Selaat arkistoa kohteelle häpeä.

Gynekologikammo

21.8.2017 Yleinen

Tilanne, jonka jokainen nainen (ainakin meidän kulttuurissamme) joutuu kohtaamaan, ja joka harvalle on kovinkaan luonteva muutenkaan voi olla seksuaalisen hyväksikäytön uhrille todella pelottava. Itse muistan ensimmäisen kertani gynekologilla. Tuolloin en vielä muistanut hyväksikäytöstä oikeastaan mitään, tai ainakaan en edes osannut ajatella että sellaista olisi tapahtunut. Paikalla oli lääkärin lisäksi opiskelija ja minulla oli ollut kummallista verenvuotoa jo pidemmän aikaa. Kuukautiseni vain eivät jostain syystä tuntuneet loppuvan ollenkaan. Jokin aika ennen tätä olin nähnyt painajaisen (?) raiskauksesta ja myöhemmin siitä kuinka paholainen vei syntymättömät lapseni mukanaan, joten olin asian kanssa jotenkin todella kummallisissa tunnelmissa. Teini-ikään kuuluu yliluonnollisten asioiden käsittely ja elin paljon niissä maailmoissa, joskin osasin sulkea mystiset asiat ulkopuolelle arjessani. Iltaisin ja öisin kuitenkin luin ja ajattelin paljon myyttistä hyvää ja pahaa, sielunvaellusta, enkeleitä, henkiä, symboliikkaa jne ja tämä kuvasto väritti käsitystäni maailmasta ja etenkin seksistä. Tai värittää oikeasti vieläkin, mutta olen itse kasvanut ja alan ymmärtää myyttien yleisinhimillisen ja yleismaailmallisen merkityksen. Nykyisin pidän monia ns.yliluonnollisia asioita aivan normaaleina ja luonnollisina asioina, joista osa toki on edelleen tieteen selittämättömissä tai muuten pelottavia. Olen myös löytänyt positiivisen henkisen lähestymisen seksuaalisuuteen, josta olen todella kiitollinen.

No, joka tapauksessa olin vasta teini-ikäinen, ehkä noin seitsemäntoista vuotias, enkä ollut koskaan oikeasti harrastanut seksiä (raiskaus ei ole seksiä!) yhdenkään pojan kanssa, joten itseni paljaaksi riisuminen ja siihen gynekologin tutkimuspöydälle asettautuminen oli jo itsessään vähintäänkin kummallista. Muistan vastanneeni kysymykseen neitsyydestä kuitenkin että ”Ei, en ole enää neitsyt” ja itse tutkimuksen sujuneen helposti ja kivuttomasti. Olin kuitenkin henkisesti aivan paniikissa enkä muistanut mitään mitä lääkäri minulle sanoi. Sain jonkun reseptin ja se kyllä auttoi sikäli että vuoto loppui muutamassa päivässä. Se vuoto tosin alkoi parin kuukauden kuluttua uudestaan ja silloin minulla oli vastassani vanhempi, huonosti suomea puhuva mieslääkäri. Ensin minulle iski todellakin paniikki, mutta hän onneksi huomasi sen ja sanoi että koska minut oli vasta tutkittu ja koska kyseessä ei ole elimellinen vika hän ei tekisi sisäisiä tutkimuksia, vaan sain ehkäisypillerireseptin tasapainottamaan kuukautisiani ja estämään liiallista vuotoa. (No tästäkin voisin joskus kirjoittaa ihan erillisen tekstin, koska tämä resepti on sittemmin muokannut seksuaalisuuttani todella paljon, mutta koetan nyt keskittyä tähän gynekologi aiheeseen…)

Seuraavat gynekäynnit ovatkin olleet sitten helpompia, koska olin sittemmin jo löytänyt ensimmäisen oikean poikaystäväni ja pimppiiini kajoaminen ei enää ollut niin kummallisen tuntuista eikä pelottavaa. Kuitenkin minun on pakko sanoa, että edelleen jännitän gynekäyntejä, erityisesti jos lääkärinä on mies. Uskon että he ovat aivan yhtä päteviä asiassaan kuin naisetkin, mutta minulla on edelleen epämiellyttävä olo asettautua mieslääkärin tutkittavaksi. Olin edelleen melko nuori kun minulle ensimmäisen kerran sattui papa-kokeeseen miespuolinen yleislääkäri ja minulle alkoi tulla pieni paniikki. Onneksi hän huomasi tämän ja pyysi paikalle naispuolisen hoitajan, joka jutusteli kanssani tutkimuksen ajan ja lopuksi tämä lääkäri vielä totesi minulle aivan suoraan, että se on hänellekin hieman epämukava tilanne pyytää nuorta naista riisuutumaan ja alkaa tutkimaan tämän alapäätä. Erityisesti, koska hän ei ole gynekologi, vaan yleislääkäri. Tämä lääkärin kommentti onkin myöhemmin auttanut minua rentoutumaan vastaavanlaisissa tilanteissa, joten kiitos että hän sanoi sen ääneen. Nimittäin miespuolisia gynekologeja olen elämäni varrella tavannut useitakin ja vieläpä muutenkin vaikeissa tilanteissa. Minulla on ollut pari keskenmenoa ja aborttejakin, ja vielä ihan eläviä lapsiakin pari, joten kyllä siellä on tullut useita kertoja jalkansa levitettyä eri lääkäreiden edessä. On ollut kierukkaa, papa-kokeita ja oli myös kerran solumuutoksia emättimessä, joten monta monta kertaa niihin tutkimuksiin olen joutunut enkä minä vielä ole edes neljääkymmentä. Onneksi luottamukseni lääkäreihin on voimakkaampi kuin turha pelko tai häpeä.

Ihastus ja rakkaus

30.5.2017 Yleinen

Seurustelusuhteet ovat yksi ongelmallisimpia ihmissuhteita kaikille, mutta seksuaalisen hyväksikäytön uhreille vieläkin vaikeampia, koska niissä joutuu tekemisiin omien haavojensa kanssa heti alusta alkaen. Itse koin häpeää jo ihastuessani johonkin poikaan. Vaikka tunteet eivät olisi olleet seksuaalisia, vaan enemmänkin nuoren tytön fantasioita kaiken voittavasta rakkaudesta, olivat nekin mielestäni jotenkin noloja. Minusta tuntui kuin olisin ansainnut tulla raiskatuksi. Kuin ajatukseni olisivat tehneet minusta huoran ja minulle olisi jo kostettu menneisyydessä. Luulen että koin jonkinlaista ihastumista raiskaajaani kohtaan lapsena ja tuota ihastumista käytettiin minua vastaan todella julmalla tavalla.

