Selaat arkistoa kohteelle herääminen.

Aika herätä

31.12.2016 Yleinen

Kuten sanottu, lukiosta pääsemistäni seurasi elämäni paras kesä. Siitä tasan vuoden päästä oltiin luisumassa takaisin alkuun. Nyt on Joulukuun viimeinen päivä ja täällä ollaan. Lähtöruutuun palaaminen ei kuitenkaan muuttanut mitään ennen kuin huomasin jääneeni siitäkin kauemmas. Olin astunut ulos pelilaudalta.

9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Se päivystyksen lääkäri istui viereeni ja katsoi minua vakavana. Hän lausui sanansa harkitusti, painavasti ja hitaasti. Ymmärsin kyllä. Jos en ala syömään, edessä on sairaala. Sydämeni ei kestä. Elimistöni on saatava pois kuivumistilasta. Kidutan sydäntäni. Kidutan itseäni. Istuin hiljaa ja nyökkäilin. En tiedä uskonko enää edes parantumiseen… Välillä se vaan tuntuu niin kaukaiselta, vähän niin kuin joltain tarulta tai legendalta. Jännitin vain sitä pääsisinkö kotiin vai en. Yleensä minun päivystysreissuni päätyvät osastolle.”

Kaikki rakentamani on viety minulta silmän räpäyksessä. En ole kykeneväinen asumaan yksin, ja sairaalan ovi aukenee minulle päivä päivältä enemmän. Sydämeni on alkanut sanoa itseään irti. Rytmihäiriötyyppiset kohtaukset eivät säikäyttäneet minua ennen kuin pulssini nousi hälyttävän korkealle punnituksessa. Nyt istun paikoillani koettamatta rasittaa kroppaani, koska tiedän että ohjakset eivät enää ole minulla. Ne eivät enää ole edes Anoreksialla. Kaikki riippuu sydämestäni. Minä voisin ehkä vaikuttaa sen hyvinvointiin, mutta kukaan ei enää pysty sanomaan onko se liian myöhäistä.

Kun puhutaan Anoreksiasta, puhutaan aina siitä heräämisen hetkestä. Hetkestä, jona sairastunut ymmärsi jotakin niin ratkaisevaa, että tie terveyteen lähti raketin lailla etenemään. Kun olen kirjoittanut tästä kaikesta, olen miettinyt ja kaivellut historiasta sitä hetkeä, mikä herätti minut. Nyt, takaisin alkuun palatessani en ainoastaan kokenut sitä hetkeä, vaan myös tajusin, että en ollut kokenut sitä ennen. En löytänyt heräämishetkeäni historiastani, koska sitä ei ollut koskaan tapahtunut.

Anoreksia vaivutti minut kaameaan painajaiseen todellisuudesta kuudeksi vuodeksi. Kirjoitin siitä, miten masennuksen ilmaantuessa uudelleen kadotin hetkellisesti tahtoni parantua, mutta nyt minusta tuntuu, että se onkin ollut piilossa koko ajan. Se on nukkunut kaiken aikaa kuin Prinsessa Ruusunen, eikä ole tämän kuuden vuoden aikana kertaakaan ollut kunnolla hereillä. Vuoteenaan sillä on ollut Anoreksian vankila ja unikuvinaan kauhukuvat kaikesta minulle näiden vuosien aikana tapahtuneesta. Se on ehkä kävellyt unissaan niinä hetkinä, kun asiat ovat olleet vähän paremmin. Kuuden vuoden aikana tapahtuneet kauhut ovat kuitenkin olleet totisinta totta, ja sydämeni koettaa nyt kertoa sitä minulle. Kaikkien vuosien jälkeen heräämiseen tarvittiin lopulta tapahtumaketju, joka vain sattui käynnistymään juuri oikeaan aikaan.

Sydämeni toimintahäiriöt ravistelivat minua ja tahtoani kevyesti Anoreksian luomasta unesta. Varsinainen herätys alkoi tapahtua kuitenkin muutaman päivän jälkeen kun siskoni laittoi minulle tekstiviestin. Istuin bussissa ja itkin jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Siinä viestissä ei kirjaimellisesti ollut mitään maailmaa mullistavaa tai elämää suurempaa, mutta minulle se oli kirjaimellisesti juuri sitä kaikkea. Hän ilmaisi huolensa. Hän sanoi pelkäävänsä sitä, miten sydämeni alkaa irtisanoutua, ja miten järkyttävää on, että edes se ei saa minua heräämään tästä kaikesta. Itkin ahdistuksen omaisesti. Se ei kuitenkaan ollut ahdistusta. Se oli pelkoa. Mitä jos hän on oikeassa? Se mahdollisuus on olemassa. Mitä jos en ole herännyt, mitä jos en herää, ja mitä jos on liian myöhäistä herätä?

