Selaat arkistoa kohteelle halu.

Ihastus ja rakkaus

30.5.2017 Yleinen

Seurustelusuhteet ovat yksi ongelmallisimpia ihmissuhteita kaikille, mutta seksuaalisen hyväksikäytön uhreille vieläkin vaikeampia, koska niissä joutuu tekemisiin omien haavojensa kanssa heti alusta alkaen. Itse koin häpeää jo ihastuessani johonkin poikaan. Vaikka tunteet eivät olisi olleet seksuaalisia, vaan enemmänkin nuoren tytön fantasioita kaiken voittavasta rakkaudesta, olivat nekin mielestäni jotenkin noloja. Minusta tuntui kuin olisin ansainnut tulla raiskatuksi. Kuin ajatukseni olisivat tehneet minusta huoran ja minulle olisi jo kostettu menneisyydessä. Luulen että koin jonkinlaista ihastumista raiskaajaani kohtaan lapsena ja tuota ihastumista käytettiin minua vastaan todella julmalla tavalla.

Ihastuminen on kuitenkin vain ensi askel seurustelusuhteessa, ja usein orastavat suhteeni katkesivat jo siinä vaiheessa. En uskaltanut tunnustaa tunteitani edes itselleni, saati sitten muille. EN voinut näyttää tunteitani tai toimia niiden mukaan, joten lukuisat kerrat sain sivusta seurata kuinka ihastukseni kohde lipui ulottumattomiini ja päätyi jonkun toisen syliin. Joskus tunteeni saivat toki vastakaikua, mutta hyväksikäyttö oli jättänyt minun ympärilleni kuin näkymättömän kuoren, jonka läpi emme voineet toisiamme koskettaa. Eräs nuori mies kulki rinnallani monta kuukautta, mutta en koskaan antanut hänelle mahdollisuutta suudella minua tai kertoa tunteistaan. Me jopa nukuimme monta yötä vierekkäin, mutta vailla mitään seksuaalisia eleitä. Myöhemmin olen keskustellut asiasta hänen kanssaan ja hän kertoi arvanneensa että minä olen joutunut kokemaan jotain sellaista. Hän myös kertoi olleensa todella rakastunut minuun, minkä olin oikeastaan tiennytkin.
Paitsi että voisin tunnustaa omat tunteeni, minun on vaikeaa myös hyväksyä minua kohtaan osoitettuja tunteita. Itseasiassa seksuaaliset halut ja himot ovat helpompia hyväksyä kuin ihastus ja rakkaus. Kyynisesti voisi ajatella että seksuaalisia himoja olen aina pitänyt itsestään selvänä ja kykyä olla niiden yläpuolella merkkinä itsehillinnästä ja vahvasta tahdosta. Mutta rakkaus on paljon vaikeampi asia. Rakkautta pidin aina vain hupsutteluna. Sellaisena hienona keinona sanoa että haluaa harrastaa seksiä toisen kanssa. Kauniina sanana himolle. Nauroin kun minulle tunnustettiin rakkautta! Nyt toivon että voisin palata muutamaan sellaiseen hetkeen ja pyytää anteeksi. Minua kohtaan on tunnettu rakkautta, mutta minä en uskonut sitä. Luulin että minut halutaan vain huijata sänkyyn, vaikka toinen ihminen on varmasti ollut tunteineen aivan yhtä särkyvä ja herkkä kuin minäkin. Hänellä vain on ollut rohkeutta tunnustaa rakkautta.
Seurustelusuhteeni ovat olleen kuitenkin pitkiä ja syvällisiä. Voin sanoa edelleen tuntevani rakkautta jokaista miestä kohtaan jonka kanssa olen todella seurustellut, vaikka se rakkaus ei enää olisikaan romanttista rakkautta.  Pitkissäkin suhteissa olen kuitenkin taisellut pelkojeni ja rakkautta kohtaan tuntemaani ennakkoluuloa vastaan. Koen häpeää omista haluistani, vaikka en enää niin paljon kuin aiemmin. Välillä saatan kokea puolisoni hellyyden osoitukset todella ahdistaviksi ja läpsiä häntä sormille kuin osoittaakseni ettei hänellä ole oikeutta minun kehooni. Sitten taas toisena hetkenä olen kuin villikissa ja hyökkään mieheni kimppuun ja harrastamme aivan mahtavaa seksiä. Ja tämä kuvio on toistunut jokaisessa suhteessani. Tosin nyt se on helpompi käsitellä kun puolisoni tietää taakastani. Ensimmäiset suhteeni olivat vaikeita ja jopa keksin miehelleni tarinan bileraiskauksesta, koska todellisuus oli liian raju kerrottavaksi hänelle. Tai edes minun itseni tunnustaa itselleni.
Aiemmin minulle tuli omituisia mielikuvia joissa raiskaajani hahmo yhdistyi silloiseen puolisooni ja koin hänen läheisyytensä pelottavaksi ja ahdistavaksi. Nämä mielikuvat saattoivat iskeä päälle jopa kesken seksin ja kerran muistan nähneeni mieheni kasvojen tilalla raiskaajani kasvot. Säikähdin ja sain paniikkikohtauksen kesken seksin. En ollut tuolloin vielä käsitellyt asiaa ja järkytyin todella pahasti. Se taisi olla ensimmäinen flashback eli takauma raiskauksesta ja se tapahtui ensimmäisen mieheni kanssa. En koskaan kertonut hänelle mitä silloin tapahtui.
Nykyinen puolisoni on ollut mukanani terapiassa ja olemme sielläkin keskustelleen asiasta. Emme kyllä keskustele siitä normaalisti kotona koskaan, mutta mielestäni on pääasia että hän tietää mitä on tapahtunut ja miksi käyttäydyn välillä niin oudosti. Myös minulla on turvallisempi olo kun hän tietää koska silloin minunkin on pakko tunnustaa että sängyssäni oleva mies on puolisoni, rakkaani, joka suojelee minua, eikä mikään peto. Minun on helpompi pitää ne asiat erillään ja järjestyksessä mielessäni, kun voin kuitenkin sanoa hänelle rehellisesti oudoista oloistani tai tunteistani. Kuitenkin välillä edelleen koen hänen käyttävän minua hyväkseen ja saatan suostua seksiin vain hänen mielikseen. Tajuan kuitenkin tekeväni sen itse ja tiedän että voin milloin tahansa sanoa ”EI” ilman että hän suuttuu tai pahoittaa mieltään. Tiedän että olen turvassa ja tiedän että hän haluaa aina minun nauttivan seksistä. Tiedän hänen rakastavan minua minun itseni vuoksi, ei seksin. Rakkaus ei ole minulle enää kaunis tapa ilmaista himojaan, vaan päinvastoin. Seksi on parhaimmillaan kaunis tapa ilmaista rakkautta toista kohtaan.

