Selaat arkistoa kohteelle helpotus.

Aikapommeja

23.9.2017 Yleinen

2.2.2017 , Torstai klo 20:35
”Äiti tuli kotiin ja sain ikään kuin vahingon kautta hänet kertomaan hänen verikoetuloksistaan. Se kaikki tuli minulle aivan puun takaa ja tottakai huolestuin, mutta enemmän olin poissa tolaltani siitä, mitä hän sanoi kun kysyin miksi hän ei ole kertonut??! Hän vastasi ettei halua lisätä minun taakkaani turhilla murheilla. Mutta ei se mene niin. Ensinnäkään ne eivät ole turhia. Ja minä kestän kyllä huonot uutiset. Haluan olla mukana hänen asioissaan niin kuin hän on mukana minun asioissani, enkä halua että hän ajattelee hetkeäkään että minulle ei voi kertoa. Tiedän että hän haluaa suojella minua kaikelta pahalta, mutta hän on minun äitini: Minä haluan tietää, ja minun kuuluu tietää. Minua satuttaa paljon enemmän jos Anoreksia estää minua jopa tukemasta rakkaimpiani tai vetää minut pois siitä mitä oikeasti on meneillään, oli se sitten hyvää tai pahaa. Ja ei, en syytä äitiäni siitä ettei hän kertonut tai halunnut kertoa; syytän siitä Anoreksiaa. Se on kaiken takana, kuten tavallista. ’Minä pystyn kyllä kantamaan omat murheeni’ – sanoi äiti. Mutta ei sen kuulu mennä niin! Me ollaan täällä siksi että me tehdään se yhdessä. Sanoin sen hänelle. Ehkä hän ymmärsi… Tai ehkä alan vaan kyselemään häneltä entistä enemmän. Hän on maailman huonoin valehtelija.”

 Tuntuu raskaalta välillä huomata perheenjäsenieni suojelevan minua omilta murheiltaan. Kuten olen kirjoittanut, olen itse jo vuosia sitten oppinut sen, että vaikeuksista valehteleminen tai vaikeneminen on lyhytnäköinen ratkaisu läheisteni hyvinvoinnin takaamiseksi. Olen pienin askelin opetellut kertomaan totuuden kaikkein vaikeimmistakin asioista, ja tasannut tilit omaisteni kärsimyksestä tulevan syyllisyyden tunteen kanssa tiedostamalla rehellisyyden tuoman hyvän. Tiedän että pimittämällä pahaa oloani vain panttaan läheisteni kasvavaa tuskaa ja pidän käsissäni aikapommia joka lopulta kuitenkin räjähtää koko perheen käsiin. Sairaus on paljastuvaa sorttia oleva salaisuus. Läheisiltä pimitettynä se on aikapommeista tuhoisin.
En enää suojele perhettäni vaikenemalla, ja toivon että myöskään minua ei suojella samoilla keinoilla.

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Olen kovin huolissani Fiiasta. Hän on menossa tähystyksiin koska jokin on pielessä eikä se kai voi olla pelkkää refluksia. Pelko kelaa suljettujen silmieni sisäluomilla sairaanhoitovuoteni aikana opiskelemiani lauseita syövistä ja mahahaavoista. Oppikirjan teksti pukeutuu kauhuun ja sekoittuu painajaisiin, mutta muuta ei voi tehdä kuin odottaa. Ja ehkä valmistautua… Mutta en tahdo valmistautua sellaiseen. Enkä vieläkään osaa käsitellä perheenjäseniini suoraan kohdistuvia vitsauksia koska yleensä minä olen se sairas ja he joutuvat kestämään omaisen roolin. En tiedä miten ollaan yhtä aikaa sairas ja omainen, ja pelkään että me molemmat Fiian kanssa joudutaan opettelemaan se. Ei sillä oikeasti ole edes merkitystä. Opettelen vaikka kaikki maailman roolit mutta en halua että minun siskolleni tapahtuu mitään.”

Perheenjäseniini kohdistuvat vitsaukset asettavat minut asemaan, jossa en ole ennen ollut. Niiden myötä joudun opettelemaan uusia taitoja ja rooleja jotka rikkovat oman sairauteni luomaa vakiintunutta hahmoa. Anoreksia sitoo minut helposti sokeaan kärsimykseen jonka läpi en näe oman, sairaan roolini ulkopuolelle. Läheisteni rehellisyys omista ongelmistaan rikkovat minun kuoreni. Se ei ole helppoa, mutta se pakottaa minut ryhdistäytymään, työntämään Anoreksian hetkeksi sivuun ja ottamaan sairauteni ulkopuoliset ohjat omiin käsiini auttaakseni niitä joita rakastan.

