niiden tarpeellisuuden. Inhosin lääkkeitä, sekä niiden aloittamiseen liittyviä toimenpiteitä ja seurantaa, mutta niiden avulla minut saatiin tilaan, jossa kanssani kyettiin kommunikoimaan. Psykologin käynnit sen sijaan eivät koskaan, kaikkien vuosienkaan jälkeen muuttuneet hyödyllisiksi.

Psykologini oli vanhempi nainen. Käynnit etenivät usein hänen äänensä voimalla. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Olin hänen kanssaan eri mieltä monista asioista, mutta en koskaan sanonut yhtäkään niistä ääneen, ja näin toivottu dialogi säilyi kerta toisensa jälkeen terapeuttini monologina. Hänen kysyessään jotakin, oli vastaukseni lähes poikkeuksetta ’En tiedä’.

Toisinaan pidin psykologiani seinähulluna. Hän eläytyi puheisiinsa kummallisin ilmein ja elein, ikään kuin yrittäen innostaa minua mukaan keskusteluun. Joskus hänen äänensävynsä muistutti tapaa jolla puhutaan pienelle lapselle, mutta siinä terapiahuoneessa esiin tulleiden puheenaiheiden synkkyys oli vahvassa ristiriidassa hänen ilmaisutapansa kanssa. Toisinaan se äänensävy kietoutui hänen sanojensa ympärille niin omituisella tavalla, että tuntui, kuin hän olisi puhunut itselleen. Kerran hän huudahti: ’Näin se menee! Minä olen nyt Anoreksia’, ja lähti samassa lipumaan huoneen toiselta puolelta kohti minua. Hän pysähtyi aivan korvani juurelle, ja pysyi siinä kymmenisen sekuntia tuijottaen minua tiiviisti lähietäisyydeltä. Sitten hän nousi, ja kuittasi esityksensä sanoen tyytyväisenä: ’Niin se menee’. Minä istuin tapani mukaan hiljaa paikoillani ja seurasin silmilläni hänen liikkeitään. Olin kauhuissani. Tämänkö pitäisi auttaa minua? –ajattelin.

Nyt kun mietin sitä kohtausta, minua naurattaa. Kuka ihme oli tuo nainen, jonka vastaanotolla kävin useamman vuoden kokematta yhtäkään avun hetkeä? En koskaan vakuuttunut hänen ammattitaidostaan, mutta sen tiedän, että hän oli parempi psykologi kuin näyttelijä. Kummastakaan ammatista ei minun kanssani kuitenkaan tullut hänelle suurta menestystä.

Ensimmäinen terapiasuhteeni oli siis kaikkea muuta kuin onnistunut, ja se oli monien tekijöiden summa. Psykologin kanssa on tärkeää saavuttaa suhde, jossa kemiat toimivat. Se syntyy usein pienin askelin, ja vasta kun se saavutetaan, voidaan aloittaa varsinainen työ. Tällöin hoitomuodon onnistumista edellyttävä vuorovaikutus pääsee tekemään tehtävänsä.

Minulle ja ensimmäiselle psykologilleni ei kehittynyt vuorovaikutusta. En koskaan todella ymmärtänyt miksi minun piti viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa. Psykologini omalaatuisuuden ohella on kuitenkin muistettava, että elin tuolloin vielä vaihetta, jossa kaikenlainen kommunikointi liittyen sairauteeni oli miltei mahdotonta. Niinä vuosina minulla ei ollut sairaudentuntoa, eikä mikään ulkopuolinen pysty läpäisemään Anoreksian luomaa muuria, ilman sairastavan kykyä myöntää sairastavansa. Sairaudentunnon löytymiselle täytyy antaa aikaa, joten myös Anoreksian lyömiseen terapiamuodossa tarvitaan oikea hetki. Toki asiansa osaavalla terapeutilla tulisi olla myös avaimet toistuvien ärsykkeiden tarjoamiseen sairaudentunnon löytymiseksi.

