Selaat arkistoa kohteelle häpeä.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Gynekologikammo

21.8.2017 Yleinen

Tilanne, jonka jokainen nainen (ainakin meidän kulttuurissamme) joutuu kohtaamaan, ja joka harvalle on kovinkaan luonteva muutenkaan voi olla seksuaalisen hyväksikäytön uhrille todella pelottava. Itse muistan ensimmäisen kertani gynekologilla. Tuolloin en vielä muistanut hyväksikäytöstä oikeastaan mitään, tai ainakaan en edes osannut ajatella että sellaista olisi tapahtunut. Paikalla oli lääkärin lisäksi opiskelija ja minulla oli ollut kummallista verenvuotoa jo pidemmän aikaa. Kuukautiseni vain eivät jostain syystä tuntuneet loppuvan ollenkaan. Jokin aika ennen tätä olin nähnyt painajaisen (?) raiskauksesta ja myöhemmin siitä kuinka paholainen vei syntymättömät lapseni mukanaan, joten olin asian kanssa jotenkin todella kummallisissa tunnelmissa. Teini-ikään kuuluu yliluonnollisten asioiden käsittely ja elin paljon niissä maailmoissa, joskin osasin sulkea mystiset asiat ulkopuolelle arjessani. Iltaisin ja öisin kuitenkin luin ja ajattelin paljon myyttistä hyvää ja pahaa, sielunvaellusta, enkeleitä, henkiä, symboliikkaa jne ja tämä kuvasto väritti käsitystäni maailmasta ja etenkin seksistä. Tai värittää oikeasti vieläkin, mutta olen itse kasvanut ja alan ymmärtää myyttien yleisinhimillisen ja yleismaailmallisen merkityksen. Nykyisin pidän monia ns.yliluonnollisia asioita aivan normaaleina ja luonnollisina asioina, joista osa toki on edelleen tieteen selittämättömissä tai muuten pelottavia. Olen myös löytänyt positiivisen henkisen lähestymisen seksuaalisuuteen, josta olen todella kiitollinen.

No, joka tapauksessa olin vasta teini-ikäinen, ehkä noin seitsemäntoista vuotias, enkä ollut koskaan oikeasti harrastanut seksiä (raiskaus ei ole seksiä!) yhdenkään pojan kanssa, joten itseni paljaaksi riisuminen ja siihen gynekologin tutkimuspöydälle asettautuminen oli jo itsessään vähintäänkin kummallista. Muistan vastanneeni kysymykseen neitsyydestä kuitenkin että ”Ei, en ole enää neitsyt” ja itse tutkimuksen sujuneen helposti ja kivuttomasti. Olin kuitenkin henkisesti aivan paniikissa enkä muistanut mitään mitä lääkäri minulle sanoi. Sain jonkun reseptin ja se kyllä auttoi sikäli että vuoto loppui muutamassa päivässä. Se vuoto tosin alkoi parin kuukauden kuluttua uudestaan ja silloin minulla oli vastassani vanhempi, huonosti suomea puhuva mieslääkäri. Ensin minulle iski todellakin paniikki, mutta hän onneksi huomasi sen ja sanoi että koska minut oli vasta tutkittu ja koska kyseessä ei ole elimellinen vika hän ei tekisi sisäisiä tutkimuksia, vaan sain ehkäisypillerireseptin tasapainottamaan kuukautisiani ja estämään liiallista vuotoa. (No tästäkin voisin joskus kirjoittaa ihan erillisen tekstin, koska tämä resepti on sittemmin muokannut seksuaalisuuttani todella paljon, mutta koetan nyt keskittyä tähän gynekologi aiheeseen…)

Seuraavat gynekäynnit ovatkin olleet sitten helpompia, koska olin sittemmin jo löytänyt ensimmäisen oikean poikaystäväni ja pimppiiini kajoaminen ei enää ollut niin kummallisen tuntuista eikä pelottavaa. Kuitenkin minun on pakko sanoa, että edelleen jännitän gynekäyntejä, erityisesti jos lääkärinä on mies. Uskon että he ovat aivan yhtä päteviä asiassaan kuin naisetkin, mutta minulla on edelleen epämiellyttävä olo asettautua mieslääkärin tutkittavaksi. Olin edelleen melko nuori kun minulle ensimmäisen kerran sattui papa-kokeeseen miespuolinen yleislääkäri ja minulle alkoi tulla pieni paniikki. Onneksi hän huomasi tämän ja pyysi paikalle naispuolisen hoitajan, joka jutusteli kanssani tutkimuksen ajan ja lopuksi tämä lääkäri vielä totesi minulle aivan suoraan, että se on hänellekin hieman epämukava tilanne pyytää nuorta naista riisuutumaan ja alkaa tutkimaan tämän alapäätä. Erityisesti, koska hän ei ole gynekologi, vaan yleislääkäri. Tämä lääkärin kommentti onkin myöhemmin auttanut minua rentoutumaan vastaavanlaisissa tilanteissa, joten kiitos että hän sanoi sen ääneen. Nimittäin miespuolisia gynekologeja olen elämäni varrella tavannut useitakin ja vieläpä muutenkin vaikeissa tilanteissa. Minulla on ollut pari keskenmenoa ja aborttejakin, ja vielä ihan eläviä lapsiakin pari, joten kyllä siellä on tullut useita kertoja jalkansa levitettyä eri lääkäreiden edessä. On ollut kierukkaa, papa-kokeita ja oli myös kerran solumuutoksia emättimessä, joten monta monta kertaa niihin tutkimuksiin olen joutunut enkä minä vielä ole edes neljääkymmentä. Onneksi luottamukseni lääkäreihin on voimakkaampi kuin turha pelko tai häpeä.

Ihastus ja rakkaus

30.5.2017 Yleinen

Seurustelusuhteet ovat yksi ongelmallisimpia ihmissuhteita kaikille, mutta seksuaalisen hyväksikäytön uhreille vieläkin vaikeampia, koska niissä joutuu tekemisiin omien haavojensa kanssa heti alusta alkaen. Itse koin häpeää jo ihastuessani johonkin poikaan. Vaikka tunteet eivät olisi olleet seksuaalisia, vaan enemmänkin nuoren tytön fantasioita kaiken voittavasta rakkaudesta, olivat nekin mielestäni jotenkin noloja. Minusta tuntui kuin olisin ansainnut tulla raiskatuksi. Kuin ajatukseni olisivat tehneet minusta huoran ja minulle olisi jo kostettu menneisyydessä. Luulen että koin jonkinlaista ihastumista raiskaajaani kohtaan lapsena ja tuota ihastumista käytettiin minua vastaan todella julmalla tavalla.