Voiko omista ongelmista irtautumiseen oikeastaan edes olla suurempaa motiivia kuin huoli toisesta? Huoli on vahva voima, joka ei läpäise ainoastaan omien murheiden kuplaa, vaan on myös kaikessa negatiivisuudessaan vahvempi kuin positiiviset voimavarat. Monesti olen kääntänyt selkäni elämänilon kaipuulle ja tulevaisuuden halulle Anoreksian takia. Kun siskoni joutui tähystyksiin, se havahdutti. Hetkeen en vellonut sairaudessani, vaan huolessani hänestä. Kumpikin näistä negatiivisen ajattelun jatkumoista, niin Anoreksia, kuin huoli siskostani, pitivät yllä murheiden harmautta, mutta vain toinen niistä auttoi kääntämään kasvoni takaisin elämälle.

Kun kaikki siskoni tilanteeseen kuvittelemani kauhuskenaariot murskattiin terveillä tähystystuloksilla, sain elämääni pienen huojentuneen hengähdyshetken joka sisälsi vain ja ainoastaan helpotusta. Kun Anoreksia sitten huomasi sitä vahvemman voiman poistuneen ja iski takaisin, olin jo ehtinyt tarttua elämään. Olin ehtinyt havahtua siihen että ympärilläni sattuu ja tapahtuu, enkä minä ole ainoa jonka elämä voi katketa silmänräpäyksessä. Olisi aivan liian helppoa jos vain minä voisin lähteä odottamatta. Tämän muistutuksen myötä minä muistin myös sen faktan, että jokainen sairauteeni sulkeutunut hetki on poissa siitä mitä minulla on nyt, näiden ihmisten kanssa. Ihmisten, joiden elämä voi päättyä ihan yhtä helposti kuin kenen tahansa.
Niinhän sanotaan että ihminen huomaa arvokkaimmat asiat elämässään vasta kun ne riistetään häneltä. Joskus, kuten minun tapauksessani, huomaamiseen riittää onneksi jo pieni huolestuttava ärsyke yhdistettynä liian vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Murheiden on tarkoitus olla mustia. Ne on suunniteltu yksin kannettavaksi koska yksin kannettavina ne vastaavat tarkoitustaan kaikkein parhaiten. Yksin kannettuna ne palvelevat yksinäisyyttä joka syventää niitä entisestään. Murheista selviytyminen on kuitenkin keksitty, ja se selviytyminen pitää sisällään painolastin jakamista niille, joita rakastaa. On rakkautta uskaltaa jakaa sitä, ja samoin uskaltaa ottaa sitä vastaan. Kieltämättä on rakkautta myös jättää jakamatta murheitaan suojelutarkoituksessa. Ennen niistä vaikenemista on kuitenkin muistettava ajatella pitkälle. Aikapommi räjähtää aikanaan, ja minä tiedän sen, koska olen pidellyt sellaista käsissäni. Minä olen jo kerran Anoreksian pakottamana hallitsemattomasti räjäyttänyt valheideni pommiksi muuttamat murheeni läheisteni kasvoille, enkä koskaan halua tehdä sitä toiste.

 

Lukio – Neljän vuoden syvä suo

31.12.2016 Yleinen

14.2.2014 – Penkkarit –
”Oliko outoa juhlia koulun päättymistä kun se ei vielä pääty? Oli. En osaa vielä ajatella sitä että nämä kaikki muut ihmiset lähtevät täältä ja minä jään… Ei näitä tyyppejä juurikaan tule ikävä. Minähän olen keskittynyt pääasiassa selvitytymiseen koko lukioajan joten sen syvempiä suhteita ei ole syntynyt. Ja vuosi vielä…”

 Lukiossa ihminen kasvaa, löytää koko elämän kestäviä ystävyyssuhteita ja saa selvyyttä siihen, mitä haluaa jatkossa tehdä. Sanotaan että lukioaika on ihmisen parasta aikaa. Minulle se oli kaikkea muuta. Tein lukion neljässä vuodessa, ja siinä taipaleessa oli tasan neljä vuotta liikaa. Kun viimein tuhansien poissaolojen jälkeen sain valkolakin, olin vain iloinen siitä, että se kaikki oli ohi. Nyt jälkeen päin nään kaiken vaivan jopa turhana. Minulle jäi lukiosta käteen vain todellinen kokemus siitä, miten kaiken voi tehdä eri tavalla kuin on alun perin tarkoitettu. Kaikenkaikkiaan lukion läpikäyminen anorektikkona ei ole helppoa.

