Selaat arkistoa kohteelle huumeet.

Iltasatuja

4.7.2016 Yleinen

Bogota

Siinä se seisoi silmät kiiluen ja tuijotti, jotain espanjaksi sanottuaan. Ymmärsinkö? En. Pidin pokkani ja jatkoin marihuanasätkän käärimistä. Se oli ulkona kasvatettua. Sen tunsi hajusta. Sisällä kasvatettu tuoksui vahvemmalta ja sen katunimi oli cripi, yskä.
”I kill people for money.” se sanoi ja jatkoi tuijottamistani kämmenen mitan naamastani. Vitun vitun vittu, ajattelin ja nyökytin päätäni samalla nuolaisten paperin päältä kun jointti oli jo loppuun asti käännetty.
Tyyppi alkoi käydä hiilenä. Sen huomasi ilmeestä. Pysyin välinpitämättömän oloisena, heitin pötkön huuleeni ja sytytin liekin.
”I kill people for money!”
”Tranquilo.” sanoin. Rauhoitu.
Tarjosin palavan sätkän tälle uhoajalle. Hän nappasi sen ja imi posket lommolla.
”De donde eres?” hän kysyi.
”Finlandia.”
”Englandia?”
”FINlandia!”
Mietin, mitä vitua teen ja kuinka pääsen livahtamaan paikalta. Vielä tarkemmin asiaa pohdin kun tämä orankia muistuttava latino veti paitansa helmaa ja siihen piirtyi pistoolin ääriviivat. Se hymyili. Vitun kusipää. Tiesi että gringo oli pulassa.
Siinä vaiheessa koko illan tanssittamani neito saapui paikalle. Pidän naisista, joilla on jotain josta saa kiinni. Muttei liikaa. Muodot ovat tärkeämmät. Tällä ruskeasilmäisellä ja kanelin värisellä naisella ei moisia ollut, ellei muotoja väärään suuntaan lasketa. Hän oli silti kaunis omalla pyöreällä tavallaan. Tyttö alkoi pauhata jotain espanjaksi. En saanut selvää mitä he sanoivat toisilleen, mutten älynnyt lähteä paikalta kun siihen tarjoutui tilaisuus. Latinot ovat mahtavia kun he riitelevät. Hetken ölistyään tämä oranki heilauttaa käsiään kuin antautuen ja käski minua painumaan vittuun. Olen hieman macho, mutta en hullu. Alkoi armoton vitutus. En saisi maistaa tuota kanelia, joka katsoi uhoajaa silmät täynnä jotain, jota en silloin vielä osannut tulkita. Lähdin vetämään. En katsonut taakseni, mutta kuuntelin tarkasti mitä takanani tapahtui.

Bógotan yö oli viileä, kuten vuorilla usein on. Ei ristin sielua La Candelarian, eli vanhan kaupungin paskaisilla kaduilla. Vitutti armottomasti. Pää täynnä pilveä, viinaa ja kokaa. Nainen kainalossa. Nainen, joka osasi tanssia. Voi Luoja! Tämä tipunen oli liimautunut entistäkin tiukemmin kylkeeni kun lauloin baarin edesssä suomeksi. Aloin taputtaa rytmiä ja heittämään jotain vanhaa Jukka Poikaa. Hän tuli taakseni ja kietoi kätensä ympärilleni kuin näyttääkseen kaikille, että olin hänen. Naiset ovat tuolla tavalla omituisia. Heidän on omistettava ja suojeltava mustasukkaiesti kaikkea omaisuuttaan. Varsinkin miehiä. Miesten lukumäärällä ei ole väliä, kunhan niitä on. Monta. Minä sen sijaan olin taas kerran yksin.
Kävelin pitkin La Candelarian katuja kun kuulin juoksuaskelia takaani. Eikö yö voisi jo päättyä, mietin. Se oli tuo kanelin värinen somistus.