Ihastuminen on kuitenkin vain ensi askel seurustelusuhteessa, ja usein orastavat suhteeni katkesivat jo siinä vaiheessa. En uskaltanut tunnustaa tunteitani edes itselleni, saati sitten muille. EN voinut näyttää tunteitani tai toimia niiden mukaan, joten lukuisat kerrat sain sivusta seurata kuinka ihastukseni kohde lipui ulottumattomiini ja päätyi jonkun toisen syliin. Joskus tunteeni saivat toki vastakaikua, mutta hyväksikäyttö oli jättänyt minun ympärilleni kuin näkymättömän kuoren, jonka läpi emme voineet toisiamme koskettaa. Eräs nuori mies kulki rinnallani monta kuukautta, mutta en koskaan antanut hänelle mahdollisuutta suudella minua tai kertoa tunteistaan. Me jopa nukuimme monta yötä vierekkäin, mutta vailla mitään seksuaalisia eleitä. Myöhemmin olen keskustellut asiasta hänen kanssaan ja hän kertoi arvanneensa että minä olen joutunut kokemaan jotain sellaista. Hän myös kertoi olleensa todella rakastunut minuun, minkä olin oikeastaan tiennytkin.
Paitsi että voisin tunnustaa omat tunteeni, minun on vaikeaa myös hyväksyä minua kohtaan osoitettuja tunteita. Itseasiassa seksuaaliset halut ja himot ovat helpompia hyväksyä kuin ihastus ja rakkaus. Kyynisesti voisi ajatella että seksuaalisia himoja olen aina pitänyt itsestään selvänä ja kykyä olla niiden yläpuolella merkkinä itsehillinnästä ja vahvasta tahdosta. Mutta rakkaus on paljon vaikeampi asia. Rakkautta pidin aina vain hupsutteluna. Sellaisena hienona keinona sanoa että haluaa harrastaa seksiä toisen kanssa. Kauniina sanana himolle. Nauroin kun minulle tunnustettiin rakkautta! Nyt toivon että voisin palata muutamaan sellaiseen hetkeen ja pyytää anteeksi. Minua kohtaan on tunnettu rakkautta, mutta minä en uskonut sitä. Luulin että minut halutaan vain huijata sänkyyn, vaikka toinen ihminen on varmasti ollut tunteineen aivan yhtä särkyvä ja herkkä kuin minäkin. Hänellä vain on ollut rohkeutta tunnustaa rakkautta.
Seurustelusuhteeni ovat olleen kuitenkin pitkiä ja syvällisiä. Voin sanoa edelleen tuntevani rakkautta jokaista miestä kohtaan jonka kanssa olen todella seurustellut, vaikka se rakkaus ei enää olisikaan romanttista rakkautta.  Pitkissäkin suhteissa olen kuitenkin taisellut pelkojeni ja rakkautta kohtaan tuntemaani ennakkoluuloa vastaan. Koen häpeää omista haluistani, vaikka en enää niin paljon kuin aiemmin. Välillä saatan kokea puolisoni hellyyden osoitukset todella ahdistaviksi ja läpsiä häntä sormille kuin osoittaakseni ettei hänellä ole oikeutta minun kehooni. Sitten taas toisena hetkenä olen kuin villikissa ja hyökkään mieheni kimppuun ja harrastamme aivan mahtavaa seksiä. Ja tämä kuvio on toistunut jokaisessa suhteessani. Tosin nyt se on helpompi käsitellä kun puolisoni tietää taakastani. Ensimmäiset suhteeni olivat vaikeita ja jopa keksin miehelleni tarinan bileraiskauksesta, koska todellisuus oli liian raju kerrottavaksi hänelle. Tai edes minun itseni tunnustaa itselleni.
Aiemmin minulle tuli omituisia mielikuvia joissa raiskaajani hahmo yhdistyi silloiseen puolisooni ja koin hänen läheisyytensä pelottavaksi ja ahdistavaksi. Nämä mielikuvat saattoivat iskeä päälle jopa kesken seksin ja kerran muistan nähneeni mieheni kasvojen tilalla raiskaajani kasvot. Säikähdin ja sain paniikkikohtauksen kesken seksin. En ollut tuolloin vielä käsitellyt asiaa ja järkytyin todella pahasti. Se taisi olla ensimmäinen flashback eli takauma raiskauksesta ja se tapahtui ensimmäisen mieheni kanssa. En koskaan kertonut hänelle mitä silloin tapahtui.
Nykyinen puolisoni on ollut mukanani terapiassa ja olemme sielläkin keskustelleen asiasta. Emme kyllä keskustele siitä normaalisti kotona koskaan, mutta mielestäni on pääasia että hän tietää mitä on tapahtunut ja miksi käyttäydyn välillä niin oudosti. Myös minulla on turvallisempi olo kun hän tietää koska silloin minunkin on pakko tunnustaa että sängyssäni oleva mies on puolisoni, rakkaani, joka suojelee minua, eikä mikään peto. Minun on helpompi pitää ne asiat erillään ja järjestyksessä mielessäni, kun voin kuitenkin sanoa hänelle rehellisesti oudoista oloistani tai tunteistani. Kuitenkin välillä edelleen koen hänen käyttävän minua hyväkseen ja saatan suostua seksiin vain hänen mielikseen. Tajuan kuitenkin tekeväni sen itse ja tiedän että voin milloin tahansa sanoa ”EI” ilman että hän suuttuu tai pahoittaa mieltään. Tiedän että olen turvassa ja tiedän että hän haluaa aina minun nauttivan seksistä. Tiedän hänen rakastavan minua minun itseni vuoksi, ei seksin. Rakkaus ei ole minulle enää kaunis tapa ilmaista himojaan, vaan päinvastoin. Seksi on parhaimmillaan kaunis tapa ilmaista rakkautta toista kohtaan.

Salaisuuksia

3.5.2017 Yleinen

Seksuaalinen hyväksikäyttö voi jatkua vuosia kenenkään muun tietämättä vain, jos uhri ei kerro kenellekään. Kyseessä on varsinkin lapsen kohdalla usein salaisuus, joka tulee pitää tai jotain kamalaa tapahtuu. Myös koska seksuaalisuus on yksityisasia, se on aikuisten asia, jotain mitä aikuisten makuuhuoneessa tapahtuu, ei lapsella ole ymmärrystä, kuinka suhtautua joutuessaan sen kaltaiseen tilanteeseen. Olenkin miettinyt, että mitä jos perheessämme olisi puhuttu seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä asioista, kuten koskettelusta jne avoimemmin. Olisinko osannut sanoa ei tai olisinko osannut kertoa tapahtuneesta vanhemmilleni. Nyt kun olen itse vanhempi olen puhunut lapsilleni siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Olen kertonut etteivät he saa kosketella muita ilman lupaa, eikä kukaan saa kosketella heitä ilman heidän lupaansa. Olemme myös keskustelleet siitä kuinka toimia jos joku tekee sellaista toiselle sekä siitä mikä on mukavaa koskettelua tai missä tilanteessa toista voi vaikkapa halata. Eihän lapsilla ole samanlaisia seksuaalisia haluja kuin aikuisilla, vaan heille se tarkoittaa halaamista, pussaamista ja sylikkäin olemista.