Keskeneräisyys on pelkoa

2.5.2017 Yleinen

Kela korvaa lähetteellä aloitettua psykoterapiaa kolmen vuoden ajan siten, että jokaisesta käyntikerrasta jäljelle jää vain muutamien eurojen hintainen omavastuu. Kun ensimmäinen terapiavuosi oli kulunut siihen, että aloin luottaa terapeuttiini, ja toinen siihen, että uskalsin alkaa horjuttamaan suojamuurejani yhdessä hänen kanssaan, päästiin vasta kolmantena vuotena asioiden ytimeen. Työskentely oli intensiivistä ja raskasta, mutta toisinaan vaikeat solmut vaativat auetakseen enemmän kuin valtio on valmis tukemaan. Kolmen tiiviin terapiavuoden jälkeen olin edelleen keskeneräinen.

Kun viimeinen Kelan tuellinen puolivuotinen alkoi lähestyä, keskustelimme terapeuttini aloitteesta ensimmäistä kertaa vakavasti siitä, mitä tapahtuisi kun jokainen 45-minuuttinen tulisi maksamaan minulle 65 euroa. Ennen sitä en ollut pitänyt terapian jatkamista tuen loppumisen jälkeen edes vaihtoehtona. Valtio oli asettanut rajan, johon mennessä minun pitäisi olla valmis, enkä missään vaiheessa ollut kyseenalaistanut sitä. Aika kuitenkin kului nopeasti välittämättä siitä, että Anoreksian sotkujen siivoaminen käy hitaasti.