Yläasteelta tutut ystäväni olivat ylemmillä luokilla koska he suorittivat lukiotaan normaalin oppilaan tahtiin. Minä jäin jo ensimmäisen kouluviikon aikana heistä jälkeen kevennetyn lukujärjestykseni kanssa, ja pian ymmärsin, että tämä olisi jälleen yksi niistä taipaleista, jotka minun olisi kuljettava yksin. Lääkärikäynnit, punnitukset sekä ahdistuskohtaukset aiheuttivat lukuisia poissaoloja. Olin tunneilla läsnä hyvin harvoin, joten en päässyt juuri tutustumaan minua nuorempiinkaan ihmisiin. Ruokailuissa en käynyt, ja jos joskus päätin syödä eväitä, tein sen vessassa jotta kukaan ei huomaisi. Opiskelin ahkerasti. Liian ahkerasti. Koulukirjat olivat stressintäyteinen pakoreitti anorektisista ajatuksista.

19.9.2013, Torstai klo 19:03
”Syntymäpäivä ja ensimmäinen yo-kirjoitus samassa päivässä. Stressasin niin paljon… Ihan kamalaa. Miksi kirjoituksista pitää vaahdota koko kouluaika joka päivä joka tunnilla koko lukioajan? Parhaimmassa tapauksessa myös yläasteajan. Opettajat itse tekevät siitä meille kamalan peikon ja luovat puheillaan stressitason joka vain alentaa tuloksia. Aamulla en edes muistanut että minulla oli syntymäpäivä. Mielessäni oli vain taistelu siitä kumpi voittaa: ahdistus vai paniikki.”

”Tavarat luokkaan… Tarjottimelle olemattomat eväät… Varalyikkäri… Kumi…. Tekstit pois näkyvistä. Istu odottamaan. Hyvä etteivät ohjeita antaneet opettajat vielä muistuttaneet: Stressaa. Panikoi. Ahdistu. Ja toisaalta ei kyllä tarvinnut muistuttaa. Tuntui että kävelin oman pääni sisällä keskellä stressiä vaikka kävelin käytävillä ja vastaan tuli tuttuja kasvoja jotka toivottivat hyvää synttäriä. Ainiin, se. Kiitos, hymyn tapainen irvistys ja äkkiä pois.”

 15.9.2014, Maanantai klo 20:40
”Nyt se on ohi. Osasin kai kaiken. Luin ihan liikaa ja silti pelkäsin enkä voinut lopettaa. Olen ollut hajamielisempi kuin koskaan, ikään kuin päähäni ei mahtuisi enää muuta kun olen täyttänyt sen koulukirjojen tekstillä. Nyt olen väsynyt ja helpottunut enkä enää ikinä astu siihen saliin. Päinvastoin, kierrän sen kaukaa ja levitän sanomaa siitä miten turhasta asiasta ihmiset ovat valmiita järkyttämään mielenterveyttään. Ylioppilaskirjoitukset. Liian pitkälle vietyä, sairasta oppilaiden kantokyvyn rajojen rikkomista pitkällä terävällä kepillä.”

Opettajien tehtävä on potkia nuoria eteenpäin ja kannustaa lukemaan. Anorektikolle se on bensan heittämistä liekkeihin. Minä hoidin jo itseni potkimisen kahta rankemmin kuin kukaan opettaja oppilasta koskaan, mutta kaikki puheet ja pelon lietsominen kirjoituksia kohtaan tekivät minusta entistäkin väkivaltaisemman itseäni kohtaan. Ymmärrän, että opettajat eivät aina ymmärrä ajatella sitä, mitä heidän puheensa saattavat todella aiheuttaa. Suurimmalle osalle oppilaista se sanallinen potkiminen on varmasti tarpeellista parempien tuloksien saavuttamiseksi. Näin jälkeen päin, muutamien vuosien jälkeen uskallan kuitenkin olla julkisesti samaa mieltä 18 -vuotiaan itseni kanssa. Ylioppilaskirjoitukset ovat yliarvostettuja. Jos voisin nyt puhua nuoremmalle itselleni, koittaisin saada hänet tajuamaan, miten pieni osa elämää ne kirjoitukset ovat. Syömisen, nukkumisen, ja kaiken oikeaan elämään liittyvän laiminlyönti ei ole sen arvoista, vaikka opettajat sanoisivat mitä. Huomatkaa, että tämä on vain Anorektikon näkökulma asiasta. Vaihtaisin ylioppliastodistukseni pois koska tahansa, jos saisin mielenterveyteni takaisin edes menneiden lukiovuosieni ajaksi.

Jos koulunkäynti ja kirjoitukset olivat minulle selviytymistä ja stressin läpi rämpimistä sairauttani kantaen, oli hankalaa myös selvitä päivästä, joka tapahtui tasan vuosi ennen omia lakkiaisiani. Se oli ystävieni valmistujaispäivä. Päivä, joka näytti minulle hyvin selkeästi kuinka jälkeen olin jäänyt kasvamisessani, elämässäni, ja tulevaisuuteni tavoittamisessa. Siltä se ainakin tuntui.