Koska en muista tapahtumaa kunnolla, en muista mitä ajattelin silloin, vai torjuinko tapahtuneen muististani samantien? Muistan erään aamun jolloin heräsin sukulaistemme luona sängystä, vaikka yleensä nukuin lattialla olevalla patjalla perheemme vieraillessa siellä. Minulla ei ollut alushousuja, mutta ylläni oli yöpaita ja minulla oli aavistus että joku muu oli pukenut sen ylleni. Edellinen muistikuvani oli edelliseltä illalta, jolloin olin ollut saunassa yksin. Muistan äitini ja tätini jutelleen keittiössä siitä, että keskustelisivatko kanssani eilisen illan tapahtumista vai eivät, mutta he päätyivät siihen että odottavat jos minä kysyn jotain mutta jos en ala mitään kysellä niin eivät ottaisi eilisiltaa puheeksi. Minulla oli jotenkin outo olo ja muistan etten ollut antanut pukea alushousuja. Sitten jotain tapahtui, veljeni tai serkkuni tai joku touhusi jotain olohuoneessa, ja vei mielenkiintoni, jolloin nousin ja puin tyynyni viereen asetetut pikkuhousut ja menin mukaan leikkeihin.

Tuonkin tapahtuman olin aivan unohtanut, kunnes se aikuisena nousi mieleeni. Mietin miksen koskaan kysynyt heiltä, mitä minulle tapahtui silloin saunassa tai sen jälkeen. Ehkä minä vain menetin tajuntani, minulla oli ja on edelleen taipumusta huimaukseen ja olen jopa menettänyt tajuntani muutaman kerran ilman mitään syytä. Jotenkin jälkeenpäin olen kyllä epäillyt ja jotain muistikuvia minulle on noussut mieleen, joissa saunaan olisi tullut joku muukin. En ole kuitenkaan uskaltanut kysyä äidiltäni, koska en uskalla ajatella että jouuisimme keskustelemaan jostain sellaisesta. Me emme ole kovin läheisissä väleissä ja osin luulen myös sen johtuvan siitä ettemme koskaan ole kyenneet puhumaan vaikeista asioista avoimesti, joten välillemme on kehittynyt näkymätön muuri, jota kumpikaan ei uskalla ylittää. Ja toisaalta jokin osa minusta epäilee minun omaa muistiani ja sitä että saunaan liittyvät muistot ovatkin juuri niitä valemuistoja.

Edelleen siis salaan asian vanhemmiltani ja melkein kaikilta muiltakin läheisiltäni. Muutama ystäväni  ja puolisoni tietenkin on tietoinen asiasta.Tai ei edes tietenkin, koska kaikki hyväksikäytetyt eivät kerro tapahtuneista edes mahdolliselle puolisolleen, koska pelkäävät hänen reaktiotaan. Tai uhrin leimaa, josta kirjoitin aiemmin. Raiskaus tai muu seksuaalinen väkivallanteko lyö aina leimansa uhriin, ja mahdollinen puoliso voisi vaikka pelätä loukkaavansa haluamalla seksiä tai koskettamalla seksuaalisesti. Entinen mieheni sanoikin että oli välillä ollut epävarma millä tavoin voi ilmaista seksuaalisia halujaan minua kohtaan.

Toinen syy miksi asiaa ei halua ottaa puheeksi on se, ettei aina voi tietää omaa reaktiotaan etukäteen. Itselleni asiasta ääneen puhuminen on edelleen vaikeaa jopa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät tapahtuneesta. Edes terapiassa en ole osannut vielä käsitellä aihetta kovinkaan avoimesti, vaan aina kierrellyt ja kaarrellut kuin kissa kuumaa puuroa. Ja toisaalta keskittynyt tähän hetkeen ja siihen että saan elämäni järjestykseen ja pidettyä järjestyksessä. Koska kotonamme seksuaalisuudesta ei puhuttu, vaan sitä pidettiin jotenkin häpeällisenä, koen valtavaa häpeää puhuessani tapahtuneesta. Tuo häpeä on kummallinen asia, ja se kyllä tukkii monen uhrin suun, olipa kyseessä lapsi tai aikuinen. Minusta tuntuu että olisin ollut mukana jossain sellaisessa josta ei sovi puhua ja jota kuuluukin hävetä. Luulen että tekijä häpesi tekoaan ja koska lapset ovat äärimmäisen herkkiä vaistoamaan asioita, myös minä koin että minun tulee hävetä tapahtunutta.

Tiedän ettei järjellä ole tekemistä asian kanssa, koska tottakai tajuan ettei minun kuuluisi hävetä tapahtunutta, mutta kun minua hävettää puhua siitä. Minun on vaikea sanoa sitä ääneen, enkä kykene katsomaan toista ihmistä silmiin puhuessani asiasta. Mutta olen onnellinen että olen uskaltanut kertoa siitä edes muutamalle läheiselleni. Kauan jätin kertomatta, vaikka asia oli mielessäni miltei päivittäin ja monesti jouduin poistumaan tippa silmäkulmassa keskusteluista, koska minua ahdisti, jos puhuttiin raiskauksista tai seksuaalisesta väkivallasta tai ahdistelusta tai mistään sen kaltaisesta.

Jotenkin tuntui että jos en kerro kenellekään, asia on kuin unta, kuin sitä ei koskaan olisikaan tapahtunut. Lopulta minun oli pakko myöntää itselleni ettei asiasta kertominen, sen ääneen sanominen, tee siitä todellista, vaan että se oli jo tapahtunut ja minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko kantaa salaisuutta aina mukanani ja kärsiä yksin, tai kertoa jollekin ja saada tukea ja apua sekä  mahdollisesti vapautua ja toipua tapahtuneesta. Ja todellakin se, että kerroin eräälle ystävälleni oli käännekohta, josta toipuminen alkoi. Myönnän että se oli juuri sellaista kipua, kun vanhat haavat revitään auki, mutta kuten tulehtuneesta haavasta poistetaan kipua aiheuttanut piikki sen jälkeen paraneminen voi lopultakin alkaa. En silloinkaan osannut sanoa asiaa ääneen, vaan kirjoitin tapahtuneesta paperille ja vein paperit ystävälleni, johon tiesin voivani luottaa. Annoin hänen lukea mitä minulle oli tapahtunut ja tunteet velloivat sisälläni. Vaikken ollut juonut paljoakaan, oksensin monta kertaa. Minusta tuntuu kuin jokin paha musta möykky olisi tullut ulos oksennuksen mukana. Kuin tuo karmiva salaisuus olisi poistunut kehostani ja kun jälkeenpäin mietin, minusta tuntuu että se tunne asui kauan vatsanpohjassani, kuin joku sisintä syövä loinen. Mutta sen illan jälkeen se tunne ei enää palannut. Ikinä.

