Selaat arkistoa kohteelle hätä.

Turvassa pahoilta äitipuolilta

31.1.2016 Aikakausi kaksi lasta

Olen useasti miettinyt, miten toimisin kriisitilanteessa. Jos tulisi iso hätä. Jos jonkun henki olisi minun varassani. Olisiko ensiapukurssista mitään hyötyä, vai jähmettyisinkö paikalleni? Minä, joka saan palan kurkkuuni joka kerta, kun vain kuulenkin ambulanssin äänen. Se tietää sitä, että jollekin on käynyt huonosti. 

Eilen uimahallissa mietin, että joidenkin vuosien kuluttua, kun kummityttöni olisi viisitoistavuotias, voisin pyytää häntä lapsenvahdiksi muutamaksi viikoksi, jotta hän voisi samalla kuin tutustuisi pääkaupunkiin ansaita hieman kesätyörahaa. Mietin, uskaltaisiko sen ikäisen jo laskea kahden lapsen kanssa uimarannalle.

Uimahallin keltapaitaiset alkoivat juosta porealtaalle. Yksi heistä kumartui ja alkoi pian pumpata. Heitä tuli lisää ja pian näin hallin ikkunan heijastuksesta sinisen valon. Ambulanssimiehet juoksivat sisään, kohta heitä seurasi poliisi. Ihmisiä kerääntyi katsomaan, itsekin ponnistelin altaassa nähdäkseni mitä oli tapahtunut. Ihminen on kai luonnostaan utelias, vaikkei asia hänelle kuuluisikaan.

Minua alkoi itkettää, jo ennen kuin tiesin mitä oli tapahtunut. Vanhempi rouva tuli vierelleni ja yritti hänkin tähyillä. ”Ihan alkaa pyörryttää”. Elvytystä tuntui kestävän ikuisuuden. Itkettynyt nainen keskusteli pelastushenkilökunnan kanssa ja kertasi tapahtumia. Potilaan äiti. Allas tyhjennettiin muista uimareista, mutta eräs mies väen vängäten tahtoi viereiseen kylmävesialtaaseen, ei halunnut tapauksen häiritsevän omaa uintihetkeään. Tuntuu, että tuntemattoman ihmisen hädän hetkellä sitä kai ennen kaikkea kysyy, miten tämä vaikuttaa minuun juuri tällä hetkellä tai miten vaikuttaisi, jos se oikeasti osuisi kohdalle. Joidenkin kohdalla vastaus on varmaankin ”ei mitenkään” tai ”lähinnä ärsyttävän viivästyttävästi”.

Uimahallissa olin yksin. Tällä kertaa. Käymme siellä usein perheen kanssa. Kun viimeksi kohtasin tragedian, en ollut yksin vaan yhdessä lapsieni kanssa. Olimme matkalla kotiin metrolla. Olimme juuri saapumassa Herttoniemen metroasemalle, kun kuului tömähdys. Hetken kuluttua metro pysähtyi. Valot menivät pois päältä ja palasivat sitten hetken kuluttua. Kaiutin meni päälle. Metron kuski kuulutti ”hyvät matkustajat… on sattunut henkilövahinko”. Muuta hän ei pystynyt sanomaan.

Metron ovet olivat kiinni kymmenisen minuuttia ja meille matkustajille oli epäselvää mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mukanani olleista lapsista kaksivuotias ymmärsi, että jotakin kummallista oli sattunut. Itse reagoin voimakkaasti tilanteeseen, jossa minun oli kuitenkin oltava se rauhallinen aikuinen, jotten olisi säikyttänyt lapsia enempää. ”Joku ihminen on nyt jäänyt metron alle ja sille on tullut iso pipi. Kohta lääkärit tulevat auttamaan sitä”. En tiedä mitä kaksi-vuotias ymmärtää kuolemasta, mutta ainakaan en ollut varautunut selittämään sitä hänelle yllättäen kesken arkipäivän.

Jos olisin ollut yksin, olisin varmaankin alkanut itkemään, kuten uimahallissa. Nyt pyrin pitämään itseni kasassa ja selvittämään, miten pääsisimme jatkamaan matkaa. Kun poistin reittioppaasta metrovaihtoehdon, ehdotti ohjelma kävelemään Herttoniemestä Vuosaareen. Rankkasateessa. Soitin isälleni, joka tuli hakemaan meidät. Meillä ei tietenkään ollut auton turvaistuimia ja jälkikäteen ajateltuna viisainta olisi ollut ottaa taksi, joka lain mukaan olisi saanut meidät kuljettaa ilmankin istuimia, toisin kuin isäni. Olin kuitenkin tapahtumasta niin sekaisin, etten saanut muuta kuin rikotuksi rattaat tunkiessani niitä auton takakonttiin.

