Selaat arkistoa kohteelle hyväksikäyttö.

Gynekologikammo

21.8.2017 Yleinen

Tilanne, jonka jokainen nainen (ainakin meidän kulttuurissamme) joutuu kohtaamaan, ja joka harvalle on kovinkaan luonteva muutenkaan voi olla seksuaalisen hyväksikäytön uhrille todella pelottava. Itse muistan ensimmäisen kertani gynekologilla. Tuolloin en vielä muistanut hyväksikäytöstä oikeastaan mitään, tai ainakaan en edes osannut ajatella että sellaista olisi tapahtunut. Paikalla oli lääkärin lisäksi opiskelija ja minulla oli ollut kummallista verenvuotoa jo pidemmän aikaa. Kuukautiseni vain eivät jostain syystä tuntuneet loppuvan ollenkaan. Jokin aika ennen tätä olin nähnyt painajaisen (?) raiskauksesta ja myöhemmin siitä kuinka paholainen vei syntymättömät lapseni mukanaan, joten olin asian kanssa jotenkin todella kummallisissa tunnelmissa. Teini-ikään kuuluu yliluonnollisten asioiden käsittely ja elin paljon niissä maailmoissa, joskin osasin sulkea mystiset asiat ulkopuolelle arjessani. Iltaisin ja öisin kuitenkin luin ja ajattelin paljon myyttistä hyvää ja pahaa, sielunvaellusta, enkeleitä, henkiä, symboliikkaa jne ja tämä kuvasto väritti käsitystäni maailmasta ja etenkin seksistä. Tai värittää oikeasti vieläkin, mutta olen itse kasvanut ja alan ymmärtää myyttien yleisinhimillisen ja yleismaailmallisen merkityksen. Nykyisin pidän monia ns.yliluonnollisia asioita aivan normaaleina ja luonnollisina asioina, joista osa toki on edelleen tieteen selittämättömissä tai muuten pelottavia. Olen myös löytänyt positiivisen henkisen lähestymisen seksuaalisuuteen, josta olen todella kiitollinen.

No, joka tapauksessa olin vasta teini-ikäinen, ehkä noin seitsemäntoista vuotias, enkä ollut koskaan oikeasti harrastanut seksiä (raiskaus ei ole seksiä!) yhdenkään pojan kanssa, joten itseni paljaaksi riisuminen ja siihen gynekologin tutkimuspöydälle asettautuminen oli jo itsessään vähintäänkin kummallista. Muistan vastanneeni kysymykseen neitsyydestä kuitenkin että ”Ei, en ole enää neitsyt” ja itse tutkimuksen sujuneen helposti ja kivuttomasti. Olin kuitenkin henkisesti aivan paniikissa enkä muistanut mitään mitä lääkäri minulle sanoi. Sain jonkun reseptin ja se kyllä auttoi sikäli että vuoto loppui muutamassa päivässä. Se vuoto tosin alkoi parin kuukauden kuluttua uudestaan ja silloin minulla oli vastassani vanhempi, huonosti suomea puhuva mieslääkäri. Ensin minulle iski todellakin paniikki, mutta hän onneksi huomasi sen ja sanoi että koska minut oli vasta tutkittu ja koska kyseessä ei ole elimellinen vika hän ei tekisi sisäisiä tutkimuksia, vaan sain ehkäisypillerireseptin tasapainottamaan kuukautisiani ja estämään liiallista vuotoa. (No tästäkin voisin joskus kirjoittaa ihan erillisen tekstin, koska tämä resepti on sittemmin muokannut seksuaalisuuttani todella paljon, mutta koetan nyt keskittyä tähän gynekologi aiheeseen…)

Seuraavat gynekäynnit ovatkin olleet sitten helpompia, koska olin sittemmin jo löytänyt ensimmäisen oikean poikaystäväni ja pimppiiini kajoaminen ei enää ollut niin kummallisen tuntuista eikä pelottavaa. Kuitenkin minun on pakko sanoa, että edelleen jännitän gynekäyntejä, erityisesti jos lääkärinä on mies. Uskon että he ovat aivan yhtä päteviä asiassaan kuin naisetkin, mutta minulla on edelleen epämiellyttävä olo asettautua mieslääkärin tutkittavaksi. Olin edelleen melko nuori kun minulle ensimmäisen kerran sattui papa-kokeeseen miespuolinen yleislääkäri ja minulle alkoi tulla pieni paniikki. Onneksi hän huomasi tämän ja pyysi paikalle naispuolisen hoitajan, joka jutusteli kanssani tutkimuksen ajan ja lopuksi tämä lääkäri vielä totesi minulle aivan suoraan, että se on hänellekin hieman epämukava tilanne pyytää nuorta naista riisuutumaan ja alkaa tutkimaan tämän alapäätä. Erityisesti, koska hän ei ole gynekologi, vaan yleislääkäri. Tämä lääkärin kommentti onkin myöhemmin auttanut minua rentoutumaan vastaavanlaisissa tilanteissa, joten kiitos että hän sanoi sen ääneen. Nimittäin miespuolisia gynekologeja olen elämäni varrella tavannut useitakin ja vieläpä muutenkin vaikeissa tilanteissa. Minulla on ollut pari keskenmenoa ja aborttejakin, ja vielä ihan eläviä lapsiakin pari, joten kyllä siellä on tullut useita kertoja jalkansa levitettyä eri lääkäreiden edessä. On ollut kierukkaa, papa-kokeita ja oli myös kerran solumuutoksia emättimessä, joten monta monta kertaa niihin tutkimuksiin olen joutunut enkä minä vielä ole edes neljääkymmentä. Onneksi luottamukseni lääkäreihin on voimakkaampi kuin turha pelko tai häpeä.

Ihastus ja rakkaus

30.5.2017 Yleinen

Seurustelusuhteet ovat yksi ongelmallisimpia ihmissuhteita kaikille, mutta seksuaalisen hyväksikäytön uhreille vieläkin vaikeampia, koska niissä joutuu tekemisiin omien haavojensa kanssa heti alusta alkaen. Itse koin häpeää jo ihastuessani johonkin poikaan. Vaikka tunteet eivät olisi olleet seksuaalisia, vaan enemmänkin nuoren tytön fantasioita kaiken voittavasta rakkaudesta, olivat nekin mielestäni jotenkin noloja. Minusta tuntui kuin olisin ansainnut tulla raiskatuksi. Kuin ajatukseni olisivat tehneet minusta huoran ja minulle olisi jo kostettu menneisyydessä. Luulen että koin jonkinlaista ihastumista raiskaajaani kohtaan lapsena ja tuota ihastumista käytettiin minua vastaan todella julmalla tavalla.

