Selaat arkistoa kohteelle hymy.

Opiskeluvuosi

10.9.2017 Yleinen

Siinä missä kouluvuoteni alkoi toiveikkaan hyvin, lähti se nopeasti epämiellyttävään laskuun joka pysähtyi vasta vuoden jälkeen, päättäjäispäivän tönäistyä minut liikkumattomaksi mytyksi kuopan pohjalle, kesän juurelle.

 11.10.2015, Sunnuntai klo 19:30
”Koulu on ihan hullua. Nettijärjestelmät kaatuu ja työmäärä kasvaa ja lisääntyy enkä ehdi opettelemaan kaikkea vaikka haluaisin. Kaiken ajan mitä on, joutuu käyttämään siihen että saa nopeasti kaiken tehtyä. Oppiminen jää täysin toisarvoiseksi kun koetan vaan selviytyä kaikesta. Torstaisin on opiskelijabileitä, mutta nekin tuntuu velvollisuudelta kun olen niin väsynyt. Flunssa ja kuumeilu ei ole lähtenyt mihinkään, en muista koska olisin viimeksi ollut terve? Itken iltaisin koska olen niin väsynyt. Itken ihan pienimmistä ja naurettavimmistakin vastoinkäymisistä. Sietokyky on nollassa. Tai ei sitä taida edes olla. Tämä ei voi jatkua näin… Entä jos joudun lopettamaan koulun, jos en vaan jaksa? Mietin sitä usein, mutta sen jälkeen kysyn itseltäni aina sen ratkaisevan kysymyksen: Mitä ihmettä minä sitten tekisin? En tiedä vastausta ja itken taas. Se hetkellinen jakso jossa luulin olevani takaisin elämän kyydissä tuntuu pysähtyneen kuin seinään. Taina sanoo että sairasloma on vaihtoehdoista paras, mutta minusta kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Onko sairasloma edes vaihtoehto? Onko minulla ylipäätään vaihtoehtoja? Tiedän vain että romahdus ei ole kaukana… Kun joka hetki tuntuu pieneltä romahdukselta.”

 18.10.2015, Sunnuntai klo 20:02
”Koulukaverit puhuu paljon siitä mihin haluaisivat suuntautua. Kaikkia vaihtoehtoja punnitaan kätilöstä mielenterveyteen… En tiedä miten olisin niissä keskusteluissa. Tiedän nuorten mielenterveysosaston toiminnasta ja toimintatavoista juuri niin paljon kuin siitä oppii yhdessä kesässä potilaan näkökulmasta, ja osaisin vastata kaikkiin heidän pohtimiinsa kysymyksiin, mutta yleensä istun hiljaa ja koitan näyttää siltä että olen mukana keskustelussa, vaikka en ole enkä halua olla. En silti halua myöskään olla ulkona siitä… Haluan olla normaali, niin kuin muutkin, tässä suhteessa. Mutta en pääse menneisyydestäni eroon ja mietin miten selviän kaikista opinnoista.
Ravitsemuskurssilla tehtiin kokonainen ruokapäiväkirja ja sitä analysoitiin oikeilla ravinto-ohjelmilla jotka kirjaimellisesti kertovat kaiken. Se oli vaikeaa. Ihan tarpeeksi vaikeaa jo pitää sitä päiväkirjaa tämän kaiken keskellä… Olisin voinut vaan keksiä sen päästäni tai antaa Fiian pitää sitä, kuten hän ehdotti. Mutta jokin pakotti minua pitämään sitä totuudenmukaisesti ja vähentämään mahdollisimman paljon jotta se kaikki näyttäisi siedettävältä paperilla. Ja jos Fiia olisi tehnyt sen, olisin vain alkanut verrata itseäni häneen… Analyysin tuloksena oli liian vähän kaloreita, ehkä siksi selvisin siitä.
Jossain vaiheessa täällä alkaa mielenterveysopinnot. Pelkään sitä, miten se vaikuttaa minuun. Joskus mietin että heitettäisiinköhän minut ulos täältä koulusta jos ne tietäisivät kuinka epävakaassa tilassa olen. Siellä hakupapereissa piti silloin hyväksyä kohta: ’Olen henkisesti ja fyysisesti kunnossa kyseiseen ammattiin ja sen opintoihin’. Eihän minun pitänyt edes päästä tänne sisään, niin mitä väliä sillä että rastitin sen ruudun silloin…”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Prioriteeteistäni ensimmäinen on parantuminen, toinen on henkiset pakotiet jotta ensimmäinen mahdollistuu, ja kolmas on koulu, joka välillä tunkee ensimmäiseksi koska yritän niin kovasti pärjätä. Että pääsisin joskus elämässäni jonnekin, vaikka en edes tiedä varmaksi minne haluan, ja vaikka tuolla koulussa mikään ei toimi. Opettajat eivät opeta, tunneilla esitelmöidään toisillemme siitä että hyötyliikunta on hyvä juttu (mikä opetettiin jo ala-asteella), ja silti kokeissa pitäisi tietää kaikki. Tämä epäkohtien lista voisi jatkua ikuisuuksiin.”

 27.3.2016, Sunnuntai klo 20:20
”Olenko oikeassa paikassa? Haluanko tehdä tätä? Vaikka haluaisin, niin valmistunko koskaan osaavaksi tätä menoa? Jaksanko? Tämä kaikki saa minut voimaan pahoin ja kadottamaan kykyni käsitellä asioita. Ei se ole asioiden käsittelyä että oksentaa. Tai että vähentää ruokasuunnitelmasta jotain. Se ei auta tätä koulua tajuamaan että näin ei voida opettaa, eikä se auta minua jaksamaan. Kirjoittaisin yleisönosastokirjoituksen jos olisin normaali minä. Puuttuisin asioihin, yrittäisin ainakin. Tekisin sen muotoilemalla epäkohdat nerokkaasti lauseisiin jotka herättäisivät ihmisissä reaktioita. Mutta en jaksa tehdä sitä nyt.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ahdistuskohtaus tuli taas suurena illalla… Luulen että se johtui vaan loputtomasta väsymyksestä. En jaksa enää lukea tenttiin. Minusta ei ole siihen. Eikä siihen että nostan itseni täältä kuopasta… On vaan tosi paha olla.”

9.5.2016, Maanantai klo 19:03
”Vielä 5 tenttiä. Yritän lukea, mutta kun on tarpeeksi kauan lukenut joka päivä vähintään 6 tuntia ja tentti tentin jälkeen palannut aina tähän pöydän ääreen seuraavan koealueen pariin, niin pää ei enää toimi. Sen kasassapitäminen muuttuu hankalammaksi koko ajan.”

 20.5.2016, Perjantai klo 18:43
”2 tenttiä vielä. Tuntuu että teipaan askarteluteipillä päätäni kasaan vielä tulevaksi kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen haluan uskoa että kesä kasaa sen itsestään.”