Keskeneräisyys on pelkoa

2.5.2017 Yleinen

Kela korvaa lähetteellä aloitettua psykoterapiaa kolmen vuoden ajan siten, että jokaisesta käyntikerrasta jäljelle jää vain muutamien eurojen hintainen omavastuu. Kun ensimmäinen terapiavuosi oli kulunut siihen, että aloin luottaa terapeuttiini, ja toinen siihen, että uskalsin alkaa horjuttamaan suojamuurejani yhdessä hänen kanssaan, päästiin vasta kolmantena vuotena asioiden ytimeen. Työskentely oli intensiivistä ja raskasta, mutta toisinaan vaikeat solmut vaativat auetakseen enemmän kuin valtio on valmis tukemaan. Kolmen tiiviin terapiavuoden jälkeen olin edelleen keskeneräinen.

Kun viimeinen Kelan tuellinen puolivuotinen alkoi lähestyä, keskustelimme terapeuttini aloitteesta ensimmäistä kertaa vakavasti siitä, mitä tapahtuisi kun jokainen 45-minuuttinen tulisi maksamaan minulle 65 euroa. Ennen sitä en ollut pitänyt terapian jatkamista tuen loppumisen jälkeen edes vaihtoehtona. Valtio oli asettanut rajan, johon mennessä minun pitäisi olla valmis, enkä missään vaiheessa ollut kyseenalaistanut sitä. Aika kuitenkin kului nopeasti välittämättä siitä, että Anoreksian sotkujen siivoaminen käy hitaasti.

Kun minulla oli puoli vuotta jäljellä, aloin muodostaa terapiasta Anoreksian mittapuun mukaista tavoitetta, joka oli verrattavissa anorektiseen urheilusuoritukseen. Tekisin jokaisella kerralla aivotyötä ainakin kolminkertaisen määrän, ja lopettaisin vasta kun olisin valmis aikarajaan mennessä.
Oletettavasti ihmismielen kuntouttaminen ei kuitenkaan käy kuntosalien kesäkuntokampanjoiden tavoin, ja huomasin sen pian itsekin. Myös ääripäisyyteni ymmärsi suunnitelmani mahdottomaksi, ja keikautti täten mieleni kuntoutustavoitteet jo muutamassa viikossa toiseen ääripäähän. Sen seurauksena makasin kotona peittojen alla ja koko olemustani varjosti tuo kaikuvana kummitteleva sana: keskeneräinen. Minä olin keskeneräinen. Kolme pitkää vuotta oli kulunut, ja silti, kaiken jälkeen, olin edelleen keskeneräinen.

En uskaltanut kertoa kenellekään siitä, että joutuisin jatkamaan terapiassa. Vaikenin asiasta täysin terapiahuoneen ulkopuolella, ja aloin suorittamaan laskutoimituksia siitä, miten saisin maksettua käyntini. 130€ kuukaudessa vielä vuokran ja muiden kustannusten lisäksi tuntui mahdottomalta. Samalla mietin, miten onnistuisin käymään terapiassa kenenkään huomaamatta. Ajatusmyrskyn luoma pelko ja epätietoisuus olivat raskaita yksin kannettaviksi, ja ne häiritsivät vahvasti viimeistä Kelan tuellista puolivuotista.

Tiesin, että vanhempani tukisivat minua terapiamaksuissa miettimättä hetkeäkään. Tiesin, että heille minun terveyteni tulisi aina asettumaan kustannusten edelle, ja tiesin, että heillä olisi kyllä varaa auttaa minua. Kaikki se tieto kuitenkin lisäsi ajatuksia velkaantumisesta. En uskonut, että vanhempani pitäisivät kirjaa terapiasummista ja perisivät ne minulta myöhemmin. Sen sijaan uskoin, että olisin heille velkaa terveyteni. Ajattelin, että jos he maksaisivat minun terapiani, olisi minulla velvollisuus tulla terveeksi. Ongelma oli yksinkertainen: En voinut hankkiutua terveyden velkakierteeseen, koska en tiennyt tulisinko koskaan terveeksi. Kuka olisi taannut minun lainani, kun sitä ei ollut mahdollista taata?

Lopulta kolme vuotta oli kulunut ja tiesin vastauksen vain yhteen kysymykseen: Minulla ei olisi varaa maksaa terapian jatkumista itse. Muistan kun otin asian puheeksi äitini kanssa. Tunsin itseni huonommaksi kuin pitkään aikaan. Olin pettänyt itseni. Olin valinnut terapian aloittamisen, mutta en ollut pärjännyt tarpeeksi hyvin. Olin pettänyt koko valtion. Se oli antanut minulle mahdollisuuden parantua tietyssä ajassa, mutta minä en ollut tullut valmiiksi. Nyt minusta tuntui, että petin myös vanhempani. Jouduin pyytämään apua asiaan, jota ei pitänyt tapahtua.
Äitini reagoi kuten olin ajatellutkin. Hän ei empinyt hetkeäkään sitä, etteivätkö he auttaisi minua kustannuksissa. Kun yli puoli vuotta pyörittämäni velka-ajatukset lopulta virtasivat ulos suustani kuin purkautuva pato, minua pelotti ja hävetti. Kaiken jälkeen minulle kuitenkin vakuutettiin, että terapiaa jatkettaisiin, eikä minun tarvitsisi keskittyä mihinkään muuhun kuin paranemiseen, sillä erotuksella ettei se olisi minulle velvollisuus. Minun oli vaikeaa hyväksyä sitä, että olin ollut niin epäonnistunut tytär, ja silti minuun panostettiin suurilla rahallisilla summilla. Tiesin, että se oli puhdasta rakkautta, mutta en voinut olla ajattelematta rahan arvoa. Minusta tuli lottokuponki. Summa oli vakio, mutta voitosta kukaan ei tiennyt mitään.