Ihastuminen on kuitenkin vain ensi askel seurustelusuhteessa, ja usein orastavat suhteeni katkesivat jo siinä vaiheessa. En uskaltanut tunnustaa tunteitani edes itselleni, saati sitten muille. EN voinut näyttää tunteitani tai toimia niiden mukaan, joten lukuisat kerrat sain sivusta seurata kuinka ihastukseni kohde lipui ulottumattomiini ja päätyi jonkun toisen syliin. Joskus tunteeni saivat toki vastakaikua, mutta hyväksikäyttö oli jättänyt minun ympärilleni kuin näkymättömän kuoren, jonka läpi emme voineet toisiamme koskettaa. Eräs nuori mies kulki rinnallani monta kuukautta, mutta en koskaan antanut hänelle mahdollisuutta suudella minua tai kertoa tunteistaan. Me jopa nukuimme monta yötä vierekkäin, mutta vailla mitään seksuaalisia eleitä. Myöhemmin olen keskustellut asiasta hänen kanssaan ja hän kertoi arvanneensa että minä olen joutunut kokemaan jotain sellaista. Hän myös kertoi olleensa todella rakastunut minuun, minkä olin oikeastaan tiennytkin.
Paitsi että voisin tunnustaa omat tunteeni, minun on vaikeaa myös hyväksyä minua kohtaan osoitettuja tunteita. Itseasiassa seksuaaliset halut ja himot ovat helpompia hyväksyä kuin ihastus ja rakkaus. Kyynisesti voisi ajatella että seksuaalisia himoja olen aina pitänyt itsestään selvänä ja kykyä olla niiden yläpuolella merkkinä itsehillinnästä ja vahvasta tahdosta. Mutta rakkaus on paljon vaikeampi asia. Rakkautta pidin aina vain hupsutteluna. Sellaisena hienona keinona sanoa että haluaa harrastaa seksiä toisen kanssa. Kauniina sanana himolle. Nauroin kun minulle tunnustettiin rakkautta! Nyt toivon että voisin palata muutamaan sellaiseen hetkeen ja pyytää anteeksi. Minua kohtaan on tunnettu rakkautta, mutta minä en uskonut sitä. Luulin että minut halutaan vain huijata sänkyyn, vaikka toinen ihminen on varmasti ollut tunteineen aivan yhtä särkyvä ja herkkä kuin minäkin. Hänellä vain on ollut rohkeutta tunnustaa rakkautta.
Seurustelusuhteeni ovat olleen kuitenkin pitkiä ja syvällisiä. Voin sanoa edelleen tuntevani rakkautta jokaista miestä kohtaan jonka kanssa olen todella seurustellut, vaikka se rakkaus ei enää olisikaan romanttista rakkautta.  Pitkissäkin suhteissa olen kuitenkin taisellut pelkojeni ja rakkautta kohtaan tuntemaani ennakkoluuloa vastaan. Koen häpeää omista haluistani, vaikka en enää niin paljon kuin aiemmin. Välillä saatan kokea puolisoni hellyyden osoitukset todella ahdistaviksi ja läpsiä häntä sormille kuin osoittaakseni ettei hänellä ole oikeutta minun kehooni. Sitten taas toisena hetkenä olen kuin villikissa ja hyökkään mieheni kimppuun ja harrastamme aivan mahtavaa seksiä. Ja tämä kuvio on toistunut jokaisessa suhteessani. Tosin nyt se on helpompi käsitellä kun puolisoni tietää taakastani. Ensimmäiset suhteeni olivat vaikeita ja jopa keksin miehelleni tarinan bileraiskauksesta, koska todellisuus oli liian raju kerrottavaksi hänelle. Tai edes minun itseni tunnustaa itselleni.
Aiemmin minulle tuli omituisia mielikuvia joissa raiskaajani hahmo yhdistyi silloiseen puolisooni ja koin hänen läheisyytensä pelottavaksi ja ahdistavaksi. Nämä mielikuvat saattoivat iskeä päälle jopa kesken seksin ja kerran muistan nähneeni mieheni kasvojen tilalla raiskaajani kasvot. Säikähdin ja sain paniikkikohtauksen kesken seksin. En ollut tuolloin vielä käsitellyt asiaa ja järkytyin todella pahasti. Se taisi olla ensimmäinen flashback eli takauma raiskauksesta ja se tapahtui ensimmäisen mieheni kanssa. En koskaan kertonut hänelle mitä silloin tapahtui.
Nykyinen puolisoni on ollut mukanani terapiassa ja olemme sielläkin keskustelleen asiasta. Emme kyllä keskustele siitä normaalisti kotona koskaan, mutta mielestäni on pääasia että hän tietää mitä on tapahtunut ja miksi käyttäydyn välillä niin oudosti. Myös minulla on turvallisempi olo kun hän tietää koska silloin minunkin on pakko tunnustaa että sängyssäni oleva mies on puolisoni, rakkaani, joka suojelee minua, eikä mikään peto. Minun on helpompi pitää ne asiat erillään ja järjestyksessä mielessäni, kun voin kuitenkin sanoa hänelle rehellisesti oudoista oloistani tai tunteistani. Kuitenkin välillä edelleen koen hänen käyttävän minua hyväkseen ja saatan suostua seksiin vain hänen mielikseen. Tajuan kuitenkin tekeväni sen itse ja tiedän että voin milloin tahansa sanoa ”EI” ilman että hän suuttuu tai pahoittaa mieltään. Tiedän että olen turvassa ja tiedän että hän haluaa aina minun nauttivan seksistä. Tiedän hänen rakastavan minua minun itseni vuoksi, ei seksin. Rakkaus ei ole minulle enää kaunis tapa ilmaista himojaan, vaan päinvastoin. Seksi on parhaimmillaan kaunis tapa ilmaista rakkautta toista kohtaan.

Katkeruus

10.5.2017 Yleinen

Välillä koen katkeruutta siitä, mitä minulta vietiin kun minua käytettiin hyväksi. Ei vain viattomuuttani vaan myös mahdollisuuteni elää normaalia elämää. Elää täydellä potentiaalillani. Olen aina kärsinyt ja tulen kärsimään jonkinasteisesta stressireaktiosta, jonka vuoksi esimerkiksi täysipäiväinen opiskelu on ollut minulle vaikeaa. Samoin työskentely. En tiedä onko kyse surkeasta stressinsietokyvystä, vai onko kyse siitä,että tarvitsen edelleen aikaa käsitellä tapahtunutta. Välillä olen yrittänyt painaa täysillä koulussa tai työelämässä ja aina poltan itseni loppuun. Ilmeisesti en vain palaudu samalla tavalla kuin keskivertotyypit. Vaikka toisaaalta tuntuu että joka toinen ihminen onkin kokenut jonkinasteisen burnoutin, mikä kertoo kyllä enemmän yhteiskunnasta ja tämän hetkisestä ilmapiiristä työelämässä.

Olen kuulemma melko älykäs, ainakin psykologisten testien perusteella, mutta siitä huolimatta minun on ollut vaikea suorittaa opintoja, vaikka olisin kokenut oppimisen palkitsevaksi ja ollut kiinnostunut opinnoistani. MInulla on ollut unelmia ja haaveilin akateemisesta urasta, johon minulla olisi muuten resursseja, mutta kun en kestä kiirettä ja painetta, vaan alan voida huonosti, kärsiä vatsakivuista, migreeneistä ja unettomuudesta. Toisaalta opiskeluaikana muistot alkoivat vasta nousta pintaan ja voimani kuluivat niiden tukahduttamiseen ja totuuden pakenemiseen.

Vaikka yritän ajatella positiivisesti , ja uskonkin, että kaikki mitä tapahtuu tapahtuu jostain suuremmasta syystä,, tunnen yhä edelleen katkeruutta ja jossittelen mitä elämästäni olisi voinut tulla jos minua ei oliskaan raiskattu. Jos en olisi joutunut aina painimaan itseinhon, epävarmuuden ja hajonneen psyyken kanssa. MItä jos olisin saanut elää sielu ehjänä? Mitä minusta olisi voinut tulla. Tiedän, että vakavat traumat aiheuttavat psyykkisiä oireita ja stressinsietokyky on yleensä todella heikko, varsinkin ellei traumoja ole saatu käsiteltyä. On kuin joku osa minusta eläisi yhä hyväksikäytön joka päivä ja pyrkisi unohtamaan sen sitten taas. Se vie voimia. Joka päivä. Yhä edelleen.