Ihastuminen on kuitenkin vain ensi askel seurustelusuhteessa, ja usein orastavat suhteeni katkesivat jo siinä vaiheessa. En uskaltanut tunnustaa tunteitani edes itselleni, saati sitten muille. EN voinut näyttää tunteitani tai toimia niiden mukaan, joten lukuisat kerrat sain sivusta seurata kuinka ihastukseni kohde lipui ulottumattomiini ja päätyi jonkun toisen syliin. Joskus tunteeni saivat toki vastakaikua, mutta hyväksikäyttö oli jättänyt minun ympärilleni kuin näkymättömän kuoren, jonka läpi emme voineet toisiamme koskettaa. Eräs nuori mies kulki rinnallani monta kuukautta, mutta en koskaan antanut hänelle mahdollisuutta suudella minua tai kertoa tunteistaan. Me jopa nukuimme monta yötä vierekkäin, mutta vailla mitään seksuaalisia eleitä. Myöhemmin olen keskustellut asiasta hänen kanssaan ja hän kertoi arvanneensa että minä olen joutunut kokemaan jotain sellaista. Hän myös kertoi olleensa todella rakastunut minuun, minkä olin oikeastaan tiennytkin.
Paitsi että voisin tunnustaa omat tunteeni, minun on vaikeaa myös hyväksyä minua kohtaan osoitettuja tunteita. Itseasiassa seksuaaliset halut ja himot ovat helpompia hyväksyä kuin ihastus ja rakkaus. Kyynisesti voisi ajatella että seksuaalisia himoja olen aina pitänyt itsestään selvänä ja kykyä olla niiden yläpuolella merkkinä itsehillinnästä ja vahvasta tahdosta. Mutta rakkaus on paljon vaikeampi asia. Rakkautta pidin aina vain hupsutteluna. Sellaisena hienona keinona sanoa että haluaa harrastaa seksiä toisen kanssa. Kauniina sanana himolle. Nauroin kun minulle tunnustettiin rakkautta! Nyt toivon että voisin palata muutamaan sellaiseen hetkeen ja pyytää anteeksi. Minua kohtaan on tunnettu rakkautta, mutta minä en uskonut sitä. Luulin että minut halutaan vain huijata sänkyyn, vaikka toinen ihminen on varmasti ollut tunteineen aivan yhtä särkyvä ja herkkä kuin minäkin. Hänellä vain on ollut rohkeutta tunnustaa rakkautta.
Seurustelusuhteeni ovat olleen kuitenkin pitkiä ja syvällisiä. Voin sanoa edelleen tuntevani rakkautta jokaista miestä kohtaan jonka kanssa olen todella seurustellut, vaikka se rakkaus ei enää olisikaan romanttista rakkautta.  Pitkissäkin suhteissa olen kuitenkin taisellut pelkojeni ja rakkautta kohtaan tuntemaani ennakkoluuloa vastaan. Koen häpeää omista haluistani, vaikka en enää niin paljon kuin aiemmin. Välillä saatan kokea puolisoni hellyyden osoitukset todella ahdistaviksi ja läpsiä häntä sormille kuin osoittaakseni ettei hänellä ole oikeutta minun kehooni. Sitten taas toisena hetkenä olen kuin villikissa ja hyökkään mieheni kimppuun ja harrastamme aivan mahtavaa seksiä. Ja tämä kuvio on toistunut jokaisessa suhteessani. Tosin nyt se on helpompi käsitellä kun puolisoni tietää taakastani. Ensimmäiset suhteeni olivat vaikeita ja jopa keksin miehelleni tarinan bileraiskauksesta, koska todellisuus oli liian raju kerrottavaksi hänelle. Tai edes minun itseni tunnustaa itselleni.
Aiemmin minulle tuli omituisia mielikuvia joissa raiskaajani hahmo yhdistyi silloiseen puolisooni ja koin hänen läheisyytensä pelottavaksi ja ahdistavaksi. Nämä mielikuvat saattoivat iskeä päälle jopa kesken seksin ja kerran muistan nähneeni mieheni kasvojen tilalla raiskaajani kasvot. Säikähdin ja sain paniikkikohtauksen kesken seksin. En ollut tuolloin vielä käsitellyt asiaa ja järkytyin todella pahasti. Se taisi olla ensimmäinen flashback eli takauma raiskauksesta ja se tapahtui ensimmäisen mieheni kanssa. En koskaan kertonut hänelle mitä silloin tapahtui.
Nykyinen puolisoni on ollut mukanani terapiassa ja olemme sielläkin keskustelleen asiasta. Emme kyllä keskustele siitä normaalisti kotona koskaan, mutta mielestäni on pääasia että hän tietää mitä on tapahtunut ja miksi käyttäydyn välillä niin oudosti. Myös minulla on turvallisempi olo kun hän tietää koska silloin minunkin on pakko tunnustaa että sängyssäni oleva mies on puolisoni, rakkaani, joka suojelee minua, eikä mikään peto. Minun on helpompi pitää ne asiat erillään ja järjestyksessä mielessäni, kun voin kuitenkin sanoa hänelle rehellisesti oudoista oloistani tai tunteistani. Kuitenkin välillä edelleen koen hänen käyttävän minua hyväkseen ja saatan suostua seksiin vain hänen mielikseen. Tajuan kuitenkin tekeväni sen itse ja tiedän että voin milloin tahansa sanoa ”EI” ilman että hän suuttuu tai pahoittaa mieltään. Tiedän että olen turvassa ja tiedän että hän haluaa aina minun nauttivan seksistä. Tiedän hänen rakastavan minua minun itseni vuoksi, ei seksin. Rakkaus ei ole minulle enää kaunis tapa ilmaista himojaan, vaan päinvastoin. Seksi on parhaimmillaan kaunis tapa ilmaista rakkautta toista kohtaan.

Salaisuuksia

3.5.2017 Yleinen

Seksuaalinen hyväksikäyttö voi jatkua vuosia kenenkään muun tietämättä vain, jos uhri ei kerro kenellekään. Kyseessä on varsinkin lapsen kohdalla usein salaisuus, joka tulee pitää tai jotain kamalaa tapahtuu. Myös koska seksuaalisuus on yksityisasia, se on aikuisten asia, jotain mitä aikuisten makuuhuoneessa tapahtuu, ei lapsella ole ymmärrystä, kuinka suhtautua joutuessaan sen kaltaiseen tilanteeseen. Olenkin miettinyt, että mitä jos perheessämme olisi puhuttu seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä asioista, kuten koskettelusta jne avoimemmin. Olisinko osannut sanoa ei tai olisinko osannut kertoa tapahtuneesta vanhemmilleni. Nyt kun olen itse vanhempi olen puhunut lapsilleni siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Olen kertonut etteivät he saa kosketella muita ilman lupaa, eikä kukaan saa kosketella heitä ilman heidän lupaansa. Olemme myös keskustelleet siitä kuinka toimia jos joku tekee sellaista toiselle sekä siitä mikä on mukavaa koskettelua tai missä tilanteessa toista voi vaikkapa halata. Eihän lapsilla ole samanlaisia seksuaalisia haluja kuin aikuisilla, vaan heille se tarkoittaa halaamista, pussaamista ja sylikkäin olemista.

Koska en muista tapahtumaa kunnolla, en muista mitä ajattelin silloin, vai torjuinko tapahtuneen muististani samantien? Muistan erään aamun jolloin heräsin sukulaistemme luona sängystä, vaikka yleensä nukuin lattialla olevalla patjalla perheemme vieraillessa siellä. Minulla ei ollut alushousuja, mutta ylläni oli yöpaita ja minulla oli aavistus että joku muu oli pukenut sen ylleni. Edellinen muistikuvani oli edelliseltä illalta, jolloin olin ollut saunassa yksin. Muistan äitini ja tätini jutelleen keittiössä siitä, että keskustelisivatko kanssani eilisen illan tapahtumista vai eivät, mutta he päätyivät siihen että odottavat jos minä kysyn jotain mutta jos en ala mitään kysellä niin eivät ottaisi eilisiltaa puheeksi. Minulla oli jotenkin outo olo ja muistan etten ollut antanut pukea alushousuja. Sitten jotain tapahtui, veljeni tai serkkuni tai joku touhusi jotain olohuoneessa, ja vei mielenkiintoni, jolloin nousin ja puin tyynyni viereen asetetut pikkuhousut ja menin mukaan leikkeihin.