2.8.2016, Tiistai klo 18:21
”Ehdotin että pian vähennettäisiin käynnit yhteen kertaan kahdessa viikossa. Tiedän että tarvitsen kaikki mahdolliset mutta äiti ja iskä maksaa ne, eikä ne todellakaan ole halpoja. Ajattelen sitä joka kerta. Taina sanoi että hänen mielipiteensä on että kuntoni pitäisi olla edes sellainen mitä se oli vuosi sitten, jotta se olisi kannattavaa. Kukaan ei pysty ennustamaan milloin sellainen jakso tulee, jos se tulee ollenkaan. Tuntuu vaan, että ei mitään radikaalia ehdi tapahtua jouluun mennessä niin vahvasti positiiviseen suuntaan että olisin valmis. Joten terapia tulee kuitenkin loppumaan kesken. En aio jatkaa enää joulun jälkeen vaikka tilanne olisi mikä. Ellei minulla sitten ole varaa itse maksaa sitä, mutta mistä saisin yhtäkkiä niin paljon rahaa? Lisäksi tämä on niin hidasta apua ettei muutamasta lisäviikosta varmaankaan olisi suurta hyötyä. Rahallisesti sekin tuntuisi. Ja sen takia; vaikka saisinkin jostain rahaa, käyttäisin sen mieluummin esim. matkusteluun. Sillä saisin taatun helpotuksen edes siksi aikaa kun matka kestäisi. Ja tässä tilanteessa maksaisin siitä mieluummin kuin parista viikosta terapiaa, joka saa minut lyhytnäköisesti niin voimattomaksi.”

”Jos katson taaksepäin näitä vuosia, niin terapiasta on ollut ihan hullu apu, niin raskasta kun se onkin… Mutta on kulunut pitkä aika. Ja yhä on jaksoja jolloin en halua parantua. Uskon että terapia on antanut minulle ymmärrystä ja työkaluja, mutta se halu on löydettävä itsestäni ja minun on itse kaivettava se esiin. Siksi niin usein Taina toistaa ne samat sanat: Mitä sinä oikeasti haluat. Hän käskee minun kysyä sitä itseltäni päivittäin. Tunneittain… Aina kun ajatukset lähtee väärille raiteille. Ja se on raskas ja iso kysymys.”

Kului muutama kuukausi ennen kuin ymmärsin, että lottokupongiksi heittäytyminen veisi voittoa kauemmas. Rahan miettiminen terapiaistuntojen aikana tulisi kalliimmaksi kuin terveyteen keskittyminen. Olin pelännyt keskeneräisyyttä, velkaantumista ja epäonnistumista niin paljon, että olin taas ajautunut pois siitä, mikä on tärkeää. Ei ole olemassa keskeneräisiä tai valmiita ihmisiä, eikä psykoterapia tee ihmisistä valmiita. On olemassa vain ihmisiä jotka elävät, oppivat ja ymmärtävät, ja nämä kolme asiaa jäävät kesken ainoastaan, jos niiden toteuttaja jää kiinni pelkoon.

8.9.2012, Lauantai klo 17:55
”Pelko. Jos vain voisin heittää sen pois harteiltani kuin selkärepun… Ja hyppiä sen päällä niin, että kerrankin voisin nauttia jokaisesta kilosta joka lanteillani on. Koska jokainen kilo painaisi sitä pelkoa lyttyyn enemmän ja enemmän.”

Vanhempani maksavat edelleen psykoterapiani, mutta nykyään pyrin jokaisella terapiakerralla kohtaamaan pelkoni katsomalla sitä silmiin. Kun kysyn itseltäni mitä minä oikeasti haluan, tiedän, että haluan elää, oppia ja ymmärtää. Pelko ei enää kasva minussa. Se on vain yksi pala elämää, jota pitää oppia ymmärtämään. Kun sitä ymmärtää, se kyllästyy ja muuttaa muotoaan. Se on aina olemassa, mutta ilman valtaa se on vain varjo joka muodostuu taakseni kun aurinko paistaa.

 

Anteeksiantaminen

1.5.2017 Yleinen

Buddhan sanoin vapaasti käännettynä: ”Vihasta kiinni pitäminen on kuin myrkky, jonka itse juot, mutta odotat toisen siihen kuolevan.”

Juuri näin se on.  En edes ole varma kuka minua käytti hyväkseen, koska en sitä muista, mutta minun tunteeni eivät varmasti vaikuta hänen elämäänsä millään tavalla. Hän ei ehkä edes muista minua enää, eikä tiedä miten hänen tekonsa on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen minun elämääni. Hän ei tiedä millaisen helvetin läpi olen kahlannut, eikä sitä millaisia haasteita ja ongelmia hän on pakottanut minut kohtaamaan. Hyväksikäyttö ei ole vain se hetki jolloin se tapahtuu, vaan siinä viedään toiselta koko elämä. Joku onkin verrannut raiskausta murhaan, jossa uhri jää henkiin, ja sitä se todellakin on. Tiedän, että elämäni olisi aivan erilaista ilman tuota kokemusta. Lähes kaikilla hyväksikäytön uhreilla on erilaisia niin psyykkiseen kuin fyysiseenkin terveyteen kohdistuvia ongelmia. Ihminen on kokonaisuus, eikä elävää ihmistä ole ilman sielua, eikä ilman ruumista.

Minä oireilen selässä ja hartioissa, jotka jumittavat myös verenkiertoa pään alueella aiheuttaen kammottavia päänsärkykohtauksia. Yläselkä ja hartiat ovatkin yleensä kipeitä ihmisillä jotka kantavat jotain henkistä murhetta tai taakkaa. Minun taakkani on osin se että olen kantanut näin valtavaa salaisuutta koko ikäni, suojellakseni vanhempiani, veljeäni ja osin myös itseäni. Minun taakkani on häpeä ja myös syyllisyys siitä etten koskaan kertonut kenellekään. Syyllisyys siitä, etten osannut sanoa hyväksikäyttäjälle ”EI”, enkä saattaa häntä vastuuseen teoistaan. Häpeä siitä etten lapsena ymmärtänyt mitä tapahtui, ja häpeä siitä kun vanhempana ymmärsin.

Kun muistot alkoivat vallata mieleni en voinut niitä pysäyttää, tuntui joka kerran kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle siinä hetkessä. Niinkuin olisi humalaisen baari-illan jälkeen aamulla herättyä alkanut muistaa mitä eilen tapahtui. Ja se häpeän tunne oli musertava. Oli vaikea erottaa mennyttä ja nykyhetkeä. Vaikea ymmärtää etten se ollut minä aikuisena, joka antoi sen tapahtua, vaan minä olin silloin vasta lapsi enkä tiennyt mitä oli tapahtumassa. Ei minulla ollut keinoa, eikä mahdollisuutta estää sitä.

Lopulta ymmärsin että päästäkseni eroon syyllisyydestä ja häpeästä, minun olisi annettava anteeksi itselleni. Se ei ollut minun syytäni. Minä olen viaton ja syytön eikä hänen häpeänsä kuulu minun taakakseni. Ymmärsin myös, ettei kaunan kantaminen tai vihasta kiinni pitäminen auta minua millään tavalla. Tosin vihasta irti päästäminen ja niin kammottavan teon tekijälle anteeksiantaminen on vaikeaa. Jollain tavalla kuitenkin onnistuin antamaan hänelle anteeksi, ainakin osittain. Tai ainakin lakkasin tuntemasta sisintäni polttavaa vihaa häntä kohtaan.