26.5.2016, Torstai klo 18:06
”Se on kaikki ohi nyt. Tein eilen vielä muistiinpanot muistiinpanoistani mutta nyt se on loppu. Pää särki niin kovaa aamulla. Minusta ei ollut mihinkään, mutta tsemppasin viimeiset tunnit ja kirjoitin kokeeseen kaiken mitä tiesin. Olin varma että viimeisen tentin jälkeen olo olisi vähintäänkin huikea, mutta todellisuudessa tuntui että jätin viimeisetkin voimat siihen tenttipaperille. Muut lähtivät juhlimaan. Sanoin että minulla särkee pää ja menin kotiin. En vaan jaksanut, enkä halunnut juoda mitään. Halusin nukkumaan. Nyt se kaikki on tehty. Ihan kaikki. Mutta missä on vapauden tunne? Minä tunnen vain uupumusta. Enkä halua syödä. Ehkä se vapaus tulee huomenna? Haluaisin ravistella itseäni ja huutaa että haloo, kesä on täällä. Mutta ehkä nukun ensin vielä vähän.”

 3.6.2016, Perjantai klo 12:41
”Kuumetta. Ehkä sen piti taas tapahtua, niinhän tapahtuu aina… Loma alkaa, kuume alkaa. Ne kulkee käsikädessä minun elämässäni.”

 12.6.2016, Sunnuntai klo 23:14
”Kroppa on loppu, hiukset lähtee… Fiia letitti niitä ja huudahti miten ne ovat ohentuneet. Niitä lähtee nipuittain ja tupoittain. Syy on ehkä selvä, mutta lämmin ruoka, riisi, pasta, peruna… Puhumattakaan herkuista. En pysty niihin. Syön salaattia ja maitorahkaa, hedelmiä ja marjoja. Tiedän että se ei riitä, mutta en pysty. Tappelen kyllä… Ylemmät voimat tietää kuinka paljon tappelen näiden kanssa joka päivä. Mutta nyt kun en edes liiku kun olen kipeä enkä vaan parannu. Haluaisin tehdä jotain repäisevää, ikimuistoista kesäjuttua. Pelkään että sairastan ohi hyvien aikojen… Että vaikka vielä joskus pääsisinkin kaiken tämän yli niin että huomaan silloin etten tehnyt lainkaan tarpeeksi sellaista mitä tämän ikäisenä tehdään. Sellaista kuin viimekesänä. Toisaalta taas… Olen väsynyt. En vaan haluaisi kohdata sitä totuutta että tämä kesä ei ole sitä mitä ajattelin.”

Ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeinen kesä ei parantanut ongelmiani itsestään, kuten toivoin. Itsensä loppuun ajaminen Anoreksia seuranaan kuuluu niihin asioihin, joiden korjaaminen ei milloinkaan tapahdu itsestään – vaan aina korkeimman omakätisesti itse. Pitkän ajan ja kovan työn kanssa.

Olin koko vuoden yrittänyt niin kovasti. Olin yrittänyt olla normaali, terve, hyvät voimavarat omaava ja omillaan pärjäävä versio minusta. Sitä versiota ei kuitenkaan ollut ehtinyt koskaan syntyä. Sen rakentamisen sijaan olin edeltävänä kesänä päättänyt ottaa vastaan opiskelupaikan, joka nyt näytti minulle todellisen tilani. Vielä tämänkin tajuttuani yritin. En ollut normaali, terve, hyvät voimavarat omaava tai omillani pärjäävä, mutta yritin yhä esittää sellaista. Koulussa ihmisten silmien alla hymyilin omaksumani roolin hymyä, kotona itkin väsymyksensekaista vaihtoehtojen puutetta. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot nimittäin esittäytyivät minulle mitä vastenmielisimmän otsikon alla. Tuo otsikko oli luovuttaminen, ja se tuntui nopeasti sulkeutuvan pois koko vaihtoehto –sanan merkityksen piiristä. Niinpä mahdolliset vaihtoehdot kääntyivät silmissäni mahdottomiksi, ja minä en osannut puhaltaa peliä poikki ennen kuin se puhalsi poikki itsensä.

Koulun loputtua haahuilin elämässäni kuin jo siitä pääosin poistunut. Nukuin kaikki yöt sekä suurimmat osat päivistä, ja jäljelle jäävät tunnit purkasin väsymyksen alta puskevaa patoutunutta kouluuni kohdistuvaa vihaa kirjoittamiseen. Minä kirjoitin sen yleisönosastokirjoituksen josta päiväkirjassani kesken kouluvuotta puhuin. Minä tein sen nimettömänä, mutta sain etusivun jutun myötä valtavan ihmislauman puolelleni nostamaan kouluni epäkohtia esiin.

Siinä väsymyksen siivittämässä kesässä ei yleisönosastokirjoitukseni hyvää vastaanottoa lukuunottamatta ollut lainkaan sellaisia piirteitä, jotka olisivat muistuttaneet minua siitä, millaiseksi minä kesän muistin. Sen sijaan tuo kyseinen kesä alkoi näyttää minulle välivuoden puolesta liputtavia merkkejä. Merkkejä, jotka olivat jo tasan vuosi sitten olemassa, mutta jotka silloin lymyilivät piilossa paremman olon alla. Kun uusi syksy lähestyi, minun vartaloni, koko olemukseni ja väsymyksen alle kadotettu itseni anelivat minua ottamaan opikseni viimekerrasta.

 

Sisko

31.3.2017 Yleinen

Siskoni on minulle ehkä tavoittamaton esikuva, mutta myös yksi suurimmista voimavaroista. Hän on aina ollut paras kaverini ja on sitä edelleen.

Joskus pelkäsin, että sairauteni tuhoaisi kaiken mitä meillä on. Kun hän muutamia vuosia sitten sai opiskelupaikan Helsingistä, pelkäsin jälleen. Pelkäsin, että hän unohtaisi minut. Kaikkein pahin pelkoni oli, että hän ei ainoastaan unohtaisi minua, vaan myös haluaisi unohtaa minut. Vuodet olivat vierineet eteenpäin, mutta minä en ollut edennyt juuri mihinkään. Uskoin siskoni haluavan päästä irti tästä, mihin hänet väkisin sidoin. Samat kurjat ympärilläni pyörivät asiat vaikuttivat häneenkin, ja ne ovat edelleen täällä, vaikka osaksi juuri hänen ansiostaan sain takaisin sen osan minua, jonka olin sokeana lahjoittanut Anoreksialle.

Pelko sisaruuden menettämisestä on ehkä ymmärrettävää, mutta turhaa. Voisi sanoa, että veriside on sellainen, mistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan verisiteestä, vaan myös sellaisesta henkisestä yhteydestä, jonka menettämiseen tarvitaan jotakin Anoreksiaakin pahempaa. Totean joka kerta kun näemme, että mikään ei ole muuttunut, ja se on hyvä asia. Sairauteni ehkä on ja pysyy, mutta niin pysyy myös meidän siteemme. Se on rakkautta, joka muodostuu kaikista eletyistä vuosista lähellä sellaista henkilöä, jossa yhdistyy paras ystävä ja sisko. Se on sitä, kun pääsee näkemään ihmisen kasvua aikuiseksi, ja kasvamaan samalla itse, ja sitä, kun tuntee toisen ihmisen ennen kuin tuntee täysin itseään. Se on jotakin mitä ei täysin pysty selittämään. Nykyään uskon, että se on myös jotakin sellaista, mitä ei pysty pilaamaan.