Kun minulla oli puoli vuotta jäljellä, aloin muodostaa terapiasta Anoreksian mittapuun mukaista tavoitetta, joka oli verrattavissa anorektiseen urheilusuoritukseen. Tekisin jokaisella kerralla aivotyötä ainakin kolminkertaisen määrän, ja lopettaisin vasta kun olisin valmis aikarajaan mennessä.
Oletettavasti ihmismielen kuntouttaminen ei kuitenkaan käy kuntosalien kesäkuntokampanjoiden tavoin, ja huomasin sen pian itsekin. Myös ääripäisyyteni ymmärsi suunnitelmani mahdottomaksi, ja keikautti täten mieleni kuntoutustavoitteet jo muutamassa viikossa toiseen ääripäähän. Sen seurauksena makasin kotona peittojen alla ja koko olemustani varjosti tuo kaikuvana kummitteleva sana: keskeneräinen. Minä olin keskeneräinen. Kolme pitkää vuotta oli kulunut, ja silti, kaiken jälkeen, olin edelleen keskeneräinen.

En uskaltanut kertoa kenellekään siitä, että joutuisin jatkamaan terapiassa. Vaikenin asiasta täysin terapiahuoneen ulkopuolella, ja aloin suorittamaan laskutoimituksia siitä, miten saisin maksettua käyntini. 130€ kuukaudessa vielä vuokran ja muiden kustannusten lisäksi tuntui mahdottomalta. Samalla mietin, miten onnistuisin käymään terapiassa kenenkään huomaamatta. Ajatusmyrskyn luoma pelko ja epätietoisuus olivat raskaita yksin kannettaviksi, ja ne häiritsivät vahvasti viimeistä Kelan tuellista puolivuotista.

Tiesin, että vanhempani tukisivat minua terapiamaksuissa miettimättä hetkeäkään. Tiesin, että heille minun terveyteni tulisi aina asettumaan kustannusten edelle, ja tiesin, että heillä olisi kyllä varaa auttaa minua. Kaikki se tieto kuitenkin lisäsi ajatuksia velkaantumisesta. En uskonut, että vanhempani pitäisivät kirjaa terapiasummista ja perisivät ne minulta myöhemmin. Sen sijaan uskoin, että olisin heille velkaa terveyteni. Ajattelin, että jos he maksaisivat minun terapiani, olisi minulla velvollisuus tulla terveeksi. Ongelma oli yksinkertainen: En voinut hankkiutua terveyden velkakierteeseen, koska en tiennyt tulisinko koskaan terveeksi. Kuka olisi taannut minun lainani, kun sitä ei ollut mahdollista taata?

Lopulta kolme vuotta oli kulunut ja tiesin vastauksen vain yhteen kysymykseen: Minulla ei olisi varaa maksaa terapian jatkumista itse. Muistan kun otin asian puheeksi äitini kanssa. Tunsin itseni huonommaksi kuin pitkään aikaan. Olin pettänyt itseni. Olin valinnut terapian aloittamisen, mutta en ollut pärjännyt tarpeeksi hyvin. Olin pettänyt koko valtion. Se oli antanut minulle mahdollisuuden parantua tietyssä ajassa, mutta minä en ollut tullut valmiiksi. Nyt minusta tuntui, että petin myös vanhempani. Jouduin pyytämään apua asiaan, jota ei pitänyt tapahtua.
Äitini reagoi kuten olin ajatellutkin. Hän ei empinyt hetkeäkään sitä, etteivätkö he auttaisi minua kustannuksissa. Kun yli puoli vuotta pyörittämäni velka-ajatukset lopulta virtasivat ulos suustani kuin purkautuva pato, minua pelotti ja hävetti. Kaiken jälkeen minulle kuitenkin vakuutettiin, että terapiaa jatkettaisiin, eikä minun tarvitsisi keskittyä mihinkään muuhun kuin paranemiseen, sillä erotuksella ettei se olisi minulle velvollisuus. Minun oli vaikeaa hyväksyä sitä, että olin ollut niin epäonnistunut tytär, ja silti minuun panostettiin suurilla rahallisilla summilla. Tiesin, että se oli puhdasta rakkautta, mutta en voinut olla ajattelematta rahan arvoa. Minusta tuli lottokuponki. Summa oli vakio, mutta voitosta kukaan ei tiennyt mitään.