Keväällä 2013 somaattista tilaani hoitava lääkäri ehdotti minulle siirtymistä terapiamuotoon, jonka kertoi auttaneen suurinta osaa sairastavista. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin pyskoterapiasta. Monet sanoivat, että on mahdotonta parantua ilman sitä, ja lähes koko hoitotiimini komppasi päätöstä. Ainoa, joka oli vahvasti eri mieltä muiden ammattilaisten kanssa, oli kummallinen psykologini. Kaiken kanssani käytetyn ajan jälkeen hänen olisi pitänyt tuntea minut parhaiten, mutta olin jo pitkään tiennyt, että se aika oli valunut hukkaan. Hän tunsi minut huonoiten, ja siitäkin huolimatta hän väitti vahvasti, etten ollut valmis psykoterapiaan.

Negatiivinen suhtautumiseni kaikenlaiseen terapiaan oli pitkälti ensimmäisen psykologini aikaansaannosta. Huonot kokemukset olivat tehneet minusta entistäkin skeptisemmän, eikä psykologin vaihtuminen psykoterapeutiksi saanut minua helposti muuttamaan käsitystäni. Ironista kuitenkin on, että juuri tämä kyseinen psykoterapiaan siirtymistäni vastustanut psykologi sai minut myös miettimään uutta terapiamuotoa mahdollisuutena: Tajusin, että psykoterapia päättäisi lopullisesti yhteistyöni kummallisen psykologini kanssa.

3.5.2013, Perjantai klo 12:00
”Paino laskenut vähän, mutta en saa tietää paljonko… Kohta mennään taas psykoterapiaan kartoituskäynnille. En ole kamalasti puhunut siitä, mutta se johtuu vain siitä, etten tiedä mitä sanoisin… Minusta tuntuu ettei se nainen pidä minusta. Toisinaan minusta tuntuu jopa että hän inhoaa minua. Ajattelen nyt, että ehkä en ole vaan oikea ihminen tällaiselle terapiamuodolle, vaikka sanotaan että tästä on miltei mahdotonta parantua ilman psykoterapiaa. En haluaisi mennä sinne. En yhtään…”

”Se meni hyvin, luulisin… Aloitan terapian. Eniten merkkasi iskän mielipide… Äiti tottakai haluaa kokeilla mitä vaan saadakseen minut kuntoon ja niin iskäkin, mutta iskä on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin minä. Hän mietti pitkään vastausta kysymykseeni ja sanoi lopulta että kyllä hän minuna kokeilisi terpiaa. Silloin päätin rohkeasti alkaa valmistaa itseäni ajatukseen siitä, että puhuisin pian vieraalle ihmiselle kahdesti viikossa, ja etten tekisi sitä velvollisuudesta, vaan siksi että siitä voisi olla minulle itselleni aidosti hyötyä. Parantuminen lähtee itsestä. Ehkä terapiamuodon sopivuuskin lähtee itsestä.”

Kuten sanottu, en koskaan uskonut psykoterapiasta todella olevan hyötyä. Suhtauduin siihen hyvin epäilevästi, sairaudentuntoni oli vasta kehittymässä, enkä aluksi ymmärtänyt terapiasuhdetta. Kaikki tämä vaikutti varmasti siihen, miksi minulla meni niin paljon aikaa päästä terapiassa pisteeseen, jossa varsinainen työnteko saattoi alkaa.

Kuten olen päiväkirjaani kirjoittanut, minusta tuntui pitkään, että psykoterapeuttini Taina inhosi minua. Hän ei juuri koskaan hymyillyt, ja keskusteluista puuttui empatia ja lämpö. Vasta useiden kuukausien jälkeen aloin ymmärtää mikä on terapian tarkoitus, ja voisi sanoa että vasta vuosien jälkeen opin puhumaan avoimesti.

Psykoterapiassa on löydettävä se sama kemia terapeutin ja potilaan välille. Kun kemia löytyy, tulee suhteesta puhtaan ammatillinen. Minä ja terapeuttini ikään kuin teemme töitä yhdessä. Toipumistyötä. Kaikki siinä ympärillä tapahtuva on jopa jäykkää ja kaavamaista. Jokaisen tapaamisen alussa ja lopussa kätellään. Aluksi inhosin sitä. Tuntui oudolta ensin kätellä muodollisesti, ja sitten avata elämänsä kaikki synkimmätkin ovet kaikkea muuta kuin muodollisesti. Lopuksi taas kätellä, ja poistua kuin lähtisin työhaastattelusta. Nyt olen kuitenkin kätellyt terapeuttiani runsaat kolme vuotta, enkä enää kyseenalaista sitä. On silti edelleen hassua ajatella miten kaavamaisesti istunnot toistuvat, lukuunottamatta sitä 45 minuuttia jonka aikana puhumme mitä vaikeimmista asioista.

