Selaat arkistoa kohteelle hoitaja.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Joulun odotusta, kortteja ja askartelua

15.12.2016 DIY, ompelu, Yleinen

Jouluun on enää 9 päivää. Hyvin pysyy kärryillä kun lapsilla on joulukalenterit. Joulukalenteriasiassa aikomus oli mennä helpoimman kautta tänä vuonna, kun arkeen mahtuu niin monta muutakin aikasyöppöä. No niin… Eipä hätää! Saatiin siihenkin hieman haastetta, kun ehdittiin ostaa kalenterit kerrankin todella hyvissä ajoin, mutta sitten isompi muksuista joutuikin täysin laktoosittomalle ruokakokeilulle. No tietysti maitosuklainen kalenteri meni pannaan ja ajattelimme, että ostetaan sitten uusi. Ei hei! ”Kun minä haluan sen Ryhmä Hau-kalenterin pitää!!!” Mitä tekee uhrautuvat vanhemmat? ;) No tietysti tyhjentää suklaat ja laittaa tilalle irtokarkit (eikä tietysti yhtään sen aikaisemmin kuin 30.11. about klo 22.15) :D

Päätin marraskuussa myös kokeilla ihanan näköisiä valkoisia koristeita tehdä soodataikinasta. Teimme ennen isänpäivää soodataikinasta (ohje löytyy netistä hakusanalla soodataikina) koristeita piparimuoteilla. Tytön taidonnäyte (osa isänpäivälahjaa) roikkuu oksassa juuttinarulla.

No sitten seuraava joulustressi… perinteiset joulukortit! Aina hyvissä ajoin aloitettu ja viime tingassa lopetettu ;) Viimeiset kortit postitin toiseksi viimeisenä päivänä. Ja ne mitkä aion antaa kasvokkain, odottaa…

Tässä pari maistiaista korteista. Kokeilin Dymo-kirjoittimen innoittamana.

Sitten halusin pienet joulumuistamiset laittaa tyttöjeni ihanille hoitajille, koska itse tiedän kuinka arvokasta työtä tekevät ja venyvät välillä näillä resursseilla ihan uskomattomiin tekoihin <3

Tässä pieni ja edullinen vinkki kavereille, työkavereille, päiväkodin/koulun henkilökunnalle jne.

Tarvikkeet: pilttipurkki, kangasta, vanua, decoupe-lakkaa/ eri keeperiä,

karkkeja, Dymo-kirjoitin tm. vastaava, punaista askarteluhuopaa, neula, punaista lankaa, huovutusneula ja alusta

  1. Ota vanua ja kaada kädelle jonkun verran lakkaa. Pyöritä vanu palloksi kädessä decoupe-lakassa. Anna kuivua kovaksi.
  2. Laita karkit purkkiin.
  3. Leikkaa kankaasta suikale ja kiedo piltti-purkin suulle huiviksi.
  4. Neulahuovuta ympyrän muotoinen n. 8cm halkaisijaltaan oleva litteä pala
  5. Neulo huopaympyrästä kartion muotoinen tonttulakki
  6. Kirjoita Dymolla teksti esim. saajan nimi, tervehdys jne. ja kiinnitä purkin kylkeen
  7. Laita purkin kannelle liimaa. Laita kuivunut vanupallo siihen. Laita pallon päälle liimaa ja kiinnitä tonttulakki.

Ensi viikolla päivittelen vielä blogin ja sitten hiljennyn joulun viettoon! <3

 

Osaston arkea

15.10.2016 Yleinen

Mielenterveydellisellä osastolla on tarkat säännöt.

Omia kännykötä ei saanut olla, mutta sen sijaan tiloissa oli puhelinkoppi, jota sai käyttää hoitajien luvalla. Henkilökunnan kansliaan oli jätetty muutamia vanhempieni hyväksyttämiä puhelinnumeroita, joihin minulla oli lupa soittaa. Henkilöt näiden puhelinnumeroiden takana kykenivät myös soittamaan minulle yleiseen puhelimeen, jolloin joku osastolta vastasi, ja haki minut luurin toiseen päähän. Puhelinkoppi oli lasinen, ja se sijaitsi keskellä yleisiä tiloja. En pitänyt siitä. Tunsin olevani näyteikkunassa, joten puhelutkin tuntuivat julkisemmilta mitä ne olivat.

Omaiset saivat käydä katsomassa minua vierailuaikoina. Äitini kävi joka päivä ennen työpäivänsä alkua, enkä voi kyllin kiittää häntä siitä, että hän teki pelkällä läsnäolollaan niistä päivistä minulle hieman helpompia. Välillä hän letitti hiuksiani, välillä luki kirjaa. Iltapäivinä muukin perhe tuli lähes joka päivä. Pelasimme pelejä ja joskus vaan olimme. Jo tunteja ennen heidän tuloaan saatoin istua ikkunalaudalla ja kurottaa katsettani ikkunalasin sumennetun rajan yli, jotta näkisin parkkipaikalle. Kuvittelin heidän astuvan ulos jokaisesta pihalle ajavasta autosta.

Ruokailut toteutettiin aluksi minun omassa huoneessani, jossa joku hoitajista valvoi vieressäni. Välillä haettiin keittiöstä mitta-astioita, joilla hoitaja todisti minulle, että niin valtavalta näyttävä ruoka-annos oli kuin olikin todellisuudessa vain ruokasuunnitelman määräämät puoli desilitraa. Ajattelin vakavasti hoitajien harjoittavan silmänkääntötemppuja, mutta tiesin myös, että niin tai näin, puolesta desilitrasta olisi edettävä vielä paljon suurempiin annoksiin. Kuukausien myötä minut siirrettiin suorittamaan ruokailujani yleiseen tilaan muiden potilaiden keskelle. Viisi kertaa päivässä istuin paikoillani katsellen suurimman osan heistä syövän normaalisti, ja nousten sitten pöydästä muiden juttujen pariin. Minä istuin ruokani ääressä tunteja. Minulle hoettiin: ”Jokaisen lusikallisen myötä sitä ruokaa on vähemmän.” Yritin unohtaa, että jokaisen lusikallisen myötä sitä olisi enemmän sisälläni.