 18.3.2016, Perjantai klo 21:00
”Fiia tuli myös Turkuun. Hitsi, että olen odottanut sitä. Hän sanoi että hän on ollut niin huolissaan ja tuntenut olonsa huonoksi kun on ollut väärässä paikassa. Kuulemma pitää aina olla paikalla jos on kriisi. Sanoin, että älä hulluja puhu. Mutta vaikka hän ei saa ajatella noin koska haluan että hän on 100% onnellinen siellä missä hän ikinä onkaan, niin olen helpottunut siitä, että hän ei ole unohtanut minua. Se tekee hänelle hyvää päästä pois täältä missä asiat junnaa paikoillaan. Se, että täällä ne junnaavat, ei tarkoita että hänen tarvitsee osallistua siihen. Mutta kyllä olen odottanut että nähdään. Rakastan sitä naista enemmän kuin voi kertoa.”

 22.6.2016, Keskiviikko klo 14:03
”Fiia soitti minulle ihan yhtäkkiä ja kysyi lähdetäänkö parin viikon päästä Roomaan!!!!!!!! Aloin melkein itkemään kun hän kysyi. Olemme suunnitelleet siskosreissua ikuisuuden, mutta en koskaan todella uskaltanut uskoa että se toteutuisi!!! Kesä on täällä. Ja me lähdetään Roomaan. Herätys, sairaus! Lähden seikkailemaan siskoni kanssa ja sinua ei ole kutsuttu.”

Minuun sattuu nähdä siskoni kärsivän minun sairauteni takia. Hän on normaali nuori nainen jonka ei tarvitsisi käydä läpi asioita, joissa laitan hänet tarpomaan. Joskus en kai uskonut hänen reagoivan tähän kaikkeen niin vahvasti. Ajattelin, että minun sairauteni olisi vain pikkuinen yksityiskohta hänen elämässään. Hän olisi aina taitava ja täydellinen, ja tulisi kaikesta huolimatta etenemään elämässään upeasti. Hän pääsisi eteenpäin katsomatta taakseen tai vilkaisematta olkansa yli jäljissään kompuroivaa siskoaan. Nyt kun tunnen hänen huolesta sokean katseensa paremmin kuin olisin koskaan halunnut tuntea, minusta tuntuu että toisinaan hänen on jopa hankalaa kääntää päänsä eteenpäin kun minä kompuroin hänen jäljessään. Ehkä siksi juuri hänen huolensa yhdistettynä kaikkeen muuhun minut herättävänä iltana tapahtuneeseen, potkaisi hereille sen terveyden kannalta ratkaisevan osan minua.

Minä haluan että lopulta me molemmat kykenemme katsomaan eteenpäin ja tavoittelemaan unelmiamme yksilöinä. Se ei estä meitä tukemasta toisiamme. Ihminen on onnellisimmillaan kun se pääsee kulkemaan eteenpäin, mutta osaa ja haluaa myös kääntää katseensa muihin suuntiin. Minä teen nyt psyykkistä työtä, jotta voisin katsoa taaksepäin ilman pelkoa, ja saisin rohkeuden kohdata sairauteni värittämät muistot. Kun taas katson sivuilleni, toivon että sieltä minulle hymyilee aina takaisin joku, jota rakastan.

4.12.2016, Sunnuntai klo 21:45
”ARVAA MITÄ? Fiia soitti ja sanoi että on juuri tulossa Turusta Helsinkiin ja on kohta Kampissa. Me ehditään nähdä ennen kuin minun bussini tulee. Minulla on niin ikävä häntä. Jos nyt, tässä olotilassa saisin valita yhden ihmisen koko maailmasta ketä tulisi istumaan minun viereeni juuri nyt, niin se olisi varmasti Fiia. Tai Adele. Ei. Fiia.”

5.3.2017, Sunnuntai klo 20:20
”Eilen oli Fiian keikka Tiirikkalassa. Odotin sitä innolla, mutta tapahtui myös jotain mitä en osannut odottaa… ’Leijonakuningas’ –biisissä Fiia käveli yleisöön. Ennen kertsiä hän alkoi lähestyä minua ja ajattelin, että älä herranjumala tule tänne. Mutta kyllä hän tuli, ja antoi mikin minulle ja sanoi että anna mennä. En ehtinyt edes ajatella. Otin mikin ja lauloin niin hyvin kuin siinä yhtäkkiä osasin… Koko kertosäkeen. Sitten annoin mikin takaisin ja hän osoitti minua ja sanoi: ”Siskoni”. Ihmiset taputtivat enkä uskaltanut edes katsoa ympärilleni. Kun nostin katseeni niin huomasin miten jotkut itkivät. Me oltiin kosketettu niitä jollain käsittämättömällä tavalla. Settien välissä olin muka kiukkuinen Fiialle. Sanoin, ettei noin saa tehdä ilman varoitusta, mutta oikeasti olin onnellinen ja hän tiesi sen kyllä. Minusta tuntuu että se kertosäe oli hänen tapansa osoittaa että hän välittää siitä mitä minä tunnen, vaikka ne tunteet olisivat ihan tyhmiä. Ehkä hän halusi sanoa kiitos tai anteeksi, vaikka kumpikaan niistä ei ole tarpeen. Minun pitäisi sanoa ne hänelle, mutta osaan vaan kiukutella. Hienointa minusta oli, että sen kertosäkeen jälkeen tuntui kuin hän olisi ylpeä minusta. Se tunne oli minulle ihan hirveän suuri ja hieno.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Aina kun Fiia lähtee takaisin Helsinkiin, haluaisin olla ovella ja halata, mutta yleensä hautaudun yläkertaan koska minua harmittaa. Menen piiloon hänen lähtöään. Toivon ettei hän luule etten halua hyvästellä häntä tai että minua ei kiinnostaisi että hän lähtee. Minua vaan harmittaa se kummallisen melankolisella tavalla. Ehkä se olisi helpompaa jos minulla olisi enemmän omaa elämää elettävänä. Eri elämäntilanne.”

Ystävänpäivä 2017

16.2.2017 jotain positiivista, Kuulumisia

Aamuni oli lievästi sanottuna ihan paska. Ainakaan minä en osaa olla aurinkoinen ja ystävällinen herätessäni myöhässä. Hyvää mieltä ei nosta, kun koin etten saanut ymmärrystä, huoltani ei jaettu. Huoltani siitä selviänkö bussille asti vai pyörrynkö matkalla. Okei olen useamman kerran ollut paljon kuolleemmassa kunnossa jätettyäni pyörän kololle ja käveltyäni pysäkille. Nimim. Pari kertaa muistan kirkkaasti, kun en pystynyt istumaan bussissa sitä 10-15 minsan matkaa vaan jouduin pakosti ottamaan aikalisän vaakatasossa bussin käytävällä. Vastaavissa tilanteissa mulla on tasan kaks vaihtoehtoa: a) jatkaa istumista ja pudota lattialle kiitos painovoiman tai b) hyväksyä tilanne ja laskeutua vapaaehtoisesti lattialle ja nostaa jalat koholle.