31.5.2014, Lauantai klo 19:00
”En arvannut että tämä päivä olisi näin rankka. Nähdä kaikki se… Lakit, iloiset ilmeet, seisovat pöydät, sukulaiset, onnittelut ja kysymykset tulevaisuudesta. Halusin juosta karkuun. Tämä on se päivä kun minä en valmistunut. Tässä se nyt on. Ensimmäinen päivä joka erottaa minut konkreettisesti normaaleista ikäisistäni. En ikinä uskonut että tämä olisi tuntunut näin vaikealta… Se kun kaverit viimein saivat päätökseen yhden vaiheen elämästään ja minulle iski totuus itsestäni vasten kasvoja. Luulin ettei enää olisi mitään iskettävää.”

Viimein kaiken jälkeen koitti kuitenkin päivä, jona sain oman valkolakkini. Päiväkirjani tekstit paljastavat totuuden siitä, mitä se minulle merkitsi -tai enemmänkin siitä, mitä se minulle ei merkinnyt.

25.4.2015, Lauantai klo 19:51
”’Onneksi olkoon, nyt on 75 kurssia täynnä ja olet ylioppilas!’ Viestin luettuani valahdin vain selälleni lattialle ja tuijotin hetken kattoa. Sitten taisin ajatella: ’Jes’. 4 vuotta takana puhdasta ylä- ja alamäkeä, ei tasaisesta lukiolaisen elämästä tietoakaan, ja nyt vihdoin se on ohi. Olen niin täynnä sitä koko laitosta. Voin käsi sydämellä sanoa etten tule kaipaamaan mitään. Monelle lukio on sitä parasta aikaa mitä muistellaan vanhana, mutta minä en voisi olla tyytyväisempi siitä, että pääsen eroon siitä kaikesta. Ehkä se on se 4 vuotta, ehkä olen vain kasvanut yli koko touhusta. Ehkä se on se että olen ulkopuolisena seurannut sitä meininkiä vuoden. Ehkä se on tämä sairaus, joka on kääntänyt koko lukion suorittamiseni ylösalaisin ja saanut minut tekemään kaiken täysin väärinpäin ja eri tavalla kuin muut ihan ekoista päivistä lähtien. Kai nämä kaikki vaikuttavat, ja kai olen kasvanut ihmisenä kaiken tämän myötä, mutta siihen kasvuun ei koululaitos ole osana, sen matkan olen kulkenut minä ihan itse, omia reittejäni.”

”En osallistu lakitustilaisuuteen. Rehtori sanoi: ’Mietin nyt vielä! Se on yksi elämän hienoimmista päivistä!’, mutta ihmiset jotka hämmästelevät, eivät ymmärrä ettei se ole sitä minulle. Lukio ei ole antanut minulle mitään mitä muut ylioppilaat hehkuttavat. Siinä tilaisuudessa ei ole minulle mitään. Ei ystäviä, ei tunnelmaa, ei yhteishenkeä tai ylpeyden tunnetta. Mitä vähemmän minun tarvitsee viettää aikaa lähellä sitä kaikkea, sen parempi. Enkä ole katkera! Päinvastoin. Olen tehnyt asiat tavallani tähänkin asti joten saatan lukion loppuun minuna itsenäni; Ei mitään minulle tekopyhää seremoniaa. En tarvitse ketään sanomaan että nyt saa laittaa lakin päähän, laitan sen silloin kuin haluan ja mitä pikimmiten saan sen rumiluksen pois, sen parempi. Ylioppilaslakki ei merkitse minulle ylpeyttä. Ei minulla ole arvosanojen värisuoraa tai sataa viittäkymmentä kurssia. Nyt vain tiedän että tämä ylikasvanut taisteluvaihe elämässäni on päättymässä, ja sitä haluan juhlia. Kunnolla.”

31.5.2015, Sunnuntai klo 20:12
”Me todella järjestettiin juhlat. Ne oli minun näköiset. Paljon ihmisiä; kaikki rakkaat ja muutama muu, mustikkashotteja ja hyvää musaa. Ei kysymyksiä tulevaisuudesta tai arvosanoista, vaan riemukas vapaapäivä menneestä, tulevasta ja velvollisuuksista. Siinä olivat minun toiveeni. Ruoan suhteen minulla ei luonnollisesti ollut toiveita joten annoin vapaat kädet äidille ja muille. Ennenkaikkea halusin että sana ’ylioppilas’ olisi täysin sivuseikka; pääpointtina olisi kesä ja hauskanpito ja ’päivänsankarina’ olisi yhtäläillä meidän koko perhe. Olin koko aamun auttanut järjestelyissä, en mennyt lakitukseen konserttitalolle koska olin päätökseni tehnyt. Kellään siellä ei ollut minulle mitään tarjottavaa, ja vähiten minulla heille.”