Kun ympärilä on vain roskaa, kulkukoiria, paskaa, pummeja ja poliiseja tulee epätoivoinen olo. Aivan kuin koko maailma olisi menossa kohti tuhoa. Päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan. Ihminen kerrallaan. Tällainen ympäristö saa villiksi. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki on auki. Kaikki käy. Mikään ei ole kiellettyä. Pääsimme Kanelin huoneeseen. Se oli pieni komeron tapainen isommassa talossa, jossa oli monia huoneita.
”Quieres coca?” kysyin.
”Sí!”
Istahdin lattialla olevan patjan reunalle. Huoneessa oli matalat lipastot yhdellä seinällä ja patja toisella. Ainoa puhdas asia huoneessa oli katossa olevasta putkesta roikkuvat vaatteet. Keino päästä pois kurjuudeesta. Kenties lopullisesti.
Kaivoin pitkulan peilin taskustani ja otin pussin kokaiinia sukanvarrestani. Sekään ei ollu priimaa, kuten ei marihuanakaan. Vedimme viivat. Kun ällöttävä maku kurkkuni perällä alkoi olla ohi Kaneli kävi päälleni kuin villikoira. Suu auki, kieli kurkkuun ja toinen käsi haaroihini. Vastasin samalla mitalla takaisin. Revin housut hänen jalastaan ja avasin sepalukseni. Nousin seisomaan ja kaivoin kaluni esiin, joka oli helppoa sillä minulla ei ollut alushousuja, kuten ei hänelläkään. Se roikkui puolikovana ja sykähteli nousten pikku hiljaa. Aloin hieroa itseäni ja lähestyin patjalla istuvaa housutonta saalistani. Hän otti sen suuhunsa ja imi kuin hullu. Otin varmuuden vuoksi häntä niskasta kiinni, jottei hän pääsisi karkuun ennen kuin olisin saanut tarpeekseni. Kun sain mielestäni tarpeeksi kiskaisin kullin hänen suustaan ja suutelin rajusti. Työnsin huohottavan naisen selälleen. En ollut kovinkaan hellä, sillä se ei ole maan tapa. Myöhemmin tosin sain kuulla, että olin ”hellä macho”. Hän valui jo muutenkin likaiselle lakanalle. Työnnyin hänen sisäänsä ja hän voihkaisi ”Oh, papito!” Panimme kuin emme olisi ikinä saaneet. Monta tuntia. Kaikkialle. Kun väsyimme otimme nenämme täyteen ja huikat rommia. Kalu oli kuin terästä, mutta tuleminen vaikeaa. Hän jatkoi voihkimista ja vaikerrusta.
”Muy rico! Muy rico!”
Kun vihdoin sain omani oli jo aamu. Kaneli meni aivan villiksi kun roiskin mällini raivolla hänen pakaroilleen ja huusin orgasmista sekaisin ”Ota mälliä huora! Tästä saat! Ota!”
Makasimme ja huohotimme. Tajusin kuinka vaikeaa kommunikointi oli, silä hän puhui huonommin englantia kuin minä espanjaa. Hetken änkytettyämme hyvästelin hänet kuumalla suudelmalla, puin päälleni ja lähdin. Kompuroin ulos tuosta haisevasta lahosta läävästä, joka oli sikäläinen kerrostalo.

Kaikki on kauniimpaa aamulla. Tai sitten olin vain vielä sekaisin seksistä, rommista ja päihteistä, jotka jotkut idiootit luokittelevat huumeiksi.
Eräs mulatti kääntyi kujalta samalle tielle, jota kävelin. Pitkä ja vahva nainen. Sellainen joka tiedostaa olemuksensa tekemän vaikutuksen ympäristössään. Koko katu pysähtyi kun hän käveli ohi. Tiukat collage-shortsit ja hihaton toppi. Nännit piirtyivät kankaalle, perse oli kuin mustalla naisella. Kapeat hartiat ja leveä, mutta pyöreä lantio. Yksikään hänet nähnyt mies ei voinut jättää sitä vain vilkaisuksi. Tuijotimme, kuolasimme, kiihotuimme. Tuollaiset naiset tietävät sen ja käyttävät sitä saadakseen mitä vain typerykset ovat valmiita ostamaan. Naisilla on sillä tavalla helppoa. Ei minulla. On otettava se mitä saa. Lypsettävä elämää, ennen kuin se lypsää tyhjäksi niin taskut, kassit kuin sielunkin. Mitä muuta täällä voisi tehdä? Lapsia? Meitä on jo liikaa. Uraa? Vain kusipäät ylenee nopeasti. Häikäilemättömät, ahneet, sielunsa myyneet. Ei. Hetki kerrallaan. Pullo, jointti, viiva, nainen. Ei aina siinä järjestyksessä, eikä välttämättä yhdessä. Jotain on kuitenkin tehtävä.