 

Eli siis selvisin kouluun ja onneksi aamusta huolimatta päiväni parani pikkuhiljaa. Varsinkin illalla mulla oli hyvä fiilis, koska juttelin hyvän ystävän kanssa tai oikeastaan kahden. Sain hymyillä paljonkin ja hiukan jopa nauraa. Varsinkin toisen ystäväni kanssa sain jutella mukavia ja puhua asioista joista mulla oli paljon sanottavaa. Ei se tarvitse olla maailman ihmeellisin asia mistä jutella, mutta silti se voi olla se päivän tärkein juttu.

Kuten monet tietävät partio, Lappi ja vaeltaminen kuuluvat asioihin joita rakastan ja joista jaksan puhua tuntikausia. Myös itsensä telominen (en tarkoita itsetuhoisuutta vaan ”tekevälle sattuu” -tyylistä) on asia josta voin puhua tunnin jos toisenkin. Vaikka siinä nimenomaisessa hetkessä olisikin sattunut, olo ollut kurjaakin kurjempi jne., voi jälkikäteen nauraa ja muistella mistä mahtavasta syystä se hammas lohkesikaan ja mitä kaikkea seurasi luistelusta tai muutamasta juoksuaskeleesta. Aika kultaa muistot kuten eräs ystäväni minulle tässä taannoin sanoi. Kultakehyksiin vain kipsit, lääkekuurit, kylmäpussit ja ne kaikki miljoonat uudet kokemukset, joiden ansiosta elämästäni on tullut rikkaampaa. Kuten joku joskus sanoi: ”Jos ei koskaan tee mitään, ei mitään voi sattuakaan”/”Jos et ole koskaan loukannut itseäsi et mitään ole tehnytkään”. Viisaus on täysin oikeassa, kuinka moni on juossut/ pyöräillyt yms., eikä ole kertaakaan kaatunut ja saanut naarmua? Niin mitä vaarallisemmaksi ja riskialttiimmaksi homma menee sitä varmemmin jotain ikävää sattuu, mutta virheistä voi oppia (ellei menetä henkeään). Kaikissa asioissa on riskejä, monet asiat aiheuttavat syöpää päihteet, punainen liha, uv-säteily jne. jne. Jos haluat pysyä hengissä älä syö, älä matkusta, älä käytä päihteitä, äläkä ainakaan ole kotona, älä tee mitään ei kunhä hetkinen kuolet siltikin.. Niin että jos kuitenkin eläisit ja ottaisit elämästä mahdollisimman paljon irti, matkusta, näe ja koe maailmaa, syö simppelisti elä kuolethan kuitenkin johinkin.

 

Hieman äsken hairahdin sivuraiteille, mutta sekin on elämää. Jollain konstilla kaikista arvistaankin pitäisi olla ylpeä, edes sillä perusteella että on vielä elossa. Jotain kumman syystä kyynerpäähän murtuman hoidon yhteydessä laitettujen ruuvien tekemistä arvista on helpompi olla ylpeä kuin niistä kun sua on viillellyt joku, vieläpä joku muu kuin sinä itse. Noi molemmat arvet tulevat varmaan pysymään nahkassani siihen asti kun pääsen hautaan. Kaikilla arvilla on jokin tarina, oli se sitten pienemmässä tai suuremmassa roolissa se on osa sinua, halusit tai et juuri se arpi tekee sinusta juuri sinut.

 

 

 

Illalla viimesimpiä biisejä radiost enne kuin nukahdin oli Lauri Tähkän ja Elastisen Lempo. https://youtu.be/VImBwlInGpo  Hyvällä mielellä hymyillen sain nukahtaa, kerrankin..

Juu, olis se nukkumine voinu men samaa rataa, mut ei pakol. Ensmäine n. 45min jälleen painajaista. Sen verran hereil havahduin et katoin kellonajan. Paljoo mitään en muista, ainoat hämärät muistikuvat ovat: joissain kohdissa en päässyt liikkumaan ja ahdistus ja pelko olivat läsnä. Miettiessäni tuota kun en päässyt liikkumaan, mieleeni tuli sen vastakohta vapaus ja mitä Haloo Helsingin biisissä ”Vapaus käteen jää”  https://youtu.be/6IhnydCct80  lauletaankaan: ”Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa…” Mutta entä jos sulta viedäänkin vapaus, mitä sulle sitten jää? Tätä olen pohtinut usein miettiessäni niitä kertoja kun multa on riistetty vapauteni

 

 

 

Vielä paluu positiiviseen: kaikkein parasta on päästä sanomaan hyvää ystävänpäivää face to face ja halaten kiittää ihanasta ihmisestä elämässä, mutta luonnollisesti on mahdotonta nähdä kaikkia eritoten tuona yhtenä päivänä vuodessa, silloin kortti on toisteks paras vaihtoehto. Kuten usein sanotaan tehdessäsi jollekin hyvää, palaa se hyvä joskus takaisin luoksesi, niin minulle kävi. Ystäväni ei ollut lainkaan odottanut korttia ja onnistuin ilahduttamaan häntä, hyvä mieli palasi luokseni kuullessani asiasta. Se ihana tunne kun onnistut piristämään toista vain pienellä hyvällä eleellä, vieläkin hymyilyttää ja tulee hyvä olo. Ilo, onnellisuus, ystävyys. ❤

 

 

 

 

 

-Elina

Maanantai avautuminen part 7327467

23.1.2017 Yleinen

Tänään oli jälleen semmonen aamu, että ois vaan tahtonu jäädä lämpimän peiton alle nukkumaan. Mutta ei se auta ku vaan nousta ylös. Onneksi kuitenkin pääsee kouluun ku on siellä ihan kivaa ja tarkotan nyt opiskelua enkä kavereita. Opiskelu on ihan kivaa. Keittöllä on kivaa varsinkin, jos saa tehä itsenäisesti.

On tää aamu ollu ainaki rauhallinen.  Kuuntelen musiikkia ja koitan herätä. Mä jopa meikkasin. Kahvia joisin, jos ois maitoa. :( Mut onneks koulussa on aina jälkiruokana kahvia!

Aikalailla kaikki on valmiina asuntolaan ja kouluun lähtöä varten. Vielä ois tunti aikaa ennen kuin linja-auto tullee. Maanantait on kivoja ku koulu alkaa vasta 12:15. Meillä on tänään varmaanki äidinkieltä/ruotsia/englantia. Sitten päästään noin kello 15:30 koulusta. Sen jälkeen meen nopeaa apteekin kautta asuntolaan ja sieltä tukihenkilö hakee joskus kello 16:00.

Kun selviän asuntolaan niin sieltä sit suoraan koululle syömään. Toivon et ois samanlainen viikko ku viime viikolla. Mä oikeesti viihdyin keittiöllä ja sain tehä hommia itsenäisesti. Otin etäisyyttä muista opiskelijoista ja se teki hyvää.