Kuitenkaan en voi olla miettimättä olisinko voinut päästä pidemmälle, olisinko voinut opiskella vaikka psykologiksi tai opettajaksi tai tutkijaksi ja tehdä jotain äärimmäisen mielenkintoista työtä, matkustella tai asua ulkomailla. Asioita joista olen haaveillut ja haaveilen edelleen, mutta näin lähemmäs neljäkymppisenä niiden saavuttaminen alkaa tuntua aina vain kaukaisemmalta ja vaikeammin saavutettavalta. Olen kuitenkin aikuisiällä opiskellut lisää ja toivon, että voisin vielä edetä urallani johonkin. Työvuosia kun olisi kuitenkin vielä jäljellä. Tuntuu tuhlaukselta jättää oma älykkyyteni ja kyvykkyyteni käyttämättä ja antaa elämän valua hukkaan.

En edelleenkään pysty työskenetelemään viittä päivää viikossa. Olen käytännössä mielenterveyskuntoutuja, mutta en ole tätä asiaa työpaikallani tuonut mitenkään ilmi. Edes pomoni ei tiedä asiasta, eikä mielestäni heidän kuulukaan tietää. Minulla on melko helppo työ ja teen lyhyitä viikkoja, joten jaksan käydä töissä ja minulla jää energiaa johonkin muuhunkin. Olen siitä onnekas, että minulla on työ, josta pidän ja maailman ihanimmat työtoverit. He eivät tiedä hyväksikäytöstä, enkä aio siitä heille kertoakaan. Kirjoitin aiemmin uhriutumisesta ja se, että kukaan ei tiedä on auttanut minua näkemään itseni positiivisessa valossa, aikuisena naisena, tässä hetkessä, vailla uhrin leimaa. Olen osana normaalia yhteiskuntaa, mikä myös tuntui aiemmin mahdottomalta haaveelta. Luulin, etten koskaan pystyisi tekemään ylipäätänsä töitä, tai että minut mihinkään palkattaisiin. Näin jo elämäni syrjäytyneenä, tukien avulla toimeentulevana ja ikuisena mielenterveyspotilaana. Tuntui kuin raiskaajani olisi tuhonnut koko elämäni täysin jo silloin kun olin vasta lapsi.

Vaikeina aikoina on ollut vaikeaa nähdä eteenpäin, mutta onneksi olen jaksanut yrittää. Ja vaikka tänäänkin tunsin katkeruutta siitä etten ole saavuttanut unelmiani, voin kuitenkin tuntea myös ylpeyttä kun katson millaisen matkan olen muutamassa vuodessa mennyt eteenpäin. Se antaa uskoa myös siihen että tulevaisuudessa pääsen elämässäni lähemmäs unelmieni toteutumista ja että ne ovat mahdollisia saavuttaa kunhan vaan uskon itseeni ja jatkan eteenpäin menemistä, vaikka välillä tulenkin kohtaamaan vaikeuksia tai stressaavia aikoja.

Unettomuus

8.5.2017 Yleinen

Unettomuus on vaivannut minua aina. Ensimmäisiä muistojani on se, että istun sängylläni ja tuijotan ikkunasta täyttä kuuta ja olen aivan transsissa, kunnes havahdun siihen, että äitini käskee minun painaa pääni tyynyyn ja nukkua. En edes tiedä olenko ollut uneton (tai kuuhullu) jo ennen hyväksikäyttöä vai onko se laukaissut uniongelmani. Muistan harrastaneeni kuvitteluleikkejä ja saatoin todellakin lentää mielikuvissani vaikka kuuhun asti tai vaihtaa aikaa ja paikkaa. Muistan livahtaneeni välillä vessaan tai olohuoneeseen lukemaan sarjakuvia keskellä yötä muiden nukkuessa. (Nukuimme veljeni kanssa siis vanhempieni makuuhuoneessa, joten sieltä piti hiippailla ihan hiljaa pois ettei olisi herättänyt koko perhettä.) Tai en osannut vielä lukea, mutta katselin kuvia ja kuvittelin tarinat omassa päässäni. Myöhemmin kun opin lukemaan oli erittäin hämmentävää kun tarinat olivatkin jotain aivan muuta kuin millaisiksi ne olin kuvitellut.

Myöhemmin muistan kyllä unettomuuden liittyneen pelkotiloihin, ainakin osittain. Tai ehkä vain pelkäsin olla yksin pimeässä, mikä lienee melko normaalia. Noihin varhaisiin valvomiisinipelko ei kuitenkaan vielä liity, joten taidan olla vain luonnostani äärimmäisen huonouninen. Omituista kyllä ensimmäinen yöllinen pelko, jonka muistan liittyi isotätini täytettyyn lintuun. Nukuimme heidän olohuoneessaan siellä vieraillessamme ja hänellä oli hyllyn päällä nurkassa täytetty haukka siivet levällään ja silmien paikalla jonkinlaiset muoviset tekosilmät. Päivällä se lintu oli minusta aina mielenkiintoinen, mutta yöllä se sai mielikuvitukseni säikymmän puolen valpastumaan. En koskaan meinannut saada unta, koska pelkäsin haukan yöllä heräävän henkiin kostamaan kuolemansa ja irvokkaan täytetyn olomuotonsa meille ihmisille repimällä silmät meidän päästämme. Ehkä sen tekosilmät ja elävä kuollut olemus olivat aivan liikaa kaltaiselleni herkälle lapselle.

Sitten, myöhemmin muistan pelänneeni, että joku tulee huoneeseeni (tai huoneeseen missä nyt milloinkin nukuin). Pelkäsin varjoja ja pimeässä kaikki hahmot olivat kammottavia. Kotona huoneeni oven piti olla aina kiinni, etten näkisi varjoja tai huonekalujen tummia hahmoja sen ulkopuolella. Ettei kukaan näkisi minua tai pääsisi hiipimään huoneeseeni. Suljetun oven takanakin makasin täysin umpisukkelissa peiton alla, asetin tyynyn pääni päälle suojaksi ja työnsin nenäni seinän ja sängyn väliseen rakoseen.Edes käteni ei saanut pilkottaa peiton alta. Koetin maata aivan liikkumatta ja samalla kuulostelin mahdollisia ääniä ympäristöstä. Niitä toki kuuluikin, perheen lemmikit pitivät ääntä, kissat varsinkin, isän kuorsaus jyrisi seinien läpi ja kuulin kuinka vanha talo eli lämmönvaihteluiden mukana naristen ja paukahdellen.  Muistan heränneeni talvisaikaan jopa postinjakajan aamuöisin pakkaslumessa narskuviin askeliin, joita kadulta kantautui sisään.

Ja kellot, ne ja niiden raksutus ovat aina häirinneet minua, ajaneet aivan hulluuden partaalle.  Tik-TAk-Tik-TAk-tik-TAK…AAAAAArgh.. Vieläkin jos olen hermostunut tai hiljaisuudessa kellojen tikitys saa minut hermostumaan. Ne valtaavat pääni, uppoavat jokaikiseen aivojeni soluun niin etten kykene ajattelemaan itään muuta kuin kellon ärsyttävää nakutusta sekunnista toiseen. Vanha kansa piti kellon raksutusta talon sydämen sykkeenä, mutta minulle se on muistutus pitkistä tuskaisista valvotuista öistä kuunnellen tikitystä. Edelleen jos minulle meinaa tulla migreenikohtaus  alkaa päässäni raksuttaa. Sydämen lyöntini muuttuvat tikitykseksi joka vaan jatkuu ja jatkuu…UUuh.. Kun sain omaan huoneeseeni kellon, jossa oli sekuntiviisari minun oli pakko laittaa se yöksi villapaitani sisään myttyyn ja vaatekaappiin vielä muiden vaatteiden sekaan. Pysäytin myös aina seinäkellomme ollessani yksin kotona, jotta sain rentoutua edes hetken. Edelleenkään en pysty nukkumaan tikittävien kellojen lähellä, mutta kotonani sellainen kyllä löytyy nykyisin.