Bussi oli perillä, meikkini olivat poskilla ja Fiian viesti välkkyi yhä kännykkäni ruudulla. Tilanne oli eskaloitunut ja kukaan ei enää tiennyt mitä olisi tehtävissä. Äitini oli minua vastassa, ja hän todella kävi yhden automatkan aikana läpi koko järkytyksen kirjon. Hän lohdutti minua, hän itki itsekin, hän oli epätoivoinen, hän oli melkein vihainen, hän kiroili, ja oli ennenkaikkea tuskainen. Kaikesta siitä tunteiden myllerryksestä Anoreksian verkon läpi repeytyi hänen itkun ja vihan sekaiset sanansa: ’Katson vierestä kun tyttäreni tekee hidasta itsemurhaa’. Se oli kipeä potku minun syvälle unelleni. Vahvempi ravistus. Ymmärrys siitä, että se itsemurha ei ehkä olisi kauaa enää edes hidas. Sydämeni voisi päättää kaiken viiltävän nopeasti.

Kun pääsimme kotiin, isäni sanoi: ’Ootko sä koskaan edes ollutkaan parantumassa? Ole rehellinen itselles. Ootko sä ikinä ollut edes pääsemässä irti tosta sairaudesta?’ Ne sanat, ja hänen kärsivä ilmeensä tuntuivat kylmältä vesiämpärilliseltä suoraan Anoreksian minulle rakentamaan risuvuoteeseen. Tiedän nyt vastauksen kysymykseen, mutta sillä ei enää ole merkitystä.

Palasin siskoni viesteihin. En enää itkenyt, vaikka kasvoni olivat kyyneleistä turvonneet. ’Musta tuntuu että toi sydänjuttukaan ei oo oikeesti herättänyt sua. Pelkään ihan sikana et toi tauti vie sut mukanaan’. Silloin jostain mieleni pohjalta, syvältä pimeimmästä kaivosta, häkkien ja verkkojen alta hätkähti hereille minun tahtoni. Siitä, kuten minusta itsestänikin oli jäljellä vain nälkiintynyt varjo, mutta se oli silti minun tahtoni. Se olin minä itse, ja se oli ensimmäinen kerta kun Anoreksia ei kyennyt käyttämään luonnettani minua vastaan. Olen päättäväinen, pippurinen, ja ärsyttävän itsepäinen. Keräsin ne kaikki piirteet Anoreksian levittämästä palapelistä ja asettelin ne takaisin omille paikoilleen. Purin hammasta yhteen ja yllättävää kyllä, olin vihainen.

Olisin halunnut vastata siskolleni, että ei ole syytä huoleen. Olisin halunnut luvata, että kaikki järjestyy, ja niin olisin aina ennen sanonut. Nyt olin kuitenkin hereillä ja tiedostin tilanteen kaikessa sen kauheudessaan. Kykenin ainoastaaan lupaamaan, että teen kaikkeni parantuakseni, ja sitä tarkoitin nyt enemmän kuin koskaan ennen. Minut ja tahtoni oli herätetty mitä inhottavimmalla tavalla, mutta en ollut vihainen herättäjilleni. En isälleni, äidilleni, enkä siskolleni. Olin vihainen Anoreksialle.

Sydämeni sekä perheeni oli puhunut. Kukin tahoiltaan, tietämättään mitä heidän sanansa aiheuttivat. Minä olen hereillä, ja tahdollani on yhtäkkiä voimaa. Se on nukkunut pitkään, ja nyt huomaan että nukkuminen virkistää. Heräämiseen tarvittiin kaikkien vuosien jälkeen siis yksi epäkuntoinen sydän ja kolme huolesta sekaista, minulle maailman rakkainta henkilöä. Fair enough, kaikkilla on sydän, mutta kaikilla ei todellakaan ole kolmea maailman rakkainta henkilöä ja niiden seinähullua huolta, joka herätää tahdon kaikkea muuta kuin hellästi kutittelemalla. Ehkä siihen tarvittiin myös kaikkien palasten loksahtaminen paikoilleen vain oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. En tiennyt – enkä vieläkään tiedä onnistuuko Anoreksian voittaminen, mutta viimeinen erä on alkanut. Oikeastaan, nyt pelilaudalta pudonneena toivoisin, että minun ei tarvitsisi palata sinne lainkaan. Se on Anoreksian keksimä lautapeli. Jos lähden toiseen suuntaan, saan ehkä vaihteeksi luoda omat sääntöni.