Mä oon ottanu niistä nyt jonkin aikaa etäisyyttä ja se on hyvä juttu. En koe kuuluvani niiden joukkoon. Ne on lähentyny keskenään ja mä keskityn opiskeluun. Aina ei jaksa höpöttää eikä kuunnella asioita poikaystävistä. Oon ainut sinkku ja homo, joten siinä varmaan syy miks oon kaikkien asioiden ulkopuolella. Kaikki näyttää aina kiusaantuneilta ku puhun tytöistä eikä niitä tunnu kiinnostavan muuta kuin mun vitsit, jos nekään. Mä oon ehkä vähä niitä räväkämpi enkä pelkää puhua asioista, joista yleensä ei puhuta. Ne taas ei halua puhua semmosesta. Tuntuu et ne haluaa vaan höpöttää ja mä haluan oikeitaki keskusteluja.

Kivaa viikkoa kaikille!

Alex

Something small for everyone

5.12.2016 Yleinen

cutecat2

cutiecat

cutecat4ever

 

 

Cats are so adorable.

I hope this makes someone smile.

Hope you all are okay and happy. <3 (it’s okay to not be happy too and you can’t always be okay).

Love from Alex.

 

New York

29.11.2016 Yleinen

New York – kaupunki, jossa mikä vain on mahdollista. Niin ne sanovat. Minulle tuo kaupunki edustaa ennenkaikkea terveyttä. Sen lisäksi se havainnollistaa sitä, miten paljon perheeni haluaa minut terveeksi, sekä sitä, kuinka vaikeaa on tulla terveeksi.

Vaarini luki minulle aikoinaan Felix –kirjasarjaa, jossa pieni pupu seikkailee ympäri maailmaa. Tiesin kaikki paikat joissa se pieni pupu oli käynyt, ja osasin jo ulkoa kirjeet ja tarinat, joita hän kirjassa kirjoitti parhaalle ystävälleen. Se oli kuitenkin kokonaisuus, jonka halusin kuulla aina uudelleen, ja vaarini, joka lopulta hallitsi kirjan ulkoa varmasti yhtä hyvin kuin minäkin, luki ne kärsivällisesti ääneen kerta toisensa jälkeen. Se kirja herätti minussa unelman New Yorkista. Felix-pupu vieraili siellä kiertäessään maailmaa, ja kaikista hänen näkemistään paikoista, halusin juuri sinne.

Sittemmin kasvoin yli Felix –kirjoista, mutta New York pysyi mielessäni. Vaikka itse en Anoreksian myötä enää voinut hyvin, jatkoi unelmani eloaan hyvinvoivana ja kirkkaana.

Eräänä marraskuisena iltana istuimme pöydän ääressä perheemme kesken. Se oli ollut hyvä päivä. Parempi kuin monet muut sinä vuonna. Olin juuri syönyt ruokani lisäksi hymyni, ja minusta oltiin ylpeitä, vaikka en itse tavoittanutkaan heidän iloaan. Tuntiessani ahdistuksen hiipivän ruokapöydän äärelle, sanoi isäni yhtäkkiä ääneen jotakin, joka sai minut nostamaan pääni lattiasta. Hän oli keksinyt kannustimen, joka on siitä päivästä lähtien auttanut minua kaikki nämä vuodet. Kannustin kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Kun olen terve ja syön vapaaehtoisesti herkkuja, isäni vie minut New Yorkiin. Silmiini syttyi valo. Juoksin yläkertaan ja kirjoitin leikkimielisen sopimuksen, johon me molemmat sitouduimme. Se sopimus on ollut keittiömme seinällä kohta 6 vuotta.

Minä, Kimmo, vien tyttäreni Edenin New Yorkiin kun hän vapaaehtoisesti syö herkkuja. En näsäviisastele enkä tinkaa. 28.11.2011, allekirjoitus & nimenselvennys”

Ehkä isäni oli jo kokeillut kaikki muut keinot. Hän oli yrittänyt puhua minulle järkeä ja minut oltiin jo saatettu kaikkiin saatavilla oleviin hoitoihin. Kaikista vanhemman keinoista jäljellä oli kai enää asettaa jokin niin suuri houkutin, että jopa sairauteni taipuisi sen edessä. Me kaikki ehkä luulimme sinä iltana että se olisi siinä. Nyt minä parantuisin ja toteuttaisin isäni kanssa yhden suurimmista unelmistani.

Vapaasti syömisen pelko ja halu New Yorkiin tiuskivat toisilleen päässäni vielä kuuden vuoden jälkeen. Ne eivät vain tule toimeen, vaikka kuinka yrittäisin saada ne kulkemaan käsi kädessä. New Yorkin kannustava voima on pysynyt ennallaan vaikka vuodet ovat vierineet. Jos kykenisin kuvailemaan, miten tärkeä käsite siitä kaupungista on minulle tullut, pystyisin myös osoittamaan miten hankalaa sairauteni kanssa tappeleminen on. Se on niin hankalaa, että se tekee tästä kaikesta jopa naurettavaa. Koko diili kuulostaa niin mutkattomalta: Syö, niin pitkäaikainen haaveesi toteutuu. Ei se ole minun päässäni sen hankalammin ymmärrettävissä kuin kenen tahansa muunkaan päässä. Jokin iso ja paha vain seisoo edelleen unelmani tiellä, eikä se väisty lahjomalla. Se seisoo niin tukevasti ratkaisun edessä, että diilin yksinkertaisuus haihtuu savuna ilmaan.

Tänä päivänä New York -haaveeni rinnalle on noussut myös toinen unelma: Terveys. Unelma, jonka myötä toinen käy toteen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensin on kuitenkin iskettävä Anoreksia, ja se ei ole mikään banaanikärpänen.

New York –diilin syntymisen jälkeiseen lähes kuuteen vuoteen mahtuu kaikesta huolimatta paljon yritystä…

11.12.2011, Sunnuntai klo 18:02
”Aijon nyt kokeilla: Syön niin hyvin kuin pystyn, sen mitä listassa lukee. Katson miltä alan näyttää ja miltä se tuntuu. Jos lihon ihan muodottomaksi, alan äkkiä pudottamaan, mutta jos se ei ole niin paha, mitä voisin kuvitella, niin koitan kääntää päähäni asetuksen jonka nimi on: KOMPROMISSI. Tiedän että tästä seuraa lisää kyyneleitä, tuskaa ja pahaa oloa, mutta jos en nyt kokeile, tämä ei koskaan lopu. Jos jokatapauksessa on kokoajan näin huono olo, niin mitä menetän? Jos saan perheeni voimaan paremmin, sekin olisi jo pieni voitto. Sitä paitsi; jos mikään ei muutu, voin aina pudottaa kilot pois tai lopettaa syömisen kokonaan. Yrittänyttä ei laiteta.”