Halusin ymmärtää miksi joku tekee toiselle ihmiselle, vieläpä lapselle, jotain niin kamalaa. Luin pedofiilien ja lapsiin kohdistuvia haluja omaavien ihmisten haastatteluita ja siellä yleensä toistui heidän oma häpeänsä ja kauhunsa omista ajatuksistaan ja mahdollisista teoistaan. Toki siihen joukkoon mahtuu myös täysin sieluttomalta vaikuttavia psykopaattisia ihmisiä, mutta kyllä tuollaisen teon tekijä vie itseltäänkin mahdollisuuden henkiseen rauhaan ja hyvinvointiin. Jossain syvällä sisimmässäni uskon heidän kärsivän jopa pahemmin kuin minä, koska minä voin antaa itselleni anteeksi, he tuskin siihen koskaan kykenevät. Tai sitten vaan haluan kuvitella niin, koska minun mielenterveyteni vaatii oikeudenmukaisuutta edes jollain tasolla.

Ehkä en ole kyennyt antamaan tekoa anteeksi, mutta olen kyennyt hyväksymään tapahtuneen osaksi elämääni ja vapautumaan siitä. Sitähän anteeksiantaminen lopulta on, vapautumista ja irti päästämistä. Sen takia halusin kirjoittaa samaan tekstiin sekä anteeksiantamisesta omalle itselle, että tekijälle, koska vaikka antaisin itselleni anteeksi, mutta kantaisin kaunaa ja vihaa sisälläni satuttaisin vain itseäni. Ei se mitä minä tunnen mitenkään rankaise tekijää, eikä saa tekoa tekemättömäksi, mutta minä voin vapauttaa itseni pikkuhiljaa siitä taakasta, jota sen vuoksi olen joutunut mukanani kantamaan. Anteeksiantaminen on totuuden hyväksymistä, eikä tarkoita että teko olisi millään tavoin hyväksyttävissä tai perusteltavissa.

Anteeksiantaminen on vapauttanut minut, vain ja ainoastaan minut. Se on ollut yksi tärkeimmistä kulmakivistä paranemisprosessissani. Kun päästää irti vihasta ja kaunasta tuntuu kuin sieluun oli saanut siivottua tilaa jollekin paremmalle. Minun kohdallani anteeksiantaminen ei lopulta koskenutkaan vain minut raiskannutta miestä, vaan tajusin kantaneeni kaunaa koko miessukupuolta kohtaan. Kaikkia miehiä kohtaan tuntemani epäluulo ja kuvitelma että olisin heille vain seksilelu katosivat. En ollut edes tajunnut kuinka olin asettanut kaikki (minusta kiinnostuneet) miehet samalle viivalle, kuinka he kaikki edustivat minulle hyväksikäyttäjää. Aloin tuntea rakkautta ja tunsin myös rakkautta joka kohdistuu minuun. Tunsin olevani rakkauden arvoinen ja opin luottamaan miehiin aivan uudella tavalla. Opin nauttimaan omasta naiseudestani ja seksuaalisuudestani, kun en enää tuntenut häpeää tai vihaa seksiä, omia halujani tai kehoani kohtaan. Olen monta kertaa puhkennut itkuun, kun tunnen jonkun rakastavan minua tällaisena kuin olen. Niin kauan kuvittelin olevani arvoton ja ajattelin ettei minua voi rakastaa, kunnes opin antamaan anteeksi.

Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

17.9.2016 pohjalla jälleen


Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 

Ahdistaa

9.9.2016 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

Jälleen kerran. Tietyt asiat ovat viime aikoina pyörineet päässäni enemmän kuin laki sallii. Nää ajatukset taitavat olla mulle joku miinusmerkkinen pakkomielle tai minä ajatuksilleni.

Kissanikin huomasi pahan oloni ja tuli kiehnäämään viereen. Huokaan syvään. Painan pääni sängylle, sängylle jolla.. inhon ja kuvotuksen väristykset kulkevat pitkin kehoani. Video tapahtumista kiitää silmieni edessä. Elän tietyt hetket elämästäni sekunneissa. Likaisuuden tunne palaa voimakkaana, haluan pestä sen pois, muttei se lähde. Tunteen myötä sanat kaikuvat päässäni: ”Et sä kelpaa kenellekään”, ”Miks joku muka haluais tollasen saastaisen mytyn”, ”Ei kukaan halua vaivoikseen rikkinäistä, sairasta huoraa, jolle kuka vain saa tehdä mitä vain ikinä haluaa”, ”Aikusten oikeesti miks helvetissä joku mies ottas naisen joka ei siedä ajatustakaan seksistä saati pysty harrastamaan sitä saamatta paniikkia”, ”Miks kukaan ottas naista, joka on menneisyytensä vanki, naista joka ei pysty elämään, naista jonka voi menettää hetkenä minä hyvänsä (itsetuhoisuus, halu kuolla), naista joka on kasvattanut ympärilleen paksun muurin, vastaus ei kukaan”.  Itkisin, jos pystyisi, en vain pysty, olen liian turtunut. Tunnen oloni hylätyksi, onnettomaksi, likaiseksi, kurjaksi, yksinäiseksi.. Haistoin äsken vanhan, mutta sitäkin tutumman ja kamalamman hajun, joka herättää minussa vain kuvottavan olon ja laukaisee oksettavat muistot..

 

Toisina hetkinä toivon erityisen kovasti, että mulla olis joku jonka kanssa puhua, muttei ole niin ei ole. Eikä varsinkaan ole ketään joka todella tietäisi ja ymmärtäisi mitä tarkoitan ja mistä puhun, muttei mulla oikein oo ees ketään ystävää jonka kanssa voisin jutella.

 

Mulla on ollut älyttömän usein melkein päivittäin huono tai surkea ruokahalu. Tiedän kyl et pitäis syödä ja nälkäkin on, muttei mikään maistu, en vaan pysty syömään. Nytkin on kauhea nälkä, vatsaan sattuu ja sitä rataa, mut ei, mitään en kykene syömään. Mua lähes oksettaa kun ajattelen ruokaa ja syömistä. Silmieni edessä näen itseni jälleen puukottavan itseäni vatsaan. Uudelleen ja uudelleen. Kipu yltyy ja veri vuotaa, hengiltä itseäni en kuitenkaan saa syömättömyydellä ja tappamalla itseäni pääni sisällä.

 

 

Haluaisin parantua, mutten voi, katsotaan sitten 10 vuoden päästä. Terapiassa en ole puhunut näistä asioista oikeastaan lainkaan (siis hyvin vähä), mun on vaan liki mahdoton sanoa sanoja ääneen, kertoa karu totuus oloatani ja voinnistani.