Karibia

Heräsin siihen kuin jäätyisin kuoliaaksi. Olin varma että heräisin lumihangesta. Aloin ottamaan askelta alas sängystä, kunnes tajusin että nukuin kerrossängyn yläpunkassa ja olin juuri tippumassa perseelleni, kuten niin monesti tässä elämässä. Sain kuin ihmeen kaupalla vasemman jalan alleni, jolloin koukistuva jalka otti tiputuksen vastaan ja siirsi sen suoraan leukaani. Pimeni.
”What was that?”
”Did someone fall?”
Naurua.
Avasin silmäni. Tai ainakin luulin avanneeni. Pilkkopimeää. Suussa maistui veri ja päässä pyöri. Perse oli kipeä.
”Perkele…”
”Aahaha! It’s the Finn!”
”Go fuck yourself! Who the hell turn the AC at such temperatures? Im right next to it. Shit. Where’s your brains you fucking retards!?”
Annoin palaa. Täyslaidallinen. Napsautin samalla valot päälle. Olin pärskinyt verta huutaessani allani nukkuneen kusipään vuodevaatteisiin, yövaatteisiin, käsivarrelle, repulle. Kaikkialle. Kun tämä britti huomasi ettei se kostea hänen kädellään ollut vain sylkeä, hänen ilmeensä muuttui murhanhimoiseksi.
”You fucking bra…”
Britti oli nousemassa alapunkalta, mutta latasin oikean koukun suoraan hänen leukaperiinsä koko raivoni voimalla. Vitun norsu! Muut huoneessa olijat jäykistyivät. On aina paras lopettaa kaikki helposti. Lyödä ensin. Äkillinen väkivalta lamauttaa ihmisen. Tungin kamani reppuun ja lähdin vessaan siivoamaan naamani ennen häipymistä tästä gringo helvetistä.
Karibialla ja varsinkin Cartagenassa vessat tunnistaa hajusta jo kaukaa. Viemäriverkosto oli vahassa kaupungissa niin ahdas, ettei vessapaperia saanut heittää pönttöön. Huusseissa oli korit paskapaperia varten. Löyhkä. Lämmin paska. Aina tuore. Pääsin ulos nopeasti ja kuulin takaani hälyä kun paiskasin hostellin oven kiinni.
Oli vasta aikainen aamu kun astuin ulos kamoineni. Lähdin satamaan päin.
Halusin päästä pois kaikesta. Pois näistä likaisista kaupungeista ja idioottituristien jaloista. Jonnekkin missä ei ole kulkukoiria estämässä tien ylitystä, pummeja repimässä hihasta tai poliiseja kyyläämässä. Epäilemässä kaikkia ja kaikkea. ”Mutta Joonas. Se on laitonta!” Niin ne aina sanovat. Se on heidän ainoa argumenttinsa kaikkea sitä vastaan, joka heitä pelottaa. Laitonta. Minusta ihmiset, jotka antavat muiden päättää mikä on oikein ja väärin ovat eksyneet. He eivät elä itseään varten, vaan miellyttääkseen muita. Kukin tavallaan. Minä sen sijaan kävelin rinkka selässä, ilman paitaa, vaaleat hiukset auki ja leukaani, sekä persettäni jomotti niin helvetisti.
Kesken sumeiden mietteideni vastaan kävelevä mulattinainen alkoi paasta minulle maailman epäoikeudenmukaisuudesta tuohtuneena. Tai ainakin niin luulin. Köyhistä ja rikkaista. Minusta, jolla on varaa matkata heidän maahansa ja heistä, joilla ei ole varaa edes bussilippuun. Toivotin ämmän kohteliaasti helvettiin.
”Painu sinä imemään äitiäs vitun vajukki!” Ei hän mitään tajunnut suomestani, mutta äänenpainoni varmisti pointin. Jotkut ovat tuollaisia. Valittajia. Luulevat ihonvärini tuovan mukanaan pari miljoonaa, Rolls Roycen ja huvijahdin. Olin persaukinen gringo vieraassa maassa. Turha minulle tulla jauhamaan.
En ollut ikinä käynyt satamassa, eikä tie ollut minulle tuttu. Ei puhelinta, karttaa tai minkäänlaista tietoa suunnasta. Ei edes kielitaitoa kysyä, tai ainakaan ymmärtää vastausta. Tällaiset retket ovat minulle tuttuja. Hah. ”Tuttuja.” Päämäärättä haahuiluun olin perehtynyt jo pikkupoikana. 5-vuotiaana ajelin vanhalla pyöränrämälläni pitkin Kellarpellon katuja. Ilman päämäärää ja kelloa. Ilman kännykkää, sillä ne olivat matkalaukun kokoisia. Keräsin pulloja, kiusasin spurguja ja tutkin uusia paikkoja. Pyörä oli haalean sininen. Kaksi tankoa, jotka molemmat tekivät notkon alakautta päättyen tukevaan tarakkaan. Pieni ja matala, kuten ajajansakin. Kunnes eräänä päivänä olin ajamassa parkkipaikan läpi kotiini. Asuimme silloin isäni kanssa Siwan talonmiehen asunnossa, joka oli kaupan kanssa samaa rakennusta. Henkilöauto, vanha Saab peruutti päälleni. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin pelastautumaan kuralätäkön kautta. Ilman sitä olisin takuulla murskautunut, kuten pyöräni, kuin kaljatölkki. Päämäärien ottaminen on vaarallista tai sitten vain liian tylsää. Nyt minulla kerrankin oli sellainen. Satama.
”Buenas amigo!”
Musta iso kalju mies, sekä hieman lyhyempi hyvin pukeutunut latino olivat edessäni virnuilemassa.
” Haluutsä ostaa laivalippuja?”
”Minne?”
”Playa Blancalle. Sopis sulle. Haha!”
”Paljon pyydät?”
”Viiskyt.”
”Viiskyt tuhatta Kolumbian pesoa?”
”Jep.”
”Älä viiti. Kakskyt.”
”Kolkyt ja säästyt kymppitonnin verolta.”
”Báru vero?”
”Just se. Se on kymppitonnin.”
”Selvä. Maksan kun nousen laivaan. En ennen sitä.”
”Joo joo. Mennään.”
Latino vinkkasi taksin luoksemme ja neekeri vahti minua kuin vankia. Seisoi kädet ristissä edessäni ja tuijotti alas. Aina ne tuijottavat alas. Latino sai taksin ja sanoi neekerille jotain. Nousimme tämän valkoisessa puvun takissa, suorissa vaaleissa housuissa ja hiukset geelistä märkinä olevan latinoloverin kanssa ahtaaseen taksiin. Hän eteen kuskin viereen ja minä taakse. Ajo-ohjeet kuulostivat kaikkea muuta kuin ”Satamaan kiitos ja vauhdilla.” Tungin kokat ja pilvet taksin istuinten väliin. En käytä. Olen puhdas. Matka jatkui ja kohta käännyimme päällystämättömälle tielle. Lahoista laudoista kyhättyjä hökkeleitä paratiisissa. Aaltopeltiä kattona, tai muovia. Selitys etupenkillä jatkui. Aloin huutamaan ”Mitä vittua jätkät!? Satamaan!” Juuri silloin taksi kaarsi slummien ympäröimään satamaan.

