Selaat arkistoa kohteelle ilo.

Joskus mahdottomasta voi tulla mahdollista, minulle tapahtui niin

27.2.2018 Hän <3, jotain positiivista

Okei voisinhan heti edellisen perään kertoa muutamia positiivisiakin asioita näitähän tiedän ainakin osan odottavan. Odottavan sitä, että kerron edes joskus jotain iloista, positiivista. Mielessäni oli kyllä jotain muutakin kuin vain nämä kaksi josta kirjoitan, mutten enää saa muita päähäni.

 

 

Yksi näistä positiivisista asioista on psykoterapia. Olen nyt vuoden käynyt yksityisellä psykoterapeutilla ja pikkuhiljaa alamme päästä asian ytimeen. Toki onhan elämässäni ja varsinkin menneisyydessä monia muitakin asioita huonolla tolalla kuin exäni ja sen teot. Käsiteltäviä asioita on miljoonia tai siltä se toisinaan tuntuu. Toki toisaalta tämä terapia juttu aiheuttaa mulle valtavasti stressiä, koska en ole yhtää varma onko minulla tähän varaa. Saan tätä terapiaa Kelan tukemana enää kaksi vuotta ja sen jälkeen joudun maksamaan koko lystin omasta pussistani, mikä tarkoittaa vuodessa yli 3 000€! Lisäksi vielä tietenkin lääkitykset, jotka lienevät tällä hetkellä karkealla pika-arviolla laskettuna 500-600€. Täl hetkellä en tarvitse rahaa opiskeluihin (koska mulla ei oo mitään hajua mitä lähtisin opiskelemaan) vaan kuntoutukseen. On kamala tunne tietää, etten saa itseäni kuntoon ilman hoitoa, johon mulla ei välttämättä ole varaa. Tällä hetkellä terapia kulut ovat tonnin luokkaa, kiitos Kelan. (+lääkkeet) Sama homma vielä kaksi vuotta, mutta sittenhän vasta ne taloudelliset ongelmat alkavatkin. Terapeuttini on hieman sitä mieltä, että tarvitsisin hoitoa helposti vielä useamman vuoden (ehkä 4-5). No ehkä pitää koittaa elää päivä kerrallaan ja koittaa raapia rahat kasaan edes jotenkin..

 

 

Tai ”–sellaisen ihmisen–”

 

Kuitenkin se numero 1 on, että yhdestä mahdottomasta asiasta on tullut mahdollista. Olen onnellisesti parisuhteessa. <3 Minun ja hänen suhde oli pari vuotta sekavahko, emmekä itsekään tienneet mikä asian todellinen laita oli. Itse taisin pelätä eniten menettävän läheisen ihmisen ja hänen ystävyytensä, mikäli parisuhde ei toimisikaan. Siksi taisin olla niin arka hyppäämään siihen kaarnalaivaan. Monen ulkopuolisen silmin me näytimme jo ainakin 1,5 vuotta sitten siltä kuin olisimme yhdessä, mutta emme halunneet itse asiaa niin nähdä. Moni asia muuttui viime vuonna ja palaset loksahtelivat kohdilleen. Poikaystäväni taisi olla se joka rakastui ensin. Yritin tavallaan jarrutella pitkään, koska pelkäsin hyvin montaa asiaa todella paljon. Onneksi hän ymmärtää täysin (sen mitä ikinä onkaan mahdollista) minua. Hän antaa minulle niin paljon aikaa kuin vain ikinä tarvitsen. Hän on oikeastaan joka asiassa exäni vastakohta.

 

En haluaisi tehdä tästä mitään hehkutus romaania tms., mutta pari asiaa mieleni tekee kertoa.

 

Hänen kanssaan en pelkää mitään tai jos ihan rehellisiä ollaan niin oikeastaan yhtä asiaa: itseäni, mut eihän sitä lasketa

 

Ennen tätä suhdetta minulla ei ollut oikeasti mitään käsitystä mitä on toisen ihmisen kunnioittaminen, toisen asettaminen omien tarpeiden ja halujen edelle. Mitä on toisen huomioon ottaminen, vaikka tekisi mieli tehdä jotain ihan muuta. En myöskään tiennyt kuinka onnellinen voi toisen ihmisen kanssa olla. Tai sitä kuinka ihanaa on nähdä toisen ihmisen hymyilevän erittäin onnellisena ja millaista on olla ”syypää” siihen maailman ihanimpaan hymyyn. En tiennyt että voisin osata tehdä toisen ihmisen niin iloiseksi ja onnelliseksi. Tavallaan kuinka surullista se onkaan minulla ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Kuinka hyvältä tuntuu, kun joku rakastaa koko sydämestään. Kuinka hyvältä tuntuu rakastaa toista ihmistä enemmän kuin mitään.

 

Sanat voivat olla vain sanahelinää, mutta teoilla on todella merkitystä.

 

En myöskään ymmärtänyt miten joku voi olla kaikki kaikessa, toisen vuoksi kestäisi ihan mitä tahansa. Omasta puolestani voin pää pystyssä sanoa, että olisin valmis milloin tahansa kestämään exäni pahat teot kokonaisuudessaan, sekuntiakaan pois jättämättä uudelleen. Mikäli se olisi jokin edellytys, että saisin olla poikaystäväni kanssa. Hän auttaisi minut kuitenkin takaisin tähän maailmaan ja edes jotenkin jaloilleen. Kukaan ei pysty kuvittelemaankaan kuinka paljon hän on minua auttanut parin viime vuoden aikana. En taida tietää itsekään. Monesta asiasta ajattelin pitkään, etten pysty enää koskaan. Mutta kappas vaan mitä tapahtuu, kun vierellä on joku joka aidosti rakastaa, välittää ja toivoo mun parastani. Joku joka on valmis antamaan mulle niin paljon aikaa kuin ikinä tarvitsen. Joku joka ei pelästy yhtäkkistä paniikkikohtaustani ja takapakkia vaan on valmis yrittämään uudelleen hieman hitaammin ja rauhallisemmin. Jopa toisen läheisyyshän sai minut kavahtamaan ja pelkäsi sitä. Toisen ihmisen fyysinen läheisyys on myös avautunut minulle aivan uudella tavalla.

 

Hän tekee minut onnelliseksi <3

 

 

Oli sanalla sanoen hieman kummallista vaihtaa radikaalisti aiheesta toiseen, mutta kerrankos näinkin. Olen pitkään miettinyt, että kaipa tuon ”nro 1.” voisi täällä mainita, kun vaikuttaa elämääni kuitenkin niin paljon.

 

 

-Elina

 

Ps. Tahallani en halua mainita hänen nimeään julkisesti, vaikka monet tutut heti tietävätkin heti kenestä on kyse. Yritän myöskin välttää puhumasta asioista, jotka eivät koske vain minua. Vaikka oma yksityisyyteni onkin vähän niin ja näin blogin myötä, haluan sen kuitenkin hänelle edes jotenkin suoda. Eri asia on mitä voin jutella kahden kesken, jos joku sellainen aihe tulee yksityisviesteillä, mutta silloinkin yritän olla tarkka mitä sanon. Tätä nykyä kun monet asiat eivät koske vain minua vaan meitä on kaksi. :)

Ystävänpäivä 2017

16.2.2017 jotain positiivista, Kuulumisia

Aamuni oli lievästi sanottuna ihan paska. Ainakaan minä en osaa olla aurinkoinen ja ystävällinen herätessäni myöhässä. Hyvää mieltä ei nosta, kun koin etten saanut ymmärrystä, huoltani ei jaettu. Huoltani siitä selviänkö bussille asti vai pyörrynkö matkalla. Okei olen useamman kerran ollut paljon kuolleemmassa kunnossa jätettyäni pyörän kololle ja käveltyäni pysäkille. Nimim. Pari kertaa muistan kirkkaasti, kun en pystynyt istumaan bussissa sitä 10-15 minsan matkaa vaan jouduin pakosti ottamaan aikalisän vaakatasossa bussin käytävällä. Vastaavissa tilanteissa mulla on tasan kaks vaihtoehtoa: a) jatkaa istumista ja pudota lattialle kiitos painovoiman tai b) hyväksyä tilanne ja laskeutua vapaaehtoisesti lattialle ja nostaa jalat koholle.