Tuonkin tapahtuman olin aivan unohtanut, kunnes se aikuisena nousi mieleeni. Mietin miksen koskaan kysynyt heiltä, mitä minulle tapahtui silloin saunassa tai sen jälkeen. Ehkä minä vain menetin tajuntani, minulla oli ja on edelleen taipumusta huimaukseen ja olen jopa menettänyt tajuntani muutaman kerran ilman mitään syytä. Jotenkin jälkeenpäin olen kyllä epäillyt ja jotain muistikuvia minulle on noussut mieleen, joissa saunaan olisi tullut joku muukin. En ole kuitenkaan uskaltanut kysyä äidiltäni, koska en uskalla ajatella että jouuisimme keskustelemaan jostain sellaisesta. Me emme ole kovin läheisissä väleissä ja osin luulen myös sen johtuvan siitä ettemme koskaan ole kyenneet puhumaan vaikeista asioista avoimesti, joten välillemme on kehittynyt näkymätön muuri, jota kumpikaan ei uskalla ylittää. Ja toisaalta jokin osa minusta epäilee minun omaa muistiani ja sitä että saunaan liittyvät muistot ovatkin juuri niitä valemuistoja.

Edelleen siis salaan asian vanhemmiltani ja melkein kaikilta muiltakin läheisiltäni. Muutama ystäväni  ja puolisoni tietenkin on tietoinen asiasta.Tai ei edes tietenkin, koska kaikki hyväksikäytetyt eivät kerro tapahtuneista edes mahdolliselle puolisolleen, koska pelkäävät hänen reaktiotaan. Tai uhrin leimaa, josta kirjoitin aiemmin. Raiskaus tai muu seksuaalinen väkivallanteko lyö aina leimansa uhriin, ja mahdollinen puoliso voisi vaikka pelätä loukkaavansa haluamalla seksiä tai koskettamalla seksuaalisesti. Entinen mieheni sanoikin että oli välillä ollut epävarma millä tavoin voi ilmaista seksuaalisia halujaan minua kohtaan.

Toinen syy miksi asiaa ei halua ottaa puheeksi on se, ettei aina voi tietää omaa reaktiotaan etukäteen. Itselleni asiasta ääneen puhuminen on edelleen vaikeaa jopa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tietävät tapahtuneesta. Edes terapiassa en ole osannut vielä käsitellä aihetta kovinkaan avoimesti, vaan aina kierrellyt ja kaarrellut kuin kissa kuumaa puuroa. Ja toisaalta keskittynyt tähän hetkeen ja siihen että saan elämäni järjestykseen ja pidettyä järjestyksessä. Koska kotonamme seksuaalisuudesta ei puhuttu, vaan sitä pidettiin jotenkin häpeällisenä, koen valtavaa häpeää puhuessani tapahtuneesta. Tuo häpeä on kummallinen asia, ja se kyllä tukkii monen uhrin suun, olipa kyseessä lapsi tai aikuinen. Minusta tuntuu että olisin ollut mukana jossain sellaisessa josta ei sovi puhua ja jota kuuluukin hävetä. Luulen että tekijä häpesi tekoaan ja koska lapset ovat äärimmäisen herkkiä vaistoamaan asioita, myös minä koin että minun tulee hävetä tapahtunutta.

Tiedän ettei järjellä ole tekemistä asian kanssa, koska tottakai tajuan ettei minun kuuluisi hävetä tapahtunutta, mutta kun minua hävettää puhua siitä. Minun on vaikea sanoa sitä ääneen, enkä kykene katsomaan toista ihmistä silmiin puhuessani asiasta. Mutta olen onnellinen että olen uskaltanut kertoa siitä edes muutamalle läheiselleni. Kauan jätin kertomatta, vaikka asia oli mielessäni miltei päivittäin ja monesti jouduin poistumaan tippa silmäkulmassa keskusteluista, koska minua ahdisti, jos puhuttiin raiskauksista tai seksuaalisesta väkivallasta tai ahdistelusta tai mistään sen kaltaisesta.

Jotenkin tuntui että jos en kerro kenellekään, asia on kuin unta, kuin sitä ei koskaan olisikaan tapahtunut. Lopulta minun oli pakko myöntää itselleni ettei asiasta kertominen, sen ääneen sanominen, tee siitä todellista, vaan että se oli jo tapahtunut ja minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko kantaa salaisuutta aina mukanani ja kärsiä yksin, tai kertoa jollekin ja saada tukea ja apua sekä  mahdollisesti vapautua ja toipua tapahtuneesta. Ja todellakin se, että kerroin eräälle ystävälleni oli käännekohta, josta toipuminen alkoi. Myönnän että se oli juuri sellaista kipua, kun vanhat haavat revitään auki, mutta kuten tulehtuneesta haavasta poistetaan kipua aiheuttanut piikki sen jälkeen paraneminen voi lopultakin alkaa. En silloinkaan osannut sanoa asiaa ääneen, vaan kirjoitin tapahtuneesta paperille ja vein paperit ystävälleni, johon tiesin voivani luottaa. Annoin hänen lukea mitä minulle oli tapahtunut ja tunteet velloivat sisälläni. Vaikken ollut juonut paljoakaan, oksensin monta kertaa. Minusta tuntuu kuin jokin paha musta möykky olisi tullut ulos oksennuksen mukana. Kuin tuo karmiva salaisuus olisi poistunut kehostani ja kun jälkeenpäin mietin, minusta tuntuu että se tunne asui kauan vatsanpohjassani, kuin joku sisintä syövä loinen. Mutta sen illan jälkeen se tunne ei enää palannut. Ikinä.

Anteeksiantaminen

1.5.2017 Yleinen

Buddhan sanoin vapaasti käännettynä: ”Vihasta kiinni pitäminen on kuin myrkky, jonka itse juot, mutta odotat toisen siihen kuolevan.”

Juuri näin se on.  En edes ole varma kuka minua käytti hyväkseen, koska en sitä muista, mutta minun tunteeni eivät varmasti vaikuta hänen elämäänsä millään tavalla. Hän ei ehkä edes muista minua enää, eikä tiedä miten hänen tekonsa on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen minun elämääni. Hän ei tiedä millaisen helvetin läpi olen kahlannut, eikä sitä millaisia haasteita ja ongelmia hän on pakottanut minut kohtaamaan. Hyväksikäyttö ei ole vain se hetki jolloin se tapahtuu, vaan siinä viedään toiselta koko elämä. Joku onkin verrannut raiskausta murhaan, jossa uhri jää henkiin, ja sitä se todellakin on. Tiedän, että elämäni olisi aivan erilaista ilman tuota kokemusta. Lähes kaikilla hyväksikäytön uhreilla on erilaisia niin psyykkiseen kuin fyysiseenkin terveyteen kohdistuvia ongelmia. Ihminen on kokonaisuus, eikä elävää ihmistä ole ilman sielua, eikä ilman ruumista.

Minä oireilen selässä ja hartioissa, jotka jumittavat myös verenkiertoa pään alueella aiheuttaen kammottavia päänsärkykohtauksia. Yläselkä ja hartiat ovatkin yleensä kipeitä ihmisillä jotka kantavat jotain henkistä murhetta tai taakkaa. Minun taakkani on osin se että olen kantanut näin valtavaa salaisuutta koko ikäni, suojellakseni vanhempiani, veljeäni ja osin myös itseäni. Minun taakkani on häpeä ja myös syyllisyys siitä etten koskaan kertonut kenellekään. Syyllisyys siitä, etten osannut sanoa hyväksikäyttäjälle ”EI”, enkä saattaa häntä vastuuseen teoistaan. Häpeä siitä etten lapsena ymmärtänyt mitä tapahtui, ja häpeä siitä kun vanhempana ymmärsin.