Jokaisen ruokailun jälkeen minun oli istuttava vähintään tunti yleisissä tiloissa hoitajan vieressä. Tänä aikana ei saanut mennä vessaan, ja pakottavassa hädässä sinne mentiin hoitajan kanssa. Tällä ehkäistiin oksentaminen sinä aikana, kun ruoka ei ollut vielä ehtinyt imeytymään.

Jos hoitajat näkivät minun seisomassa tai kävelemässä kauemmin kuin oli tarpeen, minun käskettiin aina istuutua. Yhtään ylimääräistä ei saanut kuluttaa. Kun painoa saatiin nousemaan muutamia kiloja, sain käydä ensimmäisiä kertoja ulkona. Nämä ulkoilut toteutuivat aina valvonnan alaisina joko hoitajan, tai jonkun läheiseni kanssa. Aikaa oli maksimissaan puoli tuntia, josta suurin osa meni puiston penkillä istumiseen. Oli poikkeuksellisen lämmin kesä. Jokaisen ulkoiluluvan aikana koitin hengittää ulkoilmaa varastoon. Pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä minulta kiellettäisiin taas kaikki pienet vapaudet, jotka olin taistellut itselleni takaisin.

Kerran viikossa oli ratsia, jolloin kaikki huoneet käytiin huolellisesti läpi. Lomilta takaisin tulleille potilaille tehtiin poikkeuksetta ruumiintarkastus, mutta aina oli mahdollisuus siihen, että joku potilaista oli kaikesta huolimatta saanut tuotuaan mukanaan jotakin kiellettyä. Huonetarkastuksissa takavarikoitiin usein lasinsiruja, pieniä teriä, tai piilotettuja lääkkeitä. Opin ajan myötä lähtemään huoneestani ratsioiden ajaksi. En halunnut katsoa kun tavaroitani pengottiin. Kun näin hoitajien poistuvan huoneestani, menin takaisin sisään ja järjestin aina tavarani täsmällisesti järjestykseen, jossa ne olivat ennen kuin niitä siirreltiin. Yritin asetella ne mahdollisimman tarkkaan, jotta unohtaisin, ettei yksityisyyden raja enää yltänyt niihin.

Aamut alkoivat verikokeilla. Veriarvoja seurattiin tarkkaan, sillä aliravitsemus olisi voinut viedä minut hetkessä vielä huomattavasti huonompaan kuntoon kuin mitä valmiiksi olin. Useina aamuina heräsin labran työntekijän huomeneen ja neulan nipistykseen. Aluksi halusin nähdä neulan painuvan ihoni läpi, mutta lopulta totuin siihen niin täysin, että saatoin olla vielä puoliunessa kun verinäytteitä otettiin.

Verikokeiden jälkeen mitattiin rutiinina verenpaine, jonka jälkeen mentiin hoitajan kanssa punnitukseen. Ainoastaan alusvaatteet saivat olla päällä vaa’alle noustessa. Minulle ei koskaan kerrottu mitään lukemia, mutta sain silloin tällöin tietää oliko tilanne mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan. Yritin kovasti lukea hoitajien ilmeitä, mutta punnituksissa he olivat kivikasvoisia. Mitään ei voinut aavistaa.

Aamupalan jälkeen kokoonnuttiin aina yleisiin tiloihin. Itse en usein ehtinyt paikalle, koska tappelin aamiaisen kanssa useamman tovin. Näissä aamuhetkissä kuitenkin katsottiin uutiset ja käytiin yhteisesti läpi viikko-ohjelmat. Minun viikko-ohjelmani näytti poikkeuksetta samalta: Siihen oli kirjattu hoitoneuvottelut, keskusteluajat omahoitajan kanssa, sekä ravintoterapeutin ja lääkärin tapaamiset. Osastolla järjestettiin myös kaikenlaista hauskaa ohjelmaa kuten musiikkia, leipomista ja liikkumista, mutta minulla ei ollut lupaa eikä halua osallistua niihin.

Hoitajien kanslian lähettyvillä oli huoneita, jotka pidettiin aina suljettuina. Toisessa huoneessa oli lepositeet, ja toiseen oli mahdollisuus sulkea potilas, joka käyttäytyi aggressiivisesti. Itse nukuin muutaman yön viimeksi mainitussa, vaikka en milloinkaan antanut siihen asianmukaista aihetta. Syy oli kuitenkin yksinkertainen: Olin hiljattain saanut uuden, psykoosista kärsivän huonetoverin. Tyttö oli kapinallinen, eikä pelännyt kertoa ongelmistaan. Minä pelkäsin häntä. Sairaalahuoneet olivat siihen aikaan täynnä, joten hoitajat kokivat parhaaksi siirtää minut tuohon kolkkoon tilaan. Huone oli harmaa ja betoninen, ja se suljettiin raskaalla ja paksulla ovella, jossa oli pieni ikkunaluukku muutaman kalterin takana. Huoneessa ei ollut mitään. Minun tapauksessani ovi oli kuitenkin kokoajan auki, ja sinne tuotiin patjojen lisäksi julisteita pupuista ja kissanpennuista. Lopulta koin oloni siellä turvallisemmaksi kuin vanhassa huoneessani.

Välillä osastolla oli kaikkea muuta kuin rauhallista. Potilaita tuli ja meni, ja minusta tuntui että vain istuin paikoillani ja näin sen kaiken. Näin, miten yksi potilaista ei suostunut menemään suihkuun, mutta meikkasi joka päivä uudestaan. Hänen naamaansa ei enää erottanut sen lian ja meikin alta, mutta kuulin, miten hän tappeli vastaan suihkutiloissa. Näin, miten joku pyyhki räkäänsä sohviin ja kävi hoitajien päälle kun nämä käskivät hänen lopettaa. Kuulin, miten aina silloin tällöin joku huusi hoitajille käyttäen kieltä, jota en itse ollut milloinkaan käyttänyt.

Kun palasin entiseen huoneeseeni, otti se psykoosista kärsivä tyttö huoneessamme ikään kuin johtajan aseman. Hän ei ollut anorektikko, mutta hän halusi kapinoida, ja teki sen usein minun kustannuksellani. Hän sai ideoita jotka kiehtoivat minua. Hän keksi, että hoitajan ollessa poissa, voisimme kävellä huoneessamme ympyrää, ja häntä nauratti kun suoritin kävelyä hänen kanssaan toivoen että se kuluttaisi tarpeeksi syömistäni aterioista. Hän katsoi käsivarsissani olevia raapimalla syntyneitä palovammoja ja halusi että opetan hänelle miten ne tehdään. Välillä hän istui öisin hereillä ja tuijotti tyhjyyteen.