 

Eli siis selvisin kouluun ja onneksi aamusta huolimatta päiväni parani pikkuhiljaa. Varsinkin illalla mulla oli hyvä fiilis, koska juttelin hyvän ystävän kanssa tai oikeastaan kahden. Sain hymyillä paljonkin ja hiukan jopa nauraa. Varsinkin toisen ystäväni kanssa sain jutella mukavia ja puhua asioista joista mulla oli paljon sanottavaa. Ei se tarvitse olla maailman ihmeellisin asia mistä jutella, mutta silti se voi olla se päivän tärkein juttu.

Kuten monet tietävät partio, Lappi ja vaeltaminen kuuluvat asioihin joita rakastan ja joista jaksan puhua tuntikausia. Myös itsensä telominen (en tarkoita itsetuhoisuutta vaan ”tekevälle sattuu” -tyylistä) on asia josta voin puhua tunnin jos toisenkin. Vaikka siinä nimenomaisessa hetkessä olisikin sattunut, olo ollut kurjaakin kurjempi jne., voi jälkikäteen nauraa ja muistella mistä mahtavasta syystä se hammas lohkesikaan ja mitä kaikkea seurasi luistelusta tai muutamasta juoksuaskeleesta. Aika kultaa muistot kuten eräs ystäväni minulle tässä taannoin sanoi. Kultakehyksiin vain kipsit, lääkekuurit, kylmäpussit ja ne kaikki miljoonat uudet kokemukset, joiden ansiosta elämästäni on tullut rikkaampaa. Kuten joku joskus sanoi: ”Jos ei koskaan tee mitään, ei mitään voi sattuakaan”/”Jos et ole koskaan loukannut itseäsi et mitään ole tehnytkään”. Viisaus on täysin oikeassa, kuinka moni on juossut/ pyöräillyt yms., eikä ole kertaakaan kaatunut ja saanut naarmua? Niin mitä vaarallisemmaksi ja riskialttiimmaksi homma menee sitä varmemmin jotain ikävää sattuu, mutta virheistä voi oppia (ellei menetä henkeään). Kaikissa asioissa on riskejä, monet asiat aiheuttavat syöpää päihteet, punainen liha, uv-säteily jne. jne. Jos haluat pysyä hengissä älä syö, älä matkusta, älä käytä päihteitä, äläkä ainakaan ole kotona, älä tee mitään ei kunhä hetkinen kuolet siltikin.. Niin että jos kuitenkin eläisit ja ottaisit elämästä mahdollisimman paljon irti, matkusta, näe ja koe maailmaa, syö simppelisti elä kuolethan kuitenkin johinkin.

 

Hieman äsken hairahdin sivuraiteille, mutta sekin on elämää. Jollain konstilla kaikista arvistaankin pitäisi olla ylpeä, edes sillä perusteella että on vielä elossa. Jotain kumman syystä kyynerpäähän murtuman hoidon yhteydessä laitettujen ruuvien tekemistä arvista on helpompi olla ylpeä kuin niistä kun sua on viillellyt joku, vieläpä joku muu kuin sinä itse. Noi molemmat arvet tulevat varmaan pysymään nahkassani siihen asti kun pääsen hautaan. Kaikilla arvilla on jokin tarina, oli se sitten pienemmässä tai suuremmassa roolissa se on osa sinua, halusit tai et juuri se arpi tekee sinusta juuri sinut.

 

 

 

Illalla viimesimpiä biisejä radiost enne kuin nukahdin oli Lauri Tähkän ja Elastisen Lempo. https://youtu.be/VImBwlInGpo  Hyvällä mielellä hymyillen sain nukahtaa, kerrankin..

Juu, olis se nukkumine voinu men samaa rataa, mut ei pakol. Ensmäine n. 45min jälleen painajaista. Sen verran hereil havahduin et katoin kellonajan. Paljoo mitään en muista, ainoat hämärät muistikuvat ovat: joissain kohdissa en päässyt liikkumaan ja ahdistus ja pelko olivat läsnä. Miettiessäni tuota kun en päässyt liikkumaan, mieleeni tuli sen vastakohta vapaus ja mitä Haloo Helsingin biisissä ”Vapaus käteen jää”  https://youtu.be/6IhnydCct80  lauletaankaan: ”Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa…” Mutta entä jos sulta viedäänkin vapaus, mitä sulle sitten jää? Tätä olen pohtinut usein miettiessäni niitä kertoja kun multa on riistetty vapauteni

 

 

 

Vielä paluu positiiviseen: kaikkein parasta on päästä sanomaan hyvää ystävänpäivää face to face ja halaten kiittää ihanasta ihmisestä elämässä, mutta luonnollisesti on mahdotonta nähdä kaikkia eritoten tuona yhtenä päivänä vuodessa, silloin kortti on toisteks paras vaihtoehto. Kuten usein sanotaan tehdessäsi jollekin hyvää, palaa se hyvä joskus takaisin luoksesi, niin minulle kävi. Ystäväni ei ollut lainkaan odottanut korttia ja onnistuin ilahduttamaan häntä, hyvä mieli palasi luokseni kuullessani asiasta. Se ihana tunne kun onnistut piristämään toista vain pienellä hyvällä eleellä, vieläkin hymyilyttää ja tulee hyvä olo. Ilo, onnellisuus, ystävyys. ❤

 

 

 

 

 

-Elina

Uusvuos #2

1.1.2017 jotain positiivista

Vaikka eiline ehtoo meni miten meni onneks tänään on menny paremmi, ainaki toistaiseksi. Vaikka edellisen vuoden viimeiset tunnit menivätkin kurjasti niin tää uusi vuosi alkoi sittenkin auringon paisteessa (vaikka vain kuvainnollisesti).

 

Tosiaan vietin laatuaikaa pikkuveljen kanssa saunalla n. 2,5h, pesulle lähdimme klo 0.30 tietämillä. Päästimme pari pientä rakettia hengiltä ja muutenkin katselimme raketteja, jotka saunallemme näkyivät. Olimme jo menossa yläkertaan, kun muistin saunan pesään kypsymään jääneet maissintähkät. Kovin kauaa ei tarvinnut miettiä menisimmekö yläkertaan vai alakertaan syömään iltapalamme. Yläkerrassa näet olisi pitänyt olla hissunkissun pimeässä ja alakerrassa saimme vapaasti jutella. Nukkumaanmeno yllättäen hieman viivästyi kuinkas muutenkaan (vähän kolmen jälkeen).

 

Tässä tämän aamun tunnelmia:  Jahas se on jälleen uusi vuosi kävelty käyntiin. Herätys oli hieman seittemän jälistä, hetki sitten palailtiin mökkiin (vähän vail klo 10). Kylä tuli kierrettyä alkaneen vuoden kunniaks kuten juuri päättyneenäkin vuonna. Kova mulla oli yritys taittaa nilkkani asfaltin reunassa (avaan edellisen viittauksen tuossa alempana), mutta vältyimpä kumminkin (Onneksi tässä on melkeen koko vuosi aikaa (siis sillä hetkel 364 päivää 13h 43 min). Nyt voikin laittaa uuestaan maate (miesväki kun ei ole vielä ensmäistäkää kertaa päässy ylös) ja ottaa vaikka pikku torkut. ;)

 

Mua huvitti myös se et vuotta oli ehtinyt kulua suunnilleen yhdeksän tuntia ja olin jo ehtinyt telomaan itseni. En tietenkään mitenkään pahasti, ihan minimaalisesti vain, mutta pointti. Juu tiedän, etten ole läheskään tapaturma-alttein henkilö, mut aina silloin tällöin. Saas nähdä mitä vuosi tuo mukanaan, kertta se näin alkoi.

 

Niin ja siinä ysin aikoihin alkoi hiljakseen sadella lunta. Eihän sitä paria senttiä enempää tullut, mutta maan saimme valkoiseksi ja valoisuus lisääntyi huomattavasti. Nythän alkuvuotena pitäisi tulla kovat pakkaset, toivottavasti tuleekin. Pakkasten jälkeen saisi tulla vihdoin sitä kauan kaivattua lunta ja mahdollisimman paljon.   Lumisateen myötä fiilikseni parani entisestään.