Elämä on liikettä ja pysähtymistä

26.10.2016 Yleinen

Opettelen viihtymään uuden, lyhyen tukkani kanssa. Jätin kampaamon lattialle itsestäni lopulta vain palan, jonka olin omaksunut osaksi identiteettiäni, mutta jonka leikkaaminen oli vain asennekysymys. Minulla on kevyt ja rohkea olo. Katson peiliin enkä ainoastaan opettele viihtymään hiusteni kanssa. Herään miettimään sitä, miten itsensä kanssa on kokonaisuudessaan opittava viihtymään. Rentoutumaan. Liikkumaan, mutta myös pysähtymään.
Havainnollistan nyt hieman sitä, millaista elämäni oli niinsanottuina kiirevuosinani ja mitä olen siitä oppinut.

Minulle tuttua on tunne siitä, kun hengitys on epätasainen ja väsymys painaa silmäluomia ja jalkoja, mutta on pakko jatkaa eteenpäin. Koulun jälkeen on tunti aikaa pyöräillä treeneihin ja antaa parastaan, illalla hoitaa koulutyöt kunnialla ja ennen nukkumaanmenoa käydä juoksulenkillä. Aamulla sama alkaa alusta. Viikonloput täyttyvät hommista ja lomailu tuntuu turhalta; miksi hukata aikaa sohvalla makaamiseen?

Joka päivä kaikkialla ympärillämme tapahtuu liikettä ja pysähtymistä. Liikennevalot neuvovat pysähtymään ja kertovat, koska saamme lähteä liikkeelle. Heittäessämme pallon ilmaan se laskeutuu, pomppii aikansa ja lopulta väistämättä pysähtyy. Ikiliikkujaa ei ole kyetty keksimään, ja fysiikan lain mukaan kaiken liikkuvan on joskus pysähdyttävä. Painovoima vetää liikkuvaa kappaletta kohti maata, ja tämän johdosta heittäessä mitä tahansa ilmaan, se palaa aina takaisin maanpinnalle pysähtymään. Tämä kaikki pätee myös ihmiseen. Kukaan ei jaksa ikuisesti, ja jos ihminen ei itse ymmärrä pysähtyä, niin luonto hoitaa pysähtymisen hänen puolestaan. Elämä on liikettä ja pysähtymistä, ja kumpaakaan ei ole ilman toista.

Aina pysähtyminen ei ole niin konkreettista, kuin esimerkiksi linja-auton pysähtyminen viittoessa kuskille. Molemmat, fyysinen sekä henkinen pysähtyminen, ovat liikkeen ohella välttämättömiä elämässä. Itse ymmärrän henkisen pysähtymisen käsitteen jotenkin sykähdyttävänä kokemuksena. Tällainen saattaisi olla mistä tahansa mielenterveydellisestä sairaudesta toipuminen, uskoon tulo, tai johonkin muuhun asiaan herääminen. Henkinen pysähtyminen saattaa parhaimmillaan muuttaa koko elämän. Ongelmia ei ratkaista tarpomalla niiden läpi, vaan pysähtymällä niiden keskelle ja kohtaamalla ne ajatuksella. Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun kokee jotakin silmiä aukaisevaa, se herättää pysähtymään kesken liikkeen. Kun taas pysähtyy kesken liikkeen, se herättää avaamaan silmät.

On melko ironista, että kaikelta vaaditaan pysähtymistä liikkeen keskellä, mutta aika kulkee ikuisesti pysähtymättä. Juuri tästä syystä ihminen helposti suorittaa elämäänsä, jotta ehtisi tehdä aivan kaiken, mutta unohtaa liian nopeasti, että hetken hengähdys ei tosiasiassa ole hukkaan heitettyä aikaa. Usein juuri parhaimpia hetkiä elämässä ovat hetket, joina ihminen ei katso menneisyyteen eikä tulevaisuuteen, vaan heittäytyy ajan vietäväksi. Hetkessä eläminen vaatii tietynlaista pysähtymistä jokaiselta. Omalla kohdallani sitä tapahtui harvoin. Kun se tapahtui, se tapahtui yleensä vahingossa. Tällaiset päiväkirjoissani muistissa olevat vahingot ovat kuitenkin sen aikaisen elämäni parhaimpia päiviä.