Vuosien myötä minusta ja terapeutistani on mielestäni muodostunut melko hyvä työpari. Hän osaa esittää oikeita kysymyksiä ja johdatella oikeiden asioiden äärelle, ja minä puolestani olen parhaani mukaan heittäytynyt siihen kaikkeen. Vuorovaikutus toimii, ja voin rehellisesti sanoa, että se on avannut silmäni uskomattoman moneen asiaan. En myöskään koskaan tajunnut, että terapiassa olisin itse se, joka tekee suurimman työn. Ensin en uskonut terapiaan lainkaan, ja sen jälkeen olin naiivisti kuvitellut että terapeutti lausuisi taikasanat ja se olisi siinä. Nyt tiedän, että terapia voi toimia, mutta se vaatii paljon työtä. Tiedän myös, ettei ole mitään taikasanoja. On vain sanoja, jotka ohjaavat minua oikeaan suuntaan, ja auttavat minua ymmärtämään että niiden ohjeita kannattaa kuunnella.

Nyt kun olemme jo yli vuoden olleet niin sanotusti asioiden ytimessä, koen terapian raskaana, pelottavana ja uuvuttavana. Siellä ajattelen asioita, jotka olisi helpointa jättää ajattelematta. Joskus terapiahuoneesta astuu ulos vain tyhjä kuori, ja yhä useammin tuntuu kuin se kuori oltaisiin revitty auki, jotta nähtäisiin siihen johonkin mitä sen alta löytyy. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta olen lopulta aina itse se, joka itseäni ja näitä asioita repii. Terapeuttini vain tarjoaa minulle tarpeeksi terävät välineet sen tekemiseen. Kaikesta pelosta ja kauhusta huolimatta minusta tuntuu, että nyt jos koskaan on oikea aika avata kaikki haavat, ja ommella ne kiinni siististi ja puhtaasti. Arpia ei saa pois, mutta psykoterapeuttini auttaa minua näkemään mistä, miten, ja miksi ne ovat tulleet. Se ei ole helppoa, mutta kaiken työn jälkeen ne sattuvat varmasti vähemmän.

 18.4.2013, Torstai klo 20:42
”Olen kadottamassa kontrollin. Huomaan sen kaikesta mitä teen. Taina päätteli jo ensimmäisellä psykoterapiakäynnillä, että tärkeimpiä juttuja joissa tarvitsen apua, on kontrollin hellittäminen jotta pystyisin elämään. Mutta mitä jos kaikki riistäytyykin käsistä? En halua elää ilman kontrollia ja ilman sitä että pystyn hallitsemaan itseäni niin kuin haluan, mutta en myöskään voi elää sen kanssa. Toisaalta itsensä hallitseminen tarkoittaa myös ehkä sitä, että hallitsee itsensä hallitsemista. Psykoterapia pistää ajattelemaan. Tottakai ajattelen muutenkin, mutta en tällä tavalla.”

 

New York

29.11.2016 Yleinen

New York – kaupunki, jossa mikä vain on mahdollista. Niin ne sanovat. Minulle tuo kaupunki edustaa ennenkaikkea terveyttä. Sen lisäksi se havainnollistaa sitä, miten paljon perheeni haluaa minut terveeksi, sekä sitä, kuinka vaikeaa on tulla terveeksi.

Vaarini luki minulle aikoinaan Felix –kirjasarjaa, jossa pieni pupu seikkailee ympäri maailmaa. Tiesin kaikki paikat joissa se pieni pupu oli käynyt, ja osasin jo ulkoa kirjeet ja tarinat, joita hän kirjassa kirjoitti parhaalle ystävälleen. Se oli kuitenkin kokonaisuus, jonka halusin kuulla aina uudelleen, ja vaarini, joka lopulta hallitsi kirjan ulkoa varmasti yhtä hyvin kuin minäkin, luki ne kärsivällisesti ääneen kerta toisensa jälkeen. Se kirja herätti minussa unelman New Yorkista. Felix-pupu vieraili siellä kiertäessään maailmaa, ja kaikista hänen näkemistään paikoista, halusin juuri sinne.