Aikuisena, omassa asunnossamme valvoin yhä. Kuumehoureissani näin näkyjä miehestä, joka oli tulossa makuuhuoneeseemme tai marssi levottomana ympäriinsä. Myöhemmin nuo näyt jäivät vaivaamaan minua ja minun oli vaikea rentoutua. Sitten taas toisaalta muistan että kerran, juuri muutettuani poikaystäväni luo, pois kotoa, nukuin melkein kaksi viikkoa putkeen. Tuolloin olin selvin päin. Nukuin jotain aivan kosmista univelkaa pois ja tuntuu etten herännyt kuin juuri ja juuri syömään ja vessaan. Noihin aikoihin myös päihteet tulivat kuvioihin ja sotkivat senkin vähän normaalista unirytmistä tai unesta, mitä minulla oli vielä ollut jäljellä. Join ja käytin rauhoittavia lääkkeitä joiden avulla sain kyllä nukuttua, mutta jotka todellisuudessa vain pahentavat todellisen unen tarvetta. Elin jossain aivan sekavassa tilassa. Onneksi läkkeiden kanssa pelleilyni päättyi lyhyeen ja voisin kai luonnehtia sitä enemmän kokeiluksi kuin että olisin niitä varsinaisesti koskaan enemmälti käyttänyt. Alkoholi ja kannabis sen sijaan jäivät elämääni vuosiksi. Niistä kumpikaan ei varsinaisesti auta uniongelmissa, joten seuraavat vuodet unirytmini oli aivan päälaellaan jatkuvasti ja onkin ihme että sain koulut suoritettua kohtuullisin arvosanoin. Tosin valvominen ei ollut yhtä ankeaa, kun minulla oli seuraa.

Myöhemmin, kun olimme eronnet ja asuin yksin jouduin myös valvomaan yleensä yksin. Olin työttömänä ja valvoin usein aamuun asti. Ajatelin mielessäni että valvon pimeyden petojen varalta ja usein kävinkin nukkumaan vasta auringon noustessa tai ensimmäisten aamuvirkkujen kiiruhtaessa töihin. Yöt olivat minun aikaani ja koin itseni kuin vartijaksi joka valvoo muiden nukkuessa, aivan kuten lapsenakin olin valvonut haukan varalta. Aamun sarastaessa oli turvallista käydä nukkumaan. Tuolloin valvominen ei häirinnyt minua, vaan join ja polttelin ja tein taidettani. Maalasin pirujani paperille ja kirjoitin niitä ulos sielustani. Vaikken ollut muistanut vielä hyväksikäyttöä, alkoivat sen haamut pyrkiä jo tietoisuuteeni, mutten kyennyt antamaan niille tilaa tarpeeksi jotta olisin voinut niitä tunnistaa.

Sitten kun aloin muistaa hyväksikäyttöä, uneni menivät aivan sekaisin.Yöt kuluivat itkiessä, pelätessä ja pirujen purkamisessa paperille. Päihteiden käyttö paheni ajoittain ja ajoittain olin selvin päin. Ihan miten vain, mutta valvoin kuitenkin. EN voinut umistaa silmiäni ilman että mielikuvia ja muistikuvia olisi tunkenut mieleeni. Tuossa vaiheessa myös valemuistot saivat minut valtaansa. Väsymys, muistot, unet, pelot, painajaiset, elokuvat ja kaikki meni päässäni yhdeksi mössöksi enkä osannut erotella mikä oli totta ja mikä ei.

Myöhemmin sain töitä ja silloin unettomuus alkoi taas olla ongelma. Minun piti pystyä olemaan pirteä ja tehokas päivisin. Enkä voinut tietenkään turvautua päihteisiin, joten saatoin polttaa monta kymmentä tupakkia yön aikana. Jälkeenpäin opin että tupakkakin on stimulantti eli virkistää, joten siitä ei ollut myöskään paljon apua. Mutta olipahan jotain tekemistä. Väsyneenä ja ajatellessa sitä, että pitäisi nukkua ei paljon taiteilukaan onnistu, mutta onneksi olen aina rakastanut lukemista, joten sen avulla sain itseni rauhoittumaan.

Pikkuhiljaa olen saanut unirytmini suurin piirtein kohdilleen, lukuunottamatta aikoja, jolloin lapseni ovat olleet vauvoja tai kipeitä ja olen joutunut valvomaan heidän kanssaan. Terapian tueksi (vaikka muista lääkkeistä kieltäydyinkin) otin tilapäiseen käyttöön vaikeimpina aikoina miedon nukahtamislääkkeen ja melatoniinia käytän edelleen jos tuntuu että uneni ovat heikoilla useampien öiden ajan.  Myös jotain muita luontaispuolen tuotteita olen käyttänyt, kuten esimerkiksi valeriaanaa, jonka käyttöön psykiatrian puoleltakin sain luvan kieltäydyttyäni synteettisistä rauhoittavista aineista, koska ne eivät sovi minulle, vaan aiheuttavat väsymystä, ummetusta, huimausta, kutinaa ja muita ongelmia. Tärkeintä on ollut se, että olen itse tietoisesti parantanut elintapojani, ruokavaliota ja ulkoilua, sekä huolehdin myös vapaapäivinä, etten nuku liian myöhään, koska unirytmin saa kyllä yhdessä pävässä sekaisin, mutta sen korjaaminen vie aina useamman vuorokauden.

Välillä, varsinkin täyden kuun tienoilla, valvon edelleen. Tänä yönäkään kun tätä kirjoitan en saanut unta mentyäni sänkyyn,vaikka olin väsynyt, vaan jäin sinne tuskastuneena pyörittelemään ajatuksiani tästä päivästä. (Tänään sain valtavasti ajattelemisen aihetta ja oli paljon hulinaa, mikä aina hankaloittaa nukahtamista.)Huomenna kuitenkin minunkin on taas noustava ajoissa ja jaksettava touhuta monta tuntia nuorimmaiseni kanssa olinpa nukkunut tai en. Nykyisin kuitenkin unettomat yöt ovat harvinaisempia ja saan yleensä jossain vaiheessa yötä lopulta nukuttua edes muutaman tunnin ja seuraavan iltana unta ei sitten tarvitsekaan odotella. Ehkä minä vain tarvitsen sitä kuuluisaa omaa aikaa ja joskus ainoa mahdollisuus siihen on keskellä yötä kun muut nukkuvat. Yö on ihan hyvää aikaa selvitellä ajatuksiaan, kunhan ei ota tavaksi tehdä sitä joka yö.