Epätoivo

Ajelehdin vailla päämäärää. Etsin unelmia aavalta elämän ulapalta hukkumisen uhalla. Kaikkihan me vellomme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa omine toivenemme, haluinemme ja mietteinemme. Niin minäkin. Tällä kertaa epätoivon vimmalla. Unelmat ovat kuin paatteja. Niitä haluaa ja toivoo sydämensä pohjasta. Haluaa päästä hyisestä merestä ja hukkumiskuoleman uhasta johonkin utopiaan. Ei unelmat ole pysyviä. Vain matka niitä kohti on pysyvää, sillä niissä purkeissa ei ole ankkuria. Kun kaikki saavuttamasi ajautuu alas maailman reunalta, voit pelastautua ja etsiä uutta, tai sitoa itsesi paatin kanteen ja vajota sen kanssa. Se siitä. Oli joulukuu ja makasin vitivalkoisella hiekalla polttavan auringon alla palmupuiden huojuessa tuulessa. Minulla oli kaikki mitä halusin. Hah! Minulla ei ole ikinä kaikkea, mitä haluaisin, mutta kaikki tarpeellinen, jota ihmiset yleensä kokevat tarvitsevansa. Aurinkoa, seksiä, rommia ja vähän hierontaa. Rannalla kierteli toisinaan mustia ja mulatteja tarjoamassa hierontaa pikkurahalla. Laadukasta se ei ollut, mutta toisinaan joku näistä kaunottarista suostui vetämään käteen tai antautumaan lemmenleikkeihin lehvästöiden suojissa. Lisämaksusta tietty. Se oli kapitalismin kulta-aikaa. Kaikki oli kaupan jos vain rahaa löytyi. Silti turhauduin Isla de Bárulla.
Mietin ja makasin. En osannut ottaa suuntaa. Elin päivä kerrallaan, kuten kaikki aina sanovat. Se on helvetin huono juttu. Ihminen kuolee sisältä eläessään vain päivän kerrallaan. Taantuu eläimeksi, jolla ei ole suunnitelmia, unelmia tai motivaatiota. Ei sillä, että niillä olisi lopulta mitään väliä, sillä millään ei ole. Koko olemassaolon dilemma alkoi ahdistaa. Otin puolikkaan rommipulloni ja lähdin. ”Jamaica” siinä luki valkoisella mustassa pullossa. Ei mitään muuta. Mutta se oli priimaa.