Sittemmin kasvoin yli Felix –kirjoista, mutta New York pysyi mielessäni. Vaikka itse en Anoreksian myötä enää voinut hyvin, jatkoi unelmani eloaan hyvinvoivana ja kirkkaana.

Eräänä marraskuisena iltana istuimme pöydän ääressä perheemme kesken. Se oli ollut hyvä päivä. Parempi kuin monet muut sinä vuonna. Olin juuri syönyt ruokani lisäksi hymyni, ja minusta oltiin ylpeitä, vaikka en itse tavoittanutkaan heidän iloaan. Tuntiessani ahdistuksen hiipivän ruokapöydän äärelle, sanoi isäni yhtäkkiä ääneen jotakin, joka sai minut nostamaan pääni lattiasta. Hän oli keksinyt kannustimen, joka on siitä päivästä lähtien auttanut minua kaikki nämä vuodet. Kannustin kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Kun olen terve ja syön vapaaehtoisesti herkkuja, isäni vie minut New Yorkiin. Silmiini syttyi valo. Juoksin yläkertaan ja kirjoitin leikkimielisen sopimuksen, johon me molemmat sitouduimme. Se sopimus on ollut keittiömme seinällä kohta 6 vuotta.

Minä, Kimmo, vien tyttäreni Edenin New Yorkiin kun hän vapaaehtoisesti syö herkkuja. En näsäviisastele enkä tinkaa. 28.11.2011, allekirjoitus & nimenselvennys”

Ehkä isäni oli jo kokeillut kaikki muut keinot. Hän oli yrittänyt puhua minulle järkeä ja minut oltiin jo saatettu kaikkiin saatavilla oleviin hoitoihin. Kaikista vanhemman keinoista jäljellä oli kai enää asettaa jokin niin suuri houkutin, että jopa sairauteni taipuisi sen edessä. Me kaikki ehkä luulimme sinä iltana että se olisi siinä. Nyt minä parantuisin ja toteuttaisin isäni kanssa yhden suurimmista unelmistani.

Vapaasti syömisen pelko ja halu New Yorkiin tiuskivat toisilleen päässäni vielä kuuden vuoden jälkeen. Ne eivät vain tule toimeen, vaikka kuinka yrittäisin saada ne kulkemaan käsi kädessä. New Yorkin kannustava voima on pysynyt ennallaan vaikka vuodet ovat vierineet. Jos kykenisin kuvailemaan, miten tärkeä käsite siitä kaupungista on minulle tullut, pystyisin myös osoittamaan miten hankalaa sairauteni kanssa tappeleminen on. Se on niin hankalaa, että se tekee tästä kaikesta jopa naurettavaa. Koko diili kuulostaa niin mutkattomalta: Syö, niin pitkäaikainen haaveesi toteutuu. Ei se ole minun päässäni sen hankalammin ymmärrettävissä kuin kenen tahansa muunkaan päässä. Jokin iso ja paha vain seisoo edelleen unelmani tiellä, eikä se väisty lahjomalla. Se seisoo niin tukevasti ratkaisun edessä, että diilin yksinkertaisuus haihtuu savuna ilmaan.

Tänä päivänä New York -haaveeni rinnalle on noussut myös toinen unelma: Terveys. Unelma, jonka myötä toinen käy toteen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensin on kuitenkin iskettävä Anoreksia, ja se ei ole mikään banaanikärpänen.

New York –diilin syntymisen jälkeiseen lähes kuuteen vuoteen mahtuu kaikesta huolimatta paljon yritystä…

11.12.2011, Sunnuntai klo 18:02
”Aijon nyt kokeilla: Syön niin hyvin kuin pystyn, sen mitä listassa lukee. Katson miltä alan näyttää ja miltä se tuntuu. Jos lihon ihan muodottomaksi, alan äkkiä pudottamaan, mutta jos se ei ole niin paha, mitä voisin kuvitella, niin koitan kääntää päähäni asetuksen jonka nimi on: KOMPROMISSI. Tiedän että tästä seuraa lisää kyyneleitä, tuskaa ja pahaa oloa, mutta jos en nyt kokeile, tämä ei koskaan lopu. Jos jokatapauksessa on kokoajan näin huono olo, niin mitä menetän? Jos saan perheeni voimaan paremmin, sekin olisi jo pieni voitto. Sitä paitsi; jos mikään ei muutu, voin aina pudottaa kilot pois tai lopettaa syömisen kokonaan. Yrittänyttä ei laiteta.”