 

 

 

Niin siitä nilkan telomisesta:  Toisena pääsiäispäivänä 2014 samanlaisella lenkillä, taitoin vasemman nilkkani oikein kunnolla asfaltin reunan korkeuseron vuoksi. Jäin siis (ihan tyhmän asian vuoksi) äidistä ja Railista jälkeen, joten tietysti otin pienen sprintin ja juoksin heidät kiinni. Sain heidät melkein kiinni joten olin jo hidastamassa juoksuani, mutta se ei auttanut mua. Vahingossa astuin puolittain asfaltin reunalle, nilkkani taittui ja kaaduin. Hetken olin hieman tokkurassa, mutta äidin ja Railin avulla pääsin jaloilleni. Tapahtumapaikalta oli mökille enää n. 3,5km. Aluksi olin varma, että kävelisin loppumatkankin (saman tyyppinen kävi joskus aiemmin ja taitettuani nilkkani pahasti kävelin sinä päivänä vielä useita kilsoja). Pääsin jaloilleni äidin ja Railin tukemana, jalkaan ei sattunut ollenkaan tai vain minimaalisen vähän. Seuraavaksi tajusin makaavani maassa, kaaduin kirjaimellisesti suorilta jaloiltani. Kipu iski vasta silloin. Jonkin aikaa makasin/istuin maassa ja tasasin paineita.

Älkää kukaan kysykö millä todennäköisyydellä ohi ajoi ambulanssi, joka oli siirtoajos. (Äitini ja Raili ovat lenkkeilleet kyseistä tienvartta about 20 vuotta eivätkä he ole koskaan nähneet sillä matkalla (3km) ainuttakaan lanssia!) Tietty he tulivat tarkistamaan tilanteen. Lopputulos: en pystynyt edes laskemaan jalkaani maahan ja isäni tuli hakemaan mut autolla. Raililta sain kyynersauvat joita jouduin käyttämään elokuuhun asti (yht. 4kk), aluksi tietysti liki koko ajan, loppupuolella vain pidemmillä matkoilla. Lisäksi kiitettävän vahvoja kipulääkkeitä (varsinkin Panacod) söin niiden kuukausien aikana lievästi sanottuna liikaa. Mm. pääsin S-markettiin kesätöihin 6h ma-pe x2 viikkoa. Työpäivästä selvitäkseni olin käytännössä koko ajan pöhnässä, koska en voinut siellä käyttää keppejä, olivat kipulääkkeet ainut vaihtoehto. Tähän viittaan nilkan telomisella.

 

 

 

Vielä kerran hyvää tätä vuotta!
-Elina

 

Ps. Kirjoittelun määrästä näkee heti, että olen lomalla. Koulu ei vie kaikkea aikaani, joten ehdin kerrankin purkamaan ajatuksiani kunnolla.

Älä naura haaste

30.10.2016 Yleinen

Kuvasin mr.odesonin kanssa älä naura haaste videon noin 3 viikkoa sitten. mr.odeson on youtubaaja ja yksi parhaista kavereistani.

Siinä videossa me yritimme naurattaa toisia tekemällä hauskoja juttuja tai jotain muuta hauskaa. Kumpikaan ei voittanut kisaa niinpä sanoimmeemogi-1799208_960_720 että laittakaa kommentteihin että kumpi teidän mielestä voitti. Olimme molemmat lähellä nauraa mutta ei kuitenkaan tullut naurua onneksi ulos.

Elämä on liikettä ja pysähtymistä

26.10.2016 Yleinen

Opettelen viihtymään uuden, lyhyen tukkani kanssa. Jätin kampaamon lattialle itsestäni lopulta vain palan, jonka olin omaksunut osaksi identiteettiäni, mutta jonka leikkaaminen oli vain asennekysymys. Minulla on kevyt ja rohkea olo. Katson peiliin enkä ainoastaan opettele viihtymään hiusteni kanssa. Herään miettimään sitä, miten itsensä kanssa on kokonaisuudessaan opittava viihtymään. Rentoutumaan. Liikkumaan, mutta myös pysähtymään.
Havainnollistan nyt hieman sitä, millaista elämäni oli niinsanottuina kiirevuosinani ja mitä olen siitä oppinut.

Minulle tuttua on tunne siitä, kun hengitys on epätasainen ja väsymys painaa silmäluomia ja jalkoja, mutta on pakko jatkaa eteenpäin. Koulun jälkeen on tunti aikaa pyöräillä treeneihin ja antaa parastaan, illalla hoitaa koulutyöt kunnialla ja ennen nukkumaanmenoa käydä juoksulenkillä. Aamulla sama alkaa alusta. Viikonloput täyttyvät hommista ja lomailu tuntuu turhalta; miksi hukata aikaa sohvalla makaamiseen?

Joka päivä kaikkialla ympärillämme tapahtuu liikettä ja pysähtymistä. Liikennevalot neuvovat pysähtymään ja kertovat, koska saamme lähteä liikkeelle. Heittäessämme pallon ilmaan se laskeutuu, pomppii aikansa ja lopulta väistämättä pysähtyy. Ikiliikkujaa ei ole kyetty keksimään, ja fysiikan lain mukaan kaiken liikkuvan on joskus pysähdyttävä. Painovoima vetää liikkuvaa kappaletta kohti maata, ja tämän johdosta heittäessä mitä tahansa ilmaan, se palaa aina takaisin maanpinnalle pysähtymään. Tämä kaikki pätee myös ihmiseen. Kukaan ei jaksa ikuisesti, ja jos ihminen ei itse ymmärrä pysähtyä, niin luonto hoitaa pysähtymisen hänen puolestaan. Elämä on liikettä ja pysähtymistä, ja kumpaakaan ei ole ilman toista.

Aina pysähtyminen ei ole niin konkreettista, kuin esimerkiksi linja-auton pysähtyminen viittoessa kuskille. Molemmat, fyysinen sekä henkinen pysähtyminen, ovat liikkeen ohella välttämättömiä elämässä. Itse ymmärrän henkisen pysähtymisen käsitteen jotenkin sykähdyttävänä kokemuksena. Tällainen saattaisi olla mistä tahansa mielenterveydellisestä sairaudesta toipuminen, uskoon tulo, tai johonkin muuhun asiaan herääminen. Henkinen pysähtyminen saattaa parhaimmillaan muuttaa koko elämän. Ongelmia ei ratkaista tarpomalla niiden läpi, vaan pysähtymällä niiden keskelle ja kohtaamalla ne ajatuksella. Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun kokee jotakin silmiä aukaisevaa, se herättää pysähtymään kesken liikkeen. Kun taas pysähtyy kesken liikkeen, se herättää avaamaan silmät.

On melko ironista, että kaikelta vaaditaan pysähtymistä liikkeen keskellä, mutta aika kulkee ikuisesti pysähtymättä. Juuri tästä syystä ihminen helposti suorittaa elämäänsä, jotta ehtisi tehdä aivan kaiken, mutta unohtaa liian nopeasti, että hetken hengähdys ei tosiasiassa ole hukkaan heitettyä aikaa. Usein juuri parhaimpia hetkiä elämässä ovat hetket, joina ihminen ei katso menneisyyteen eikä tulevaisuuteen, vaan heittäytyy ajan vietäväksi. Hetkessä eläminen vaatii tietynlaista pysähtymistä jokaiselta. Omalla kohdallani sitä tapahtui harvoin. Kun se tapahtui, se tapahtui yleensä vahingossa. Tällaiset päiväkirjoissani muistissa olevat vahingot ovat kuitenkin sen aikaisen elämäni parhaimpia päiviä.

13.2.2013, Keskiviikko klo 22:10
”Tänään otin itselleni aikaa vahingossa. Niin, tämä oli yksi niistä harvoista päivistä kun minulla ei ollut mitään menoa. Ei niinkään etten olisi tehnyt koulujuttuja tai jotain muuta fiksua, mutta minulla ei ollut edes sellaista tekemistä. Kävin lääkärin pyynnöstä taas labrassa tarkastuttamassa veriarvot ja kotimatkalla jäin antiikkikauppaan etsimään vanhoja valokuvia. Rakastan niitä. Todellinen syy taisi kuitenkin yksinkertaisesti olla se, etten halunnut mennä kotiin potemaan huonoa omatuntoa siitä etten tee mitään fiksua. Tajusin aika pian ettei minulla ollut kotiavaimia, hanskoja, lompakkoa… Olin unohtanut ne kotiin. Ulkona oli jo pimeää. Päätin kävellä kotiin ja tiedostaen että ketään ei olisi kotona vielä pitkään aikaan, kävelin vielä kauemmas. Kiersin ylikulkusillan kautta ja katsoin sen päältä kiireistä liikennettä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut mihinkään kiire, ja se tuntui oudolta. Juoksin ylös ja alas Raunistulan koulun portaita, ja lopulta alas jalkakäytävälle. Kävelin hitaasti ja nopeasti, lopulta päätyen Koroisten ristille. Se on kaunis. Niin kaunis. Minusta tuntui kuin jokainen puu ja huurteinen heinänkorsi olisi ollut jotenkin erityisen hieno tänään. En malttanut lähteä vaikka oli kylmä. Lauloin hiljaa ja makasin hangessa ja hymyilin. Minulla oli onnellinen olo… Tämä oli päivä jona mieleni jätti minut rauhaan. Ehkä sain taas voimaa jatkaa tätä taistelua. Sain melkein puoli päivää lomaa tästä sairaudesta.”