Salaisuuksia

3.5.2017 Yleinen

Seksuaalinen hyväksikäyttö voi jatkua vuosia kenenkään muun tietämättä vain, jos uhri ei kerro kenellekään. Kyseessä on varsinkin lapsen kohdalla usein salaisuus, joka tulee pitää tai jotain kamalaa tapahtuu. Myös koska seksuaalisuus on yksityisasia, se on aikuisten asia, jotain mitä aikuisten makuuhuoneessa tapahtuu, ei lapsella ole ymmärrystä, kuinka suhtautua joutuessaan sen kaltaiseen tilanteeseen. Olenkin miettinyt, että mitä jos perheessämme olisi puhuttu seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä asioista, kuten koskettelusta jne avoimemmin. Olisinko osannut sanoa ei tai olisinko osannut kertoa tapahtuneesta vanhemmilleni. Nyt kun olen itse vanhempi olen puhunut lapsilleni siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Olen kertonut etteivät he saa kosketella muita ilman lupaa, eikä kukaan saa kosketella heitä ilman heidän lupaansa. Olemme myös keskustelleet siitä kuinka toimia jos joku tekee sellaista toiselle sekä siitä mikä on mukavaa koskettelua tai missä tilanteessa toista voi vaikkapa halata. Eihän lapsilla ole samanlaisia seksuaalisia haluja kuin aikuisilla, vaan heille se tarkoittaa halaamista, pussaamista ja sylikkäin olemista.

Koska en muista tapahtumaa kunnolla, en muista mitä ajattelin silloin, vai torjuinko tapahtuneen muististani samantien? Muistan erään aamun jolloin heräsin sukulaistemme luona sängystä, vaikka yleensä nukuin lattialla olevalla patjalla perheemme vieraillessa siellä. Minulla ei ollut alushousuja, mutta ylläni oli yöpaita ja minulla oli aavistus että joku muu oli pukenut sen ylleni. Edellinen muistikuvani oli edelliseltä illalta, jolloin olin ollut saunassa yksin. Muistan äitini ja tätini jutelleen keittiössä siitä, että keskustelisivatko kanssani eilisen illan tapahtumista vai eivät, mutta he päätyivät siihen että odottavat jos minä kysyn jotain mutta jos en ala mitään kysellä niin eivät ottaisi eilisiltaa puheeksi. Minulla oli jotenkin outo olo ja muistan etten ollut antanut pukea alushousuja. Sitten jotain tapahtui, veljeni tai serkkuni tai joku touhusi jotain olohuoneessa, ja vei mielenkiintoni, jolloin nousin ja puin tyynyni viereen asetetut pikkuhousut ja menin mukaan leikkeihin.

Tuonkin tapahtuman olin aivan unohtanut, kunnes se aikuisena nousi mieleeni. Mietin miksen koskaan kysynyt heiltä, mitä minulle tapahtui silloin saunassa tai sen jälkeen. Ehkä minä vain menetin tajuntani, minulla oli ja on edelleen taipumusta huimaukseen ja olen jopa menettänyt tajuntani muutaman kerran ilman mitään syytä. Jotenkin jälkeenpäin olen kyllä epäillyt ja jotain muistikuvia minulle on noussut mieleen, joissa saunaan olisi tullut joku muukin. En ole kuitenkaan uskaltanut kysyä äidiltäni, koska en uskalla ajatella että jouuisimme keskustelemaan jostain sellaisesta. Me emme ole kovin läheisissä väleissä ja osin luulen myös sen johtuvan siitä ettemme koskaan ole kyenneet puhumaan vaikeista asioista avoimesti, joten välillemme on kehittynyt näkymätön muuri, jota kumpikaan ei uskalla ylittää. Ja toisaalta jokin osa minusta epäilee minun omaa muistiani ja sitä että saunaan liittyvät muistot ovatkin juuri niitä valemuistoja.

Edelleen siis salaan asian vanhemmiltani ja melkein kaikilta muiltakin läheisiltäni. Muutama ystäväni  ja puolisoni tietenkin on tietoinen asiasta.Tai ei edes tietenkin, koska kaikki hyväksikäytetyt eivät kerro tapahtuneista edes mahdolliselle puolisolleen, koska pelkäävät hänen reaktiotaan. Tai uhrin leimaa, josta kirjoitin aiemmin. Raiskaus tai muu seksuaalinen väkivallanteko lyö aina leimansa uhriin, ja mahdollinen puoliso voisi vaikka pelätä loukkaavansa haluamalla seksiä tai koskettamalla seksuaalisesti. Entinen mieheni sanoikin että oli välillä ollut epävarma millä tavoin voi ilmaista seksuaalisia halujaan minua kohtaan.

Toinen syy miksi asiaa ei halua ottaa puheeksi on se, ettei aina voi tietää omaa reaktiotaan etukäteen. Itselleni asiasta ääneen puhuminen on edelleen vaikeaa jopa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät tapahtuneesta. Edes terapiassa en ole osannut vielä käsitellä aihetta kovinkaan avoimesti, vaan aina kierrellyt ja kaarrellut kuin kissa kuumaa puuroa. Ja toisaalta keskittynyt tähän hetkeen ja siihen että saan elämäni järjestykseen ja pidettyä järjestyksessä. Koska kotonamme seksuaalisuudesta ei puhuttu, vaan sitä pidettiin jotenkin häpeällisenä, koen valtavaa häpeää puhuessani tapahtuneesta. Tuo häpeä on kummallinen asia, ja se kyllä tukkii monen uhrin suun, olipa kyseessä lapsi tai aikuinen. Minusta tuntuu että olisin ollut mukana jossain sellaisessa josta ei sovi puhua ja jota kuuluukin hävetä. Luulen että tekijä häpesi tekoaan ja koska lapset ovat äärimmäisen herkkiä vaistoamaan asioita, myös minä koin että minun tulee hävetä tapahtunutta.

Tiedän ettei järjellä ole tekemistä asian kanssa, koska tottakai tajuan ettei minun kuuluisi hävetä tapahtunutta, mutta kun minua hävettää puhua siitä. Minun on vaikea sanoa sitä ääneen, enkä kykene katsomaan toista ihmistä silmiin puhuessani asiasta. Mutta olen onnellinen että olen uskaltanut kertoa siitä edes muutamalle läheiselleni. Kauan jätin kertomatta, vaikka asia oli mielessäni miltei päivittäin ja monesti jouduin poistumaan tippa silmäkulmassa keskusteluista, koska minua ahdisti, jos puhuttiin raiskauksista tai seksuaalisesta väkivallasta tai ahdistelusta tai mistään sen kaltaisesta.

Jotenkin tuntui että jos en kerro kenellekään, asia on kuin unta, kuin sitä ei koskaan olisikaan tapahtunut. Lopulta minun oli pakko myöntää itselleni ettei asiasta kertominen, sen ääneen sanominen, tee siitä todellista, vaan että se oli jo tapahtunut ja minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko kantaa salaisuutta aina mukanani ja kärsiä yksin, tai kertoa jollekin ja saada tukea ja apua sekä  mahdollisesti vapautua ja toipua tapahtuneesta. Ja todellakin se, että kerroin eräälle ystävälleni oli käännekohta, josta toipuminen alkoi. Myönnän että se oli juuri sellaista kipua, kun vanhat haavat revitään auki, mutta kuten tulehtuneesta haavasta poistetaan kipua aiheuttanut piikki sen jälkeen paraneminen voi lopultakin alkaa. En silloinkaan osannut sanoa asiaa ääneen, vaan kirjoitin tapahtuneesta paperille ja vein paperit ystävälleni, johon tiesin voivani luottaa. Annoin hänen lukea mitä minulle oli tapahtunut ja tunteet velloivat sisälläni. Vaikken ollut juonut paljoakaan, oksensin monta kertaa. Minusta tuntuu kuin jokin paha musta möykky olisi tullut ulos oksennuksen mukana. Kuin tuo karmiva salaisuus olisi poistunut kehostani ja kun jälkeenpäin mietin, minusta tuntuu että se tunne asui kauan vatsanpohjassani, kuin joku sisintä syövä loinen. Mutta sen illan jälkeen se tunne ei enää palannut. Ikinä.