Kun muistot alkoivat vallata mieleni en voinut niitä pysäyttää, tuntui joka kerran kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle siinä hetkessä. Niinkuin olisi humalaisen baari-illan jälkeen aamulla herättyä alkanut muistaa mitä eilen tapahtui. Ja se häpeän tunne oli musertava. Oli vaikea erottaa mennyttä ja nykyhetkeä. Vaikea ymmärtää etten se ollut minä aikuisena, joka antoi sen tapahtua, vaan minä olin silloin vasta lapsi enkä tiennyt mitä oli tapahtumassa. Ei minulla ollut keinoa, eikä mahdollisuutta estää sitä.

Lopulta ymmärsin että päästäkseni eroon syyllisyydestä ja häpeästä, minun olisi annettava anteeksi itselleni. Se ei ollut minun syytäni. Minä olen viaton ja syytön eikä hänen häpeänsä kuulu minun taakakseni. Ymmärsin myös, ettei kaunan kantaminen tai vihasta kiinni pitäminen auta minua millään tavalla. Tosin vihasta irti päästäminen ja niin kammottavan teon tekijälle anteeksiantaminen on vaikeaa. Jollain tavalla kuitenkin onnistuin antamaan hänelle anteeksi, ainakin osittain. Tai ainakin lakkasin tuntemasta sisintäni polttavaa vihaa häntä kohtaan.

Halusin ymmärtää miksi joku tekee toiselle ihmiselle, vieläpä lapselle, jotain niin kamalaa. Luin pedofiilien ja lapsiin kohdistuvia haluja omaavien ihmisten haastatteluita ja siellä yleensä toistui heidän oma häpeänsä ja kauhunsa omista ajatuksistaan ja mahdollisista teoistaan. Toki siihen joukkoon mahtuu myös täysin sieluttomalta vaikuttavia psykopaattisia ihmisiä, mutta kyllä tuollaisen teon tekijä vie itseltäänkin mahdollisuuden henkiseen rauhaan ja hyvinvointiin. Jossain syvällä sisimmässäni uskon heidän kärsivän jopa pahemmin kuin minä, koska minä voin antaa itselleni anteeksi, he tuskin siihen koskaan kykenevät. Tai sitten vaan haluan kuvitella niin, koska minun mielenterveyteni vaatii oikeudenmukaisuutta edes jollain tasolla.

Ehkä en ole kyennyt antamaan tekoa anteeksi, mutta olen kyennyt hyväksymään tapahtuneen osaksi elämääni ja vapautumaan siitä. Sitähän anteeksiantaminen lopulta on, vapautumista ja irti päästämistä. Sen takia halusin kirjoittaa samaan tekstiin sekä anteeksiantamisesta omalle itselle, että tekijälle, koska vaikka antaisin itselleni anteeksi, mutta kantaisin kaunaa ja vihaa sisälläni satuttaisin vain itseäni. Ei se mitä minä tunnen mitenkään rankaise tekijää, eikä saa tekoa tekemättömäksi, mutta minä voin vapauttaa itseni pikkuhiljaa siitä taakasta, jota sen vuoksi olen joutunut mukanani kantamaan. Anteeksiantaminen on totuuden hyväksymistä, eikä tarkoita että teko olisi millään tavoin hyväksyttävissä tai perusteltavissa.

Anteeksiantaminen on vapauttanut minut, vain ja ainoastaan minut. Se on ollut yksi tärkeimmistä kulmakivistä paranemisprosessissani. Kun päästää irti vihasta ja kaunasta tuntuu kuin sieluun oli saanut siivottua tilaa jollekin paremmalle. Minun kohdallani anteeksiantaminen ei lopulta koskenutkaan vain minut raiskannutta miestä, vaan tajusin kantaneeni kaunaa koko miessukupuolta kohtaan. Kaikkia miehiä kohtaan tuntemani epäluulo ja kuvitelma että olisin heille vain seksilelu katosivat. En ollut edes tajunnut kuinka olin asettanut kaikki (minusta kiinnostuneet) miehet samalle viivalle, kuinka he kaikki edustivat minulle hyväksikäyttäjää. Aloin tuntea rakkautta ja tunsin myös rakkautta joka kohdistuu minuun. Tunsin olevani rakkauden arvoinen ja opin luottamaan miehiin aivan uudella tavalla. Opin nauttimaan omasta naiseudestani ja seksuaalisuudestani, kun en enää tuntenut häpeää tai vihaa seksiä, omia halujani tai kehoani kohtaan. Olen monta kertaa puhkennut itkuun, kun tunnen jonkun rakastavan minua tällaisena kuin olen. Niin kauan kuvittelin olevani arvoton ja ajattelin ettei minua voi rakastaa, kunnes opin antamaan anteeksi.

Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

17.9.2016 pohjalla jälleen


Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 

Ahdistaa

9.9.2016 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

Jälleen kerran. Tietyt asiat ovat viime aikoina pyörineet päässäni enemmän kuin laki sallii. Nää ajatukset taitavat olla mulle joku miinusmerkkinen pakkomielle tai minä ajatuksilleni.

Kissanikin huomasi pahan oloni ja tuli kiehnäämään viereen. Huokaan syvään. Painan pääni sängylle, sängylle jolla.. inhon ja kuvotuksen väristykset kulkevat pitkin kehoani. Video tapahtumista kiitää silmieni edessä. Elän tietyt hetket elämästäni sekunneissa. Likaisuuden tunne palaa voimakkaana, haluan pestä sen pois, muttei se lähde. Tunteen myötä sanat kaikuvat päässäni: ”Et sä kelpaa kenellekään”, ”Miks joku muka haluais tollasen saastaisen mytyn”, ”Ei kukaan halua vaivoikseen rikkinäistä, sairasta huoraa, jolle kuka vain saa tehdä mitä vain ikinä haluaa”, ”Aikusten oikeesti miks helvetissä joku mies ottas naisen joka ei siedä ajatustakaan seksistä saati pysty harrastamaan sitä saamatta paniikkia”, ”Miks kukaan ottas naista, joka on menneisyytensä vanki, naista joka ei pysty elämään, naista jonka voi menettää hetkenä minä hyvänsä (itsetuhoisuus, halu kuolla), naista joka on kasvattanut ympärilleen paksun muurin, vastaus ei kukaan”.  Itkisin, jos pystyisi, en vain pysty, olen liian turtunut. Tunnen oloni hylätyksi, onnettomaksi, likaiseksi, kurjaksi, yksinäiseksi.. Haistoin äsken vanhan, mutta sitäkin tutumman ja kamalamman hajun, joka herättää minussa vain kuvottavan olon ja laukaisee oksettavat muistot..

 

Toisina hetkinä toivon erityisen kovasti, että mulla olis joku jonka kanssa puhua, muttei ole niin ei ole. Eikä varsinkaan ole ketään joka todella tietäisi ja ymmärtäisi mitä tarkoitan ja mistä puhun, muttei mulla oikein oo ees ketään ystävää jonka kanssa voisin jutella.

 

Mulla on ollut älyttömän usein melkein päivittäin huono tai surkea ruokahalu. Tiedän kyl et pitäis syödä ja nälkäkin on, muttei mikään maistu, en vaan pysty syömään. Nytkin on kauhea nälkä, vatsaan sattuu ja sitä rataa, mut ei, mitään en kykene syömään. Mua lähes oksettaa kun ajattelen ruokaa ja syömistä. Silmieni edessä näen itseni jälleen puukottavan itseäni vatsaan. Uudelleen ja uudelleen. Kipu yltyy ja veri vuotaa, hengiltä itseäni en kuitenkaan saa syömättömyydellä ja tappamalla itseäni pääni sisällä.