 

 

Tulipas taas rikkonaista tekstiä, mutta mitä voi odottaa yöllä kirjoittelulta. (Saatanpäivänvalossa päivittää tätä tekstiä)

 

-Elina

Jälleen kerran vastaus erääseen saamaani kommenttiin

6.9.2016 Fiilikset matalalla, Jotain sälää


En tiedä onko tässä järjenhiventäkään tehdä tätä näin, itse näen tämän järkevimmäksi, mutta mielipiteitähän on monia. Elikkä jälleen olisi aiheena kommentti ja vastaukseni siihen.

 

Hydronium:

Mukava nähdä että olet jälleen jakanut ajatuksiasi!

Luettueani tekstisi pariin kertaan läpi, täytyy todeta, että vaikuttaisi siltä, että mielikuvani siitä, että ongelmakohta ei olekaan ihan siinä, missä ajattelet, vain vahvistuu.
Tekstisi on ensinnäkin mielestäni kokonaisuudessaan osoitus siitä, miten paljon toisen ihmisen kaipuu sinua mietityttää. Asialla on merkitystä sinulle, eikä suinkaan mitenkään vähän. Oikeastaan näen punaisen langan kaipuuna turvallisiin ihmissuhteisiin; sellaisiin, jotka osoittaisivat aiemmat kokemuksesi ohi päästyiksi.

Aloitit heti kertomalla, kuinka kaipaat, että sinulla olisi mahdollisuus (turvallisesti) käpertyä jonkun kainaloon, mutta seuraavassa toteat ettet pystyisi rakastamaan. Nämä kaksi toisiaan seuraavaa ajatustahan ovat täydessä sodassa toisiaan vastaan! Mitä muuta kuin kaipuuta rakkauteen ja kykenevyyttä osoittamaan sen kaipaamalla (ja samalla tarjoamalla) läheisyyttä, on löydettävissä, jos nämä ajatukset puristaa kuiviksi siitä, mitä ne ovat täynnä?

Ja sen kimppuun, mitä sanot, kun toteat, että fyysinen kipu on helpompaa kestää ja kun sanot, että kaipaat sitä, että joku satuttaa.

Mielestäni on ymmärrettävää, että ajattelet fyysisen kivun olevan siedettävämpää kuin pelon siitä, että antaisit toiselle jotakin itsestäsi, uskaltaisit olla oma itsesi. Fyysinen kipu, tai ajatus sen siedettävyydestä, kun ylläpitää käsitystäsi siitä, mitä pelkäät toisen aiheuttavan. Samaan aikaan kiellät, että pystyisit rakastamaan. Ja tämä kieltäminen ylläpitää ajatusta ”kunpa joku satuttaisi”, koska on helpompaa kieltää tarve rakkaudelle ja ohjata se toiveelle satuttamisesta.

”Kunpa tämä ihminen satuttaisi, niin etten joutuisi kohtaamaan sitä, että pystyisin ja haluaisin rakastaa”. Satuttaminen kun muutenkin vahvistaisi tätä kierrettä: se todistaisi, että et pysty rakastamaan, eikä kukaan rakasta, vaan ainostaan loukkaa.

Teksistäsi luulen löytäväni muutenkin näitä esittämiäni tulkintoja tukevia pointteja: tunnet surua, kun ajattelet ettet pysty rakastamaan. Miksi tuntisit surua, jos et kaipaisi sitä, että uskaltaisit rakastaa? On selvää, että pystyt siihen -tunnet rakkauden pelisääntöjä, tunteen tasolla, joten osaat myös rakastaa. (Esim. Kohta kainaloon käpertymisestä -> sanavalinnat kertovat niiden sisältämistä tunteista)

Minä uskon, että kun aikasi sulattelet asioita, joita mielessäsi pyörii ja liikkuu, löydät tiesi, jonka varrella on kaiken muun lisäksi liikennemerkkejä, jotka viestivät saapumisesta rakkauden alueelle

 

 

Ja vihdoin vastaukseni:

En oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Viestisi veti sen verran hiljaiseksi, no okei on muutenkin ollut vaisu päivä (aloin kirjoittamaan vastausta samana iltana kommentin saatuani).. kyyneleet tulivat silmiin, kun huomasin sinun (minulle jonkun täysin tuntemattoman) paneutuneen elämääni ja ajatelleen minua. Hämmentävää, vaikea ymmärtää miksi (kaiketi suomalainen vaatimattomuuteni tms. iskee päälle).

En mitenkään väitä sinun olevan väärässä, saatat olla oikeilla jäljillä. Mutta omaan mielikuvaani ja ajatuksiini liittyy muutama asia, joita en vain näytä osaavan kertoa ymmärrettävästi, asiat liittyvät aika pitkälle rakastamiseen ja satuttamiseen. En tiedä miten osaisin enää paremmin kertoa ajatuksiani, yritän kyllä kovasti ja tiedän sen olevan vaikeaa, mutta tärkeää olisi onnistua tässä. Kunpa voisin tyyliin ”linkata” todelliset ajatukseni ja tuntemukseni teille, mutta se vasta mahdotonta onkin. Ehkäpä yritän vielä, vaikka yritykseni vaikuttaa jo valmiiksi turhalta.
En tiedä ja ymmärrä miksi ja mikä tekee minusta niin vetovoimaisen, mutta mulla on ollut ns. vientiä viimeisen reilun vuoden aikana, tosin vain kaksi potentiaalista ”ehdokasta”, joiden tunteisiin ehkä voisinkin vastata. Käytännössä joka kerta kun juttelen varsinkin heistä kahdesta toisen kanssa rakkaudesta, rakastamisesta, hänen tunteistaan mua kohtaan yms. mua alkaa heikottamaan, tunnen kuristavan tunteen kaulallani. Pahaa oloani, suruani kasvattaa tietoisuuteni ajatuksistani. Pelkoa herättelee totuus, ettei minulla ole kunnosllista syytä ja selitystä ajatuksilleni ja tuntemuksilleni.



(Jos joku osaa tulkita mua paremmin tuntemuksiani, ajatuksiani, tekemisiäni, elämääni yms. voi ihan vapaasti kertoa miksi tunnen, ajattelen, toimin kuten toimin.) Tietyllä tavalla edellä mainitun voisi liittää rakastamiseen, mutta yhtälöä sotkee pahasti sisälläni vallitseva ääretön tyhjyyden tunne. Miksi käytännössä en tunne mitään (positiivista) muita ihmisiä kohtaan? Kertokaa toki ajatuksianne, saisin uusia näkökulmia.