Sielun vammat: maskuliininen maailma

1.5.2017 Yleinen

Hyäksikäyttö lapsena jättää sellaiset arvet, jotka eivät parane koskaan. En tiedä mitä elämäni olisin, kuka minä olisin ja mitä kaikkea olisin voinut saavuttaa ellen olis joutunut pedofiilin uhriksi. Hän vei minulta sen vaihtoehdon ja jätti minulle vain mahdollisuuden elää traumojeni kanssa. Vaikka äsken kirjoitinkin anteeksiantamisesta, on minun kirjoitettava myös siitä katkeruudesta, ja niistä sielun vammoista, joita teko on minuun jättänyt. Asioista, joiden kanssa kamppailen arjessani jatkuvasti. Aloitan suurimmasta ongelmasta, johon törmään jatkuvasti. Elämästä maskuliinisessa maailmassa. Tämä on se tapa, jolla minä, ja monet muut uhrit, maailman hahmotamme.

En ole osannut luottaa miehiin, enkö oikein ihmisin muutenkaan. Aina vaan ihmettelen miten hyväuskoisia naiset oikein ovatkaan. Miten he pettyvät kun prinssit toisensa jälkeen ovat paljastuneet sammakoiksi, vaikka eivätkö kaikki prinssit olekin vain sammakoita valeasuissa? Kuvittelin kaikkien miesten haluavan vain seksiä. Kuvittelin pitkään, että miehillä ei ole kykyä tuntea rakkautta, vain himoja jotka ohjaavat heidän toimintaansa. Varmaan tämä on totta joidenkin kohdalla, mutta kyllä suurin osa miehistäkin kaipaa rakkautta, rakastaa ja tulla rakastetuksi, ihan yhtälailla kuin suurin osa naisistakin. Joka tapauksessa pidin miehiä hirviöinä, opin historiasta, kuinka naiset ovat olleet miehen omaisuutta. Ensin isän, joka sitten luovuttaa tyttärensä puolisoksi jonkun toisen hallittavaksi. Vasta 1990-luvulla Suomessa raiskaus avioliitossa alettiin tulkita rikokseksi. Siihen saakka siis aviomies on saanut raiskata vaimonsa lain suojissa. Myös perheenjäseniin kohdistuva väkivalta tuli yleisen syytteen alaiseksi vasta 2011, johon asti uhrilla itsellään piti olla riittävästi rohkeutta ja voimaa paeta tilanteesta ja tehdä ilmoitus tapahtuneesta. Sellaiset asiat olivat yksityisasioita, joita kuului hävetä. Mitäs oli sellaisen miehen vaimoksi suostunut ja millä olikin miehensä suututtanut. Uhri tuntee häpeää ja häpeällä hänet saadaan hiljaisena ja nöyränä pysymään.

Näin kaikki miehet yhtenä, naisia riistävänä massana ja yhteiskunnan systeemin koin jatkeena tälle naisia ja yksilöitä alistavalle maskuliiniselle vallankäytölle. Sitähän se on yhä edelleen suuressa osassa maailmaa. Maailma on miesten hallinnassa ja valtarakenteet ovat edelleen maskuliinisia siitäkin huolimatta että naiset ovat nousseet suureksi osaksi niitä. Tiedän tapauksen, jossa nainen on mennyt tekemään rikosilmoitusta raiskauksesta ja saanut poliisilta osakseen äärimmäisen nöyryyttävää kohtelua ja syyllistämistä tapahtuneesta. Ei ihme että suurin osa seksuaalirikoksista jää ilmoittamatta, kun kyseessä on mutenkin vaikea asia, josta voi olla mahdotonta jopa edes puhua ääneen. Koin kaiken pahan elämässäni miesten tai miehisen kulttuurin aikaansaamana ja syytin systeemiä omasta kyvyttömyydestäni kohdata itseäni ja menneisyyttäni. Koin olevani ”pilattu” nainen, en sellainen joka olisi sopinut tähän yhteiskuntaan tai jota joku olisi voinut ylpeänä kutsua rakkaakseen. Häpeä siitä mitä minulle oli tehty oli minun häpeäni enkä voinut kuvitella että olisin ollut rakkauden arvoinen. Tai kunnioituksen. En vaan kokenut kuuluvani systeemiin, vaan roikuin ulkopuolella, syrjäytyneenä, kuten nykyisin sanottaisiin.

Kavahdan kosketusta, jopa sitä että joku mies tulee lähelle. Vaikka hän ei edes tarkoittaisi mitään, vaikka hissi olisi vain ahdas tai olismme kassajonossa, koen silti miesten läheisyyden pelottavana. Tuntuu kuin joku tunkeutumalla henkilökohtaisen rajojeni sisälle tekisi minulle väkivaltaa. Välillä pelkäsin mennä edes kauppaan tai mihinkään julkiseen tilaan jossa joku voisi tulla ihan lähelle, tai puhua minulle, katsoa minua tai nähdä minut. Pelkkä katsekin oli välillä liikaa, tunsin että se, mitä minulle oli tapahtunut lukisi otsassani ja joku muukin voisi käyttää minua hyväkseen, koska olin jo valmiiksi käytetty. Koska en ollut osannut pitää puoliani, en osaisi nytkään. Voimattomuus olisi oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta. Pelko siitä että olisin edelleen voimaton jos minuun koskettaisiin. Pelko että vain jähmettyisin ja antaisin tapahtua sen mitä joku haluaisi minulle tehdä.

Onneksi opin luottamaan. Onneksi tielleni osui mahtavia miehiä, jotka opettivat minulle että minä olen hyvä, vaikka torjuin heidän lähentelynsä. Vaikka sanoin ei. He opettivat minulle että olen arvokas. Ja vaikka he sitten löysivätkin rakkaansa jostain muualta, he eivät hylänneet minua, minä olin hyvä juuri sellaisena kuin olin. Opin myös heidän ystävyytensä ansiosta uskomaan että miehetkin osaavat rakastaa koko sielullaan. Kuuntelin heidän murheitaan ja naishuoliaan. Näin kuinka he ihastuivat, ujostelivat ja särkivät sydämensä ihan yhtälailla kuin minäkin tahollani. Opin myös että koskettaa voi monella tavalla, eikä sen tarvitse johtaa seksiin. Jonkun kanssa voi nukkua sylikkäin ihan vaan koska ihminen luonnostaan kaipaa läheisyyttä, hellyyttä ja kosketusta.

Opin samalla luottamaan itseeni, siihen, että minulla oli oikeus tuntea niinkuin tunsin ja että se kaikki on luonnollista. Niin epäluottamus kuin luottamuskin, himo on yhtälailla arvokas ja hyvä tunne kuin haluttomuuskin. Opin arvostamaan tunteitani ja ilmaisemaan niitä. En tarkoita pelkästään että olisin osannut sanoa ”EI”, sen minä olin osannut (vaikka välillä pelkäsin etten osaisi), vaan opin sanomaan ”Kyllä”, opin sanomaan ”Minä HALUAN”. Opin luottamaan siihen että yhteiskunta koostuu meistä ihmisistä, eikä ole täydellinen, vaan kehittyy koko ajan ja minä olen osa tuota yhteiskuntaa.