 Elämä on sitä, että alitajunta jättää avaimet kotiin. Elämä on sitä, että ympärillämme on paljon pieniä iloja, jotka on vain opeteltava näkemään. Se hieno juttu tässä sairaudessa on, että kun silmät ovat tarpeeksi kauan auki ainoastaan omalle sisäiselle maailmalle ja niiden kauhuille, niin silloin harvoin kuin ne aukeavat ulkomaailmaan, se on aika uskomatona. Välillä minusta tuntuu, että niinä hetkinä näen maailmasta vielä enemmän kuin kukaan muu.

 7.7.2012, Lauantai klo 22:50
”Kävelin äsken talomme edustalla. Koirat olivat vapaana, ja minäkin tunsin itseni henkisesti vähän vapaaksi. Taivas oli siniharmaa, mutta siinä oli vaaleita reikiä… Minua ei paleltanut yhtään, vaikka oli keskiyö ja normaalisti palelen aina. Luna ulvahti riemukkaasti kun se löysi maasta jotakin. Minä katsoin ensin ylös kesäöiselle taivaalle ja sitten alas jalkoihini ja näin rikkinäiset tennarit ja paljaat sääret mustelmilla –kuten aina. Jalat seisoivat maassa vierekkäin kaikkea muuta kuin tukevasti. Ne ovat vasta saamassa voimiaan takaisin; mutta minä elän.”

 20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Kohta viikon verran on satanut kaatamalla, mutta tänään ahdisti ja lähdin sateeseen. Tietysti Koroisten ristille, mihin muuallekaan. Siellä otin hupun pois päästä ja annoin sateen sataa kasvoille ja kastella hiukset. Yritin hengittää. Jotain muuta kuin stressiä, koska stressi on tunkkaista. Tulin läpimärkänä kotiin, mutta helpotti.”

 Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun nämä kaksi ovat tasapainossa, riittää energiaa liikkeeseen, ja kärsivällisyyttä pysähtymiseen. Edelleen välillä hukutan pahoja tuntemuksia tekemiseen, opiskeluun, siivoamiseen… Pitäisi jaksaa uudelleen ja uudelleen palata totuuteen ja muistaa, että ihminen ei liiku ikuisesti. Asioiden karkuun juoksemiseen käytetty energia ei ole todellista energiaa, se on tahdonvoimalla keinotekoisesti tuotettua valheellista energiaa. Lepo on ensimmäinen askel ratkaisuun. Se mahdollistaa energian ratkaisun löytämiseen ja asioiden oikeanlaiseen kohtaamiseen, sekä sellaisiin asioihin mukaan menemiseen mistä ei ole mitään hyötyä, mutta mistä on sitäkin enemmän iloa. Ja ilo on myös hyödyllistä. Se on hyödyistä parhain.

9.1.2015, Perjantai klo 19:22
”Enemmän elämässä katuu sitä mitä jätti tekemättä, ei sitä mitä tekee tai teki. Mitä elämää on kieltäytyä kaikesta? Haluan mennä tilanteisiin, tehdä ja nähdä, kokea uutta ja poistua mukavuusalueelta. Ei mikään koskaan ole mukavuusalueella ellei sinne uskalla koskaan mennä. Pikkuhiljaa kehän ulkopuolelle, pieni askel kerrallaan.”

19.6.2016, Sunnuntai klo 18:35
”Jotenkin sain kerättyä sen väsyneen Edenin sieltä kuopasta yhdeksi yöksi. Kaikki meni hyvin. Uusia kavereita… Ei mitään sydänystäviä, mutta sellaisia joiden kanssa on täydellistä viettää yksi kesäyö ja sen jälkeen moikata kadulla jos tulee vastaan. Kaikenkaikkiaan ilta ei ollut mitenkään superihmeellinen, mutta ihmeellistä olin minä itse. Tai se fiilis itseni sisällä… Miten olin avoin ja mukana kunnolla jossain taas pitkästä aikaa. Miten pystyin siihen vaikka olen niin väsynyt kaikkeen. Onneksi menin. Kaikelle ei tarvitse sanoa ei vaikka elämä onkin päälaellaan.”

31.10.2016, Maanantai klo 22:25
”Alkoholia en halua juoda paljoa, mutta jos juon, niin haluan käyttää sen ’hyödyksi’. Tanssia ja olla sopivasti sekaisin. Unohtaa kaikki muu, ja muistaa vain vapaus. Täytyy myös sanoa että juon niin harvoin, että ei tarvita paljoa siihen että olen vähän humalassa. Ja niin vähän olinkin. Usko tai älä, pysähdyin välillä vaan katsomaan ympärilleni ja hämmästelemään oliko se totta. Minulla oli hauskaa. Ihan random seurassa josta kuitenkin osa oli vanhoja kavereita ja loput uusia, mutta tuntui että rakastin kaikkia. Eikä se johtunut vain alkoholista. Nostin kädet ilmaan ja suljin välillä silmät ja kun avasin ne, minulla oli yhä hauskaa. Ne ihmiset eivät tienneet mitä se ilta minulle merkitsi.”

1.11.2016, Tiistai klo 21:32
”Toivon että nukkuisin edes vähän paremmin ja että olisin vähän terveempi niin jaksaisin taas ottaa vastaan uuden kokemuksen josta toivon niiiiin paljon että se olisi yhtä hyvä kuin muutamat aikaisemmat. Ne sellaiset kokemukset potkivat minua. Sillälailla hyvällä tavalla. Lempeästi.”

16.1.2017, Maanantai klo 15:51
”Kun on lupa mennä ulos pitkän sairaslomajakson aikana vain harvoin, on aika ihanaa kun sitten saa viimein tehdä sen kunnolla. Se tuntuu samaan aikaan kotiin paluulta ja siltä kun olisi uudessa paikassa. Se on jännittävää, kivaa, ja toivoa-antavaa.”

 Nyt kun kaikki on rauhoitettu ja istun tässä, kirjoittamassa ja pala palalta hoksaamassa mitä olisin voinut tehdä toisin, mietin myös sitä, millä saan itseni takaisin elämään. Sehän se haaste alun perin oli. En halua käyttää vuotta ainoastaan penkoen vanhoja juttuja. Kun nostan pääni päiväkirjoista ja tietokoneesta, haluan olla tässä päivässä, ja tässä hetkessä. Haluan olla siinä niin vahvasti kuin niinä pieninä hetken palasina, joina olen välillä herännyt sairauteni keskeltä. Mutta nyt haluan olla siitä hereillä koko ajan.

Punakynä

3.10.2016 Yleinen

Menneisyyteeni perehtymisen myötä olen ennenkaikkea miettinyt miksi minusta tuntui viimeiseen asti siltä, että kaikki on hallinnassa. Kuitenkin uskon melko alusta asti tienneeni ihan hyvin että näin ei ollut. Missä kulkee se maaginen raja, jonka kohdalla tajuaa, että mikään ei ole enää hallinnassa? Missä menee se raja, jonka kohdalla saa katkaistua kaiken ennen kuin ollaan jo liian pitkällä? Toivoin, että lukemalla päiväkirjojani olisin löytänyt vastauksen tähän kysymykseen ja osannut kertoa mikä oli se selkeä kohta, jossa kaikki meni pieleen. Halusin sen hyppäävän eteeni mutkattomana, jotta voisin tarjota ihmisille yksinkertaisen vastauksen, joka estäisi heitä ylittämästä rajaa.

20.1.2011, Torstai klo 16:30
”Ne ovat piilottaneet vaa’an johonkin. Olin jo alkanut tottua siihen, että tarkkailen lähes joka päivä painoani ja syön sen mukaan ylimääräisiä juttuja kuten välipaloja. Niitä olen vähentänyt. Ei tee myöskään iholle/hampaille hyvää. Luin, että hampaat pystyvät kestämään 5-6 syömiskertaa päivässä. Minun tavoitteeni on 3.”