 23.7.2013, Tiistai klo 10:50
”KEKSIN UUDEN TAKTIIKAN. SYÖN AINA KUN ON NÄLKÄ. SE TOIMII MOLEMPIIN SUUNTIIN…”

 onnistumisia…

9.1.2013, Keskiviikko klo 19:54
”Haluan kertoa yhden jutun. En ole kirjoittanut siitä koska olen yrittänyt pitää sitä pikkujuttuna. Mutta ei se vaan ole… Nyt minusta tuntuu kuin tunnustaisin syntiä, vaikka pitäisi kai olla iloinen? Tai ylpeä? Tässä se tulee: Joululomalla olin ravintolassa äidin ja iskän kanssa harjoittelemassa. Ravintolassa. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole siellä ollut. Ja minä söin. Tuntuu kamalalta sanoa se. Tai kirjoittaa… Tekisi mieli sanoa että ’älä pliis kerro kellekkään’. Otin ahdistuslääkettä ja juttelimme koko sen ajan New Yorkista.. Paikoista joissa haluan siellä käydä. En tiedä kumpi auttoi, mutta minä selvisin siitä ilman haavoja. Olin luonut kamalia kauhuskenaarioita päässäni, mutta tosiasiassa en muistanut millaista se on. Olla ravintolassa… En tiedä johtuuko se ahdistuslääkkeestä, mutta minusta tuntuu pahemmalta puhua siitä mitä tein, kuin se itse teko. Aina kun muistelen sitä melkein tyhjää lautasta ja sitä miten kaikki se ruoka oli vatsassani, minusta tuntuu että turpoan saman tien. Vaikka siitä on jo aikaa kun söin sen! Mutta minä tein sen ja selvisin. Nyt en tiedä mitä ajatusta kuuntelen. ’Ei olisi pitänyt edes kokeilla mennä ravintolaan. Ei enää koskaan’ vai ’Tein sen! Yritän olla ylpeä itsestäni ja ensikerralla se on helpompaa’. Mieleni hyppii noiden lauseiden välillä kuin superpallo.”

”Ennen syömistä menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Ei minulla ollut vessahätä, seisoin vain siinä ja katsoin itseäni silmiin. Hetken tuntui kuin olisin tuijottanut syömishäiriötä silmiin. Uskallan kirjoittaa sen sanan: Anoreksia. Sana joka pilasi elämäni… Melkein pilasi. Toivon että se näkee mitä kirjoitan. KUULETKO ANOREKSIA? MELKEIN pilasit elämäni.”

 epäonnistumisia…

9.2.2013, Lauantai klo 16:58
”Ravintolan tomaattikeitto meni viemäristä alas ja ahdistuslääke sen mukana. Niin… Olimme ravintolassa. Olin työkoulutuksessa Muumimaailmassa, pääsin sinne näyttelemään hiihtolomaksi. Koulutuksen jälkeen tuntui siltä että uskaltaisin taas yrittää… Mutta mikään ei sujunutkaan. Ruokalistan annokset vilisivät silmissä ja paniikki alkoi hiipiä sisälläni. Käskin äidin ja iskän tilata minulle jotain kevyttä ja menin vessaan. Yritin vain tasata hengitystäni ja laitoin hiukset kiinni, pois kasvoilta. Äiti tuli katsomaan olinko kunnossa ja palasin pöytään ottamaan salaa ahdistuslääkkeen kun he olivat salaattipöydässä. Salaa, koska se on heikkouden merkki, ja sitten en koskaan pääse New Yorkkiin enkä ikinä tule terveeksi heidän silmissään… En halunnut pilata heidän päiväänsä. Kun ruoka tuli, tiesin etten selviäisi. Rasva hehkui ruoan pinnassa ja kalorit polttivat suussa. Söin keittoa pakottaen itseni uudestaan ja uudestaan nielaisemaan. Lämmin rasva valui sisääni ja minua inhotti itseni… Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän vatsani sattui, ja jo siinä istuessani ymmärsin, että tulisin tänään oksentamaan. Mielessäni oli vain, että mahdollisimman pian ennen kuin se imeytyy. Ajattelin, että jos jännitän vatsalihaksia, se ei pääse valumaan niin syvälle. Nyt istun pyyheliina päällä ja mietin mikä on oikein ja väärin. Miten palautan iskälle rahat jotka menivät annokseen joka on nyt viemärissä, niin että hän ei huomaa? Minusta tuntuu etten enää uskalla mennä ravintolaan… Taas pitäisi uudestaan kerätä rohkeus ja tällä kertaa se on ihan pieninä palasina. Nyt tuntuu siltä ettei ikinä enää. Ei ikinä.”

 ja lohtua niiltä, jotka välittävät. Välittävät niin paljon, että tekevät mitä tahansa saadakseen minut terveeksi.