”Aluksi meinasin kuolla. Hirveä määrä ihmisiä ja minä olin kuitenkin keskipisteenä… Pahinta oli ne lahjat. Inhoan lahjoja, en ollut muistanut edes ajatella etukäteen kuinka hirveää olisi seistä siinä ja vastaanottaa niitä. Löytää oikeat sanat kiittää… Halusin vain ottaa sen typerän lakin pois päästä ja juosta pois ja sanoa Fiialle että nämä on nyt sun juhlat, have fun. Sen sijaan kuitenkin sanoin hänelle että älä pliis jätä mua yksin.”

”Et ehkä usko tätä, mutta ne olivat sittenkin vuosisadan katastrofin sijaan vuosisadan parhaimmat bileet. Ne saivat minut todella unohtamaan viimevuosien kauhut. Se oli vapaapäivä kaikesta kuten toivoin. Olen rämpinyt 4 vuotta lukiossa, joo, mutta näissä juhlissa olijat tiesivät missä todella olen rämpinyt sen 4 vuotta ja vaikka kaikki ei ehkä olekaan vielä ohi niin eilinen näytti meille kaikille että täällä on paljon iloa. Niin, moni heistä näki minut ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aito hymy huulillani, ja sen kai huomaa.”

Minun juhlani olivat täydelliset. Erilaiset, mutta täydelliset. Virallisten kiitoskorttikuvien sijaan ihmisille lähetettiin juhlista ottamani selfie. Siitä alkoi koko sairausaikani paras kesä. Kävin festareilla, matkoilla, liftasin sinne tänne ja elin nuoruutta. Sitä, mitä en ollut juurikaan päässyt elämään. Halusin tehdä sen kaiken mitä olin menettänyt. Hetken ehkä jopa uskoin, että se kesä olisi ollut alku terveydelle.

 

Lääkitys – monimutkainen tie moninkertaiseen apuun

18.12.2016 Yleinen

Olen suuren osan elämästäni syönyt erilaisia lääkkeitä. Kaikenlaiset pillerit ovat lähes aina kuitenkin edustaneet minulle jotakin vastenmielistä ja väliaikaista. Mielialalääkkeitä pidin pitkään kaikkein pahimpina. Ne symboloivat minulle epänormaaliutta ja epävakautta. Jotakin sellaista, mistä on päästävä eroon mahdollisimman nopeasti.

Mielialalääkkeen aloittaminen on aina oma prosessinsa. Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille, ja oikean annoksen löytäminen sekä mahdollisten sivuvaikutuksien minimoiminen vie aikansa. Ensimmäinen mielialalääkkeeni aloitettiin aikoina, joina minulle kaikkein vastenmielisintä oli lääkkeiden mahdollinen lihottava vaikutus. Kaikissa lukemissani pakkausselosteissa mainittiin sivuvaikutuksina painon muutokset, ja lihominen esitettiin aina todennäköisempänä kuin laihtuminen. Lääkkeiden tasapainon löytämisessä hyvänä vertauskuvana toimii aidan ylittäminen. Tämän sairauden kanssa aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta on mahdotonta. Ne mahdollista lihomista ennustavat pakkausselosteet rakensivat jo valmiiksi korkeasta aidasta vieläkin korkeamman, joten tunsin jo ensimmäisen pillerin jälkeen paisuvani muodottomaksi. En vieläkään tiedä oliko turvotus todellista vai Anoreksian keksimää kuvitelmaa. Aita oli kuitenkin ylitettävä, ja turvotuksen tuntemukset helpottivat lopulta kun lääke saatiin tasolle, jolla se alkoi todella vaikuttamaan. Kaikenkaikkiaan voisi siis sanoa että lääkkeet korottavat ylitettävää aitaa entisestään, mutta ajan kanssa ne laskevat sitä huomattavasti. Lääkityksen myötä kaikki ehkä vaikeutuu joksikin aikaa, mutta niiden vaikeuksien läpikäyminen on –tai ainakin minulle oli elintärkeää.