13.2.2013, Keskiviikko klo 22:10
”Tänään otin itselleni aikaa vahingossa. Niin, tämä oli yksi niistä harvoista päivistä kun minulla ei ollut mitään menoa. Ei niinkään etten olisi tehnyt koulujuttuja tai jotain muuta fiksua, mutta minulla ei ollut edes sellaista tekemistä. Kävin lääkärin pyynnöstä taas labrassa tarkastuttamassa veriarvot ja kotimatkalla jäin antiikkikauppaan etsimään vanhoja valokuvia. Rakastan niitä. Todellinen syy taisi kuitenkin yksinkertaisesti olla se, etten halunnut mennä kotiin potemaan huonoa omatuntoa siitä etten tee mitään fiksua. Tajusin aika pian ettei minulla ollut kotiavaimia, hanskoja, lompakkoa… Olin unohtanut ne kotiin. Ulkona oli jo pimeää. Päätin kävellä kotiin ja tiedostaen että ketään ei olisi kotona vielä pitkään aikaan, kävelin vielä kauemmas. Kiersin ylikulkusillan kautta ja katsoin sen päältä kiireistä liikennettä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut mihinkään kiire, ja se tuntui oudolta. Juoksin ylös ja alas Raunistulan koulun portaita, ja lopulta alas jalkakäytävälle. Kävelin hitaasti ja nopeasti, lopulta päätyen Koroisten ristille. Se on kaunis. Niin kaunis. Minusta tuntui kuin jokainen puu ja huurteinen heinänkorsi olisi ollut jotenkin erityisen hieno tänään. En malttanut lähteä vaikka oli kylmä. Lauloin hiljaa ja makasin hangessa ja hymyilin. Minulla oli onnellinen olo… Tämä oli päivä jona mieleni jätti minut rauhaan. Ehkä sain taas voimaa jatkaa tätä taistelua. Sain melkein puoli päivää lomaa tästä sairaudesta.”

 Elämä on sitä, että alitajunta jättää avaimet kotiin. Elämä on sitä, että ympärillämme on paljon pieniä iloja, jotka on vain opeteltava näkemään. Se hieno juttu tässä sairaudessa on, että kun silmät ovat tarpeeksi kauan auki ainoastaan omalle sisäiselle maailmalle ja niiden kauhuille, niin silloin harvoin kuin ne aukeavat ulkomaailmaan, se on aika uskomatona. Välillä minusta tuntuu, että niinä hetkinä näen maailmasta vielä enemmän kuin kukaan muu.

 7.7.2012, Lauantai klo 22:50
”Kävelin äsken talomme edustalla. Koirat olivat vapaana, ja minäkin tunsin itseni henkisesti vähän vapaaksi. Taivas oli siniharmaa, mutta siinä oli vaaleita reikiä… Minua ei paleltanut yhtään, vaikka oli keskiyö ja normaalisti palelen aina. Luna ulvahti riemukkaasti kun se löysi maasta jotakin. Minä katsoin ensin ylös kesäöiselle taivaalle ja sitten alas jalkoihini ja näin rikkinäiset tennarit ja paljaat sääret mustelmilla –kuten aina. Jalat seisoivat maassa vierekkäin kaikkea muuta kuin tukevasti. Ne ovat vasta saamassa voimiaan takaisin; mutta minä elän.”

 20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Kohta viikon verran on satanut kaatamalla, mutta tänään ahdisti ja lähdin sateeseen. Tietysti Koroisten ristille, mihin muuallekaan. Siellä otin hupun pois päästä ja annoin sateen sataa kasvoille ja kastella hiukset. Yritin hengittää. Jotain muuta kuin stressiä, koska stressi on tunkkaista. Tulin läpimärkänä kotiin, mutta helpotti.”

 Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun nämä kaksi ovat tasapainossa, riittää energiaa liikkeeseen, ja kärsivällisyyttä pysähtymiseen. Edelleen välillä hukutan pahoja tuntemuksia tekemiseen, opiskeluun, siivoamiseen… Pitäisi jaksaa uudelleen ja uudelleen palata totuuteen ja muistaa, että ihminen ei liiku ikuisesti. Asioiden karkuun juoksemiseen käytetty energia ei ole todellista energiaa, se on tahdonvoimalla keinotekoisesti tuotettua valheellista energiaa. Lepo on ensimmäinen askel ratkaisuun. Se mahdollistaa energian ratkaisun löytämiseen ja asioiden oikeanlaiseen kohtaamiseen, sekä sellaisiin asioihin mukaan menemiseen mistä ei ole mitään hyötyä, mutta mistä on sitäkin enemmän iloa. Ja ilo on myös hyödyllistä. Se on hyödyistä parhain.

9.1.2015, Perjantai klo 19:22
”Enemmän elämässä katuu sitä mitä jätti tekemättä, ei sitä mitä tekee tai teki. Mitä elämää on kieltäytyä kaikesta? Haluan mennä tilanteisiin, tehdä ja nähdä, kokea uutta ja poistua mukavuusalueelta. Ei mikään koskaan ole mukavuusalueella ellei sinne uskalla koskaan mennä. Pikkuhiljaa kehän ulkopuolelle, pieni askel kerrallaan.”

19.6.2016, Sunnuntai klo 18:35
”Jotenkin sain kerättyä sen väsyneen Edenin sieltä kuopasta yhdeksi yöksi. Kaikki meni hyvin. Uusia kavereita… Ei mitään sydänystäviä, mutta sellaisia joiden kanssa on täydellistä viettää yksi kesäyö ja sen jälkeen moikata kadulla jos tulee vastaan. Kaikenkaikkiaan ilta ei ollut mitenkään superihmeellinen, mutta ihmeellistä olin minä itse. Tai se fiilis itseni sisällä… Miten olin avoin ja mukana kunnolla jossain taas pitkästä aikaa. Miten pystyin siihen vaikka olen niin väsynyt kaikkeen. Onneksi menin. Kaikelle ei tarvitse sanoa ei vaikka elämä onkin päälaellaan.”

31.10.2016, Maanantai klo 22:25
”Alkoholia en halua juoda paljoa, mutta jos juon, niin haluan käyttää sen ’hyödyksi’. Tanssia ja olla sopivasti sekaisin. Unohtaa kaikki muu, ja muistaa vain vapaus. Täytyy myös sanoa että juon niin harvoin, että ei tarvita paljoa siihen että olen vähän humalassa. Ja niin vähän olinkin. Usko tai älä, pysähdyin välillä vaan katsomaan ympärilleni ja hämmästelemään oliko se totta. Minulla oli hauskaa. Ihan random seurassa josta kuitenkin osa oli vanhoja kavereita ja loput uusia, mutta tuntui että rakastin kaikkia. Eikä se johtunut vain alkoholista. Nostin kädet ilmaan ja suljin välillä silmät ja kun avasin ne, minulla oli yhä hauskaa. Ne ihmiset eivät tienneet mitä se ilta minulle merkitsi.”

1.11.2016, Tiistai klo 21:32
”Toivon että nukkuisin edes vähän paremmin ja että olisin vähän terveempi niin jaksaisin taas ottaa vastaan uuden kokemuksen josta toivon niiiiin paljon että se olisi yhtä hyvä kuin muutamat aikaisemmat. Ne sellaiset kokemukset potkivat minua. Sillälailla hyvällä tavalla. Lempeästi.”

16.1.2017, Maanantai klo 15:51
”Kun on lupa mennä ulos pitkän sairaslomajakson aikana vain harvoin, on aika ihanaa kun sitten saa viimein tehdä sen kunnolla. Se tuntuu samaan aikaan kotiin paluulta ja siltä kun olisi uudessa paikassa. Se on jännittävää, kivaa, ja toivoa-antavaa.”

 Nyt kun kaikki on rauhoitettu ja istun tässä, kirjoittamassa ja pala palalta hoksaamassa mitä olisin voinut tehdä toisin, mietin myös sitä, millä saan itseni takaisin elämään. Sehän se haaste alun perin oli. En halua käyttää vuotta ainoastaan penkoen vanhoja juttuja. Kun nostan pääni päiväkirjoista ja tietokoneesta, haluan olla tässä päivässä, ja tässä hetkessä. Haluan olla siinä niin vahvasti kuin niinä pieninä hetken palasina, joina olen välillä herännyt sairauteni keskeltä. Mutta nyt haluan olla siitä hereillä koko ajan.