”Koulussa ei tarvitse syödä. Voin jotenkin paremmin ilman sitä! Tiedän, että pitäisi syödä 2 lämmintä ateriaa jne. Mutta jotenkin… Tai siis… Jos pärjää vähemmälläkin? Minulla on järki päässä. Haluaisin vain olla ikään kuin rajalla.”

”Tavallaan se on kivaa kun ihmiset sanovat että olen laiha, mutten halua liikaa huomiota. Ihan sama mitä ihmiset ajattelevat, haluan itse olla onnellinen.”

 22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”Löysin vaa’an! Se oli äidin ja iskän makkarissa, ison vaatekaapin alla. Olisin tyytyväisempi jos painaisin puoli kiloa vähemmän. En tiedä miksi. Tasaluku olisi vaan jotenkin jännempi. Periaatteessa minulle on ihan sama mitä painan, kunhan en näytä siltä. Niin ainakin olen ennen ajatellut…”

”Tämä on oman itseni välinen pieni operaatio. On hieman jopa raskasta aivoille, kun joudun koko ajan miettimään mitä voin sanoa ääneen ja mitä en. Nykyään en kuitenkaan enää sano juuri paljoa. Ei huvita. Vaivun useammin omaan ’laatikkooni’ ja sulkeudun ulkopuolelle, vaikka olen fyysiesti läsnä.”

 7.2.2011, Maanantai klo 23:33
”Äiti ei tiedä että käyn yhä vaa’alla. Hän on sanonut minulle että on heittänyt sen pois. Mutta ei hän ole. Minä löysin sen taas, heidän vaatehuoneestaan kenkien alta. Välillä tajuan, että tämä on sairaus, välillä tunnen olevani ihan terve. Minusta kuitenkin tuntuu, että tämä on yhä hallinnassa… Olen ylittänyt rajan, mutta… Jotenkin vaan tiedän, että järki on tallella.”

 29.12.2011, Torstai klo 16
”Minut vietiin isovanhemmille koska minua ei kuulemma uskalla jättää vielä yksin niin pitkäksi aikaa koska saatan liikkua/oksentaa/vahingoittaa itseäni. Se on totta. Mutta minun pitää itse päästä kierteestä irti.”

”Olen miettinyt paljon elämääni ja tätä kaikkea, mutta joka kerta tulen umpikujaan. Minusta tuntuu kuvainnollisesti siltä, että olen aloittanut labyrintin rakentamisen. Aluksi se oli leikkiä, mutta pikkuhiljaa laajensin ja laajensin sitä, ja lopuksi en löytänyt enää pois. Ja täällä olen, edelleen. Harhailen omassa solmussani. Läheiset huutavat minulle ja pyytävät seuraamaan ääntä oikeaan suuntaan, mutta ne eivät ole ainoat äänet jotka minulle huutavat.”

Vastaus ei paljastunut teksteistä niin yksiselitteisenä kuin toivoin. Olin kirjoittanut paljon syömisen hallinnasta ja sitä seuraavasta hyvästä olosta, mutta myös masentuneista tuntemuksista ja alakuloisuudesta. Ensimmäinen havaintoni oli, että nämä kaksi täysin erilaista aihetta lisääntyivät kirjoituksissani samassa suhteessa. Vähitellen muu elämä tippui aukeamilta pois ja jäljelle jäivät vain ne kaksi. Syömisen hallinnasta johtuva hyvä olo, sekä silloin tuntemattomista syistä johtuva äärimmäisen paha olo. Yhä eteenpäin lukiessani nämä kaksi asiaa yhdistyivät ja jäljellä oli enää masentuneisuus ja syömisongelmat. Hyvä olo oli poissa. Aukeama aukeamalta aihepiirien variaatio supistui supistumistaan ja vei minua yhä lähemmäs sitä synkkyyttä mikä seurasi tätä kaikkea.

Kaikissa käymissäni hoidoissa pyrittiin aina selvittämään kumpi tuli ensin: Anoreksia vai masennus. Minulta kysyttiin sitä joka paikassa. Vaihtoehtoja analysoitiin ja punnittiin. Yritettiin palata kaiken alkuun, vaikka kaikki oli vasta alussa. Kumpi sitten tuli ensin? Se jäi aina arvoitukseksi, joten keskityin nyt erityisesti löytämään johtolankoja jotka toisivat minut lähemmäs ratkaisua. Yritin lukiessani rekisteröidä kaiken siihen liittyvän, mutta vastaus ei vieläkään kirkastunut täydellisen ymmärrettävänä. Se vaati ajatustyötä ja asioiden pohtimista.

Kaikkien vuosien jälkeen löysin viimein avaimet arvoituksen ratkaisuun, kun osasin yhdistää oikeat asiat. Koko sairauden ymmärtäminenhän perustuu lopulta taitoon ja haluun vetää viivoja asioiden välille. Sen olen oppinut psykoterapiassa.

Jos olisin vuonna 2011 tiennyt, että alakuloisuuteni liittyy syömisen vähentämiseen, olisin ehkä voinut pysäyttää kaiken. Jos olisin silloin osannut vetää viivan näiden kahden seikan välille, olisin tehnyt sen paksulla punakynällä. Mutta miten olisinkaan voinut ymmärtää niiden yhteyden? Kaiken alussa tuntui, kuin syömisen hallinta olisi ollut se ainoa ilo. Miten olisin voinut tajuta, että tuo ainoa ilo oli juuri se asia joka veti minua syvemmälle pahaan oloon.

Miksi kaikki sitten tuntui paljon myöhemminkin vielä olevan hallinnassa? Koska sairaus oli juurtunut kiinni. Kaikki oli sairauteni hallinnassa, ja olin kadottanut rajan itseni ja sen välillä. Olin sokeana ensin ylittänyt rajat, ja sitten kadottanut ne.

Nyt kun asiayhteydet on saatettu omille paikoilleen, haluaisin vetää sen mainitsemani punaisen viivan kaikkien syömishäiriöisten silmien alle. Haluaisin piirtää sen niin paksulla tussilla, että sairaus kompastuisi rajalle, ja ihmiset sen pauloissa heräisivät huomaamaan mikä on todellista hyvää oloa ja mikä ei. Haluaisin sytyttää lampun, joka valaisisi tiedon siitä, mistä paha olo oikeasti johtuu. Se olisi niin kirkas lamppu, että pimeys loppuisi ennen kuin se olisi niin syvää, että valo ei enää yltäisi lopettamaan sitä.

Tiedän kuitenkin että sairautta vastaan taisteleminen ei ole niin helppoa. On vaikeaa uskoa, että hyvä olo voi aiheuttaa pahaa oloa. On hankalaa erottaa toisistaan itsensä hallintaa ja itsensä hallinnan hallitsemista. On haastavaa kääntää ylösalaisin pyörähtäneet ajatukset takaisin oikein päin. Silti haluan uskoa, että ennen tätä kaikkea on mahdollista herätä ja huokaista helpotuksesta.

 

 

Mitä ihmettä??

1.10.2016 Mahtava fiilis

Tällä kerralla en vatvo asioita kuten kuinka huono olen, itsetuhoisuudestani.. vaan tämä postaus kuuluu kategoriaan ”poikkeus vahvistaa säännön” nimittäin sen säännön, että kirjoittaisin vain negatiivisista asioista. Tai varsinaisesti ei tämä ole ensimmäinen kerta kun kirjoitan positiivisista asioista, mutta ainakin positiiviset päivitykseni kuuluvat vähemmistöön.

Todellakin mua ihmetyttää yks asia, se asia liittyy minuun itseeni. Ihmetykseni aiheuttaja on mun mielialani, fiilikseni, nimittäin tajusin tuossa jokin aikaa sitten olevani aikaslailla hyvällä fiiliksellä. Tuntuu ettei sanoja minä ja hyvä fiilis voisi ahtaa samaan virkkeeseen, kaipa sittenkin voi.  Hieman mua häiritsee, ettei mulla oo aavistustakaan mistä tää iloinen fiilis tulee, ketä/mitä tästä saan ”syyttää”. No jääköön arvoitukseksi, kuulukoon osastoihin ”tätä en ymmärrä” ja ”maailman suuret mysteerit”.