Ahdistusoireisiin tarkoitettu lääkitys aloitettiin osastohoidon aikana. Muistan kuinka se lääke lähes tainnutti minut ensimmäisinä päivinä. Se sai minut niin väsyneeksi etten kyennyt liikkumaan tai ottamaan iltaisin vastaan puheluita läheisiltäni. En yksinkertaisesti jaksanut siirtää ruumistani osaston puhelinkoppiin. Toleranssin kehittymiseen ei kuitenkaan mennyt montaa viikkoa, ja lopulta ahdistuslääkkeet eivät enää täysin kaataneet minua sairaalasänkyyni, vaan saivat aikaan luonnollisen väsymyksen joka samalla auttoi minua nukkumaan.

27.6.2011, Maanantai klo 17:05
”Ne uudet lääkkeet vaikuttaa. Kun normaalisti ahdistus lähtee vyörymään, en saa ajatuksia millään kuriin. Ne sinkoilevat sinne tänne kuin puukon iskut. Lääke ei poista yhtäkään ajatusta, mutta se hidastaa ne. Tekee niistä matelevia, ja silloin ahdistus ei pääse vyörymään suuremmaksi ja suuremmaksi… Silloin se ei satu niin paljoa. En osaa selittää sitä paremmin.”

Huolimatta yleisestä suhtautumisestani mielialalääkkeisiin, tiedän että en olisi tässä ilman niitä. Lääkkeet eivät ratkaise ikuisuusottelua Anoreksian tai masenuksen kanssa, mutta ne luovat helpotusta, turvaa ja tukea. Toki mielisairauden kanssa painiessa on lääkitysten kanssa aina omat riskinsä liittyen jo yksinkertaisesti niiden ottamiseen. Minulla oli aikoja, joina sairauteni yritti parhaansa mukaan estää minua ottamasta lääkkeitäni. Se käytti siihen kaikki olemassa olevat keinot. Joskus se uskotteli minulle etten ansainnut niitä, sillä olin huono ihminen ja minun oli kärsittävä ahdistuskohtaukseni ilman oikoteitä. Joskus se hyödynsi pakkausselosteiden faktatietoja ja osoitteli kehossani kohtia, joita lääkkeet olivat lihottaneet. Toisinaan – kuten olen kirjoittanut, se laittoi minut oksentamaan, jolloin ulos tuli ruoan lisäksi myös otetut lääkkeet.

Jos lääkkeiden aloittaminen ei ole operaationa helppo ja nopea, niin vielä vähemmän on niiden lopettaminen. Se on tehtävä hitaasti, ja avaimena onnistumiseen toimii niin lääkärin, omaisten, kuin potilaankin kärsivällisyys. Parempina aikoina lähdimme psykiatrini kanssa vähentämään ensimmäisenä aloitettua masennuslääkettä, ja ajan myötä saimme sen pois päivittäiseltä lääkelistaltani. Vähentämiseen käytetty aika piti sisällään oireiden palaamista, niiden aiheuttamaa kauhua, annoksen nostoa, asioiden tasaantumisen odottelua ja jälleen uutta yritystä laskea lääkemäärää. Onnistuminen oli minulle suuri saavutus. Yksi pilleri vähemmän antoi minulle voimaa. Lääkärille se puolestaan toi uskoa myös ahdistuslääkkeen ajas alamisen mahdollisuuksiin.

Ahdistuslääkkeen vähentäminen ei ollut yhtä onnistunut kokemus. Jo ensimmäisten annospudotusten jälkeen oireet palasivat veitsen terävinä, ja ne viilsivät koko perheeni jälleen vereslihalle. Annokset nostettiin nopeasti takaisin maksimiin, mikä oli kipeä vastoinkäyminen minulle, mutta helpotus omaisilleni. Jäätiin odottamaan aikaa, jolloin olisin taas kyllin vahva uuteen yritykseen. Sellaista aikaa ei koskaan tullut.

12.3.2016, Lauantai klo 12:49
”Entä sitten se lääkevähennys? Jos se vaan pahentaa tilannetta? Vai tehdäänkö sitä ollenkaan? Se on muutaman viikon päästä. Ajattelen sitä nyt jotenkin niin, että koskaan ei ole hyvä hetki; ei nytkään, mutta sitten se hetki pitää ehkä vaan ottaa ja alkaa vähentämään ilman sitä hetkeä. Haluan eroon niistä lääkkeistä niin paljon että en sitäkään osaa ajatella järkevästi. En myöskään koska se vähennys on niin pelottavaa. Hirveästi on vaakakupissa, ja sekin on pelottavaa että se sairauden ’ihan sama’ –fiilis liittyen elämässä kiinni pysymiseen on myös hiipinyt takaisin. Sitä ei kiinnosta vaikka vähennys ei onnistuisi, se saisi vaan lisää narua tuhota elämääni, ja joku pala minusta antaisin sen tehdä sen. Olen kauhuissani juuri siksi, että tunnistan sen tunteen kun se pala alkaa kasvaa. Ja se on alkanut kasvaa.”