Niin vielä siitä miksi koen fyysisen kivun helpommaksi sietää: koska fyysinen kipu on helpompi hallita, fyysiseen kipuun voi saada helpotusta. Psyykkinen kipu on kaikkea muuta, sitä ei voi hallita, eikä parantaa, ei ainakaan samassa suhteessa fyysisen kivun kanssa. Kaiketi olen myös liian turtunut väkivaltaan. Ei, en väitä joutuneeni kokemaan väkivaltaa yms. tyylillä koko elämääni jokaisena päivänä. En yritäkään väittää olevani surkeimmassa jamassa tässä maailmassa. En väitä menneisyyteni olevan kauhein mahdollinen. Toki tiedän, että tälläkin hetkellä monet kuolevat nälkään, joutuvat väkivallan uhreiksi jne. Mutta kuitenkin suuri osa ihmisistä elää hyvää elämää, elämää ilman minun menneisyyteni kaltaista eilistä, kuitenkin suurella osalla ihmisistä asiat ovat mallillaan. Aina ja kaikkialta löytyy meitä, jotka eivät (meinaa) kestä(ä) maailmaa, kaikille meistä ei vain ole voitu jakaa voitto kortteja, jonkun on aina pakko hävitä.

Entä mistä helvetistä nää mun itsetuhoiset ajatukset johtuvat? Ne ovat mulle perjaatteessa jo pakkomielle, en tarvitse kuin minimaalisen ärsykkeen ja ko. ajatukset hyökkäävät kimppuuni. Olen niin kertakaikkisen väsynyt niihin.

 

En muista pitikö mun kirjoittaa tähän enää mitään puoliksikaan järkevää, siksi tämä näyttää loppuvan kesken. Kaiketi sain kirjoitettua edes jotakin.

 

-Elina

Surkea olo, itsetuhoiset ajatukset vakio seuranani

15.8.2016 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen, Raiskaus ja väkivalta muistot, Sekavaa

Sisältää päämäärätöntä sanojen yhdistelyä. Ei mitään uutta auringon alla)

 

Huono olo. Heikottaa. Ruoka ei maistu. Mikään ei tunnu miltää. Mikään ei kiinnosta. Mitään en jaksa tehdä. Itkettää. Olo on surkea. Olisipa joku jonka viereen voisin käpertyä turvaan, muttei ole eikä suurella todennäköisyydellä tulekkaan. En pysty päästämään ketään tarpeeksi lähelle. En pysty luottamaan. En pysty rakastamaan. Mun on jostain syystä paljon helpompi kestää fyysistä kipua kuin tulla rakastetuksi. Kun joku (ei perheenjäsen, hieman eri juttu) (varsinkin miespuolinen!) sanoo rakastavansa minua, välittävänsä minusta yms. ajatukseni valtaa suru, koska en pysty “samaan”, en pysty rakastamaan, en ketään. Sen sijaan, että joku rakastaisi minua, toivoisin hänen satuttavan minua. Kai fyysinen kipu on vain niin paljon helpompi kestää, ymmärtää kuin rakastaminen. Osittain saattaa liittyä myös siihen, että vihaan itseäni, lähes kaikkea itsessäni. Esim. en ole ollenkaan sujut ulkonäköni kanssa, minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa, en jaksa olla tällainen. Ehkä (tiedostamattani) en voi ymmärtää, hyväksyä, että joku voi hyväksyä minut juuri tällaisena kuin olen. Että joku voi todella nähdä minussa jotain kaunista, jota en itse näe. (Tätä on niin vaikea selittää, saada joku ymmärtämään mitä tarkoitan, yritän silti parhaani, vaikka tuskin onnistun.) Oloni on niin tyhjä. Itse asiassa tällaisiin tilanteisiin liittyy lähinnä vain kaksi läheistä ystävääni. (Minun on niin vaikea puhua heille tästä, toivottavasti edes toinen näkisi tämän tekstin, anteeksi etten pysty puhumaan tästäkään.) En itsekään osaa käsitellä tätä asiaa, ymmärtää tätä, saati saada ymmärrystä muilta. Tunnen oloni niin surkeaksi, epäonnistuneeksi, vialliseksi, rikkinäiseksi, epänormaaliksi.  Toivon että tämä loppuisi, muttei tämä taida loppua koskaan, jään tällaiseksi niin pitkäksi aikaa kuin elän. Se taas tarkoittaa sitä että tulen elämään yksin. En tule koskaan löytämään ketään kenen antaisin rakastaa, ketä pystyisin rakastamaan, kenelle pystyisin puhumaan, keneen pystyisin luottamaan.. Ei, ei sellaista ihmistä ole olemassakaan.

 

Tiedän etten saisi, mutta silti syytän kaikesta itseäni. Miksi sitä, miksi tätä. Kuinka yksi henkilö voi teoillaan pilata koko loppu elämän(i). En taida päästä koskaan elämässäni eteenpäin. Tiedän kuinka helppoa on sanoa: “Älä jää paikoillesi”, “Jatka elämääsi”, “Anna anteeksi” yms. yms. Mutta on aivan eri asia kun on kokenut asioita joita minä (ja aivan liian monet muut) olen kokenut. Tiedän, monet myös pystyvät jatkamaan elämäänsä, mutta toiset eivät, minä kuulun viimeksi mainittuihin.

 

Oloni on kamala, eikä tippaa auta, etten tiedä mistä tämä johtuu, miksi tämä tapahtuu minulle. Itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet mielessäni valtaosan viime päivistä. Kukaan jonka kanssa olen ollut tekemisissä ei ole nähnyt “esitykseni” taakse. Mua suututtaa, kun en vain voi näyttää totuutta, näyttää kuinka hajalla olen, kuinka uupunut ja heikko olen. En pysty vaikka tavallaan haluaisinkin. Pystyn katselemaan vierestä näkemään itseni kuihtuvan hiipuvan olemattomiin.

 

Pääsisinpä vain pois täältä, voisinpa vain nukkua pois. Kuinka kuluttavaa onkaa ajatella suurimman osan ajasta a) tapoja joilla voin itseäni satuttaa, b) suunnitella miten saan hengen itseltäni. En tiedä kuinka lukemattoman monta suunnitelmaa olenkaan käynyt ajatuksissani läpi jotta saisin tämän tuskan loppumaan.

 

Näkymättömät kädet kietovat sormensa kaulani ympäri ja puristavat. Oloni muuttuu veltoksi voimien huvetessa ruumiistani. Näköni hämärtyy. Äänet häipyvät taka-alalle merkityksettöminä. Musta tyhjyys ympäröi minut kauttaaltaan. Musta hiljainen tyhjyys, jossa ei tarvitse tuntea yhtään mitään, voi vain olla, nukkua ikuista unta, tietäen sen kestävän loputtomiin..

 

-Elina
Ps. Myöhemmin ehkä (paino sanalla ehkä) jaksa kertoa muutaman sanan kesälomastani ja vastata kommenttiin jonka sain muistaakseni edelliseen postaukseen. Toivon jaksavani ja löytäväni aikaa, sillä todellakin haluan yrittää avata ajatusmaailmaani ja koittaa kertoa tarkemmin mitä tietyillä asioilla tarkoitan.