 

 

Haluaisin parantua, mutten voi, katsotaan sitten 10 vuoden päästä. Terapiassa en ole puhunut näistä asioista oikeastaan lainkaan (siis hyvin vähä), mun on vaan liki mahdoton sanoa sanoja ääneen, kertoa karu totuus oloatani ja voinnistani.

 

 

Tulipas taas rikkonaista tekstiä, mutta mitä voi odottaa yöllä kirjoittelulta. (Saatanpäivänvalossa päivittää tätä tekstiä)

 

-Elina

Jälleen kerran vastaus erääseen saamaani kommenttiin

6.9.2016 Fiilikset matalalla, Jotain sälää


En tiedä onko tässä järjenhiventäkään tehdä tätä näin, itse näen tämän järkevimmäksi, mutta mielipiteitähän on monia. Elikkä jälleen olisi aiheena kommentti ja vastaukseni siihen.

 

Hydronium:

Mukava nähdä että olet jälleen jakanut ajatuksiasi!

Luettueani tekstisi pariin kertaan läpi, täytyy todeta, että vaikuttaisi siltä, että mielikuvani siitä, että ongelmakohta ei olekaan ihan siinä, missä ajattelet, vain vahvistuu.
Tekstisi on ensinnäkin mielestäni kokonaisuudessaan osoitus siitä, miten paljon toisen ihmisen kaipuu sinua mietityttää. Asialla on merkitystä sinulle, eikä suinkaan mitenkään vähän. Oikeastaan näen punaisen langan kaipuuna turvallisiin ihmissuhteisiin; sellaisiin, jotka osoittaisivat aiemmat kokemuksesi ohi päästyiksi.

Aloitit heti kertomalla, kuinka kaipaat, että sinulla olisi mahdollisuus (turvallisesti) käpertyä jonkun kainaloon, mutta seuraavassa toteat ettet pystyisi rakastamaan. Nämä kaksi toisiaan seuraavaa ajatustahan ovat täydessä sodassa toisiaan vastaan! Mitä muuta kuin kaipuuta rakkauteen ja kykenevyyttä osoittamaan sen kaipaamalla (ja samalla tarjoamalla) läheisyyttä, on löydettävissä, jos nämä ajatukset puristaa kuiviksi siitä, mitä ne ovat täynnä?

Ja sen kimppuun, mitä sanot, kun toteat, että fyysinen kipu on helpompaa kestää ja kun sanot, että kaipaat sitä, että joku satuttaa.

Mielestäni on ymmärrettävää, että ajattelet fyysisen kivun olevan siedettävämpää kuin pelon siitä, että antaisit toiselle jotakin itsestäsi, uskaltaisit olla oma itsesi. Fyysinen kipu, tai ajatus sen siedettävyydestä, kun ylläpitää käsitystäsi siitä, mitä pelkäät toisen aiheuttavan. Samaan aikaan kiellät, että pystyisit rakastamaan. Ja tämä kieltäminen ylläpitää ajatusta ”kunpa joku satuttaisi”, koska on helpompaa kieltää tarve rakkaudelle ja ohjata se toiveelle satuttamisesta.

”Kunpa tämä ihminen satuttaisi, niin etten joutuisi kohtaamaan sitä, että pystyisin ja haluaisin rakastaa”. Satuttaminen kun muutenkin vahvistaisi tätä kierrettä: se todistaisi, että et pysty rakastamaan, eikä kukaan rakasta, vaan ainostaan loukkaa.

Teksistäsi luulen löytäväni muutenkin näitä esittämiäni tulkintoja tukevia pointteja: tunnet surua, kun ajattelet ettet pysty rakastamaan. Miksi tuntisit surua, jos et kaipaisi sitä, että uskaltaisit rakastaa? On selvää, että pystyt siihen -tunnet rakkauden pelisääntöjä, tunteen tasolla, joten osaat myös rakastaa. (Esim. Kohta kainaloon käpertymisestä -> sanavalinnat kertovat niiden sisältämistä tunteista)

Minä uskon, että kun aikasi sulattelet asioita, joita mielessäsi pyörii ja liikkuu, löydät tiesi, jonka varrella on kaiken muun lisäksi liikennemerkkejä, jotka viestivät saapumisesta rakkauden alueelle

 

 

Ja vihdoin vastaukseni:

En oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Viestisi veti sen verran hiljaiseksi, no okei on muutenkin ollut vaisu päivä (aloin kirjoittamaan vastausta samana iltana kommentin saatuani).. kyyneleet tulivat silmiin, kun huomasin sinun (minulle jonkun täysin tuntemattoman) paneutuneen elämääni ja ajatelleen minua. Hämmentävää, vaikea ymmärtää miksi (kaiketi suomalainen vaatimattomuuteni tms. iskee päälle).

En mitenkään väitä sinun olevan väärässä, saatat olla oikeilla jäljillä. Mutta omaan mielikuvaani ja ajatuksiini liittyy muutama asia, joita en vain näytä osaavan kertoa ymmärrettävästi, asiat liittyvät aika pitkälle rakastamiseen ja satuttamiseen. En tiedä miten osaisin enää paremmin kertoa ajatuksiani, yritän kyllä kovasti ja tiedän sen olevan vaikeaa, mutta tärkeää olisi onnistua tässä. Kunpa voisin tyyliin ”linkata” todelliset ajatukseni ja tuntemukseni teille, mutta se vasta mahdotonta onkin. Ehkäpä yritän vielä, vaikka yritykseni vaikuttaa jo valmiiksi turhalta.
En tiedä ja ymmärrä miksi ja mikä tekee minusta niin vetovoimaisen, mutta mulla on ollut ns. vientiä viimeisen reilun vuoden aikana, tosin vain kaksi potentiaalista ”ehdokasta”, joiden tunteisiin ehkä voisinkin vastata. Käytännössä joka kerta kun juttelen varsinkin heistä kahdesta toisen kanssa rakkaudesta, rakastamisesta, hänen tunteistaan mua kohtaan yms. mua alkaa heikottamaan, tunnen kuristavan tunteen kaulallani. Pahaa oloani, suruani kasvattaa tietoisuuteni ajatuksistani. Pelkoa herättelee totuus, ettei minulla ole kunnosllista syytä ja selitystä ajatuksilleni ja tuntemuksilleni.



(Jos joku osaa tulkita mua paremmin tuntemuksiani, ajatuksiani, tekemisiäni, elämääni yms. voi ihan vapaasti kertoa miksi tunnen, ajattelen, toimin kuten toimin.) Tietyllä tavalla edellä mainitun voisi liittää rakastamiseen, mutta yhtälöä sotkee pahasti sisälläni vallitseva ääretön tyhjyyden tunne. Miksi käytännössä en tunne mitään (positiivista) muita ihmisiä kohtaan? Kertokaa toki ajatuksianne, saisin uusia näkökulmia.