 23.7.2013, Tiistai klo 10:50
”KEKSIN UUDEN TAKTIIKAN. SYÖN AINA KUN ON NÄLKÄ. SE TOIMII MOLEMPIIN SUUNTIIN…”

 onnistumisia…

9.1.2013, Keskiviikko klo 19:54
”Haluan kertoa yhden jutun. En ole kirjoittanut siitä koska olen yrittänyt pitää sitä pikkujuttuna. Mutta ei se vaan ole… Nyt minusta tuntuu kuin tunnustaisin syntiä, vaikka pitäisi kai olla iloinen? Tai ylpeä? Tässä se tulee: Joululomalla olin ravintolassa äidin ja iskän kanssa harjoittelemassa. Ravintolassa. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole siellä ollut. Ja minä söin. Tuntuu kamalalta sanoa se. Tai kirjoittaa… Tekisi mieli sanoa että ’älä pliis kerro kellekkään’. Otin ahdistuslääkettä ja juttelimme koko sen ajan New Yorkista.. Paikoista joissa haluan siellä käydä. En tiedä kumpi auttoi, mutta minä selvisin siitä ilman haavoja. Olin luonut kamalia kauhuskenaarioita päässäni, mutta tosiasiassa en muistanut millaista se on. Olla ravintolassa… En tiedä johtuuko se ahdistuslääkkeestä, mutta minusta tuntuu pahemmalta puhua siitä mitä tein, kuin se itse teko. Aina kun muistelen sitä melkein tyhjää lautasta ja sitä miten kaikki se ruoka oli vatsassani, minusta tuntuu että turpoan saman tien. Vaikka siitä on jo aikaa kun söin sen! Mutta minä tein sen ja selvisin. Nyt en tiedä mitä ajatusta kuuntelen. ’Ei olisi pitänyt edes kokeilla mennä ravintolaan. Ei enää koskaan’ vai ’Tein sen! Yritän olla ylpeä itsestäni ja ensikerralla se on helpompaa’. Mieleni hyppii noiden lauseiden välillä kuin superpallo.”

”Ennen syömistä menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Ei minulla ollut vessahätä, seisoin vain siinä ja katsoin itseäni silmiin. Hetken tuntui kuin olisin tuijottanut syömishäiriötä silmiin. Uskallan kirjoittaa sen sanan: Anoreksia. Sana joka pilasi elämäni… Melkein pilasi. Toivon että se näkee mitä kirjoitan. KUULETKO ANOREKSIA? MELKEIN pilasit elämäni.”

 epäonnistumisia…

9.2.2013, Lauantai klo 16:58
”Ravintolan tomaattikeitto meni viemäristä alas ja ahdistuslääke sen mukana. Niin… Olimme ravintolassa. Olin työkoulutuksessa Muumimaailmassa, pääsin sinne näyttelemään hiihtolomaksi. Koulutuksen jälkeen tuntui siltä että uskaltaisin taas yrittää… Mutta mikään ei sujunutkaan. Ruokalistan annokset vilisivät silmissä ja paniikki alkoi hiipiä sisälläni. Käskin äidin ja iskän tilata minulle jotain kevyttä ja menin vessaan. Yritin vain tasata hengitystäni ja laitoin hiukset kiinni, pois kasvoilta. Äiti tuli katsomaan olinko kunnossa ja palasin pöytään ottamaan salaa ahdistuslääkkeen kun he olivat salaattipöydässä. Salaa, koska se on heikkouden merkki, ja sitten en koskaan pääse New Yorkkiin enkä ikinä tule terveeksi heidän silmissään… En halunnut pilata heidän päiväänsä. Kun ruoka tuli, tiesin etten selviäisi. Rasva hehkui ruoan pinnassa ja kalorit polttivat suussa. Söin keittoa pakottaen itseni uudestaan ja uudestaan nielaisemaan. Lämmin rasva valui sisääni ja minua inhotti itseni… Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän vatsani sattui, ja jo siinä istuessani ymmärsin, että tulisin tänään oksentamaan. Mielessäni oli vain, että mahdollisimman pian ennen kuin se imeytyy. Ajattelin, että jos jännitän vatsalihaksia, se ei pääse valumaan niin syvälle. Nyt istun pyyheliina päällä ja mietin mikä on oikein ja väärin. Miten palautan iskälle rahat jotka menivät annokseen joka on nyt viemärissä, niin että hän ei huomaa? Minusta tuntuu etten enää uskalla mennä ravintolaan… Taas pitäisi uudestaan kerätä rohkeus ja tällä kertaa se on ihan pieninä palasina. Nyt tuntuu siltä ettei ikinä enää. Ei ikinä.”

 ja lohtua niiltä, jotka välittävät. Välittävät niin paljon, että tekevät mitä tahansa saadakseen minut terveeksi.

31.10.2012, Keskiviikko klo 20:19
”Olin ihan neuvoton. Siinä tilanteessa oli kyllä myös jotain koomista. Istuin iskän harmaaoranssiraidallinen paita päällä, hiukset auki pörröisinä ja kosteina sateesta ja sanoin vain: ’En liiku tästä enää ikinä mihinkään. Kun en tiedä mitä tekisin.’ Ihan kuin joku lapsi. Niin avuttomalta minusta kyllä myös tuntui. Kaikki tuntui huonolta ja tulevaisuus näyttäytyi pelottavana. Mutta ehkä tarvitsin sen hetken tajuamaan etten ole yksin, eikä nyt tarvitse tietää kaikkea. Ja että virheitä on lupa tehdä. Ehkä tuntuu hyvältä välillä heittäytyä laittialle ja todeta että nyt en osaa jatkaa. Turvautua äidin apuun ja unohtaa hetkeksi aikuisuus.”

New York – kaupunki jossa mikä vain on mahdollista, mutta johon pääsemiseen tarvitaan mahdottomuus. Siltä minusta välillä tuntuu.

Savesta muovailtu näkemykseni Vapaudenpatsaasta ja unelmastani vuonna 2001.

Oman mielen hallinta

8.6.2016 Yleinen

Moikka,

Olen monesti miettinyt miten pitää oma mieli korkealla ja fiilis hyvänä, kun mediassa top 10 uutisotsikon joukossa ainakin 8 on jollain tavalla negatiivisia. Olen myös huomannut Facebookissa ihmisten julkaisevan negatiivisia päivityksiä enemmän kuin positiivisia. Joskus jos laitan Faceen päivityksen missä kerron todella hyvästä päivästä, siitä tykkää ehkä muutama muu :) Mutta jos sanon että olipa paska päivä ja kaikki meni pieleen, saan heti runsaasti tykkäyksiä. Sama myös uutisten kanssa, negatiiviset uutiset kerää eniten kommentteja ja herättää keskustelua. Miksi me tykätään enemmän negatiivisista asioista ja muiden epäonnistumisesta kuin positiivisista asioista ja onnistumisista. On niin helppoa olla katkera tai kateellinen ja vaikeaa aidosti iloita muiden hyvistä asioista. Miten tämä kaikki vaikuttaa omaan mieleen, voiko mieliala olla kovin korkea jos ensimmäisenä aamulla luet negatiivisia uutisia ja Facebook päivityksiä. Huomasin tämän itsessäni ja lähdin muuttamaan sitä. Ensin poistin Facebookin ja sitten lopetin myös uutisten lukemisen, koska miksi antaa asioiden jotka eivät juurikaan vaikuta sinun elämääsi niin vaikuttaa mielialaasi. Työteho parani välittömästi ja hymyilen myös enemmän kun vuosiin. Mieti miten hymy vaikuttaa omaan mielialaan ja muiden myös. Jos hymyilet ja katsot silmiin niin pelastat monen huonon päivän lisäksi oman huonon fiiliksen. Jos et pysty luopumaan Facebookista, niin kokeile päivittää vain iloisia asioita ja kommentoida jotain positiivista muiden negatiivisiin päivityksiin :) Katso miten tämä vaikuttaa mielialaasi, minuun se toimii. Oma mieli on ainut asia mitä me voidaan hallita ja kontroloida. Mustasukkaisuus, katkeruus, kateus, suru, ilo kaikki lähtee omasta mielestä ja siihen voi vaikuttaa itse. Tulen kirjoittamaan ja syventymään näihin kaikkiin asioihin vielä enemmän jatkossa. Tämä oli ensiaskel Blogimaailmaan. Tehdään yhdessä jokaisesta päivästä parempi!