Kotilomille oli mahdollisuus päästä kun tilanne oli tarpeeksi vakaalla pohjalla. Potilaita pyrittiin päästämään kotiin heti sen ollessa mahdollista, joten esimerkiksi juhannuksena muistan kiivenneeni ikkunalaudalle ja katselleeni kun suurin osa potilaista kirmasi kesälaitumille. Olin itse liian huonossa kunnossa lähtemään. Osastolle jäi silloin minun lisäkseni vain yksi potilas, ja hänkin oli anorektikko. Meidän molempien vanhemmat viettivät urheasti juhannuksen seuranamme suljetulla osastolla. Hoitajat olivat tehneet meille tietokilpailun, ja jokin tässä muistossa on jopa koomista. Ratkoimme juhannuskysymyksiä vanhempiemme kanssa ja kisan voittajaksi selviydyimme yllättäen me kaksi ainoaa paikallaolevaa potilasta. Kotilomille päästettyjä varten varatut karkkipalkinnot jäivät hyllylle, kun molempien voittajien diagnoosi olikin Anoreksia.

Katkelmia valkoisen vaiheen päättymisestä

11.10.2016 Yleinen

27.6.2011, Maanantai, 11. päivä sairaalassa
”Painoni on laskenut taas. En tiedä pitäisikö iloita vai ei? Tavallaan haluaisin alle 30kg, mutta haluan myös kotiin.”

 9.7.2011, Lauantai klo 16:13
”En jaksa laskea monesko päivä sairaalassa… Mutta 3 viikkoa on jo tullut täyteen. En saa hetkeäkään rauhaa ja nämä ajatukset/äänet eivät koskaan kehu jos tottelen niitä… Ne vain käskevät lisää ja sanovat, että olen yksin ja epäonnistunut… Ja ne ovat niin vahvoja, että uskon niitä vaikka en enää edes haluaisi. Haluan eroon niistä. Haluan kotiin.”

11.7.2011, Maanantai klo 20:18
”Paino noussut 200g. Hassua kyllä, mutta olen helpottunut. En varsinaisesti siitä että se nousi, vaan siksi, ettei se noussut sen enempää.”

 12.7.2011, Tiistai klo: 19:04
”Ahdistus tuli taas, jälleen vaan kauheampana. Ajatukset alkoivat taas vyörytä ja sinkoilla. Käskivät satuttaa itseäni ja sanoivat etteivät äiti ja iskä halua minua kotiin. Lukittauduin vessaan ja koitin rauhoittua, mutta katseeni osui roskikseen… Se oli täynnä verta ja paperia. Sellaista ihan kirkkaan punaista. Se hetki oli jotenkin niin epätodellinen, etten enää tiennyt oliko verta oikeasti vai ei. Tuntui että olin ihan sekaisin. Ajatukset sanoivat, että se oli minun vertani, ja ne nauroivat, kun yritin etsiä kropastani niin suurta haavaa, että verta olisi tullut niin paljon kuin roskiksessa oli. En löytänyt sitä, mutta veri oli edelleen roskiksessa ja ne käskivät tehdä sen haavan. Hammastahnatuubissa on aika terävä kärkiosa, mutta minulle tuli pakokauhu ja juoksin hoitaijien kansliaan ja pyysin apua. Keskustelin hoitajan kanssa, ja roskis vaihdettiin koska en uskaltanut mennä vessaan. Hoitaja tutki sen roskiksen, ja siellä oli verta. En siis ole hullu. Ajatukset vain tekevät minut hulluksi.”

 16.7.2011, Lauantai klo 15:15
”Yksi hoitaja näytti minulle sellaisen jutun kuin mandalat. Niitä voi värittää. Hoitajat sanoivat että minun on hienoin mitä on koskaan täällä nähty. Kun on oikein huono olo, pitää syventyä siihen… Ja sitten siihen voi sukeltaa kun katselee tarpeeksi kauan, ja kun nousee takaisin pinnalle, pahat ajatukset ovat jääneet sisään vangiksi.”

 18.7.2011, Maanantai klo 13:50
”Huomenna pääsen käymään kotona koko yön verran ekaa kertaa sinä aikana kun olen ollut täällä. Puolet ajatuksistani on päättänyt jumpata koko yön kotona… Olen siitä niin ristiriitaista mieltä, että en todella tiedä jumppaanko vai en. Se selviää sitten.”

”Olen hukassa. Aina kun pääsen pikkulomille kotiin, minusta tuntuu kuin olisin muistivammainen, enkä tietäisi kuka olen… Astuisin ihan tuntemattomaan taloon ja alkaisin selvittää asioita itsestäni.. Nimeni… Ikäni… Perheeni…. Rahatilanteeni. Ihan kuin olisin itselleni tuntematon.”

 28.7.2011, Torstai klo 22:11, 1 kuukausi, 1 viikko ja 4 päivää sairaalassa
”Minusta tuntuu, että olen lukossa enkä tiedä mitä teen. Olen yksin etsimässä avainta, enkä edes tiedä onko tähän lukkoon olemassa sellaista. En enää tiedä mitä kuuntelen tai mitä teen. Mikä ajatus vie onnellisuuteen?”

 29.7.2011, Perjantai klo 9:28
”Uudessa sairaalahuoneessani on ikkuna, josta näkee ulos ilman että kiipeää ikkunalaudalle seisomaan. Nyt siihen tarvitsee vain kiivetä istumaan.”

 2.8.2011, Tiistai klo 15:27, 1 kuukausi, 2 viikkoa ja 5 päivää sairaalassa
”Koitan laihduttaa ja päästä kotiin samanaikaisesti, vaikka järki sanoo, että se ei johda mihinkään. Laihduttaja-ajatukset ovat niin kieroja keinoissaan välttää ruokaa. ’Itse’ en osaisi.”

 14.8.2011, Sunnuntai klo 10:37
”Viimeiset päiväni sairaalassa alkavat varmasti lähestyä! Ensi torstaina on hoitoneuvotelu johon tulee kaikki. Niin paljon ihmisiä keskittymässä vain minuun… En haluaisi mennä sinne. Mihin minua edes tarvitaan? Päättäkööt keskenään, ei minulla kuitenkaan ole mitään vaikutusvaltaa!”