Niin vielä siitä miksi koen fyysisen kivun helpommaksi sietää: koska fyysinen kipu on helpompi hallita, fyysiseen kipuun voi saada helpotusta. Psyykkinen kipu on kaikkea muuta, sitä ei voi hallita, eikä parantaa, ei ainakaan samassa suhteessa fyysisen kivun kanssa. Kaiketi olen myös liian turtunut väkivaltaan. Ei, en väitä joutuneeni kokemaan väkivaltaa yms. tyylillä koko elämääni jokaisena päivänä. En yritäkään väittää olevani surkeimmassa jamassa tässä maailmassa. En väitä menneisyyteni olevan kauhein mahdollinen. Toki tiedän, että tälläkin hetkellä monet kuolevat nälkään, joutuvat väkivallan uhreiksi jne. Mutta kuitenkin suuri osa ihmisistä elää hyvää elämää, elämää ilman minun menneisyyteni kaltaista eilistä, kuitenkin suurella osalla ihmisistä asiat ovat mallillaan. Aina ja kaikkialta löytyy meitä, jotka eivät (meinaa) kestä(ä) maailmaa, kaikille meistä ei vain ole voitu jakaa voitto kortteja, jonkun on aina pakko hävitä.

Entä mistä helvetistä nää mun itsetuhoiset ajatukset johtuvat? Ne ovat mulle perjaatteessa jo pakkomielle, en tarvitse kuin minimaalisen ärsykkeen ja ko. ajatukset hyökkäävät kimppuuni. Olen niin kertakaikkisen väsynyt niihin.

 

En muista pitikö mun kirjoittaa tähän enää mitään puoliksikaan järkevää, siksi tämä näyttää loppuvan kesken. Kaiketi sain kirjoitettua edes jotakin.

 

-Elina

Surkea olo, itsetuhoiset ajatukset vakio seuranani

15.8.2016 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen, Raiskaus ja väkivalta muistot, Sekavaa

Sisältää päämäärätöntä sanojen yhdistelyä. Ei mitään uutta auringon alla)

 

Huono olo. Heikottaa. Ruoka ei maistu. Mikään ei tunnu miltää. Mikään ei kiinnosta. Mitään en jaksa tehdä. Itkettää. Olo on surkea. Olisipa joku jonka viereen voisin käpertyä turvaan, muttei ole eikä suurella todennäköisyydellä tulekkaan. En pysty päästämään ketään tarpeeksi lähelle. En pysty luottamaan. En pysty rakastamaan. Mun on jostain syystä paljon helpompi kestää fyysistä kipua kuin tulla rakastetuksi. Kun joku (ei perheenjäsen, hieman eri juttu) (varsinkin miespuolinen!) sanoo rakastavansa minua, välittävänsä minusta yms. ajatukseni valtaa suru, koska en pysty “samaan”, en pysty rakastamaan, en ketään. Sen sijaan, että joku rakastaisi minua, toivoisin hänen satuttavan minua. Kai fyysinen kipu on vain niin paljon helpompi kestää, ymmärtää kuin rakastaminen. Osittain saattaa liittyä myös siihen, että vihaan itseäni, lähes kaikkea itsessäni. Esim. en ole ollenkaan sujut ulkonäköni kanssa, minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa, en jaksa olla tällainen. Ehkä (tiedostamattani) en voi ymmärtää, hyväksyä, että joku voi hyväksyä minut juuri tällaisena kuin olen. Että joku voi todella nähdä minussa jotain kaunista, jota en itse näe. (Tätä on niin vaikea selittää, saada joku ymmärtämään mitä tarkoitan, yritän silti parhaani, vaikka tuskin onnistun.) Oloni on niin tyhjä. Itse asiassa tällaisiin tilanteisiin liittyy lähinnä vain kaksi läheistä ystävääni. (Minun on niin vaikea puhua heille tästä, toivottavasti edes toinen näkisi tämän tekstin, anteeksi etten pysty puhumaan tästäkään.) En itsekään osaa käsitellä tätä asiaa, ymmärtää tätä, saati saada ymmärrystä muilta. Tunnen oloni niin surkeaksi, epäonnistuneeksi, vialliseksi, rikkinäiseksi, epänormaaliksi.  Toivon että tämä loppuisi, muttei tämä taida loppua koskaan, jään tällaiseksi niin pitkäksi aikaa kuin elän. Se taas tarkoittaa sitä että tulen elämään yksin. En tule koskaan löytämään ketään kenen antaisin rakastaa, ketä pystyisin rakastamaan, kenelle pystyisin puhumaan, keneen pystyisin luottamaan.. Ei, ei sellaista ihmistä ole olemassakaan.

 

Tiedän etten saisi, mutta silti syytän kaikesta itseäni. Miksi sitä, miksi tätä. Kuinka yksi henkilö voi teoillaan pilata koko loppu elämän(i). En taida päästä koskaan elämässäni eteenpäin. Tiedän kuinka helppoa on sanoa: “Älä jää paikoillesi”, “Jatka elämääsi”, “Anna anteeksi” yms. yms. Mutta on aivan eri asia kun on kokenut asioita joita minä (ja aivan liian monet muut) olen kokenut. Tiedän, monet myös pystyvät jatkamaan elämäänsä, mutta toiset eivät, minä kuulun viimeksi mainittuihin.

 

Oloni on kamala, eikä tippaa auta, etten tiedä mistä tämä johtuu, miksi tämä tapahtuu minulle. Itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet mielessäni valtaosan viime päivistä. Kukaan jonka kanssa olen ollut tekemisissä ei ole nähnyt “esitykseni” taakse. Mua suututtaa, kun en vain voi näyttää totuutta, näyttää kuinka hajalla olen, kuinka uupunut ja heikko olen. En pysty vaikka tavallaan haluaisinkin. Pystyn katselemaan vierestä näkemään itseni kuihtuvan hiipuvan olemattomiin.

 

Pääsisinpä vain pois täältä, voisinpa vain nukkua pois. Kuinka kuluttavaa onkaa ajatella suurimman osan ajasta a) tapoja joilla voin itseäni satuttaa, b) suunnitella miten saan hengen itseltäni. En tiedä kuinka lukemattoman monta suunnitelmaa olenkaan käynyt ajatuksissani läpi jotta saisin tämän tuskan loppumaan.

 

Näkymättömät kädet kietovat sormensa kaulani ympäri ja puristavat. Oloni muuttuu veltoksi voimien huvetessa ruumiistani. Näköni hämärtyy. Äänet häipyvät taka-alalle merkityksettöminä. Musta tyhjyys ympäröi minut kauttaaltaan. Musta hiljainen tyhjyys, jossa ei tarvitse tuntea yhtään mitään, voi vain olla, nukkua ikuista unta, tietäen sen kestävän loputtomiin..

 

-Elina
Ps. Myöhemmin ehkä (paino sanalla ehkä) jaksa kertoa muutaman sanan kesälomastani ja vastata kommenttiin jonka sain muistaakseni edelliseen postaukseen. Toivon jaksavani ja löytäväni aikaa, sillä todellakin haluan yrittää avata ajatusmaailmaani ja koittaa kertoa tarkemmin mitä tietyillä asioilla tarkoitan.

Vastaus ”Ji’n” kommenttiin (sisältää monia tärkeitä asioita)

8.7.2016 Jotain sälää, Raiskaus ja väkivalta muistot

Vihdoinkin sain aikaiseksi ja kirjoitin kauan odotetun vastauksen ”Ji’n” kommenttiin. Myönnän toki vastaukseni keräsi yllättävän paljon pituutta, mutta sanaakaan en jättäisi pois, kaikki kirjoittamani asiat ovat tärkeitä. Tässä vielä ensin meidän keskustelumme:

 

Ji:

Mä löysin blogisi muutama päivä sitten ja olen melkein kaikki postauksesi lukenut läpi. Sä osaat aivan uskomattoman hyvin kuvata ahdistusta ja tunteitasi. Mä olen itse huomannut myös että kirjoittaminen on parasta terapiaa, jatka sitä ihmeessä, kaikissa muodoissa! Se vie aina vähän eteenpäin kun saa päätään levitettyä paperille. Sulla on myös tosi kauniin runollista kieltä, tosi hyvin ilmaistua. Mä toivon sulle erittäin paljon voimia ja jaksamista, ja paljon lisää edes niitä pienimpiä irtioton ja ilon hetkiä. Muista että kaiken raskaan kokemasi takana on edelleen puhdas, kaunis sielu

 

Minä:

Oi kiitos kehuista! <3
Paljon useammin tulee vastaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä, jotka haluavat vain tehdä toisen elämästä kurjempaa. Sun kaltaisias mukavia ihmisiä on niin paljon vähemmän, mutta ette siltikään ole kuolleet sukupuuttoon, kiitos siitä.