 

Terv. Ville

Se on kevät

4.5.2015 Eläimet ja ihmiset heräävät, Yleinen

”Se on kevät,” huusi Mäkitalon piika Maija. Maija oli pirteä tyttö jonka olivat monet kylän pojat jo huomanneetkin. Maijalla hiukan hihna luisti, ja sitä vapaat poikamiehet tietenkin käyttivät hyväkseen. Ei se hihna paljon luistanut mutta sen verran kuitenkin, että kaikki hänessä oli vapaasti käytettävissä jos vai älysi kysyä.

Ja nyt oli kevät, sen oli Maija taas huomannut. Karja oli lypsetty ja nyt oli Maijalla vapaata. Hän poimi kukan ja haisteli kukkaa astuessaan pienelle metsäpolulle. Näin oli hän jo monena vuonna tehnyt. Ja sen olivat jo vapaat poikamiehetkin huomanneet. Joka kerta oli Maija miehet metsästä löytänyt, oli sitten metsässä lunta tai ei. Pienet pälvetkin riittivät moiseen hullutteluun.

Maija käveli metsään ja aukaisi ylimmäisen nappinsa. Tai se olikin irronnut, että piti aukaista se seuraava nappi. Ei sillä tietenkään mitään väliä ollut sillä hän oli erittäin vapaa pukemisessaan. Oliko yksi nappi auki tai kaikki napit auki. Hän olisi kuulemma metsään mennyt aivan alastikkin mutta pojat tykkäsivät riisumisesta. Täysi alastomuus sai sellaisen tunnut että tällä naisella luistaa liiankin paljon, ja voi olla siksi vaarallinenkin. Koskaan ei Maija tiennyt, että oliko metsässä ketään mutta aina hän kuitenkin oli löytänyt sieltä suuren onnensa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niin oli polku taas tänäkin vuonna saannut iloisen naisen kävelemään metsään. Naisella oli suuret odotukset ja se loi hänen kasvoilleen viettelyksen hymyn. Tyttö käveli ja kävellessään hän otti pieniä tanssiaskeleitakin. Se sai koko kehon keinahtelemaan. Se huomasivat linnutkin, jotka Maijan metsään tulo sai nuo pienet lentävät rakkauden lähettiläätkin huomaamaan kevään. Siritys oli aivan valtava. Korvat oikein huumaantui tuosta konsertista.

Mäkitalo oli suuri tila. Siellä oli renkejäkin yli kymmenen ja piikoja saman verran. Maijaa piti aina jonkun pyytää jotain tekemään, itse hän ei oikein siihen vielä ollut valmis. Ehkä se johtui hänen hihnan luistamisesta. Mutta Maija käveli ja käveli, eikä ketään vielä näkynyt.

002

Mutta tuntui, että joku oli kuitenkin Maijan lausahduksen kuullut tilan pihalla, kun hän kovempaa oli huutanut, SE ON KEVÄT. Joku metsässä kuitenkin hiippaili kun kuusen oksat selkeästi heilahtivat. Maijakin oli nähnyt jo ohkaisessa hangessa saappaan jäljet. Hän lisäsi keinahteluita, että koko vartalo leijui kuin tyhjä vene aallokolla. Nyt tuli jokin hahmo kuusikon seasta jo lähelle Maijaa. Maija ojensi kätensä tätä miehistä miestä kohden ja keinui lähemmäksi tuota sulhoaan. Tämä mies oli löytänyt hyvän paikan jossa kevään ensimmäinen kohtaus on hyvä tehdä. Tähän oltiin heti valmiita. Siihen ei kenenkään tarvinnut sanoa mitään. Molemmat olivat tietoisia mitä tulossa on. Maija oli pihalla antanut tiedoitteen muille jotka halusivat hänen kanssaan ottaa tämän tapahtuman vastaan. Ja siihen oli korvansa höröön laittanut yksi renki. Hyvä kuiva paikka oli valmiiksi katsottuna ja sen vierellä he nyt seisoivat. Pienet halaukset ja imaisut nenän alta tietenkin piti tehdä ja sitten alkoi se kuuma vääntö. Siksi renki oli hakenutkin tämän pälven tarpeeksi pitkältä tilan päätalosta. Maija kun osasi suustaan päästää niitä vaikertajan ääniä jotka eivät saa kantautua kartanon herran korviin. Hän ei pitänyt siitä, että palvelusväki liikuttelee lanteitaan turhan päiten. Kaikki tarmo oli annettavan tilan pelloille, eikä käytettävä turhiin hekumoihin.

005

Tämä renki tuntui tietävän Maijan korkeista äänistä kun hän heti huomasi laittaa oman kätensä Maijan huulille ja sai näin äänen hiljaisemmaksi. Eivätkä linnutkaan noista korkeista äänistä liiemmin tykänneet vaan lensivät pesästään hiukan kauemmalle. Mutta palasivat kuitenkin takaisin pesälle munia lämmittelemään,kun äänit kävivät matalammiksi. Nyt alkoivat äänet saada paljon nopeutta, ne nopeutuivat entisestään kun sitten Maijan suu jäi auki ja ääntä ei tullut enään lainkaan. Renki oli lähtemässä pois mutta Maija puristi käsillään selästä renkiä itseään vasten ja halusi olla vielä siinä asennossa mihinkä viimeksi jäätiin. Mutta viimein nousi renki istumaan ja hän vetäisi Maijan kolttua hiukan alemmaksi. Renki nousi jo seisomaan ja lähti astelemaan tyytyväisenä kohti tilaa. Maija vielä halusi huohottaa selällään ennenkuin nousi haparoiden pystyyn. Hänen jaloistaan oli voimat menneet. Vielä ei pystynyt kävelemään vaan oli istuttava kannon nokkaan huilaamaan. Viimein jalat taas kantoivat Maijan painon vaikka pieni tärinä vielä kutittelikin ihoa.

Maija taitteli koivusta oksia, että saatiin maljakkoon laitettua tulevia pieni lehtiä varvuista. Jokin syy piti naisella olla kun tähän aikaan metsässä kävi, ettei kukaan olisi ajatellut mitään muuta.