Etsin suuntaa elämääni ja nautin trooppisesta paratiisista, kunnes tulin sairaaksi. En tiedä oliko se paikallisten vesi, hietakärpäset vai kenties kalan kanssa syömäni salaatti. Tein kaikki virheet ja maksoin niistä kovan hinnan, kuten aina. Kantapään kautta. Noh, siinä olin rinkka selässä, kuumetta +40c ja pää niin lukossa, ettei sanaakaan tullut huuliltani vaikka kuinka koetin. Pääsin silti kuin ihmeen kaupalla takaisin mantereelle Cartagenaan. Menomatka Isla de Bárulle hoitui hoikailla pikaveneellä slummisatamasta, mutta paluumatkan istuin muiden turistien kanssa kiltisti isossa paatissa, jolla meni aivan liian monta tuntia päästä perille. Kun vihdoin sain maata jalkojeni alle oli jo myöhäinen yö ja satoi kaatamalla. Siis oikeasti kaatamalla. Suomen sateet olivat pelkkä ejakulaatio tähän vedenpaisumukseen verrattuna. Kävin kysymässä monesta paikasta huonetta, mutta kaikki olivat täynnä tai aivan liian kalliita. Halusin vain kuukahtaa sänkyyn ja kuolla pois. Jalkani eivät meinanneet enää kantaa ja pääni olisin mielummin syöttänyt rotille kuin kantanut harteillani. Juuri silloin eräs paikallinen hieman veijarin oloinen latino liimautui kylkeeni. Kyseli mistä olin ja mitä tarvitsin. Sanoin vain tarvitsevani majapaikan ja hän tietenkin, tietenkin tiesi jonkun kaiman kummin serkun, jolla oli halpa hostelli aivan lähellä. Lähdin hänen matkaansa, koska kävelimme valaistulla kadulla. Mutta kun tämä hölösuu kääntyi kapealle kujalle, jossa näkyi hämäriä hahmoja varjojen seassa annoin hänen mennä. Jatkoin vain matkaani edes sanomatta mitään. Hän huuteli perääni, mutten edes vilkaissut taakseni. Kusettajan tuntee aina. Pääsin silti tämän vanhan merirosvo kaupungin muurien sisäpuolelle, jossa eräästä ovesta astui aivan taivaallisen kaunis valkoihoinen nainen. Hän huusi perääni.
”Hey! Excuse me mister! What are you looking for?”
”Place to sleep.”
”Well, I just started a new hostell here, and I would love you to be my first…customer.”
Ihmettelin tätä taukoa hetken, kunnes tajusin hänen ilmeensä. Kävikö tämä jylhä skandinaavikissa kuumana?
”How much you want?”
”How much are you willing to pay…?”
”All I have…in here” Ja nappasin kiinni haaroistani. En tajua mikä minua vaivaa kun olen kuumeessa. Jos olen yksin runkkaan itseni puhki. Käyn kuumana monella tavalla.
Olimme kapealla pimeällä kujalla ja tämä minua päätä pidempi naaras seisoi puoliksi avonaisen oven kynnyksellä ja selvästi puntaroi minua katseellaan. Hän pyysi minut sisään ja myöhemmin sisäänsä maksuksi parin päivän levosta. Hänen nimensä jäi minulle epäselväksi, koska hän sanoi nimekseen vain ”Betty”. Meillä oli hauskaa muutaman päivän ajan, kunnes hän alkoi tykästymään liiaksi siihen mitä hänelle annoin. Pyysi minua jäämään ja hoitamaan hostellia hänen kanssaan. Siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Halusin olla vapaa. En tiennyt mitä halusin, missä halusin, saati ketä halusin, joten hiivin tavaroineni ulos kun hän oli nukahtanut. Se oli kieltämättä halpamaista, enkä nauti töykeydestä naisia kohtaan, mutten myöskään jaksa draamaa. Helvettiin hienotunteisuus ja sovinnaisuus. Helvettiin kaikki. Olemme lopulta kaikki yksin. Onneksi rommia oli vielä jäljellä.

Marijuanan laillistaminen Suomessa

6.4.2015 huumeet, laki, marijuana, Yleinen

”That is not a drug. It’s a leaf.” , sanoi Arnold Schwarzenegger. Se on kasvi. Se luokitellaan myös huumeeksi. Miksi sitä ei kutsuta lääkkeeksi? Miksi se ei ole Suomessa vieläkään laillista? Miksi ei suomalaiset eivät edes yritä ymmärtää miten kannabis parantaisi Suomea?

 

 

Jokaiseen sairauteen ja vaivaan löytyy parantava kasvi tai yrtti luonnosta. Mutta mikään kasvi ei paranna niin paljon kuin kannabis. Tässä ”pieni” luettelo miten kannabis vaikuttaa ihmisen kehoon positiivisesti ja kuinka monta sairautta se auttaa: Alzheimeri, angelmanin oireyhtymä , niveltulehdus, aspergerin oireyhtymä, astma, autismi, selkäkipu, Bellin halvaus, AIDS, MS-tauti, Parkinsonin tauti, kaksisuuntainen mielialahäiriö, bulimia, anoreksia, aivoaneurysma, krooninen kipu, paksusuolitulehdus, päänsärky, migreeni ja jopa syöpä.

http://medicalmarijuana.com/treatments-with-medical-marijuana-cannabis

Marijuanan käyttö myös kasvattaa uusia aivosoluja, se voi auttaa kääntämään karsinogeenisia vaikutuksia tupakan käytöstä ja parantaa keuhkojen terveyttä, se voi auttaa hallitsemaan epileptisiä kohtauksia, voi pysäyttää syövän leviämisen, se voi vähentää ahdistusta, ja lisää. http://uk.businessinsider.com/health-benefits-of-medical-marijuana-2014-4?op=1?r=US