”Minusta tuntuu, että vaikka pahat ajatukset hakkaavat vastaan, olen ensimmäistä kertaa –en niiden alapuolella- vaan samalla tasolla. Elämää ajattelen vaikeina hetkinä. Mitä olen saanut? Paljon: musikaalin, paikan haluamassani lukiossa, niin paljon läheisiä ystäviä ja perheen joka välittää. Mutta olen kääntänyt sille selkäni kuunnellakseni jotain, mikä on vienyt minut pohjalle ja kuoleman rajamaille. Niin monen rakkaan ihmisen sijaan olen kuunnellut paholaista joka kuiskii minulle vieläkin. Se kuiskii, mutta teen kaikkeni huutaakseni sen päälle. Minulla on suuri armeija ihmisiä puolellani. Minulla on armeijassa siellä jossain mukana myös oma tahto. Mutta paholainen on ihan yksin.”

”Vaikka pelkään, ja olen suurimman osan ajasta täysin neuvoton, niin sen tajuan, että olen tietämättäni taistellut pitkään elämää vastaan, ja nyt haluaisin lopettaa sen taistelun. Aika hassua tässä koko jutussa on, että ne ajatukset ovat alusta asti sanoneet, että jos teen nyt sitä ja tätä, niin sitten voin lopettaa. Kun olen tehnyt kaiken, tulee uusi tavoite jonka jälkeen ’voin lopettaa’. Myös osastolle jouduttuani ne sanoivat, että viikko syömättä ja sitten voin lopettaa ja päästä kotiin. Mutta ei se lopu. Olen ollut täällä kohta 2 kuukautta.”

 

Minut uloskirjattiin sairaalasta lopullisesti 18.8.2011.

 

Olenko rasvapallon ympärillä pyörivä Tintti, toinen osa

16.4.2015 Nyt nostetaan kuntoa hiljakseen, Yleinen

Niin oli saatu ilta päätökseen ja kömpisimme molemmat nukkumaan omiin sänkyihimme. Sopivan asennon löytäminen oli tietenkin ensimmäinen asia johonka törmäsin. Sairaalan sänky jossa on parinmillin vahvuinen tyyny. Tietenkin sängyn päätä sai nostettua ylös mutta nukkuminen istuma asennossa ei ollut se kaikkein hauskin asento.

Yöllä heräsin monesti kun hoitajat kävivät antamassa naapurille lääkettä. Samoin hän puhui useasti. Nukkuessaan hän puhui, kun kerran oikein katsoin hänen sänkyään. Kuinhan paljon minä sitten pidin mekkalaa nukkuessani.

Sitten kuului naisen ääni, ”Huomenta pojat, kuinkas täällä voidaan”. Raottelimme silmiämme ja hoitaja työnsi mittarin mun korvaani. Se kun oli luettu pyysi hän etusormea pystyyn. Siihen hän nipisti reijän, puristeli ja otti veripisaran talteen. Tulokset olivat hyviä. Hoitaja pyysi vielä meidän hiukan huilailla sillä kohta tulee pillerit ja aamupala. Noin se lähti ensimmäinen päivä liikkeelle oli sunnuntai aamu.

Viisipilleriä tuotiin pienessä pikarissa eteeni, ja ne oli otettava parempaan talteen. Seuraavaksi kammattiin hiukset ja jäimme odottamaan aamupalaa. Tutustuttiin petikaveriin paremmin. Näin sunnuntaina ei ollut mitään erikoista toimintaa jos ei oteta iltapillereiden ottoa. Syötiin ja katsottiin televisiota.

Maanantai aamu koitti ja kuului taas, ”Huomenta pojat”. Nostin unenpöppörässä etusormeni pystyyn mutta se olikin väärä järjestys. Nyt piti oikein nousta istumaan ja mittari kainalon alle mittaus sormen päästä ja lopuksi piikki sormeen ja sitten hoitaja hymyili. Hymyilikö hän sen tähden, että oli saannut meidät ylös. Vai hymyilikö hän vain kiusaa tehdäkseen. Luulen kuitenkin, että hymy tuli vain sillä luonnollisella tavalla kun nainen hymyilee. Tuli pillereitä ja aamupalaa. Tuli tieto, että multa tullaan hakemaan kärryllinen verta.

Lääkäri Outi tuli kierrokselle. Sitten kun tuli minun vuoro huomasin hänen olevan varsin lempeän näköinen nainen. Ennustus osuikin oikeaan. Pieni hymy oli hänen kasvoillaan kun hän ilman mitään paperia kertoi minun tapauksesta. ”Huomenta Keijo”, ja hän jatkoi, miksi minä täällä olen. Ensinnäkin kaikki verikokeet olivat sinun tullessasi varsin hienossa kunnossa. Yksi huono asia oli, että kolestroli oli viisi sen on noussut hiukan. Mutta huono asia on se pahakolestroli joka oli 3,4. Kolme vielä menisi mutta kaikkein paras arvo olisi kaksi. Nyt huono kolestroli rösöönnyttää suonet sisäpuolelta johonka jokin joko sydämmen lyönnin epätasaisuus tai useampi muukin asia voi suonten sisäpintaa likaa. Ja nyt kun suonen sisäpinta on rösoinen, siihen helposti tarttuu ns. lika kiinni. Jos tämä huonokotestroli olisi kaksi, niin silloin elimistö puhdistaisi sisäpinnat aina puhtaaksi. Mutta nyt se asia hoidetaan lääkkein. Sinulta otetaan vielä verikokeita ja iltapäivällä tutkitaan sinun kaulavaltimot ja otetaan niistä kuvat arkistoon. Samoin sinun sydän tutkitaan tänään tarkemmin tietokoneella ja asennetaan sinulle piirturi jota pidät huomiseen puoleen päivään saakka. Tällä toiminnalla saamme selväksi kuinka sinun sydämmesi lyö useamman tunnin aikana. Onko sydämmessä lyhyitä pysähdyksiä ja onko rytmihäiriöitä.

Uh huh, ompas tänään toimintaa. Aamupalan jälkeen tuli tyttönen kärryjen kanssa joka pumppasi minut tyhjiin verestä. Sitten odoteltiin käyntiä sairaalan toiseen päähän.