Odottaessamme isäni tuloa metrokatoksessa ihmisiä purkautui syöttöbusseista metro-oville, joilla seisoi vartija estäen heidän kulun. ”Mitä on tapahtunut”, oli kaikkien huulilla. En halunnut olla sensaation hakuinen juorukello, mutta samaan aikaan tunsin tarvetta puhua tapauksesta. Siltä kai tuntui monista muistakin. ”Jonkun on täytynyt tönäistä se mies, eihän kukaan voi haluta itse metron alle hypätä”, tuli nuori koulupoika minulle sanomaan. ”Minä myöhästyn tämän takia saunavuorosta”, tiuskaisi puolestaan samassa metrossa ollut vanhempi nainen.

Muutama päivä tapauksen jälkeen kaksivuotiaani selitti vielä, että metrossa setä oli ollut metron alla. Pelkäsin, että olin selittänyt asian hänelle niin huonosti, että siitä jäisi hänelle trauma. Itse tunsin kovasti tarvetta puhua asiasta. Eräs ystäväni kysyi, tarvitsinko kriisiapua. Minkäkö? Samassa metrossa ollut? Minähän olin vain sivusta katsoja, eihän se varsinaisesti tapahtunut minulle. Silti uimahallin tapahtumat jotenkin toivat hetkellisesti tuntemattomat ihmiset yhteen. Kun olin viimein nähnyt (kyllä, minun täytyi jäädä katsomaan, minun täytyi saada tietää), että uhri oli nuori poika, käännyin ja lähdin suihkuhuoneeseen. Vaihdoin katseen tuntemattoman vanhemman naisen kanssa, joka oli myös jäänyt seuraamaan pojan saattamista ambulanssiin. Hänen katseessaan välittyi suru ja nyökkäsimme toisillemme. Hetken verran, meitä kahta tuntematonta yhdisti suru tuntemattoman lapsen takia.

Kun olin päässyt saunaan, kuulin palasia tapahtuneista. Eräs nainen oli huomannut pojan olleen sukelluksissa pidemmän aikaa ja oli tarttunut tätä kädestä vetäen tämän pintaan. Siltä seisomalta hän oli aloittanut elvytyksen. Keskittynyt olennaiseen, laittanut tunteensa hetkeksi syrjään, samalla kun hänen omat kaksi pientä lastaan seisoivat vieressä seuraten tilannetta. Miltä mahtoi tuntua eilisiltana tuosta sankariäidistä ja siitä toisesta, joka seurasi vieressä kun pelastushenkilökunta yritti saada hänen poikansa sydäntä jälleen lyömään?

Olen onnellinen siitä, että olin uimahallissa yksin. Ettei minun tarvitse selittää nyt kolmevuotiaalleni, miten tuolle pojalle kävi, kun en sitä itsekään tiedä. Hän on toki kuullut satuja, joissa pahat äitipuolet kuolevat, mutta en silti tunne, että minulla olisi vieläkään vastauksia hänen kysymyksiinsä.

Minulla itselläni oli maailman ihanin ja maailman lapsirakkain kummitäti. Hän kuoli syöpään joitakin vuosia ennen esikoiseni syntymää. Olisin halunnut hänen tapaavan lapseni, sillä tiedän, että hän olisi rakastanut heitä. Jos olisinkin saanut hänen kanssaan joitakin vuosia lisää, en tiedä miten selittäisin jonkun tutun ja rakkaan poismenon lapsilleni nyt. Voiko sitä edes selittää taikka ymmärtää, kun ei aikuisenakaan aina pysty hyväksymään sitä, miksi toisille käy huonosti ja toisille ei. En voi muuta sanoa, kun että toivon sen pienen uimarin sukellusretket vielä jatkuvan pitkään. Turvallista matkaa meille kaikille!