Saanko kysyä mitä tarkoitat kun sanot ”Sulla on myös tosi kauniin runollista kieltä, tosi hyvin ilmaistua.” Varsinkin tuolla ”tosi kauniin runollista kieltä”. Ihan mielenkiinnosta kysyn, kun en tainnut saada ajatuksestasi kiinni.

 

Ji:

”Heikottaa. Kylmä. Jäätävän kylmä. Ei oo voimaa. Ei yhtään. Pyörryttää. Olisi kivaa menettää taju, lyyhistyä vain kylmälle asfaltille. Sattuu. Jäätikarit iskeytyvät mun kehooni. Kylmää. Mustaa. Vettä. Paljon jäätävän kylmää mustaa vettä. Silta. Sekavia ajatuksia. Kuolema. Raiskaus. Rakkaus. Itku. Kuuma. Suola. Kyynel. Kuumat suolaiset kyyneleet. En pysty itkemää. En vain pysty. Haluaisin kyllä sitäkin. Yksinäisyys. Tyttö kyynelsilmäinen. Kadotettu tyttö. Tyhjyys. Musta ääretön tyhjyys.”

Esimerkiksi tää lainaus. Mun mielestä niin kauniin runollisesti kuvattu aivan kamalia tunteita. Sä oot todella luova ihminen, pystyt saamaan lukijan ymmärtämään sen kauheuden. Ja tosi inhottavaa jos kaikesta huolimatta sulle ollaan julmia. Toivottavasti tää kesä tuo sulle jonkun verran toivoa, lämpöä, valoa, kukkien tuoksua.. Sulla on pitkä prosessi edessä mutta jatka kirjoittamista. Sen sä osaat!! <3

 

Ja vihdoin vastaukseni:

Kuinka paljon voin enää odottaa ihmisiltä, kun Suomen ”niin loistava ja oikeudenmukainen” oikeuslaitos nöyryytti mua ja syytti mun olevan se tarinan pahis, joka jostain syystä on keksinyt tällaisen tarinan sen sijaan että oikea rikollinen olisi tuomittu kärsimään teostaan. Eipä tarvitse kahta kertaa miettiä miks mulla ei oo käytännössä minkäänlaista luottamusta tämän maan oikeuslaitokseen.

 

Jotkut ihmiset ovat samaa mieltä oikeuden kanssa, että olen vain valehtelija ja kerjään huomiota. Sallinette mun kysyä: Miksi helvetissä haluaisin omasta halustani kärsiä vuosikausia, jopa loppuelämäni masennuksesta, ahdistuksesta, peloista, todellisista vakavista (muka keksityistä) traumoista? Miten ihmeessä ihminen olisi pystynyt keksimään tällaisen tarinan?  Kun monet ihmettelevät miksi ihmeessä en puhunut kenellekään. Olisiko mun pitänyt kertoa jokaiselle vastaantulijalle kuinka paljon mua on satutettu? Kuinka julmasti 2010-luvun Suomessa, multa riistettiin mun ihmisarvoni, mun ihmisoikeudet. Kuinka yksi henkilö pilasi loppuelämäni. Jokaikisenä päivänä joudun taistelemaan selvitäkseni. Kuinka sen paskan takia menetin kaiken luottamuksen ihmisiin, varsinkin miehiin. Mites helvetissä te ajattelette mun pystyvän enää koskaan rakastamaan, luottamaan, seurustelemaan??? Haluaisin vain noin niiko mielenkiinnosta tietää, koska noi kolme ovat mulle käytännössä mahdottomia. Oi te suuret viisaat, jotka tiedätte kaikesta kaiken, kertokaa ny ihmeessä mulle vastauksia esimerkiksi noihin yllämainittuihin kysymyksiin. Sallitte mun nauraa, jos joku kehtaa väittää esim. ettei oo yhtään paha olla oikeudessa. Jaa ei vai? Muuten vaan yli 15 ihmistä kuuntelee sun jokaisen sanasi, kun joudut kertomaan ihan kaiken. Jouduin sanomaan ääneen asioita, joita en olisi halunnut edes ajatella tai kirjoittaa (edelleenkin kirjoittaminen on mulle paljon helpompaa).

 

Jatkaakseni vielä hieman traumojeni vakavuudesta: asioista on kulunut 2,5 vuotta (asioilla tarkoitan viimeistä raiskausta, oikeudenkäynnistä on kulunut vain 1,5 vuotta). Vieläkään en pysty puhumaan asioista, vaikka haluaisin kovasti pystyä käsittelemään ne ja pääsemään elämässäni eteenpäin, onnistuisikin niin helposti.

 

Muistot palaavat mieleeni todella elävästi, ne piinaavat elämääni lähes joka päivä. Jos joku luulee minun ajattelevan ko. asioita huvin vuoksi, omasta vapaasta tahdostani, olet täysin hakoteillä. Muistot tulvivat mieleeni pienen pienistäkin asioista, asioista joita kukaan muu ei pystyisi koskaan yhdistämään traumoihini (monet tietyt sanat, hajut, äänenpainot, ilmeet ja eleet, paikat, kaikki mahdollinen). Pienikin tietynlainen ele, ilme, sana, teko yms. saa minut alistumaan toisen tahtoon. Vaikka päivän selvästi tiedän, ettei minun pitäisi toimia niin, mutta alistuminen kumpuaa tahtomattani syvätä sisältäni. En osaa estää tunnetta tai pääse siitä eroon ennen kuin tilanne on ohi. Tunnen olevani paljon alempiarvoinen kuin kaikki muut. Tunnen olevani syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen, vaikka tiedänkin, ettei syy ole minussa, muttei sekään ole niin yksioikoista. Tunnen olevani täällä vain muita varten, elämäni tarkoitus on tulla satutetuksi. Olen täällä vain että toiset saavat tyydyttää halunsa, saavat tuntea itsensä suuriksi, vahvoiksi, mahtaviksi, tahtonsa läpi saaviksi. Minulla ei ole minkäänlaisia oikeuksia vain velvollisuuksia. Velvollisuuksia pitää suuni kiinni, olla valittamatta, olla kiitollinen kaikesta saamastani ”hyvästä”. Oksettaa. Inhottaa. Olen saastainen. Olen täällä vain muiden haluja varten. Olen täällä vain että toiset saavat kohdella minua kuten haluavat, ilman minkäänlaista rangastusta. Minä olen se joka tarvitsee rankaisua, minä olen se paha, joka valittaa saadessaan ”parasta”.

 

Kurkkuani kuristaa, tunnen jälleen näkymättömät kädet kaulallani. Ne kädet tiukentavat vain otettaan, ne eivät aio antaa minun hengittää enää koskaan, ne kädet aikovat tappaa minut. Häilyn tajuntani rajamailla. En saa hengitettyä, joka paikkaan sattuu, pahiten esim. käsiin ja varsinkin sormiini. Ruumiini muuttuu veltoksi. Yritän vaivalloisesti hengittää vielä kerran, mutta en onnistu.  Katselen elotonta ruumistani joka makaa sängylläni. Katselen tappajani silmin, silmin jotka ilkkuvat, riemuitsevat voitosta.