Eräs Suomi24 sivulla sanoi: ”Tämä marijuana kiistely on niin just tälläistä paskaa. Itse en polta, mutta kaikki osavaltiot ja maat jotka ovat laillistaneet marin, ovat paremmassa kunnossa kun ikinä ovat olleet, laillistaminen on luonut uusia työpaikkoja, auttanut niin monissa sairauksissa ja pitäneet hämärät huumediilerit pois kaduilta. Se ei tule ikinä tapahtumaan Suomessa jos vaan istutaan ja mietitään millaista olisi jos näin kävis. Tästä pitää tehdä mainoksia, blogeja, ilmoituksia bussi pysäköille jotta ihmiset kuulevat totuuden ja auttavat prosessin jatkumisessa jos ne niin haluavat. Niin naurettavaa kun marista sanotaan että se tappaa, tekee tyhmäksi ja joka ikinen marin polttaja on luuseri joka ei tee mitään. Mari on tappanut historiassa 0 ihmistä, koska sitä ei voi yliannostaa. Koulussa tälläisiä juttuja ei edes mainita! En sano että kannabista pitäisi kaunistella miten se on niin parasta, koska se ei ole. Kaikella on negatiivisia ja positiivisia vaikutuksia. Mutta kun koulun terveyden kirjassa kannabis luokitellaan huumeeks, ja seuraava otsikko on ”huumeet tappaa”. Näin nuoret nykyään oppii. Mari ei tee sinusta tyhmää. Se voi kasvattaa uusia aivosoluja jotka ovat tuhoutuneet esim. ALKOHOLIN käytöstä. Se voi tehdä sinusta vitun laiskan jos vaa polttelet 24/7, mutta kuka hemmetti niin tekee, ja jos tekee, niin sitten tekee, omapahan on kroppas ja elämäs, pilaa se laiskottelemalla jos haluat. Jaahas, muka kukaan marin polttaja ei menesty elämässään, hmm… Entäpäs Barack Obama, Rick Stevens, Hugh Hefner,Bill Clinton, Oprah Winfrey, Clarence Thomas, John Kerry, Bill Maher, Bill Gates, George Clooney, Brad Pitt, Ted Turner ja vitun Michael Phelps. Ehkäpä presidenttinä oleminen, olla yksi maailman suurimmista software teknologian yrityksen johtajana ja olla yksi maailman rikkaimmista naisista koko maapallolla ei ole mielestäsi menestystä. Niin älytön idea jo tehdä luonnosta laitonta. Tosi moni alkaa latelee että mitäpäs lapset? Mitä heistä? Samat lait pätevät alkoholinkin kanssa. Ja jos mari laillistetaan, niin lasten on vaikeampi saada sitä koska diilerit menettävät työnsä. Joten haluat oikeasti lastesi saavan marin tuntemattomalta tyypiltä kadulta? Diilerit eivät välitä minkä ikäinen olet, he eivät pyydä sinulta henkkareita ku ostat kamaa! Pliis, tän täytyy laillistua. Toi koko huume sota on nii täyttä paskaa. Ei ole kauhean kivaa herätä aamulla ja katsoa uutisista että viaton neljä vuotias pikku tyttö kuoli huume sodan takia. Avatkaa jo silmänne.”

Johon vastattiin: ”

Hei, nyt ihmiset ihan aikuisten oikeasti! Mitä Suomen valtio tarvitsee juuri nyt? Se tarvitsee

talouskasvua. Mistä sitä saadaan? Laillistetaan kannabis, se on yksi lääke tähän Suomen surkeaan taloustilanteeseen. Kannabiksen laillistaminen avaisi ihan UUDEN näkymän koko talouteen, sieltä tulisi niitä verotuloja joita Suomi tarvitsee jotta kaikki tämä hyvinvointiyhteiskunta voidaan pitää pystyssä. Suomi on nyt suossa jossa tarvitaan ihan uudenlaisia näkemyksiä ja uusia suvaitsevia poliitikkoja. Kannabis lailliseksi, siinä VAIN yksi

toimi Suomen pelastamiseksi.

Suomessa voitaisiin aloittaa täysmittainen kannabiksen kasvatus joka tarkoittaisi sitä että tänne perustettaisiin kannabisfarmeja eli niin kuin täällä on maatalousyrittäjiä niin samanlaisia yrittäjiä saataisiin todennäköisesti enemmän ja sitä kautta myös lisää työpaikkoja. Kannabis kauppoihin lailliseksi ostettavaksi(ikärajan kanssa) ja valtion monopoliksi kuten Alko. Lisää verotuloja valtiolle, voisin veikata että sillä saataisiin helposti

miljardiluokan verot tuloutettua, alkohli tuo nyt noin 1,3 miljardin verotulot tällä hetkellä Suomeen ja kannabis toisi ainakin puolet tästä. Varmasti on totta että monen apteekkilääkkeen kulutus vähenisi, esim. kipulääkkeiden mutta myyntitulot jäisivät plussan puolelle. Itse olen vahvasti sitä mieltä että tätä täällä Suomessa on jo ihan liikaa

koko kansakuntaa holhoavia lakeja joita pitää purkaa ja antaa ihmisille oikeus määrätä

omista kulutustottumuksistaan, siis EDES oikeus päättää alkoholin/kannabis tuotteiden

ostamisesta ja käytöstä.