Kun hätä yllättää

17.11.2015 Yleinen

Ihan voin heti tähän alkuun varoittaa, että ei kannata syödä samaan aikaan mitään kun lukee tätä. Tai jos oot muuten yhtään kakkajuttu herkkä ni omalla vastuulla :D

Tässä yhtenä iltana  kaveri oli kylässä meillä ja kuten naisilla yleensä(?!), meillä käänty jutut paskomiseen.  Ja tarkemmin siihen, miten noloihin tilanteisiin sitä ihminen on joutunut yllättävän paskahädän takia. Kaveri kertoi omasta hauskasta/nolosta tilanteestaan ja minäpä ajattelin jakaa oman tarinani teidän kanssa. Ja tämä tarina on muuten tosi.

Tästä on aikaa muutama vuosi, oli kesä. Tapailin silloin erästä miestä, joka asui toisella paikkakunnalla. Minulla oli samalta paikkakunnalta myös jonkinverran kavereita ja olin kyseisenä iltana alkuun näiden kavereiden luona kyläilemässä. Aamuyön hiljalleen valjetessa, päätin lähteä miesystäväni luokse nukkumaan. Minulle kyllä tarjouduttiin soittamaan taksia, mutta oli siinä illan aikana tullut juotua ehkä pari siideriä niin halusin kävellä. Ajattelin, että ei ole kiva mennä ihan kännissä kolkuttelemaan toisen ovea niin kerrankin oon fiksu ja kävelen pääni selväksi. Alkumatka sujui korkokengistä ja juoduista siidereistä huolimatta ihan ok.

Noin puolessa välissä matkaa alkoi maha pitää pientä elämää ja pari kertaa mourahti silleen aika äänekkäästi. Mietin kyllä siinä kävellessä, että kun on koko illan istunut, syönyt ja juonut niin nyt kun yllätti oman kroppansa äkillisellä liikuntasuorituksella, tietenkin vatsa reagoi siihen. Oli siinä matkalla yksi huoltoasemakin, jonka vessaan kipaisemista kyllä harkitsin. Mutta jostain kumman syystä olin sitämieltä, että jatkan matkaa miesystäväni luo poikkeamatta huoltoasemalle. Taisin ajatella, että kyllä tää menee tästä ohi. (Note to you self: eihän se nyt mene itsestään ohi, jos on hätä mene vessaan!)

Matkaa oli jäljellä ehkä 500m ja olin kävelemässä yhden parkkipaikan poikki kun se tapahtui. Pysähdyin keskelle parkkipaikkaa ja puristin pakarat niin tiukasti yhteen kuin ikinä mahdollista ja mahassa vaan möyri ja möyri. Kylmä hiki nousi otsalle ja tunsin kun väri alkoi hävitä poskilta. Siis naamasta, ei pers poskilta. Huusin itselleni mielessäni ”et sit voinu mennä sinne saatanan huoltoasemalle!!” Siinä sitten seisoin keskellä parkkipaikkaa, lämmitystolpasta tukea ottaen ja näytin varmasti just siltä miltä siinä hetkessä tuntui.

Suomen kesähän on suhteellisen valoisa. Siinä alkoi olemaan jo kello sen verran, että aurinko alkoi nousta enkä voinut enää toljottaa keskellä parkkista siinä toivossa että on niin hämärää ettei kukaan minua nää. Just kun ehdin ajatella, että nyt pliis toivottavasti siihen ei tule kukaan näkemään mitä touhuan, ni eikös sieltä samassa kaarra joku helvetin bensalenkkari teinicorollalla pihaan bassot täysillä jumpsuttaen. Lökäpöksy jätkä nousi autosta ja jäi tuijottamaan minua. Yritin hymyillä  ja lähteä kävelemään, mutta totesin mielessäni että näyttää kuitenkin kaikesta huolimatta fiksummalta seisoa siinä pakarat tiukasti yhdessä, naama hiestä märkänä, kuin yrittää lähteä kävelemään, edelleen ne pakarat tiukasti yhdessä, rystyset valkoisena lämmitystolppaa puristaen. Hetken aikaa se poitsu sieltä mulkoili ja auton ovet kiinni saatuaan keräsi rohkeutensa ja hihkas miule ” onks siula hei kaikki ok?” Samaan aikaan mahassa murahti uudelleen ja en pystyny edes tuottamaan puhetta ettei paska livahda housuun. Purin huulet tiukasti yhteen ja yritin hymyillä uudelleen, nyökytin ja mumisin jotain yymmmmyy… poika lähti kengänpohjat maata hiertäen hiihtämään kotiinsa ja kauheesti se pyöritteli päätään ja mumis jotain ihme akasta.