Puolenpäivän aikaan tulikin nuori poika hakemaan minua. Hän kuljetti minua pitkin sairaalan käytäviä. Matkalla kysyinkin, että mitä hän oikein työkseen tekee. Ajattelin vain kun hän oli niin nuoren näköinen. Siinä selvisikin, että hän on kuin sisätaksi. Hän hakee eri osastoilta potilaita ja kuljettaa milloin mihinkin sairaalan sisällä. Varsin hieno tehtävä, sillä en minä ainakaan olisi perille löytänyt. Ehkä kävelisin vieläkin sairaalan käytävillä hakien piirturia vatsan päälle.

Viimein olimme perillä. Minut ohjattiin erääseen vuoteeseen jossa oli lähellä tyynyä iso pala pois. Nainen töräytti jotain geeliä mun tissin päälle ja alkoi hakemaan sydäntä sellaisella puikolla kuin odottavien naisten vauvaakin haetaan. Tietokoneeseen tuli kuvia ja välillä sydänkin omalla äänellään antoi merkkejä viivalle. Sängyn kolokin selvisi kun nainen sängyn alapuolelta pyöritteli sauvaa mun kainalon alapuolelta. Sydänasia tuli hoidettua. Nyt käännyttiin selälleen ja tyyny laitettiin niskan alle. Taas töräytettiin geeliä kurkkuun ja nainen jatkoi kaulan tutkintaa. Viimein hän pyyhki rasvat pois kurkusta ja ohjasi minut seuraavaan huoneeseen.

Siellä nuori tyttö istutti minut tuoliin ja alkoi tekemään minusta tyttöä. Partakoneella ilman mitään tunnetta hän riipi minun rinnasta karvat pois. Sitten isoja kumilätkiä tuli kahdeksan rintaan. Sitten niihin työnnettiin johdot ja teippiä vielä paljon päälle niin eivät sitten yöllä irtoa. Pieni tupakkiaskin kokoinen piirturi tuli kaulaan remmillä roikkumaan. Nyt olin valmis pommimies, ei muuta kuin peloittelemaan ihmisiä.

Sama nuori poika lähti näyttämään tietä jälleen takaisin meidän osastolle. Nyt olen sitten kaikissa kokeissa käynyt. Huomenna tiistaina saan tämän härvelin pois kaulasta ja joskus kahdenviikon päästä sitten tiedetään mitenkä se mun sydän oikein hakkaa.

Jatkuvaa syömistä tuntui olevan. Pidin sairaalan sapuskoita ihan hyvinä ja sitä tuli riittävästi. Ehkä oli hyväkin tuo jatkuva ruokkiminen sillä aina vain halusin saada jotain. Ehkä se oli se, kun en lauantaista alkaen ole käynnyt tupakalla. Sitä vain tahtoi aina saada jotain, kai tupakan sijaan.

Tiistaiaamu valkeni ja taas hoitajat tulivat hakemaan sormenpäästä veritipan. Itse odottelin kello 11.00, jolloin saan itse repiä pommin pois minun rinnasta ja hoitajat vievät sen sitten takaisin ja tiedosto avataan.

Lääkäri tuli viimein ja sanoi mun pääsevän tänään kotiin. Mukanaan hänellä oli papereita joita hän oli kopioinnut minulle kotiin vietäväksi. Kuitenkin hän halusi selvittää kaikki paperit minulle. Siinä oli mun pääni ja tukossa oleva suoni. Puolitoista liuskaa verikokeita joissa yksi ainut, se Kolestroli oli liian korkeana. Ja tuon pommin-tiedot tulevat noin kahden viikon päästä. Kai hän jotenkin ottaa siitä yhteyttä. Pitkän selvityksen hän teki kaikista kokeista ja mikä niiden vaikutus oli. Ehkä kuitenkin olen syönnyt jokseenkin terveellistä ruokaa. Ehkä se kuitenkin on ollut liian rasvaista kun se Kolestroli on selvästi noussut.

Kiittelin tohtoria. Olin saannut tohtoreista sellaisen kuvan, että he totisuudellaan näyttävät, että ketä he oikein ovat. Paavolassakin vaihtui tohtorin vähintään kerran viikossa. Ei naurua ole heiltä keltään tullut vaikka leikkisenä ukkelina olen hiukan koittanut iloakin kylvää. Mutta nyt Tohtori Outi on saannut käsitykseni muuttumaan. Ja tietenkin toinen Tohtori Harri, jonka käsittelyssä en ole vielä ollut. Ainoastaan harrastustoiminnassa. Mutta uskon kuitenkin, että hänkin osaa hymyn päästää työssään.

Meidän huoneeseen tuotiin uusi potilas. Vanhempi mies joka siinä vuoteellaan lepäsi letkujen seassa. Hänelle toivottelin pikaista paranemista. Petikaveri oli jo lähtenyt kotii hiukan aikaisemmin. Hoitajien oven aukaisin ja kiittelin hyvästä hoidosta, kiitosta he varmasti harvoin saavat. Ja kiitosta ei kukaan liian montaa kertaa saa.

Siinä oli mun kertomukseni tästä Infarktista. Se peläytti mutta vielä tänäänkin torstaina olen pysynyt tupakista erossa.

Laitoin nettikoneen käyntiin ja lähdin katsomaan, mikä pudottaisi Kolestrolia. Ja löytyihän sieltä otsikolla ”Näillä superruoilla voit alentaa kolesteroliasi – 11 vinkkiä”.

1. Kaura ja ohra.  2. Pavut ja muut palkokasvit.  3. Vihreä tee  4. Öljyt  5. Pähkinät  6. Kasvisteroleilla tai -stanoleilla vahvistetut ruoat  7. Soija  8. Psyllium  9. Punaviini ja viinirypälemehu  10. Kaakao  11. Tomaatti

Kuvia ja selvityksiä en viitsinyt tähän kaivaa. Kuitenkin jos kiinnostusta on alentaa huonoa kolestrolia niin netti on niitä asioita pullollaan. Minulla kuitenkin alkoi asiaan vihkiytyminen tosissaan. Ehkä se kuitenkin on niin, että eiköhän elimistö oikeaoppisesti elimistöä putsaile jos sille antaa edellytykset. Pillerit taitavat olla laiskan miehen konsti. Tietenkin nyt pitää saada suonet auki ja sisältä liukkaaksi pillereiden kanssa.