006

Renki oli jo kerennyt väen tupaan. Ei hän mitään puhunut mutta oli kuitenkin hiukan iloisempi kuin aikaisemmin. Tämä renki oli yleensä aika jörrikkä naamaltaan ja nyt kun vähän iloisuuttakin kasvoilta löytyi, niin johan toisetkin rengit sen arvasivat mistä se johtui. Maijasta ei oikein mistään löytynyt mitään erilausuutta. Hän oli aina yhtä iloinen ja katseli hiukan altakulmien, mikä tekikin tämän katseen kovin luokseen vetäväksi.

Emäntä oli huomannut, että Maijalta oli jäännyt maitotonkat pesemättä. ”Mihinkäs tuollainen kiire on taas ollut, että tonkat on pesemättä jätetty”. Ehkä emäntä oli jo liian vanha enään ymmärtämään. Kyllä sitä pitää silloin lähteä kun siltä tuntuu. Ja kun talvella ei ole sellaista paikkaa missä voisi tätä harrastusta suorittaa, niin keväällä kun sen tarve tulee niin silloin on heti lähdettävä. Ja muutenkin kesällä pitää tämän asian ympärillä paljon olla, tehtävä vähän kuin varastoon mieluisia asioita. Se on kuin viljaa laittaisi laariin. Tai kuin lanttuja säilöisi kellariin. Mukavahan sitä on talvella edes ajatuksissa siellä varastossa käydä.

007

Huomenna on taas uusi päivä ja kukahan renki kuulee seuraavaksi Maijan huudon ”Se on kevät”. Näin päivät etenevät ja hauskuutta laitetaan varaston hyllylle. Sieltä sitä voi käydä aina pitkinä talven päivinä muistelemassa.

 

piki

 

 

 

 

 

Sama virne

26.3.2015 Yleinen

Mitä sen virneen taakse kätkeytyy..

imageimage

Kuvien aikaväli on se 12 vuotta, mutta sama vitun virne on ja pysyy :D Aika kultaa muistot! Ihana aina välillä pysähtyy hetkeksi ja katsella koneelta vanhoja, siis todella vanhoja valokuvia. Löytyy aikamoisia aarteita. Mieleen muistuu hyvät hetket kavereiden kanssa ja vanhat ajat. On mullakin kerenny tässä elämässä olemaan jo monenlaisia ajan jaksoja. Valitettavasti kaikkien kanssa ei enää tule oltua tekemisissä niin paljoa, osa on nukkunut pois ja joidenkin kanssa ei pidetä yhteyttä ollenkaan ihan muista syistä. Tulipa kaipuu vanhaan, vaikka ei minun nykyisessäkään tilanteessa ole vikaa. Olisi vaan niin mahtava pitää eri kaveriporukoiden kanssa semmonen jälleen näkeminen/ vanhojen muistelu ilta. Eri elämän tilanteiden takia on kuitenkin aika mahdotonta kasata vanhoja porukoita kokoon. Tän virneen taakse kätkeytyy paljon. Kuolemaa, riitoja, tappeluita, kieroilua niin itseltä kuin muilta, masennusta,eroja, pelkoa, auto-onnettomuuksia, alkoholismia, lääkkeiden väärinkäyttöä, särkyneitä sydämmiä,sairastelua, väkivaltaa, huumeita ja yksinäisyttä. Elämääni on mahtunut kaikenlaista, kaikenlaisia ihmisiä ja tapahtumia mahtuu 21 ikä vuoteen. Mutta elämässäni on ollut niin paljon hyvää onnea, rakkautta, voittoja, ystäviä, luottamusta, rakastumista, syntymisiä, seikkailuja, perhe, hauskuutta ja kaikke mitä ihminen vaan saattaa toivoa. Olen elänyt mahtavan elämän ja toivon että se jatkuu yhtä mahtavana. Kaikesta huolimatta jaksan edelleen virnuilla, jotkut kutsuvat sitä hymyksi. *Syvä huokaus* Olen onnellinen siitä mitä minulla on ollut ja mitä minulla on nyt, koska kaiken sen ansiosta olen juuri nyt täällä ja olen juuri tällainen kuin olen. Ne jotka ei minua kestä tällaisena niin voi poistua elämästäni, en tarvitse kieroilevia paskan jauhajia elämääni. Koska olen Onnellinen!

mun sisarukset ja edesmennyt mikko <3

mun sisarukset ja edesmennyt mikko <3

Mikko oli vähän kun mun veli. Se jopa asu meillä. Ikävä <3

Mikko oli vähän kun mun veli. Se jopa asu meillä. Ikävä <3

Kiitos! =) <3

image

-Emmi

Liikunnasta tulee hyvä olo

14.3.2015 Yleinen

Muistan kun inhosin ihmisiä jotka päästivät tuon lauseen suustaan! Liikunnasta kun ei tule hyvä olo vaan se vituttaa ja vituttaa vielä uudestaan. Salilla kun katselee peiliin niin ällöttää, hikinen, punainen naama. Läski vartaloni ällöttää niiden kaikkien normaalien vierellä. Rankka treeni saa vain vatsan kääntyään ympäri ja aivot miettimään miksi tätä pitää tehdä… ei kivaa, ei hyvää oloa, ei mitään.

MUTTA! Tällä viikolla se tapahtui. Jouduin pitämään useamman päivän taukoa salista ja sitten kun keskiviikkona sinne pääsin niin se tuntui ihanalta. Se vaan tuntui hyvältä siellä salilla ja sen jälkeen. Kaikki siinä tuntui hyvältä. Hiki oli ihanaa, peilistäkin katsoi siedettävä punanaama vaikka läskihän se vieläkin on. Eikä treenikään ollut mikään huippu eli mitään parannuksia painoissa en kauheasti tehnyt, mutta tehtiin kuningasliikettä eli soutu mahalla maaten. Joka ottaa juuri tuohon uudessä työssä kipeytyvään selkälihakseen. Sitten puhuin treenarin kanssa muutenkin selän lihaksista, missä ne on ja miten niitä treenataan. Vaikka mäkin olen käynyt salilla nyt jo kolmekuukautta reilusti niin en vieläkään ollut oikein tajunnut mitä lihaksia esim. ylätaljassa tehdään. No selkälihaksia, mutta sieläkin näyttää olevan aika monta lihasta ja mihin lihakseen se sitten ottaa. Tai kysymys tulva alkoi mulla siitä kun mietin onko kaikkien ihmisten selässä lihaksia. Tuntuu ainakin että omassa selässäni ei ole lihaksia, mutta kipeitä kohtia sinne tulee kun tekee töitä.

Oli siis mahti selkätreeni keskiviikkona ja torstaina tehtiin olkapäät sekin tuntui vaan mukavalta. Tulee hyvä mieli, rentoutuu ja tekee mieli hymyillä ja puhua, tulee hyvän olon aalto kroppaan ja päähän. EN OLISI ikinä uskonut itsestäni. Ja näin kauan siihen meni. Eli ainakin kolme kuukautta rankkaa salilla käyntiä ja sitten se alkaa maistua hyvälle.