Tiedoksi kaikille että EN ole koskaan käyttänyt kannabista, en edes kokeilumielessä

mutta olen tutustunut jo niin moneen käyttäjän kokemukseen että muutos pitää tuoda

Suomeen.”

Jos olet kiinnostunut kannabiksen laillistamisesta, äänestä sivulla kansalaisaloite.fi . Joka ääni on yhtä tärkeä. https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1114

Kiitos ajastasi.

Huumeet ja viihde, taide, kulttuuri

6.3.2015 Yleinen

Aleksis Salusjärvi: Kovat huumeet ja supertähtien kuolemat, Ykkösaamun kolumni 6.2.2014
Viime sunnuntaina yksi aikamme arvostetuimmista näyttelijöistä löydettiin kuolleena kylpyammeestaan heroiiniruisku käsivarressaan. Philip Seymour Hoffmanin kliseinen kuolema on vain rasti Hollywood-tähtien pitkässä listassa. Joka toinen viikko joku amerikkalainen julkkis kuolee huumeisiin. Huumekuolemat ovat niin yleisiä, että kulttuuria ei näytä olevan mahdollista tehdä ilman raskaita päihteitä.
Philip Seymour Hoffman syntyi samana vuona kuin maailman kuuluisin grungeluuseri Kurt Cobain, joka myös kuoli heroiiniongelmiinsa. 1990-luvun supertähdet ovat sammuneet yksi toisensa jälkeen loppuun ajettuina kehäraakkeina. Tämän ikäluokan tähdille huumekuolema näyttää olevan tavallinen päätepiste elämälle. Whitney Houston löydettiin menehtyneenä kylpyammeestaan muutama vuosi sitten. Hän hukkui tulikuumaan kylpyveteen päihtyneenä lääkkeiden ja alkoholin sekakäytöstä. Michael Jacksonin kuolinsyy oli elimistön kestokyvyn ylittänyt lääkecocktail ja unilääkkeen yliannostus.
Huumekuolemista syntyy jopa sisäkkäisiä tarinoita. Philip Seymor Hoffman sai Oscarin roolistaan Truman Capotena, joka oli amerikkalainen kirjailija ja journalisti. Capote itse kuoli 59-vuotiaana päihdeongelmiin Los Angelesissa.
Kulttuuriväki on aina käyttänyt estottomasti huumeita. Länsimainen kulttuurihistoria kantaa mukanaan päihdekierrettä, jonka mittasuhteet ovat ällistyttäviä. Ikoneistamme ja ihailumme kohteista niin suuri osa on sotkeutunut huumeisiin, että siitä on tullut keskeinen osa sivistystämme. Kamppailu huumeita vastaan hävittiinkin mielikuvatasolla jo useita sukupolvia sitten.
Viktoriaanisen ajan parhaat kirjailijat, kuten Charles Dickens, John Keats ja Mary Shelley vierailivat Lontoon oopiumluolissa tuon tuostakin. Sigmund Freud käytti vuosikausia innokkaasti kokaiinia ja puolusti sitä lääkkeenä kaikkiin vaivoihin. Keksijä Thomas Edison oli niin ikään kokaiiniriippuvainen. Nykymaailman menestyneimmät miehet Steve Jobs ja Bill Gates taas käyttivät nuorina miehinä LSD:tä. Samaa huumeetta käytti antaumuksella myös maailman menestynein rock-yhtye Beatles sekä maailman arvostetuimpiin kuuluva näyttelijä Jack Nicholson. Steve Jobs ajatteli, että psykedeelisten huumeiden käyttö oli yksi hänen menestyksensä avaimista.
Paljon tätä suurempaa mainoskampanjaa koville huumeille on vaikeaa edes keksiä. Traaginen huumekuolema sinetöi tähtikultin. Nuorena nukkunut narkkari nostetaan messiaaniseen hehkuun väärinymmärrettynä herkkänä taiteilijana. Itsekkäästä ja omahyväisestä päihderiippuvaisesta tehdään esimerkki, jonka turvin nuorisoikäluokat omaksuvat huumeet ratkaisuksi arkipäiväisiin ongelmiinsa.
On hankalaa ymmärtää, minkä takia ihailemme rappiolle ajautuneiden alennustilaa. Ilmeisesti tarvitsemme tällaisia esikuvia. Ehkä maailma on niin turvallinen ja valmis, että se pitää rikkoa ihmisillä. Vietämme iltamme katselemalla huumepäissä tehtyjä elokuvia, ajamme automatkamme huumepöllyssä soitettua musiikkia kuunnellen ja luemme huumehörhöjen kirjoja. Televisioviihteestä suuri osa kertoo rikoksista ja päihteistä. Koko viihdeteollisuus on läpeensä huumeilla kyllästetty.
Philip Seymour Hoffman on muiden tähtien kanssa kuitenkin vain pelkkä huumeidenkäytön keulakuva ja kiiltokuvapoika. EU:ssa rekisteröidään vuosittain yli 8000 äkillistä huumekuolemaa. YK on arvioinut huumekaupan arvoksi kahdeksan prosenttia kaiken maailmankaupan arvosta, satoja miljardeja dollareita. Huumeet ovat maailman suurin laittoman toiminnan ala, jossa liikkuu vuosittain lähes yhtä paljon rahaa kuin asekaupassa, öljynjalostuksessa tai turismissa.
Kun Hollywoodin nousukkaat pakenevat itseinhoaan huumeisiin, he tulevat välillisesti tappaneeksi tuhansia ihmisiä. Pelkästään Meksikon huumesodissa on viimeisen kahdeksan vuoden aikana arvioitu kuolleen jopa yli 100 000 ihmistä. Sota huumeita vastaan on useassa yhteydessä julistettu hävityksi. Nollatoleranssi ei huumepolitiikkana enää toimi, se vain pahentaa tilannetta. Kun viranomaiset pitävät amatöörit poissa markkinoilta, ammattimaisten rikollisjärjestöjen voitot kasvavat, ja huumebisnes kukoistaa kukoistamistaan. Tätä on jatkunut neljäkymmentä vuotta, ja tilanne huononee yhä.
Tähtikultin vetoapu huumeiden markkinoinnissa näyttää olevan yksinkertaisesti liian tehokas. Itsetuhoisesti käyttäytyvät supertähdet lisäävät kiinnostusta huumeisiin. Emme näe rappiolle ajautunutta ihmistä tai häpeällistä yliannoskuolemaa, vaan romantiikkaa äkillisissä tähdenlennoissa. Amy Winehouse ja Heath Ledger eivät ole täriseviä vastenmielisiä luusereita, vaan esikuvia lapsillemme.
He olivat lahjakkaita, he onnistuivat kaikessa. He kärsivät herkkyydestään ja älykkyydestään. Heillä ei ollut elämässään mitään muita esteitä kuin julkisuuspaineet. Heidän sisällään kirkui kammottava tyhjyys, jota he täyttivät parhaansa mukaan kemikaaleilla.
He olivat ihmisraunioita, surkeita nurkkaan ajettuja kummituksia. He eivät osanneet hakea apua ongelmiinsa eikä heillä ollut mitään kykyä käsitellä omia vastoinkäymisiään. He antoivat heti periksi ja käyttivät mitä tahansa ainetta päästäkseen hetkeksi pakoon. Heistä itsestään kummunnut ahdistus tappoi heidät. Näin kuoli myös Philip Seymour Hoffman, yksi aikamme suurimmista näyttelijöistä, vailla mitään arvokkuutta. Hänen kuolemansa oli häpeällinen ja nöyryyttävä, se oli pelkurin kuoleman.
Aleksis Salusjärvi (s. 1980) kirjallisuus- ja kuvataidekriitikko