Terapiaan

28.4.2017 Yleinen

Terapiaan hakeuduin vasta vuosia siitä, kun ensimmäisen kerran vierailin mielenterveystoimistossa. Silloin olin jo päälle kolmenkymmenen ja minulla oli pieni lapsi ja parisuhdekriisi. Myös työpaikkaani uhkasi konkurssi, joten kaikki elämäni osa-alueet olivat menossa uusiksi. Silloin en enää jaksanut. En kyennyt huolehtimaan parin vuoden ikäisestä pojastani, en käymään töissä tai edes keskustelemaan järkevästi kenenkään kanssa. Olin täysin lopussa ja päivittäin ajattelin itsemurhaa. Ainoa asia, joka sai minut pysymään elossa oli huoli pojastani ja siitä mitä hänelle tapahtuisi jos toteuttaisin aikeeni.

Olin kuvitellut että itseterapointi ja se, että olin lopulta kyennyt kertomaan tapahtuneesta lähimmille ystävilleni, sekä puolisolleni, olisi riittänyt ja että voisin vaan jatkaa elämääni. NO, ei se vaan mennytkään ihan niin.. Minulle alkoi tulvia taas muistikuvia asioista. Olin aiemmin monta kertaa kuvitellut muistavani tapahtuneet, mutta kun olin koonnut muistikuvien palasia havaitsin, että ne olivat ristiriitaisia tai jopa periaatteessa mahdottomia. Osa muistoistani oli selvästikin erilaisia valemuistoja, joita mieleni oli luonut joko suojellakseen minua siltä mitä oli todella tapahtunut tai jostain muusta syystä. Joka tapauksessa aloin muistaa taas pieniä yksityiskohtia. En silti ollut varma oliko tälläkin kertaa kyseessä valemuistot vai ei. Olin aivan sekaisin ja arki pienen lapsen kanssa alkoi olla aivan ylivoimaista. Myös parisuhde oli karikolla, koska en kyennyt tasapainoiseen suhteeseen, vaan kohdistin kaiken miesvihani puolisooni ja käytännössä syytin häntä miehenä olemisesta.

Sain raivokohtauksia, itkeskelin jatkuvasti, en jaksanut huolehtia enää omasta hygieniastani. Riitelin mieheni kanssa niin paljon että lapsemmekin masentui ja lakkasi nauramasta. Luin jostain että terve parivuotias nauraa yli sata kertaa päivässä, mutta oma rakas poikani ei enää hymyillyt. Meillä kukaan ei enää hymyillyt.

Erosimme ja koska en kyennyt hoitamaan lastani, mieheni piti hänestä pääasiassa huolta. Asuimme lähekkäin, joten sain onneksi olla lapseni seurassa päivittäin. Myös työpaikkani ajautui konkurssiin ja jäin työttömäksi. Minulla ei ollut yhtäkkiä enää mitään pohjaa elämässäni. Avauduin silloiselle naapurilleni, jonka kanssa olimme hyviä ystäviä, tapahtuneesta ja yllätyksekseni hän kertoi pienenä kokeneensa myös hyväksikäyttöä. Hänen naapurin setänsä oli kosketellut häntä ja puhunut rivoja. Vasta silloin todella ymmärsin ettei tapahtunut ollut minun vikani ja etten olisi sitä mitenkään voinut estää. En ollut edes ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut kunnes vasta myöhemmin. Hän sai minut hakemaan apua. En tiedä olisiko minulla ollut muuten voimia, rohkeutta tai ymmärrystä etsiä ulkopuolista apua. Soitin paikalliseen kriisipuhelimeen vuodattaen kaiken sydäntäni painavan. Sieltä minulle kerrottiin että saisin tapaamisen kriisiryhmän kanssa parin päivän päähän. Meinasin romahtaa, sillä siinä hetkessä tuo kaksi päivää tuntui ikuisuudelta. Olin jostain syystä kuvitellut että luokseni rynnättäisiin suurinpiirtein ambulanssin kanssa, mutta jälkeenpäin ajateltuna tuo kaksi päivää oli ihmeen nopea ottaen huomioon  pikku paikkakunnan mielenterveyspuolen resurssit.

Tapaamisessa oli läsnä kaksi miestä (kriisiryhmissä tämä on käytäntö, koska vastassa saattaa olla vaikka kuinka psykoottinen tai päihtynyt agressiiivinen henkilö) enkä kyennyt avautumaan muusta kuin uupumuksestani ja sen hetkisestä tilanteestani. Sain onneksi jollain tavoin vihjaistua lapsuuden tapahtumistani, koska he kertoivat mahdollisuudesta järjestää minulle naispuolinen terapeutti, vaikka se tarkoittaisi terapiakäyntejä naapuripaikkakunnalla. Hänkin oli kesälomalla, joten seuraavat käynnit sovittiin vielä kriisiryhmän kanssa. Siellä olikin sitten uudet ihmiset seuraavalla viikolla taas vastassa ja jouduin aloittamaan tarinani alusta. Sitä seuraavalla kerralla jouduin psykiatrian erikoislääkärin haastateltavaksi ja hän diagnosoi minulle bipolaarisen mielialahäiriön ja kirjoitti lähetteen terapeutille.

Terapeuttini tapaaminen oli minulle valtava helpotus. Olin hakenut apua ja tavannut siihen mennessä jo viisi eri ihmistä ja nyt taas kerran jouduin kertomaan kaiken mitä vaan osasin ja sain kerrottua. Nyt kuitenkin tiesin että tästä todella jatkettaisiin seuraavalla kerralla saman ihmisen kanssa. Pikkuhiljaa aloimme purkamaan tilannettani ja keskityimme siihen että saisin elämäni sillä tavalla tasapainoon, että kykenisin huolehtimaan itsestäni ja pojastani. Nopeasti kuntouduinkin taas toimintakykyiseksi ja minusta tuntuu että jo pelkästään se, että sain apua riitti nostamaan vointiani merkittävästi. Nautin lapseni kanssa olemisesta ja tapasin taas ystäviäni. Sain uuden työpaikankin, vaikka se merkitsi sitä että jouduin opiskelemaan uuden alan kaiken myllerryksen keskellä. Lisäksi jouduin muuttamaan suuremmalle paikkakunnalle.

Vaikka varsinaista syväluotaavaa terapiaa ei aloitettukaan, sain elämäni ja ennenkaikkea elämänhaluni takaisin. Lapseni alkoi taas nauraa ja käyttäytyä ikäistensä tavoin, samoin minä.

 

Self help

25.4.2017 Yleinen

Luonnollisesti hyväksikäytöstä ei voi selviytyä ilman mielenterveysongelmia. Minun kohdallani olen saanut parikin diagnoosia, joiden pätevyydestä voidaan toki olla montaa mieltä. Ensimmäisen kerran koetin hakeutua terapiaan erään ystäväni itsemurhan jälkeen kun aloin käsitellä omia ongelmiani. Silloin kävin siellä kerran. Itkin enkä osannut oikein kertoa mitään järkevää. Sen jälkeen en enää sinne palannut, eikä terapeutti kysellyt perääni vaikken enää seuraavalle sovitulle tapaamiselle saapunutkaan. En oikein tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta joku aavistus minulla jo oli ja nuo muutamat kammottavat muistikuvat lapsuudesta. Ja painajaisesta. Kaikki oli sekavaa, liian vaikeaa ja pelottavaa kohdata. Koko elämäni tuntui olevan murusina enkä enää tiennyt kuka olen. Tuntui kuin elämäntarinani olisi ollut jonkun toisen elämä. En osaa sitä paremmin kuvailla. Minun koko identiteettini mureni kun minun oli pakko lopulta myöntää itselleni että minä olin hyväksikäytetty. Minä olin uhri. Hetken tuntui kuin kaikki onnelliset muistoni lapsuudesta olisi pyyhitty pois ja korvattu jollain kammottavalla painajaisella.