Se pala kasvoi liian suureksi. Niin suureksi, että vähennyksen odottaminen vaihtui runsaan kuuden kuukauden jälkeen suureen lisäykseen ja jo alas ajettujen lääkkeiden uudelleen aloittamiseen. Se oli minulle hankalaa. Määrittelin normaaliuteni lääkkeideni kautta. Ajattelin, että niin kauan kuin söisin mielialalääkkeitä, olisin sairas, epänormaali ja vastenmielinen. Samoihin aikoihin aloitin välivuoteni, ja aloin tietoisesti muuttaa käsitystäni mielialalääkkeistä.

Nyt olen palannut lähtöruutuun, eikä sinne palaaminen todellakaan koske ainoastaan lääkitystä. Tällä kertaa minulla on kuitenkin jo lähtöruudussa odotellessani valtava määrä tietoa, jonka olen ehtinyt keräämään ja ymmärtämään vuosien varrella. Se ymmärrys pitää sisällään muun muassa sen lääkkeisiin suhtautumiseni hitaan muuttumisen. Perheeni esitti minulle sen muuttumiseen ohjaavia kysymyksiä jo kaiken alussa, mutta vasta kun kysyin ne itse itseltäni, tajusin oikeat vastaukset. Mitä merkitystä on sillä, mitä lääkkeitä syön? Mitä väliä on sillä, vaikka söisin niitä koko loppuelämäni? Jos pikkuinen pilleri muuttaa jonkun käsityksen minusta –tai ennen kaikkea oman käsitykseni itsestäni, on aika kohdata asiat jotka elämässä oikeasti merkitsevät. Anoreksiani saa olla lääkityksestä mitä mieltä haluaa, mutta aion syödä niitä niin kauan kun on tarpeen. Ne antavat minulle mahdollisuuden heittää arpakuutiosta suurimman mahdollisimman numeron, jotta pääsen nopeasti etenemään lähtöruudusta takaisin sinne missä jo ehdin hetken olla. Kenties jonain päivänä pääsen vielä pidemmälle ja tämä peli saa arvoisensa päätöksen.

”Miten oksennetaan?”

7.11.2016 Yleinen

Internetin ja median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös hyvin vahingollisia. Erinäisten sivujen kautta löytyy paljon apua, neuvoja ja vertaistukea, mutta netissä tämä kaikki toimii myös toiseen suuntaan. Voin pahoin ajatellessani niitä kontrolloimattomia virtuaaliyhteisöjä joissa esimerkiksi juuri Anorektikot jakavat vinkkejä toisilleen. Vinkkejä painautua lähemmäs kuolemaa.

Itse en juuri käynyt niillä palstoilla, ennen kuin ahdinko ajoi minut kirjoittamaan googleen nuo ratkaisevat avainsanat: Miten oksennetaan? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oma-aloitteisesti oksentaminen on taitolaji. Itse en kyennyt siihen ennen kuin löysin netistä ohjeet. Kyllä, ohjeet oksentamiseen. Sellainenkin informaatio löytyy tästä tiedon ja viihteen arvostetusta aarrearkusta.

Tiedän, että netissä on mahdollista jakaa myös positiivisia asioita. Siitä voi olla apua ja tukea, ja sitä kautta voi mahdollisesti löytää ihmisiä joista saa apua ja tukea. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, miten Anoreksia näkee internetin mahdollisuudet, sillä olen kirjaimellisesti nähnyt ne ’hänen’ silmillään.

En tiedä miten voisin kyllin vahvasti ilmaista tunteet, joita syömishäiriön netissä toteuttaminen minussa herättää. On niin helppo syyllistää ihmisiä, jotka virtuaalimaailmassa kirjoittavat hukassa oleville syömishäiriöisille vinkkejä joilla päästään yhä syvemmälle. Todennäköisesti nämä ohjeitaan jakavat ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä syvällä, ja se tekee tästä kaikesta vain surullista.

Internet luo sairastaville vaarallisen väylän. Anoreksia tuhoaa sen kantajaa sisältä ja ulkoa, mutta tämä tietoverkko mahdollistaa sen tuhoavan vaikutuksen ulottumisen myös toisiin, eri vaiheissa oleviin sairastaviin. Anoreksia osaa kirjoittaa hakusanat. Se osaa etsiä oikeat palstat. Se osaa kirjoittaa vääriä asioita, ja vain yhdellä enterin painalluksella se siirtää itseään eteenpäin tuhansilta verkkokalvoilta eri puolilla maailmaa. Internet on nykypäivän mahdollisuus, mutta se on myös väline, jota ei vain ihmiset – vaan myös sairaudet pääsevät väärinkäyttämään.