Kaikella loogisuudella ajateltuna mun fiiliksen pitäis olla kaikkea muuta kuin hyvä. Mulla nimittäin on maantieteen aluetutkimuksen deadline maanantaina, joululeiriä pitäis suunnitella kaikella tohinalla, matikan kurssin lopputyö pitäis tehdä, myös tiistaina alkavan koeviikon eteen pitäisi tehdä jotain (koekeet mulla on ti 4.10 maantiede GE4S, ke 5.10 äikkä AI6, ma 10.10 historia HI4 ja vielä ti 11.10 matikka MB7S).  Kaiken järjen mukaan mun pitäis olla super stressaantunut, mutta ilmeisesti joku päätti, että otan tänään vapaapäivän stressistä, hyvä päätös.

Mun hyvään fiilikseen luultavasti vaikuttavat mm.: 1. Se että nyt on kolmena päivänä satanut vettä. Heii hetkinen anteeks mitä, miten sade voi vaikuttaa positiivisesti?! Yleensä sateinen sää just masentaa mua. Tällä hetkellä löysin sateesta hyvän puolen: suurin piirtein koko Suomessa ei ole aikoihin satanut pisaraakaan => metsät ovat kuivia => sienet eivät saa vettä, joten ne kuivuvat, eivätkä kasva. Olen tänä vuonna käynyt vasta kahdesti suppismetsällä yhteensä saalista on kertynyt hieman alle 10l. Nyt kun vihdoin mun ja monien muiden sieni-intoilijoiden toiveet sateesta täyttyivät, aion mennä viikonloppuna sienimetsään aivan väkisin, vaikka senkin uhalla, ettei mun aikatauluni sitä kovin hyvällä katsoisikaan.  2. Varsinkin tänään on tuullut ja paljon. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta yritän sönkätä jotain. Pari mun kaveriani tietävät tämän jutun. Tämä kuuluu asioihin joista tietää vain muutama ihminen, mikäli useammat tietäisivät mut oikeasti leimattaisiin lopullisesti hulluksi ja päästään vajaaksi. Jotenkin olen muutaman viime vuoden aikana tykästynyt tuuleen, joo on ärsyttävää pyöräillä vastatuuleen yms. mutta.. Jotenkin koen tuulen turvalliseksi, tuuli rauhoittaa. Varsinkin silloi kun tuulee paljon pystyn paremmin käsittelemään ja hallitsemaan sisälläni myrskyävät tunteet, tuntuu kuin olisin yhtä tuulen kanssa, saan tuulesta myös energiaa ulle tulee samankaltainen fiilis kuin elokuvassa Frozen huurteinen seikkailu, kun Elsa laulaa kappaleen Let it go (suom. Taakse jää). En saa ajatuksestani kiinni minkälainen tuo Elsan tunnetila on ko. kappaleessa alkaen kohdasta 1.27, tavallaan jo 1.00, mutta jotain niin samankaltaista tunnen itsekin.

 

 

 

Mun on myös aivan pakko laittaa edellisestä kappaleesta myös yks toinen versio, joka nyt vaan on niin paras :)

 

 

 

 

3. Simppelisti viikonloppu alkaa, vaikkakin se on aika täynnä kouluhommia.  4. Myös se että olen kuunnellut koko illan hyvää musiikkia, vaikkakin Loop toistaa samoja biisejä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, onneksi se ei sentään ränkkää jotain maailman surkeinta biisiä. Laitan tuohon alle yhden tämän hetkisistä suosikki biiseistä, en osaa selittää miksi, mutta eniten pidän aivan biisin alusta (=muutamat ensimmäiset sekunnit). Tämä biisi nyt vai on tällä hetkellä se joka iskee täysillä, myös tästä on helppo huomata minkälaisesta musiikista pidän erityisen paljon <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3  +kaunis tausta videolla :)

 

 

 

 

Mun piti kymmenen aikaa viedä koira ulos koppiin, muuten sillä sisällä on sille tukalan kuuma. Ajattelin ettei koira tuskin laita vastaan jos kävellään pikkuisen matkaa, se saa paremmin toimitettu asiansa. Ulkona oli melkein pilkkopimeää, taivas oli liki pilvetön, taivaalla loistivat miljoonat tähdet ja tuuli. Oli niiin kaunis ilta. Koska kerran partiolainen, aina partiolainen lauleskelin kaksi ehdotonta suosikkiani: Ilta pimenee ja Tää ystävyys ei raukene. Kummastakaan en löytänyt kovin hyvää versiota, toisesta (Ilta pimenee) sentään säädyllisen, mutta toisesta en senkään vertaa. Jokainen partiolainen on varmasti kuullut molemmat biisit, joten suokaa anteeksi biisien tekijöille surkeat versiot, jotka eivät päästä biisejä oikeuksiinsa. Kappaleesta Ilta pimenee mun on ihan pakko todeta,  että olen aikoinaan oppinut laulamaan ko. kappaleen kaanonina (kaiketi oikea sana) anyway toistetaan joka kerta kahdesti mitä laulettiin esim. ”Ilta pimenee, ilta pimenee, tulen liekkimme, tulen liekkimme, tietä valaisee, tietä valaisee, vaeltamaamme, vaeltamaamme..”

Ilta pimenee 

Ilta pimenee tulenliekkimme
tietä valaisee vaeltamaamme.

Jalanjälkineen tämä vanha tie
maahan kaukaiseen kaivattuhun vie.

Rantaa kaukaiseen, rauhan satamaan,
sydän hiljainen tiellä johdetaan.

Ristin vanhan luo, joka elämään
sovituksen tuo, Hänen veressään.

Ilta pimenee, tulenliekkimme
tietä valaisee, vaeltamaamme.

 

 

 

Tää ystävyys ei raukene

Tää ystävyys ei raukene, vaan kestää ainiaan.
On suuri silloin riemumme, kun jälleen kohdataan.
Tiet kauas voivat loitota, jää muistot sydämiin.
Siis vielä kiitos kaikesta ja terve näkemiin.

Should auld acquaintance be forgot and never brought to mind?
Should auld acquaintance be forgot and days of auld lang syne?
For auld lang syne, my dear, for auld lang syne,
we’ll take a cup of kindness yet for auld lang syne

Tiet kauas voivat loitota, jää muistot sydämiin.
Siis vielä kiitos kaikesta ja terve näkemiin.

 

 

 

 

Lähdempä tästä vihdoin ja viimein nukkumaan, kello lähentelee kahta yöllä, hups. Tän kirjoittaminen oli kyllä täysin muutaman tunnin unien menettämisen arvoista. Toivottavasti jollakulla muullakin on hyvä fiilis :)  Ilta musakseni valitsen ehdottomasti: beautiful now zedd ft jon bellion <3

 

 

-Elina

Kohti kesää kovalla vauhdilla

23.5.2016 Yleinen

Moikka!

Ei ole taas pitkään aikaan tullut runoiltua tänne yhtään mitään ja tänään oli sellanen fiilis, kun kerrankin on taas aikaa, että nyt pitää kirjottaa :)

Aivan hirmusen nopeesti on aika taas menny! Justhan vasta lumet suli ja sää alko lämmitä ja nyt koivuissa on jo lehdet ja sääkin on niin lämmin! Voi vitsit, kuinka oonkaan oottanu sitä, että kun aamulla kävelee bussipysäkille, että kuulee lintujen laulavan :)

Mutta joo, mun elämä on ollu niin kiireistä nyt viimisen kuukauden ajan, että ei meinaa ite ees mukana pysyä! Mutta siitä huolimatta hyvää kuuluu, vaikka onkin välillä ihan sekasin päivistä :)

Oikeestaan tois hyvä fiilis kokonaisuudessaan: vihdoinkin yo-tulokset tuli ja olin tosi tyytyväinen omaan suoritukseen, vaikka sanotaankin (mikä lie myytti), että 2. luokalla kirjotukset alottavat kirjottaa huonommin kun 3. luokalla, joten ylitin ainakin itteni! Lisäks mun aivan mahtavalla teatteriporukalla on para aikaa menossa kevätnäytökset ja se on meille iso asia, että saadaan tehä sitä juttua, koska se vaan on meille tärkeetä ja koko se scene, kenen kans on tehny joulukuusta asti ”töitä” nuorisoteatterissa ja ollu osana sitä kokonaisuutta, antaa hyvää voimaa ja paukkuja vielä viimisillekin viikoille kouluun, joten kiitos siitä! :)

Toivottavasti tekin saatte voimaa ja tukee joltain tai jostain teille tärkeestä jutusta! :)
Hyvää loppu kevättä kaikille ja kouluja käyvät; vielä hetki, sit se on siinä, ja sit ketä töissä on; kyllä se loma sieltä kans tulee! :)

~ annika

Mikä saa sinut iloiseksi?