Tämänhetkinen olo on hiukan heiluva, sellainen hutera. Ihan kun olisin ottanut jo muutaman lasin Kossua. En tietenkään pidä sitä hyvänä jos selvänä heiluu vaikka vaan vähäsenkin. Sillä Kossusta on kyllä aikaa. Ja tietenkin se, että kävelyretket pitää olla äärettömän hitaita, väsyn helposti. Mutta kuntopolut odottavat kun päästään nyt ainakin kaksiviikkoa eteenpäin.

Ja vielä toinen juttu. Vaikka suo kohtaisi kuinka pieni infarkti hyvänsä, niin lääkäri ilmoittaa sinulle, että kolme kuukautta on pysyttävä ratin takaa pois. Ei sairaala sun nimeäsi poliisille ilmoita. Mutta jos sattuu kolari ja itse olet ajamassa tämän sairaala käynnin jälkeen, voi olla, että joudut kaiken maksamaan. Vakuutusyhtiö ei sitä maksa. Jos siis huono säkä käy ja joku ilmoittaan sun saanneen inrarktin hetki sitten.

Eläkää terveesti ja nauttikaa elämästä antaen kiitos-sanan tulla joskus suusta ulos.



piki

 

Romppaisen Saukki

2.11.2014 Saukki sai aistit takaisin

syksy

Elämme marraskuun alkua. On sellainen aika kun ei ole oikeen mikään aika. Joulukin tuntuu olevan vielä pitkällä vaikka onkin aika lähellä. Isännät kääntelevät itseään suuren keittiön puisella sohvalla. He nukkuvat pois univelkojaan joita on koko kesän aikana kasautunut heidän kehoonsa. Mutta vaimot vaan jaksavat paiskia hommia. Perhe on ruokittava, lapset ja pitäähän se isäntäkin tönäistä pystyyn että jaksaa syönnin jälkeen taas nukkua. Niin kuluu aika maalaisperheissä.pimeällä ajo

Mutta sitten ne ihmiset jotka käyvät töissä esimerkiksi tehtaissa. Pimeys on tuonnut villiä touhua heidän työmatkoilleen. Pimeillä pyörillä pitään vaan syrvoa töihin ja takaisin. Ja niin niitä haavereita sitten tapahtui useasti. Kun katuvaloja ei ollut oli pimeällä pyörällä vain tuurilla ajettava. Eihän sitä voinut tietää kun pimeä pyörä tuli vastaan, että kummalta puolelta se vastaan tuleva oikein ohittaa. Ja kun pimeillä metsäteillä kaksi tälläistä pimeää pyörää kohtasivat kuului ensin kilahdus ja sitten molemmat laskivat ärräpäitä kovinkin ponnekkaasti. Ei siinä voinut tietää tuliko minkälaisia haavereita niiden pimeiden pyörien kuskeille. Kun pimeä oli ei nähnyt edes kaverin naamasta kuin punainen se oli.

Miksi sä päälle ajoit ja ärräpäitä siihen väliin. Yleensä se oli oikeassa kuka sattui ponnekkaammin pitämään meteliä. Hiljainen mies vain tyytyi kohtaloonsa, miksi hän oli taas näin ajellut.kovaa huutoa

Romppaisen Saukki oli oikein kuulu siitä kuinka kovaa hän jaksoi huutaa kun joutui pyöräkolariin. Tiettävästi hän oli aina oikeassa sen metelin takia. Mutta oli tämä Saukki aika vaarallinen päivälläkin ajellessaan. Päivällä yleensä kaikki jotka Saukin tunsivat ja näkivät hänen ajavan tiellä, pysähtyivät ja menivät ojan yli metsän puolelle. Silloin oli tälle koko tien käyttäjälle tilaa liikkua. Ei kukaan tahtonut tehdä itselleen vahinkoa. Ja kun vielä Saukki oli ollut nuoruudessaan kova mies nyrkkeilemään, oikein seurassakin oli ollut. Mutta tämä harrastus oli loppunut kun sattui eräs vastustaja hänet voittamaan. Tämä vastustaja olikin pehmittänyt Saukin oikein kunnolla.

eläimet nyrkkeilee

Saukki lopetti nyrkkeilemisen siihen paikkaan. Vanhempana koitti vielä kännipäissään tapellakkin mutta osumatarkkuus oli jo mieheltä hävinnyt. Vaimokin jätti nuoren Saukin kun ei jaksanut hänen komentelujaan kuunnella.kurvailee pyörällä

 

Ei Romppaisen Sauli missään töissä enään ollut. Mutta tinkimätön halu oli polkupyörällään ajella oli keli mikä hyvänsä. Kuntakin antoi hänelle avustusta, että hän sai syötävää kaupasta ja kettingit pidettyä rasvassa. Mutta pyöräillä mies halusi ajella oli mikä aika päivästä tai yöstä meneillään. Ja kyläläiset häntä pelkäsi oli hän sitten pyörän selässä tai niin lähellä, että kasvot näkyivät. Noihin kasvoihin oli elämän varrella tullut jälkiä. Siitä viimeisestä nyrkkeilyottelusta oli nenän selkä katkennut ja siksi nenä sojotti lähempänä toista poskea. Ja ne kolarit mitä Saukille usen sattui repivät ja raastoivat hänen kasvojaan. Pienet lapset pelkäsivät jos Saukki oli liian lähellä. Jos muuta turvaa ei lapsille löytynyt, niin he nopeasti sujahtivat äitiensä hameen sisäpuolelle piiloon tuota kylän kauhua.

hoitaja

Lääkärissä ei hän käynyt koskaan. Niin monesti koitti terveyssisar saada häntä tutkimuksiin mutta ei Saukki sinne hoitajan luokse mennyt. Sisar tuli välillä pyörällään hänen kotiinsakin mutta Saukki karkasi heti karkuun. Oli kuulemma huutanut hoitajalle, ”Sinä et mun housuja pois ota”. Kukaan ei tiennyt moiseen syytä, mistä se johtui. Sen kaikki tiesivät, että vettä hän pelkäsi yhtä paljon kun housujen pois ottamista. Ehkä siksi siellä housujen sisällä voisi ollakkin jokin yllätys.