SAMA LYHYESTI, muutama lause poimien
Huumekuolemat ovat niin yleisiä, että kulttuuria ei näytä olevan mahdollista tehdä ilman raskaita päihteitä.
Kulttuuriväki on aina käyttänyt estottomasti huumeita.
Nuorena nukkunut narkkari nostetaan messiaaniseen hehkuun väärinymmärrettynä herkkänä taiteilijana.
Koko viihdeteollisuus on läpeensä huumeilla kyllästetty.
EU:ssa rekisteröidään vuosittain yli 8000 äkillistä huumekuolemaa.
YK on arvioinut huumekaupan arvoksi 8 % maailmankaupan arvosta, satoja miljardeja dollareita.
Meksikon huumesodissa on viimeisen kahdeksan vuoden aikana arvioitu kuolleen jopa yli 100 000 ihmistä.
Tähtikultin vetoapu huumeiden markkinoinnissa näyttää olevan yksinkertaisesti liian tehokas.
Heidän sisällään kirkui kammottava tyhjyys, jota he täyttivät parhaansa mukaan kemikaaleilla.

Me suomalaiset ja viihde/viihteen tekijät
Me nautimme siitä, että esim. iskelmälaulaja alkoholisoituu tms. eli hänellä menee vielä huonommin kuin meillä, tai ovat mokanneet meitä pahemmin. Jonkin suosituimmista ravintolabändin (Yö??) tunnettu laulaja kertoili, että ravintola yleisöstä 80-90 % haluaa kuulla molli lauluja samoista syistä. He saavat näin synninpäästön. Aika hyvin sanottu ”tavalliselta” muusikolta.
Samoin elokuvat: ei haluta nähdä opettavaa vaan, että muilla menee vielä heikommin kuin meillä. Toisaalta
Elokuvat: 1950-60 ihanteet, uskonto (Ben Hur), musiikki , nyt seksi, katastrofit ja toiminta (väkivalta) Mikä ennen oli kiellettyä ja jännää, on nyt arkipäiväistä ja tylsää. Tämä yllyttää tekijöitä yhä rohkeampiin suorituksiin. (Savon Sanomat 8.8.2014)