31.10.2012, Keskiviikko klo 20:19
”Olin ihan neuvoton. Siinä tilanteessa oli kyllä myös jotain koomista. Istuin iskän harmaaoranssiraidallinen paita päällä, hiukset auki pörröisinä ja kosteina sateesta ja sanoin vain: ’En liiku tästä enää ikinä mihinkään. Kun en tiedä mitä tekisin.’ Ihan kuin joku lapsi. Niin avuttomalta minusta kyllä myös tuntui. Kaikki tuntui huonolta ja tulevaisuus näyttäytyi pelottavana. Mutta ehkä tarvitsin sen hetken tajuamaan etten ole yksin, eikä nyt tarvitse tietää kaikkea. Ja että virheitä on lupa tehdä. Ehkä tuntuu hyvältä välillä heittäytyä laittialle ja todeta että nyt en osaa jatkaa. Turvautua äidin apuun ja unohtaa hetkeksi aikuisuus.”

New York – kaupunki jossa mikä vain on mahdollista, mutta johon pääsemiseen tarvitaan mahdottomuus. Siltä minusta välillä tuntuu.

Savesta muovailtu näkemykseni Vapaudenpatsaasta ja unelmastani vuonna 2001.

Katkelmia valkoisen vaiheen päättymisestä

11.10.2016 Yleinen

27.6.2011, Maanantai, 11. päivä sairaalassa
”Painoni on laskenut taas. En tiedä pitäisikö iloita vai ei? Tavallaan haluaisin alle 30kg, mutta haluan myös kotiin.”

 9.7.2011, Lauantai klo 16:13
”En jaksa laskea monesko päivä sairaalassa… Mutta 3 viikkoa on jo tullut täyteen. En saa hetkeäkään rauhaa ja nämä ajatukset/äänet eivät koskaan kehu jos tottelen niitä… Ne vain käskevät lisää ja sanovat, että olen yksin ja epäonnistunut… Ja ne ovat niin vahvoja, että uskon niitä vaikka en enää edes haluaisi. Haluan eroon niistä. Haluan kotiin.”

11.7.2011, Maanantai klo 20:18
”Paino noussut 200g. Hassua kyllä, mutta olen helpottunut. En varsinaisesti siitä että se nousi, vaan siksi, ettei se noussut sen enempää.”

 12.7.2011, Tiistai klo: 19:04
”Ahdistus tuli taas, jälleen vaan kauheampana. Ajatukset alkoivat taas vyörytä ja sinkoilla. Käskivät satuttaa itseäni ja sanoivat etteivät äiti ja iskä halua minua kotiin. Lukittauduin vessaan ja koitin rauhoittua, mutta katseeni osui roskikseen… Se oli täynnä verta ja paperia. Sellaista ihan kirkkaan punaista. Se hetki oli jotenkin niin epätodellinen, etten enää tiennyt oliko verta oikeasti vai ei. Tuntui että olin ihan sekaisin. Ajatukset sanoivat, että se oli minun vertani, ja ne nauroivat, kun yritin etsiä kropastani niin suurta haavaa, että verta olisi tullut niin paljon kuin roskiksessa oli. En löytänyt sitä, mutta veri oli edelleen roskiksessa ja ne käskivät tehdä sen haavan. Hammastahnatuubissa on aika terävä kärkiosa, mutta minulle tuli pakokauhu ja juoksin hoitaijien kansliaan ja pyysin apua. Keskustelin hoitajan kanssa, ja roskis vaihdettiin koska en uskaltanut mennä vessaan. Hoitaja tutki sen roskiksen, ja siellä oli verta. En siis ole hullu. Ajatukset vain tekevät minut hulluksi.”