 

En haluaisi luovuttaa, mutta toisina hetkinä en vain näe muuta vaihtoehtoa, minulla on liian paha olla. En halua nähdä edes parasta ystävääni, jonka olen tuntenut niin kauan kuin saatan muistaa (=kaksi vuotta vähemmän kuin koko ikäni). Haluan pois hänenkin luotaan, hänkään ei merkitse minulle oikeastaan mitään. En tunne kivun lisäksi mitään muuta. En kykene enää rakastamaan, se on mahdotonta, en vain osaa. Vaikka minulla onkin useita “ottajia”, joudun vastaamaan kaikille “ei”. En tunne heitä kohtaan (oikeastaan) mitään, vaikka olisivatkin läheisiä ystäviäni. En kykene tuntemaan, sydämeni on jääkylmä, en tunne rakkautta. En saata ymmärtää, miksi toivon jopa parhaan ystäväni satuttavan minua. Kestän paremmin (fyysisen) kivun kuin tuskan jonka aiheuttaa fakta, etten pysty rakastamaan ketään.

 

Tosiasia on myös se etten ole ihastunut saati rakastunut keneenkään 2,5 vuoden aikana. Jopa viisi miespuoleista henkilöä on sanonut enemmän tai vähemmän suoraan haluavansa minun kanssani suhteeseen. Vain yhtä tai kahta kohtaa minulla voisi olla tunteita, jos olisi. Avohaavani ovat liian suuret umpeutuakseen koskaan. En pysty koskaan rakastumaan, rakastamaan, luottamaan toiseen, päästämään ketään lähelleni, saamaan tervettä parisuhdetta, harrastamaan seksiä, saamaan lapsia, toteuttamaan unelmiani oman perheen osalta, jään sinkuksi loppuiäkseni. Kaikki tämä vain sen yhden sian takia. Tavallaan se on jo voittanut, en haluaisi luovuttaa, mutta jos en heräisikään enää aamulla, jos vain nukkuisin pois. Entä jos tuskainen oloni kasvaa niin sietämättömäksi, että otan sen viimeisen askeleen ja jätän kaiken taakseni.

 

Ps. Viimeksi tänään (to 7.7.2016) päikkäreitä nukkuessani näin painajaisia koko ajan. Muistan hämärästi saaneeni viestin, en saanut itseäni hereille. Kuulin puhelimen äänen unen läpi, mutta olin liian syvällä unessa, päästäkseni nousemaan sieltä pois. Kuulin valittavani ääneen pelosta, kivusta, inhosta, kauhusta, ahdistuksesta. Kuulin vielä jonkun puhuvan minulle unen läpi. Se joku näki minun näkevän painajaista. Ääni yritti rauhoitella, hieman herätelläkin. Painajaisen punoma verkko oli aivan liian vahva, en herännyt.  Ajattelin äänen kuuluvan äidilleni tai parhaalle ystävälleni (kaksi parasta ja ainutta vaihtoehtoa jotka olisivat voineet oikeasti olla vierelläni sillä hetkellä). Jonkun ajan kuluttua heräsin puhelimeni soimiseen, paras ystäväni soitti ja kysyi lenkille, Tajusin vasta silloin ettei vierelläni ollutkaan ketään, olin yksin kotona. Olen aivan varma, että kuulin jonkun puhuvan vierelläni.   Muistan unesta olemattoman vähän hyvin, jonkin verran tuntemuksia kuten ”jotain sellaista tapahtui” ja ”tunsin pelkoa”. Muistan selkeimmin seuraavat asiat; 1) Makasin luultavasti sängyllä, vieressäni aivan minussa kiinni makasi miespuoleinen henkilö. Meistä kummallakaan ei ollut pahemmin vaatteita päällä. Muistan vahvan inhon tunteen miehen koskettaessa minua. 2) Joku painoi väkisin raakaa voimaa käyttäen pääni veden alle, Se joku kidutti minua yrittäen hukuttaa minut. Olin pakokauhun partaalla. 3) Joku lukitsi minut pienehköön kellarihuoneeseen. 4) Jouduin pakenemaan ja piileskelemään usein yhtä miestä, mutta välillä minua jahtasi useita miehiä.

 

Häpeän itseäni ja menneisyyttäni. Menneisyydessä minulta riistettiin mahdollisuuteni hyvään tulevaisuuteen.

 

 

Siinä taisikin olla suunnilleen kaikki mitä halusinkin sanoa.

-Elina

Hieman kuulumisia

22.6.2016 Jotain sälää, Raiskaus ja väkivalta muistot

Moi,

On aivan pakko tulla purkamaan ahdistusta. Sillä kun tänään (ti 21.6.) pyöräilin kotiin päin, näin erään tyypin, jonka haluaisin ainoastaan nähdä kaltereiden takana tai kuolleena. Tai siis en nyt sata varma ole, jostain kumman syystä en katsonut tarkasti (se siis myös näki mut). Kenellekään tuskin jäi epäselväksi kenet näin. Näin erään jota kukaan mun tilanteessa oleva ei haluaisi nähdä vilaukseltakaan.  Sillä nimenomaisella hetkellä, mulla (luojan kiitos) oli kiire enkä ehtinyt asiaa sen enempää ajatella. Nyt kun pääsin petiin en muuta ajattelekaan.. Ahdistus vaan kasvaa, kaikki palautuvat mieleen entistä selvemmin. Osittain olen ehtinyt unohtaa ne kasvot, mutta nyt sekin on mennyttä.

Ihan kauheesti en oo ajatellu mitä tapahtuu jos nään sen (kauhee ahdistus iski kun näin sen pikkuveljen yks kerta bussis.. Nyt alko pelottaan, milloin mahdan nähä sen seuraavan kerran. Tekis mieli lukittautuu neljän seinän sisälle loppu elämäks. En tiedä mitä teen. En tiedä sanoisinko edes kenellekään mitään, eihän ketään edes kiinnosta. Olen niiin hukassa. Ainakaan nyt yöllä mulla ei oo enää ketään kelle puhua.. Nää seinät kaatuvat päälle.

Muistan taas kaiken. Ei en todellakaan tahdo! Voisipa mulle tulla muistinmenetys näiden asioiden kohdalta. En halua muistaa. Jokaikinen pienenpienikin asia nostaa tuskalliset muistot pintaan.

Itkettää. Pelottaa. Ahdistaa. Sattuu. Tunnen oloni jälleen niiin likaiseksi. Tunnen jälleen inhottavan kosketuksen paljaalla ihollani. En pysty liikahtamaankaan, en uskalla. Tärisen pelosta. Minua oksettaa, kuvottaa. En halua tuntea, en muistaa, en kuulla, enkä nähdä. Auttakaa joku tai eihän kukaan pysty mua auttamaan.. Kyyneleet valuvat valtoimenaan. Ei saa satuttaa. Sattuu. Tuntuu pahalta. Kuvottaa jokaikinen asia ja teko, jotka liittyvät ko. muistoihin. Paniikki iskee. On lähes mahdoton pystyä kirjoittamaan. Oksennan kohta. Heikottaa.  Tunnen oloni niin pieneksi ja mitättömäksi, arvottomaksi. Koen olevani olemassa vain, että joku voi alistaa, hyväksikäyttää, vahingoittaa ja satuttaa mua, pilata mun elämäni, saada mut tuntemaan oloni tällaiseksi.

 

 

-Elina

Ps. Muuten mennytkin siedettävästi