Kuten sanottu, minä en osannut oksentaa. Olin kuullut, että sillä pystyisi tyhjentämään itsestään kalorit, jotka on jo erehdyksissään ehtinyt laittaa sisäänsä. Ajattelin sen mahdollisesti olevan ratkaisu kaikkeen. Ajattelin, että sen avulla pystyisin ehkä syömään normaalisti ja katkaisemaan läheisteni huolen. Istuin monesti ruokailujen jälkeen kylpyhuoneessa vessanpöntön ylle kumartuneena ja hiukset sidottuina. Yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, ja ajauduin satuttamaan itseäni. Lukuisten tyhjäksi jääneiden yritysten ja arpien jälkeen keksin kuitenkin ensimmäistä kertaa käyttää hyväkseni sitä tietolähteiden valtakuntaa, joka odotti minua läppärin kannen alla. Näin opettelin taidon, jota tänä päivänä en olisi koskaan halunnut oppia.

Itseni satuttaminen, kuten ei myöskään ruokailujen vähentäminen loppunut vatsalaukkuni sisällön uudenlaiseen hallitsemiseen. Lopulta oksentaminen toimi minulla lähes samankaltaisena viimeisenä ratkaisuna kuin viiltely. Saatoin kuitenkin käyttää sitä vain heti ruokailujen jälkeen, sillä netissä sanottiin, että syödystä ruoasta pitäisi hankkiutua eroon ennen kuin se ehtii imeytyä. Viiltelyn lailla oksentaminen myös pelotti minua. Se oli keino johon ajauduin hädässä, joka sattui, ja joka sai minut itkemään. Jokaisen yökkäyksen jälkeen rukoilin itseäni lopettamaan, mutta Anoreksia antoi luvan lopettaa vasta kun ulos ei tullut enää muuta kuin karvasta nestettä. Siitä huolimatta, kaiken hirveyden ja kivun keskellä, sairauteni osasi tapansa mukaan naamioida negatiivisia naurettavuuksia positiivisten faktojen vaatteisiin. Joskus jopa uskoin sen keksimän järjettömän väitteen siitä, että oksentaminen käy samalla vatsalihasharjoituksesta.

En ole täysin päässyt eroon oksentamisesta. Kehotan itseäni siihen useammin kuin kuuntelen kehotuksiani, mutta toisinaan teen molemmat. Päähäni pinttyneen ruokailumallin uhmaaminen on yleisin impulssi joka ajaa minut oksentamaan vielä tänäkin päivänä. Se saa aikaan reaktion, josta kirjoitin päiväkirjassanikin: pakko tehdä jotain HETI -olo. Omaisteni epäilyistä huolimatta en voi kuitenkaan tehdä sitä enää nopeasti ja huomaamattomasti vessassakäynnin yhteydessä. Kuten kuka tahansa, saatan käydä kylpyhuoneessa ruokailun jälkeen. Kenelle tahansa harvemmin kuitenkaan esitetään kysymystä siitä, ovatko he mahdollisesti oksentaneet käyntinsä aikana. Itse joudun silloin tällöin vastaamaan tämän kaltaisiin kysymyksiin, vaikka kysymyksiä edeltäneissä tilanteissa en ole oksentanut enää pitkiin aikoihin. Jos olisin, niin heidän ei olisi tarvinnut kysyä. He olisivat kyllä huomanneet sen.

30.4.2016, Lauantai klo 18:10
”Inhoan oksentamista. Se on ihan kamalaa ja en osaa kuvailla sitä minkälaiseksi se tekee naaman. Huulet turpoaa ja silmäluomet, ja vettä tulee silmistä koska se on niin inhottavaa ja samalla itkettää koska on pakko pakottaa tekemään sitä.”

En tiedä miksi, mutta oksentaminen muuttaa väliaikaisesti kasvojani. Ehkä se johtuu vuosien varrella kehittyneestä suunnattomasta pelosta ja inhosta mitä tunnen sitä kohtaan. Se on jotakin, mihin joudun edelleen välillä alistamaan itseni, enkä voi olla itkemättä jos joudun sen tekemään. Itkupilkkujen lisäksi yllä oleva huhtikuussa 2016 päiväkirjaani kirjoittamani kuvaus pitää paikkansa. Oksentamisen jälkeen minua katsoo peilistä muutamien kymmenien minuuttien ajan joku muu. Ehkä se on sairaus joka muuttaa kasvonpiirteitäni, tai sitten se on oksentamisen raju fyysinen käsittely. Tällöin näen heikon ja inhottavan ihmisen, meikit poskilla. Helpotus jota pakonomaisesti lähdin hakemaan, peittyy kitkerän hajun ja jälleen uuden pettymyksen alle.