 

Terveydenhoitaja jäi eläkkeelle ja hänen tilalleen tuli rempseä nelikymppinen nainen. Tuntui olevan luonteeltaan aika kiukkuista sorttia. Jos kaikki ei mennyt niinkuin hän tahtoi, osasi hän myöskin korottaa ääntään. Viikko siitä kun hän oli tullut kylälle hoitajaksi, hän jo pyöräili Saukin kotiin. Uteliaita oli tullut lähistölle seuraamaan, miten tässä ajojahdissa oikein käy. Pääsihän Saukki tietenkin karkuun mutta hoitaja ei jättänyt asiaa tähän. Hän hyppäsi myöskin pyöränsä selkään ja rankka ajo-jahti oli alkanut.

aitan alle

 

Saukki näytti tietä ja suuntaa ja hoitaja yritti pysytellä kaikkien koukeroiden jälkeen perässä. Joskus pyörät kolahtivat vastakkain, ja silloin tietenkin kaaduttiin. Ja niin alkoi paini tiellä. Joskus Saukki pääsi karkuun mutta hoitaja juoksi hänet kiinni. Ja taas painittiin ojassa ja siirryttiin pellonkin puolelle. Saukki oli kyllä alakynnessä mutta jollain ilveellä hän aina kuitenkin pääsi karkuun. Päivän päätteeksi Saukki pääsi kotiinsa ja ryömi aitan alle. Sinne ei hoitaja tullut kun hän pelkäsi karskista olemuksestan huolimatta hiiriä.

hiiriTakaa-ajo jäi tältä päivältä siihen. Varmasti Saukkikin ymmärsi saavansa kunnollisen vastuksen. Hoitaja taas ei jättänyt asiaa siihen vaan suunnitteli seuraavan päivän takaa-ajoa. Nyt hän oli saanut lääkärinkin mukaan jolla olisi rauhoittava piikki valmiina kun Saukki saadaan edes hetkeksi paikoilleen.

 

Aamulla kokoontui hoitaja pyöränsä kanssa. Lääkäri autonsa kanssa ja muutama raavasmies polkupyöriensä kanssa ottamaan Saukkia kiinni.

Kello oli vasta seitsemän ja Saukki oli vielä kotona. Hiljaa liikkuivat hoitaja ja muutama raavas mies Saukin pihalle väijyksiin. Tohtori jäi autonsa kanssa tienhaaraan odottamaan käskyä, koska hän tulisi paikalle pullean piikkinsä kanssä. Ehkä rauhoittava piikki nujertaisi Saukin, että voisivat tutkia miestä oikein perinpohjin. Koska lääkärissä käynttiä oli Saukkia aina kammoksunut.väijytys

Hiljaista oli vielä puoli tuntia. Mutta puolikahdeksan ovi avautui ja Saukki tuli pihalle päästelemään eturauhasensa tyhjäksi. Ei hoitaja arvannut vielä hyökätä Saukin kimppuun vaan antoi pojan tehdä vielä viimeisen vetonsa. Mutta kun housut olivat etupuolelta laitettu kiinni hiipi hoitaja Saukin niskaan ja saman tempun tekivät miehet. Saukki makasi vatsallaan maassa ja jokainen omalla painollaan painoivat Saukin jäseniä maahan. Yksi miehistä lähti kertomaan lääkärille, että nyt sitä piikkiä ja nopeasti.
Tohtori kurvasi autonsa pihaan ja juoksi kiinniotetun miehen luo. Hän koitti avata miehen housuja, että saisi neulan työnnettyä suoraan ihoon. Mutta siitähän Saukki saikin taas mahtavat voimat. Miehillä ja hoitajilla oli täysi työ pitää miestä paikoillaan. Hoitaja huusi lääkärille, ”Pistä perkele läpi housujen”. Ja niin lääkäri pistikin. Kohta alkoi miehen rimpuilut lakkaamaan ja hän vaipui rauhalliseen oloon.

mies hevosen kärryillä 2

 

Yksi miehistä lähti hakemaan hevosta ja kärryjä kun olisi ollut paha saada vetelää Saukkia lääkärin pieneen Fiat 600:een. Niin oli Saukki lopulta saatu kiinni ja mies nostettiin hevosen kärryille. Niin alkoi Saukin matka kohti kylän lääkärin toimenpiteitä.

 

Hevonen kärryjensä kanssa, jossa rötkötti Romppasen Saukki täysin tiedottomassa tilassa, saapuivat tohtorin pieneen lääkäritaloon. Ensin käytiin laittamassa rautasänky pieneen suihkuun joka vuorattiin muovilla, ettein ohut patja turhaan kastuisi. Siihen kannettiin Saukki ja riisuttiin hänet täysin alastomaksi. Haju voimistui mitä enemmän vaatteita saatiin pois päältä. Lopulta oli vuorossa enään pitkät kalsarit. Lääkäri ja hoitaja katsoivat toisiaan. Kumpa ottaa kunnian vetäistä kalsarit pois Saukin jaloista. Hoitajahan sen työn otti vastaan miehekkäin ottein. Kyllä housut hyvin lähtivät mutta sitä piintynyttä likaa oli paksusti haarustan seurulla. Hoitajan silmät tarttuivat Saukin miehisyyteen joka oli kyllä jättänyt kasvunsa jo ennen kouluun menoa. Niin oli pieni alku siinä töröttämässä, että oikein hellyyden kyynel pyysi lupaa tulla silmäluomeen välkkymään.

Mutta alkoi olla jo kiire pestä mies ennenkuin hän herää rauhoittavan piikin vaikutuksesta. Lääkäri päästeli letkulla vettä miehen päälle ja hoitaja pesi. Vaan normaalit saippuat eivät tuntuneen kyllä lioittavan piintynyttä likaa pois. Piti keksiä kovempia aineita. Ensin kurkistettiin siivouskomeroon, josko sieltä löytyisi apua pinttyneen lian lähtöön. Vahanpoistoainetta hangattiin seuraavaksi Saulin iholle. Nyt tuntui lähtevän likainen vesi valumaan suihkun lattialle.