 16.7.2011, Lauantai klo 15:15
”Yksi hoitaja näytti minulle sellaisen jutun kuin mandalat. Niitä voi värittää. Hoitajat sanoivat että minun on hienoin mitä on koskaan täällä nähty. Kun on oikein huono olo, pitää syventyä siihen… Ja sitten siihen voi sukeltaa kun katselee tarpeeksi kauan, ja kun nousee takaisin pinnalle, pahat ajatukset ovat jääneet sisään vangiksi.”

 18.7.2011, Maanantai klo 13:50
”Huomenna pääsen käymään kotona koko yön verran ekaa kertaa sinä aikana kun olen ollut täällä. Puolet ajatuksistani on päättänyt jumpata koko yön kotona… Olen siitä niin ristiriitaista mieltä, että en todella tiedä jumppaanko vai en. Se selviää sitten.”

”Olen hukassa. Aina kun pääsen pikkulomille kotiin, minusta tuntuu kuin olisin muistivammainen, enkä tietäisi kuka olen… Astuisin ihan tuntemattomaan taloon ja alkaisin selvittää asioita itsestäni.. Nimeni… Ikäni… Perheeni…. Rahatilanteeni. Ihan kuin olisin itselleni tuntematon.”

 28.7.2011, Torstai klo 22:11, 1 kuukausi, 1 viikko ja 4 päivää sairaalassa
”Minusta tuntuu, että olen lukossa enkä tiedä mitä teen. Olen yksin etsimässä avainta, enkä edes tiedä onko tähän lukkoon olemassa sellaista. En enää tiedä mitä kuuntelen tai mitä teen. Mikä ajatus vie onnellisuuteen?”

 29.7.2011, Perjantai klo 9:28
”Uudessa sairaalahuoneessani on ikkuna, josta näkee ulos ilman että kiipeää ikkunalaudalle seisomaan. Nyt siihen tarvitsee vain kiivetä istumaan.”

 2.8.2011, Tiistai klo 15:27, 1 kuukausi, 2 viikkoa ja 5 päivää sairaalassa
”Koitan laihduttaa ja päästä kotiin samanaikaisesti, vaikka järki sanoo, että se ei johda mihinkään. Laihduttaja-ajatukset ovat niin kieroja keinoissaan välttää ruokaa. ’Itse’ en osaisi.”

 14.8.2011, Sunnuntai klo 10:37
”Viimeiset päiväni sairaalassa alkavat varmasti lähestyä! Ensi torstaina on hoitoneuvotelu johon tulee kaikki. Niin paljon ihmisiä keskittymässä vain minuun… En haluaisi mennä sinne. Mihin minua edes tarvitaan? Päättäkööt keskenään, ei minulla kuitenkaan ole mitään vaikutusvaltaa!”

”Minusta tuntuu, että vaikka pahat ajatukset hakkaavat vastaan, olen ensimmäistä kertaa –en niiden alapuolella- vaan samalla tasolla. Elämää ajattelen vaikeina hetkinä. Mitä olen saanut? Paljon: musikaalin, paikan haluamassani lukiossa, niin paljon läheisiä ystäviä ja perheen joka välittää. Mutta olen kääntänyt sille selkäni kuunnellakseni jotain, mikä on vienyt minut pohjalle ja kuoleman rajamaille. Niin monen rakkaan ihmisen sijaan olen kuunnellut paholaista joka kuiskii minulle vieläkin. Se kuiskii, mutta teen kaikkeni huutaakseni sen päälle. Minulla on suuri armeija ihmisiä puolellani. Minulla on armeijassa siellä jossain mukana myös oma tahto. Mutta paholainen on ihan yksin.”

”Vaikka pelkään, ja olen suurimman osan ajasta täysin neuvoton, niin sen tajuan, että olen tietämättäni taistellut pitkään elämää vastaan, ja nyt haluaisin lopettaa sen taistelun. Aika hassua tässä koko jutussa on, että ne ajatukset ovat alusta asti sanoneet, että jos teen nyt sitä ja tätä, niin sitten voin lopettaa. Kun olen tehnyt kaiken, tulee uusi tavoite jonka jälkeen ’voin lopettaa’. Myös osastolle jouduttuani ne sanoivat, että viikko syömättä ja sitten voin lopettaa ja päästä kotiin. Mutta ei se lopu. Olen ollut täällä kohta 2 kuukautta.”

 

Minut uloskirjattiin sairaalasta lopullisesti 18.8.2011.