21.2.2016 Raamatusta

Minut sai viime maanantaina iloiseksi esimerkiksi pastori Ville Pitkäsen pätkän uusi jakso, jossa hän oli lasten leikkipaikalla ja pomppi laitteella :D Se sai naurun kaikumaan autossa.. Toiseksi minua ilahdutti suuresti, kun saavuin Kauhavalle Evijärven suunnasta ja näin rekan hytissä, molemmin puolin+, Helsingin IFK:n riittävän isot kilpilogot :D, se sai minut välittömästi huutamaan IFK! Monenlaiset asiat voivat saada meidät iloitsemaan enemmän tai vähemmän, toisinaan tuntuu, että meidän olisi hyvä iloita arjen keskellä pienistäkin asioista, sen sijaan, että valittaisimme ja näkisimme vain negatiiviset puolet asioista. Pysyvän ilon, olosuhteista riippumatta, saamme Herraltamme.

Nehemia 8:10

Nehemia sanoi vielä: ”Menkää ja syökää rasvaisia ruokia ja juokaa makeita juomia. Lähettäkää maistiaisia niillekin, joilla ei ole mitään valmistettuna. Tämä päivä on pyhitetty meidän Herrallemme. Älkää siis olko murheissanne, sillä ilo Herrassa on teidän väkevyytenne.”

Myönnän heti, irrotin yksittäisen jakeen asiayhteydestään, mutta katsotaan, mitä siitä irtoaa. Iloa voi varmasti ilmaista monin tavoin, tässä israelilaisia kehotetaan nauttimaan ruoasta ja juomasta ja lähettämään köyhille maistiaisia. Syöminen tuo monesti ihmiset kokoon ja silloin voi iloita keskinäisestä yhteydestä, siksi onnistumisen myötä joskus on hyvä tapa tarjota ystävälle ruoka ja iloita yhdessä! Vielä kansaa kehotettiin olla murehtimatta ja iloita Herran hyvyydestä. Siinä on meillekin tänä päivänä erittäin ajankohtainen ja tärkeä muistutus, ettemme anna ulkoisten olosuhteiden määrittää onnellisuuttamme, koska niihin emme voi rakentaa kestävän ilon perustaa. Olosuhteemme arjen keskellä muuttuvat monia kertoja nopeastikin, joten ei kyllä kannata niihin kiinnittää toivoaan ja onneaan. Sen sijaan meidän tulee Filippiläiskirjeen neuvon mukaan (4:3b) iloita siitä, että meidän uskovien nimet ovat elämän kirjassa! Siitä riittää kiitettävää joka päivälle.

Psalmi 37:4

Olkoon ilosi Herrassa, niin hän antaa sinulle mitä sydämesi pyytää. Anna tiesi Herran haltuun ja luota häneen, niin hän sen tekee.

Mikä mieletön Jumalan lupaus! Jos päätämme asettaa toivomme ja onnemme Herraan, hän antaa mitä kaipaamme. Tähän lupaukseen liittyy myös se, että kun pidämme Herraa luotettavana ystävänä ja auktoriteettinamme, annamme hänen ohjata elämäämme ja hän pitää meistä huolta päivittäin.

Psalmi 37:21–24, 38–40

Jumalaton ottaa lainan eikä maksa takaisin, mutta vanhurskas on armahtava ja antelias. Ne, joita Herra siunaa, perivät maan, mutta ne, jotka hän kiroaa, revitään juurineen maasta. Herra ohjaa sen miehen askeleet, jonka tie on hänelle mieluinen. Jos hän lankeaa, ei hän sorru maahan, sillä Herra tukee häntä kädellään.

Kaikki pahantekijät tuhoutuvat, jumalattomien loppuna on perikato. Mutta vanhurskaiden pelastus tulee Herralta, hän on heidän turvansa ahdingon aikana. Herra auttaa heitä ja vapauttaa heidät, vapauttaa jumalattomista ja pelastaa heidät, sillä he turvaavat häneen.

Meidät tulisi siis erottaa jumalattomista siinä, ettemme ole saitoja, vaan anteliaita, koska luotamme Jumalan huolenpitoon, emmekä anna rahan hallita meitä. Jos koemme Herran uskollisuutta ja siunauksia elämässämme, osaamme myös jakaa siitä muillekin, sitä Herra meiltä odottaa mielestäni. Huomaa, että kun osoitamme luottamusta Herraa kohtaan, olemme hänen mielensä mukaisia lapsia. Näin ystävyys- ja rakkaussuhde hänen kanssaan kasvaa ja opimme näkemään, kuinka hän on luotettava, tuli sitten lankeemuksia tai mitä tahansa vastaan.

Jos elät vaikeissa olosuhteissa nyt, voit ottaa nämä jakeet sydämeesi ja vedota niihin, koska Jumalan lupaukset ovat sataprosenttisesti voimassa tänäänkin. Hän itse vakuuttaa juuri sinulle, että hän on sinun turvasi juuri tällä hetkellä, eikä koskaan jätä eikä hylkää sinua. Kun sinä ja minä teemme oman osamme, turvaudumme hänen apuunsa, emmekä omaan apuumme, silloin hän näyttää valtasuuruuteensa ja osoittaa armonsa suuruuden! Eikö ole mahtavaa, että meillä on tällaisen epävakaan ja turvattoman maailman keskellä taivaallinen Isä, joka rakastaa meitä valtavasti ja tuo meidät murheen laaksoista hetkiin, joissa saamme kohdata hänen armonsa ja rakkautensa?! Mistään muualta emme löydä vastaavaa ikinä. Miksi näin on? Ehkä siksi, että hän on luonut meidät omaksi kuvakseen ja on päättänyt olla yhteydessä kanssamme. Hän halajaa yhteyttä meihin ja meillä on vapaus valita syvä, erittäin konkreettinen, kumppanuus hänen kanssaan, sen sijaan, että keskittyisimme tähän näkyvään maailmaan ja yrittäisimme olla oman elämämme jumalia.

Johannes 15:4-5

Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niin kuin oksa ei itsestään voi kantaa hedelmää, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, kantaa paljon hedelmää, sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.

Näetkö, miten tärkeä pysyvän ilon, suhteemme kestävyyden ja hedelmän kantamisen kannalta on pysyä yhteydessä jatkuvasti Jeesukseen? Tässä on jälleen yksi selkeä lupaus, että jos päätämme seurata häntä tietoisesti, pysyä ja rakentaa yhteyttä hänen kanssaan säännöllisesti, me voimme tuoda uusia ihmisiä Jumalan rakkauden valtakuntaan, kun suhteemme heijastaa hänen hyvyyttään! Jos se ilo ja rauha joka Jeesuksesta huokui hänen palvelutyönsä aikana näkyy meistä, ihmiset eivät voi olla tulematta uskoon. Niin minä tulkitsen näitä jakeita. Johannes Kastajakin ymmärsi tämän, kun hän totesi, että ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä”. Jos me heijastamme Jeesusta oman persoonamme kautta omassa vaikutusalueessamme, ihmiset todella vakuuttuvat siitä, että Jumala on olemassa ja tahtoo pelastaa heidätkin. Kun tähän yhdistetään vielä se, että alamme tuomaan taivaan maan päälle, siis kohtaamaan ihmisiä missä tahansa kadulla ja rohkaistumme rukoilemaan sairaiden tai hankalien olosuhteiden painaessa heitä, Herra oman nimensä kunniaksi tekee ihmeitä ja kutsuu ihmiset pelastukseen. Ollaanko me valmiita ja halukkaita siihen? Minä tahdon olla.

Mieti nyt hetki jos alkaisit työpaikallasi heijastaa Herran antamaa iloa, rohkaisemaan ja lohduttamaan työkavereita, eivätkö he kaipaa juuri sitä? Voit loistaa maanantaiaamuna ja olla Herran työtoveri ja ystävä siellä, mihin hän on sinut asettanut tiettyä tarkoitusta varten. Ole siunattu Jeesuksen nimessä :)

Maailman vai Jumalan juhlat?