Vihdoin jäätävä vatsakramppi antoi senverran periksi että uskalsin laskea kehoni rennoksi ja hengittää ekaa kertaa vissiin viiteen minuuttiin kunnolla. Huokasin syvään ja tein itelleni selväksi, että miula on siihen jäljellä olevaan 500m matkaan aikaa noin 1min jos aion ehtiä perille ennen seuraavaa kramppia. Tiesin että siitä en ehkä selviä. Pinkaisin lähtemään parkkipaikalta suht vauhdikkaasti korkkarit kopisten kohti miesystäväni taloa. Päätin oikaista viereisen päiväkodin pihan ja ”metsän” kautta. Siinä oli siis istutettu muutama hassu puu rivitalojen ja päiväkodin välille näkösuojaksi. Päiväkodin pihan kohdalla ymmärsin, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia ehtiä vessaan ja ainoaksi vaihtoehdokseni jää kyykkypaska edessäni olevaan ”metsään”. Voitte muuten uskoa, että siinä vähän harmitti kun ei tullu koukattua sinne huoltoasemalle.

Nooh, hätä ei lue lakia vai miten se meni. Siellä sitä sitten mirkku kyhjötti juhlatamineissa, korkkarit jalassa pienen polun varressa paskalla. Tunteet oli suhteellisen sekavat. Toisealta, se helpotuksen tunne kun se järkyttävä kipu ns.lensi pois vatsasta metsän uumeniin. Mutta samaan aikaan se kaikki epämiellyttävyys siitä koko tilanteesta. Eikä se nyt varmasti mikään kaunis näky ole ollut jos joku siitä sattui ohi menemään. En jostain syystä halunnut ihmeemmin katsella tien suuntaan siinä kyhjöttäessä. Seuraava jännitys alkoi kun tajusin alkaa kaivata paperia. Olin siinä kiireessä heittänyt käsilaukkuni kädestä ja tietenkin se oli jäänyt niin kauas, etten yltänyt siihen. Ja taas yllätin itseni ja kroppani. En tiennyt ollenkaan että omaan sellaiset jalkalihakset, että ensinnäkään jaksan olla niin kauan kyykyssä, saati kävellä kyykyssä muutaman askeleen. Ehkä tilanne oli verrattavissa sellaiseen kun ihminen pystyy adrenaliini päissään uskomattomiin suorituksiin, nyt oli vaan miun pakko suorittaa. Käsilaukusta löyty kosteuspyyhkeitä, joita oli jäljellä kolme. Kolme. Se ei ole montaa jos on metsässä vatsa sekaisin kyykkypaskalla.

Lopulta selvisin takaisin seisoville jaloilleni ja reidet uskomattomasta kyykky suorituksesta täristen lähdin suuntaamaan miesystäväni kotia kohden. Harkitsin kyllä myös kotiin kävelemistä, hävetti niin helvetisti mitä oli juuri tapahtunut. Kotiin oli kuitenkin matkaa reilusti yli 100km niin päädyin hipsimään siihen miehen luo. ONNEKSI ukko oli jättäny miule oven auki ja oli ite nukkumassa todella sikeässä unessa. Painuin samantein vessaan pesemään käsiä ja tarkastelemaan vahinkojen suuruutta. Yritin ihan hiljaa heittää vaatteita pois ja hipsiä suihkuun, mutta tietenkin onnistuin kolistelemalla herättämään miehen. Sieltä sängyn pohjalta se murisi, että mitä ihmettä touhuat ja miks et nuku. Sanoin, että kaaduin matkalla siinä yhellä polulla ja oon ihan multanen niin haluan mennä suihkuun.  Multanen? Onneks se ukko nukku eikä tainu tajuta mitä sanoin.

Päivällä siinä kun heräilin jossain vaiheessa, sain toisen korkokenkäni melkein nenän eteeni ja ukko nauraa vedet silmissä ”missä sie oot rypeny, kato tätä siun kenkää, ootko astunu koiran paskaan?” ”Juu, siinä varmaan kun kaaduin siihen polulle ni oon astunut, laitatko sen kengän kylppäriin ni pesen sen. ”

Yks tavoite sillä matkalla toteutui. Oli pää aika selvänä kun pääsin perille.

Ja valitettavasti, tää ei ole edes nolointa mitä miule on sattunut. Mutta ei kaikkea voi paljastaa kerralla. Uskallatko itse paljastaa oman nolon kokemuksen? Kommentoi tähän alle :)

 

M