Luin hyvinvointioppaita ja -lehtiä tuohon aikaan sekä valtavasti hengellistä kirjallisuutta. Sellaista Paolo Coelho-tyylistä, mutta myös laajemmin erilaisista uskonnoista ja uskomuksista. Sekä erilaisia selviytymistarinoita. 2000-luvun taitteessa Voi hyvin-lehti oli vielä melko henkinen ja vaihtoehtoisia näkemyksiä tarjoava henkiseen hyvinvointiin erikoistunut lehti ja siinä oli paljon artikkeleita erilaisista Guruista ja kirjailijoista ja muista oman polkunsa löytäneistä ihmisistä, jotka uskalsivat puhua vaikeistakin asioista. Sekä sellaisista sielullisista asioista, jotka eivät aina saa jalansijaa meidän materiaalisessa yhteiskunnassamme. Niistä sain voimaa ja opin näkemään että kaikesta voi selviytyä. Sanotaan että Kärsimys on kuin hedelmä eikä Jumala anna sen kasvaa sellaisella oksalla joka ei kestä sen painoa. Ajattelinkin että kärsimykseni on nyt kysynyt ja sen kärsimyksen on aika pudota maahan ja maatua jotta siitä voisi kasvaa jotain uutta.

No, se oli helpommin ajateltu kuin sanottu. Saati tehty. En kyennyt puhumaan asiasta ääneen vielä pitkään aikaan. Onneksi osasin kirjoittaa. Opettelin erilaisia itsesuggestio-tekniikoita sekä kirjoitustekniikoita ja kirjoitin ajatusten virtaa, joiden avulla pääsin käsiksi asioihin , joita en ollut edes uskaltanut ajatella. Välillä minusta tuntui etten kestä sitä tuskaa jonka muistoni minulle aiheuttivat. olin välillä kirjaimellisesti lamaantuneena ja saatoin pysyä kotona kaksi viikkoa itkien ja peläten kaikkea. Päässäni vilisivät pirut ja paholaiset, mutta kaikkein eniten pelkäsin ihmisiä. Kauppaankin uskalsin mennä vasta pimeällä, kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa kun kadut alkoivat jo olla hiljentyneet. Parempina hetkinä join muutaman oluen ja uskalsin vasta sitten pienessä humalatilassa mennä baariin tapaamaan tuttuja. Usein join kuitenkin yksin kotona tai polttelin pilveä, mikä osaltaan pahensi yksinäisyyttäni ja vainoharhojani, mutta toisaalta pienessä sekavuustilassa rohkenin kohdata itseni ja omat muistoni.

Onneksi osasin kirjoittaa. Nuo opettelemani kirjoitustekniikat ja päihdehuuruiset yöt kynä kädessä paperin äärellä saattoivat loppujen lopuksi pelastaa elämäni. Kirjoitin ja kirjoitin ja usein poltin kaiken kirjoittamani ullakkoasuntoni takassa. Piirsin ja maalasin ulos pahaa oloa ja sisäisiä demoneitani. Siinä ne olivat seuraavana päivänä päivänvalossa paperilla enkä enää pelännyt niitä. Olin kesyttänyt ne. Olin pakottanut ne ulos sielustani ja vanginnut paperiin josta niitä oli helpompi tarkastella. Sanoinkin ihmisille, jotka ihailivat piirrustuksiani että ne eivät ole taidetta, vaan lähinnä minun henkistä oksennustani. Loppujen lopuksi poltin myös kaikki piirrustukseni tuolta ajalta, vaikka ne olivatkin melko hyviä. (Olen piirtänyt paljon lapsesta saakka). Joskus mietinkin että harjoitin tajuamattani taideterapiaa melko hyvin seurauksin, sillä vaikka siihen että hakeuduin oikeaan terapiaan meni vielä vuosia, olin kuitenkin taiteen avulla saanu kerättyä muistoistani  palaset kokoon ja kursittua niistä melko ehjän kuvan omasta elämästäni. Sain onnelliset lapsuusmuistoni takaisin. Ne olivat yhä osa minua ja minun elämääni. Hyväksikäyttö on vain pieni osa menneisyyttäni, mutta se sai minusta valtavan lujan otteen parin vuoden ajaksi.

 

 

Kaksilatvainen kuusi

15.4.2017 Yleinen

Se, mitä lapsuudestani muistan on positiivisia asioita. Minulla oli aivan normaali lapsuus pikkukaupungin lähiössä. Minulla on veli ja asuimme rivitalossa jonka pihapiiristä löytyi yleensä aina leikkikavereita. Olin vanhempieni työpäivien ajan päiväkodissa ja sielläkin viihdyin melko hyvin ja minulla oli aina kavereita. Kesät vietin monen 80-luvun lapsen tavoin maalla sukulaisten luona. Muistikuvat, jotka mahdollisesti liittyvät hyväksikäyttöön sijoittuvat maaseudulle setäni luo. Olimme siellä usein hoidossa, ja mummoni oli auttamassa poikamies-setääni meidän hoidossamme.

Kuitenkin sieltä ovat myös monet rakkaimmat muistoni. Muistot mummista, ja sedästänikin muistan vain hyviä asioita. Ainoa negatiivinen muistikuva hänestä on se kun hän menetti hermonsa ja korotti ääntään kun emme totelleet mummia. Makasimme veljeni kanssa lattialla värittämässä värityskirjoja ja mummi oli pyytänyt meitä syömään jo ties kuinka monta kertaa. Silloin setäni ärähti meille, ja me säikähdimme niin kovasti että puhkesimme itkemään. En muista koskaan ennen tai jälkeen setäni korottaneen meille ääntään.

Muistan maaseudun verkkaisen kesälomatahdin. Navetan tuoksut ja äänet, päivästä toiseen kellontarkasti samanlaisena toistuvan ateriarytmin, jonka ympärille koko elämä kietoutui. Minusta tuntuu että ateriarytmistä poikettiin vain jouluna ja ehkä juhannuksena. Muistan pitkät aurinkoiset kesäpäivät kun vaeltelin pitkin peltoja ja lähimetsiä. Muistan metsän polut vieläkin. Kun aikuisena päätin kerran mennä siihen samaan metsään kohdatakseni muistojani tuolta ajalta, huomasin ettei se polku enää kuljekaan samassa uomassa. Tai ainakin metsä sen ympärillä oli muuttunut täysin. Tunnistin vain erään kuusen, johon salama oli aikoinaan iskenyt ja joka oli kasvattanut itselleen kaksi latvaa. Siellä se yhä oli.

Symbolisella tasolla tuo kuusi on aina tuonut minulle voimaa. Jo lapsena ihailin sitä elämänvoimaa, jolla se oli selvinnyt. Salamanisku ei ollukaan onnistunut nujertamaan sitä vaan päinvastoin se oli siitä vain vahvistunut. Sillä oli yhden tavanomaisen yhden latvan sijaan kaksi latvaa ja se oli kuin joku muinaisen mytologian kaksipäinen otus. Kun siltä leikkaa yhden pään pois kasvaa tilalle kaksi uutta. Kun minulle alkoi myöhemmin nousta muistikuvia lapsuuden hyväksikäytöstä se tuntui kuin salama olisi iskenyt minuun ja kai minullekin jollain tavalla kasvoi kaksi päätä. Se toinen pää oli se joka eli minun elämääni arjessa ja toinen pää oli se jota oli käytetty hyväksi.