29.11.2015 Raamatusta

Esitän väitteeni: Maailman juhlat eivät tuo aitoa iloa. Kun söimme eilen alkuillasta uskonveljeni Timon kanssa Seinäjoen Amarillossa, saimme hetken odottaa pääsyä pöytään. keski-ikäinen nainen istui baaritiskillä ja näin hänen kasvoiltaan turhautumisen. Mielestäni moni ihminen, joka ei ole löytänyt pysyvää iloa Jeesuksessa, on turhautunut. He voivat ajatella esimerkiksi, että ”juhlat on pelkkää feikkiä, ei mitään aitoa. Onkohan mitään aitoa olemassakaan? Olen väsynyt teeskentelyyn!” Se, mitä tämä maailma kutsuu juhliksi, voi tuoda lyhytaikaisen nautinnon illaksi, mutta seuraavana päivänä moni on todella väsynyt ja pettynyt. Jumalan juhlissa on aina kyse aidosta ilosta, joka kumpuaa sydämestä, jonka Jeesus on saanut muuttaa! Maailman ilon ja juhlan aihe nousee ulkoisista asioista. Uskovien ilon ja juhlan aihe on Jumala itse. Hän on syy pysyvään iloon ja juhlaan.

Kun juutalaiset juhlivat häitä, joista kerrotaan Vanhassa testamentissa, he saattoivat helposti juhlia viikon ajan. Mielestäni israelilaiset ymmärsivät, että Jumalakin iloitsee heidän kanssaan, ja on soveliasta juhlia useita päiviä! Kun me iloitsemme, me muutumme positiivisemmiksi ja ilo voittaa murehtimisen. Meidät tulisi tuntea siitä, että iloitsemme Jumalan läsnäolossa ja meidät tunnetaan positiivisiksi, koska Jeesus on tuo aidon ilon! 

Mieleeni nousee yksi muisto. Opiskelin silloin Oulaisissa merkonomiksi ja olin työharjoittelussa kaupassa. Pyrin tekemään työni hyvin ja kun muutaman viikon harjoittelujakso oli päättymässä, sain arvosanat esimieheltä. Iloitsin sydämestäni, että tuli hyvät arvosanat ja näytin sen :) No, annas olla, niin yksi mies työntekijä tuli rauhoittelemaan iloani, että ”arvosanat voi vielä muuttua”… Ehkä hän ei ymmärtänyt mitä onnistuminen teki heikohkolle itsetunnolleni eikä perisuomalaisena ollut tottunut äänekkäisiin ilonpurkauksiin työpaikallaan… Mutta tulipahan vaan mieleen. Joskus kun sinä iloitset, joku voi yrittää vaientaa sinut, mutta anna palaa vaan! Katsotaanpa Vanhaan testamenttiin ja kuningas Daavidiin:

1.Aikakirja 15:25-29

Sitten Daavid, Israelin vanhimmat ja tuhannenpäälliköt lähtivät liikkeelle ja toivat riemuiten Herran liitonarkun Oobed-Edomin talosta. Kun leeviläiset Jumalan avulla kantoivat Herran liitonarkkua, uhrattiin seitsemän sonnimullikkaa ja seitsemän pässiä. Daavid oli pukeutunut hienosta pellavakankaasta tehtyyn viittaan. Samoin olivat pukeutuneet kaikki leeviläiset, jotka kantoivat liitonarkkua, ja laulajat sekä Kenanja, joka johti kantamista. Daavidilla oli yllään myös pellavainen kasukka. Näin koko Israel toi Herran liitonarkun ylös Jerusalemiin. Sofar-torviin puhallettiin, ja riemuhuudot raikuivat pasuunoiden, symbaalien, harppujen ja lyyrojen soidessa. Kun Herran liitonarkku oli tulossa Daavidin kaupunkiin, Saulin tytär Miikal katseli ikkunasta. Nähdessään kuningas Daavidin hyppivän ja karkeloivan hän halveksi tätä sydämessään.

Katsotaan muutama kohta. Meidän on hyvä muistaa, että liitonarkku kuvastaa Jumalan läsnäoloa. Huomaatko, että Daavid ja muut kantoivat riemuiten liitonarkkua ja näin iloitsivat Jumalan läheisyydestä. Sen pitäisi herättää kaikissa uskovissa suurta iloa. Mieltäni lämmittää, että sana sanoo selkeästi, että koko kansa oli tuomassa liitonarkkua Jerusalemiin, ja että kansa riemuitsi valtavasti ja iloinen musiikki soi! Tänä päivänäkin Jeesuksen opetuslasten tulisi yhtyä iloon ja juhlaan, kun Jeesus Kristus on keskellämme Pyhän Henkensä kautta! Se on Raamatullista! Mutta oli yksi henkilö, joka vain katseli (oli passiivinen) ja halveksi toisten juhlimista Herran läsnäolossa. Miikal, Daavidin vaimo, oli tämä henkilö. Ikävä kyllä tänäkin päivänä seurakunnan keskellä on ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät ymmärrä mikä aarre on olla Jumalan läsnäolossa ja päätyvät valittamaan ja arvostelemaan. Sillä on omat ikävät seurauksensa, ellei Pyhä Henki saa kirkastaa Jumalan palvomisen ja iloitsemisen merkitystä. Meidän tulisi sen sijaan yhtyä koko olemuksellamme hyppimään ja jopa karkeloimaan, koska Jumalamme on niin hyvä ja uskollinen, kuten kuningas Daavid teki ja johdatti koko kansan palvomaan Jumalaansa. Daavidin sydän oli todella Jumalan mielenmukainen, kun hän palvoi häntä koko olemuksellaan. 

Psalmi 37:4, 97:11-12

Olkoon ilosi Herrassa, niin hän antaa sinulle mitä sydämesi pyytää.

Vanhurskaalle koittaa valo ja oikeamielisille ilo. Iloitkaa Herrassa, te vanhurskaat! Kiittäkää hänen pyhää nimeään!

Jesaja 51:11

Herran vapaiksi lunastamat palaavat, he tulevat Siioniin riemuhuudoin, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat.

Tutki näitä jakeita. Mieti ja maiskuttele. Voi valtava mikä ilo ja riemu olla Jumalan lapsi puhtaasta armosta! Ai että! Halleluja! Katso nyt mitä Jumalan sana lupaa meille: Kun me iloitsemme Herrassa, hän antaa mitä sydämemme pyytää!! Mikä mieletön lupaus! Kun sinä ja minä päätämme iloita Jumalasta, vaikka välillä olosuhteet eivät antaisi aihetta siihen, hän täyttää kaipauksesi ja tarpeesi! Kun me päätämme keskittyä siihen, mikä on iankaikkista, Herraan ja hänen hyvyyteensä, emme voi kuin kiittää ja iloita. Silloin pääsemme eroon murehtimisesta ja iankaikkinen, Herran ilo valtaa meidät. Eikö meillä ole mahtava Jumala? Katso nyt tuota Psalmin 97 jakeita. Kun me olemme Herran läsnäolossa, Pyhä Henki kirkastaa meille sen toivon, jossa lujasti pysymme. Silloin on erittäin helppo ylistää koko elämällämme Herraa. Kun aika ajoin muistutamme itseämme mistä Jumala on vapauttanut, silloin todellakin murhe ja huokaukset pakenevat.

2.Kor. 3:17

Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.

Kun mietimme tätä päivää, mielemme helposti masentuu ikävien, negatiivisten, uutisten voimasta. Ei ihme, jos uskosta osattomat masentuvat, kun heillä ei ole toivoa, johon kiinnittää mielensä, vaan jäävät paholaisen satimeen. Se on varmaan syy, miksi monet raskaan työviikon jälkeen lähtevät ”juhlimaan” ja juovat itsensä humalaan, jotta unohtaisivat helvetin, jossa joutuvat elämään. Tätä monen elämä on monen monta vuotta, ellei koko elämä. Mutta meidän tulee muistaa Raamatun opetus, ettei meidän tule kiinnittää mieltämme maallisiin vaan taivaallisiin! Kuinka helposti unohdamme tämän. Ajattele, jos sinä ja minä päättäisimme tänään keskittää mielemme Jeesukseen, hänen täydelliseen työhänsä ristillä, ymmärtäisimme, ettei meillä oikeasti ole koskaan mitään hätää kun olemme Jumalan lapsia armosta. Ilo ja riemu loistaisivat kasvoiltamme, nuo ihmiset, jotka eivät tiedä mitään aidosta ilosta ja juhlista, jotka Jumala on järjestänyt kaikille ihmisille, huomaisivat, kuinka kasvomme loistavat iloa ja riemua ottaisivat hihasta kiinni ja suorastaan vaatisivat, että ”kerro mistä sä noin iloitset”. Siitä se lähtee! Halleluja! Ole siunattu :)