Puoli päivää kului tämän miehen pesussa mutta nyt se oli tehty. Kuivaukset ja jotain kaapua miehen päälle. Sitten sänky vedettiin lääkärin huoneeseen. Saukki sidottiin varmuudeksi raajoista kiinni, ettei mies karkaa tutkimusten aikana. Verikokeita tehtiin ja paikkailtiin naaman kolhuja joita polkypyörällä kaatuminen oli saannut aikaan. Nenälle ei kyllä voitu tehdä oikein mitään. Nyrkkeilyottelussa katkennut nenäluu ei ollut asettunut kohdalle. Nenä oli nyt kuin lippu salossa. Tuuli sai sen heilumaan puolelta toiselle. Tähän nenän paikalleen laittamiseen olisi tarvittu isomman sairaalan toimenpiteitä. Eikä niin kauaa voi miestä pitää siteissä kun nenä kiinnittyisi paikoilleen.

indexnäön tarkistus

Romppasen Saukissa alkoi näkyä herääminen merkkejä. Hän räpsytti silmiään ja nyki käsiään ja jalkojaan irti siteistä. Myöskin alkoi suusta tulemaan taivaallisen kovaa meteliä. Tuntuisi kun hän olisi kuuro, ja siksi puhuu ja huutaa noin kovaa. Ja miten ovat silmät, näkeekö hän lainkaan. Lääkäri yritti tehdä pienen kokeen mutta silloin olisi avattava yksi käsi siteistä. Paikalle pyydettiin hevosta kuljettava mies vahtimaan ettei Saukki vain karkaa kun side aukaistiin. Lääkäri pyysi normaalilla äänellä miehen ottamaan mehua lasista. Ei tapahtunut mitään. Sitten lääkäri huusi oikein kovaa niin johan säpsähti mies ja kyseli missä se lasi on. ”Herranjumala sentään” sanoi lääkäri. Tämä mieshän on asunut kuin suljetussa tilassa. Kokeita piti ottaa vielä ainakin silmien osalta. Sänky käännettiin niin, että kirjaintaulu näkyi kohden Saukkia. Lääkäri huusi kertomalla mitä nyt oikein tehdään. Saukki totteli heti lääkärin komentoa. Hevosen ohjaaja peitti kädellään ensin toisen silmän ja lääkäri kysyi, ”Mihin päin een sakarat ovat”. Se meni oikein se suurin E:kirjain. Seuraavaksi hiukan pienempi kirjain. Ei löytynyt E: kirjaimen sakaroille oikeaa suuntaa edes arvaamalla. Sama tehtiin toiselle silmälle ja sielläkin vain suurin E: kirjaimen sakaroiden suunta selvisi.

huono kuulo 2

Otettiin toinenkin käsi irti siteistä. Saukki oli aivan rauhallisesti vuoteessa ja kuunteli lääkärin komentoja. Peitettiin toinen korva ja lääkäri huusi nimen ”Saukki”. pieni nytkähdys miehessä tapahtui mutta ei kuitenkaan tiennyt mitä lääkäri huusi. Lääkäri väänsi volumia suuremmalle ja nyt Saukki huusi takaisin ”Saukki”. Sama juttu toiselle korvalle, ja sielläkin sama juttu. Saukki on kuuro ja melkein sokea. Siteet aukaistiin Saukin jaloista ja hän istuitui sängyn reunalle. Hän pysyi paikoillaan kun lääkäri hänelle asian huusi. Saukki näkyi ymmärtävän kun hänelle vain tarpeeksi kovaa huusi.

Suunniteltiin jatkotoimenpiteitä. Tässä kylässä ei Saukki saa parempaa hoitoa. Hänet on vietävä lähenpään kaupunkiin josta löytyy sairaala. Saukki pelästyi ja tarrasi lääkäriä kädestä kiinni. Hän halusi lääkärin lähtevän mukaan. No minä lähden sinun kanssasi hakemaan apua ja mennään oikein minun autolla, kertoili lääkäri huutamalla Saukille. Saukki oli nyt tottunut luottamaan kylän lääkäriin, heistä taisi tulla ystäviä.

Aika lääkäriin oli sovittu siksi lääkäri kurvasi pienen Fiat 600: sen Romppaisen pihaan. Aikaisemmin oli sovittu, että Romppainen ei hurjastele polkupyörällä vaan antaa sen menopelin olla aivan rauhassa.

Matkaan lähdettiin viereiseen kaupunkiin jossa tehtiin niin silmälääkärin kuin korvalääkärinkin kanssa vielä kokeita.

Korvalääkäriltä saatiin heti kuulokoe ja Saukki alkoi jo hymyilemään. Hän kuuli jo pienempiäkin ääniä kun vain sattui niitä heti tajuamaan. Ensin hänestä tuntui, että pitää kaikkiin ääniin vastata. Jopa sairaalan keskusradiollekkin hän vastaili. Ehkä se oli aivan luonnollista kun on ollut niin kauan pimennossa kaikelta maailmalta. Halpahallista haettiin silmälasit ennenkuin lääkärin kautta oikeat lasit saapuvat.

Saukki laittoi lasit silmilleen ja kummasteli kaupan tavaramäärää. Lääkärin oli pakko kysyä, ”Koska sinulta on kuulo ja näkö mennyt”. ”Ehkä sen viimeinen nyrkkeily-ottelun jälkeen, ainakaan sen jälkeen en oikein koskaan tullut kuntoon”. ”Eli noin 35 vuotta olet ollut kuuro ilman näköä” laskeskeli lääkäri.

Kylälle tullessa ei heti ajettu kotiin vaan Saukki halusi mennä kauppojen edessä olevaan puistonpenkille hetkeksi istumaan. Siinä he istuivat lääkärin kanssa ja seurasivat lintujen hyppelyä puiston puissa. Saukki oli ottanut lääkärin kaverikseen. Hän luotti lääkärin puheisiin kun huomasi tämän ihmisen olevat lempeäsydämminen ihminen. Hoitajasta hän ei vielä halunut puhua. Ehkä hän ei vielä luottanut hoitajaan vaikka hän sai Saukin väkisin tulemaan lääkäriin. Mutta jonkunhan sekin oli tehtävä.

Romppaisen Saukista oli tullut tavoiteltava poikamies. Jokaisella tuntui olevan Saukille asiaa. Mutta etupäässä yksinäiset naiset vaikka oli joukossa aviossakin olevia naisia olivat kiinnostuneita tästä miehestä. Ehkä hän oli saannut lääkäriltä sellaista sivistynyttä puhetta jonka hän otti omakseen. Kylä oli saannut fiksun miehen joka pyöräili vain valoisalla kelillä. Nyt hän tiesi koska oli päivä ja koska yö. Ja kun pystyi kuulemaan, niin pienet salaisuudetkin pystyi naisen korvaan supattaen kertomaan, naisen poskien punan näkemään.


piki