2.8.2016, Tiistai klo 18:21
”Ehdotin että pian vähennettäisiin käynnit yhteen kertaan kahdessa viikossa. Tiedän että tarvitsen kaikki mahdolliset mutta äiti ja iskä maksaa ne, eikä ne todellakaan ole halpoja. Ajattelen sitä joka kerta. Taina sanoi että hänen mielipiteensä on että kuntoni pitäisi olla edes sellainen mitä se oli vuosi sitten, jotta se olisi kannattavaa. Kukaan ei pysty ennustamaan milloin sellainen jakso tulee, jos se tulee ollenkaan. Tuntuu vaan, että ei mitään radikaalia ehdi tapahtua jouluun mennessä niin vahvasti positiiviseen suuntaan että olisin valmis. Joten terapia tulee kuitenkin loppumaan kesken. En aio jatkaa enää joulun jälkeen vaikka tilanne olisi mikä. Ellei minulla sitten ole varaa itse maksaa sitä, mutta mistä saisin yhtäkkiä niin paljon rahaa? Lisäksi tämä on niin hidasta apua ettei muutamasta lisäviikosta varmaankaan olisi suurta hyötyä. Rahallisesti sekin tuntuisi. Ja sen takia; vaikka saisinkin jostain rahaa, käyttäisin sen mieluummin esim. matkusteluun. Sillä saisin taatun helpotuksen edes siksi aikaa kun matka kestäisi. Ja tässä tilanteessa maksaisin siitä mieluummin kuin parista viikosta terapiaa, joka saa minut lyhytnäköisesti niin voimattomaksi.”

”Jos katson taaksepäin näitä vuosia, niin terapiasta on ollut ihan hullu apu, niin raskasta kun se onkin… Mutta on kulunut pitkä aika. Ja yhä on jaksoja jolloin en halua parantua. Uskon että terapia on antanut minulle ymmärrystä ja työkaluja, mutta se halu on löydettävä itsestäni ja minun on itse kaivettava se esiin. Siksi niin usein Taina toistaa ne samat sanat: Mitä sinä oikeasti haluat. Hän käskee minun kysyä sitä itseltäni päivittäin. Tunneittain… Aina kun ajatukset lähtee väärille raiteille. Ja se on raskas ja iso kysymys.”

Kului muutama kuukausi ennen kuin ymmärsin, että lottokupongiksi heittäytyminen veisi voittoa kauemmas. Rahan miettiminen terapiaistuntojen aikana tulisi kalliimmaksi kuin terveyteen keskittyminen. Olin pelännyt keskeneräisyyttä, velkaantumista ja epäonnistumista niin paljon, että olin taas ajautunut pois siitä, mikä on tärkeää. Ei ole olemassa keskeneräisiä tai valmiita ihmisiä, eikä psykoterapia tee ihmisistä valmiita. On olemassa vain ihmisiä jotka elävät, oppivat ja ymmärtävät, ja nämä kolme asiaa jäävät kesken ainoastaan, jos niiden toteuttaja jää kiinni pelkoon.

8.9.2012, Lauantai klo 17:55
”Pelko. Jos vain voisin heittää sen pois harteiltani kuin selkärepun… Ja hyppiä sen päällä niin, että kerrankin voisin nauttia jokaisesta kilosta joka lanteillani on. Koska jokainen kilo painaisi sitä pelkoa lyttyyn enemmän ja enemmän.”

Vanhempani maksavat edelleen psykoterapiani, mutta nykyään pyrin jokaisella terapiakerralla kohtaamaan pelkoni katsomalla sitä silmiin. Kun kysyn itseltäni mitä minä oikeasti haluan, tiedän, että haluan elää, oppia ja ymmärtää. Pelko ei enää kasva minussa. Se on vain yksi pala elämää, jota pitää oppia ymmärtämään. Kun sitä ymmärtää, se kyllästyy ja muuttaa muotoaan. Se on aina olemassa, mutta ilman valtaa se on vain varjo joka muodostuu taakseni kun aurinko paistaa.

 

Sielun vammat: maskuliininen maailma

1.5.2017 Yleinen

Hyäksikäyttö lapsena jättää sellaiset arvet, jotka eivät parane koskaan. En tiedä mitä elämäni olisin, kuka minä olisin ja mitä kaikkea olisin voinut saavuttaa ellen olis joutunut pedofiilin uhriksi. Hän vei minulta sen vaihtoehdon ja jätti minulle vain mahdollisuuden elää traumojeni kanssa. Vaikka äsken kirjoitinkin anteeksiantamisesta, on minun kirjoitettava myös siitä katkeruudesta, ja niistä sielun vammoista, joita teko on minuun jättänyt. Asioista, joiden kanssa kamppailen arjessani jatkuvasti. Aloitan suurimmasta ongelmasta, johon törmään jatkuvasti. Elämästä maskuliinisessa maailmassa. Tämä on se tapa, jolla minä, ja monet muut uhrit, maailman hahmotamme.

En ole osannut luottaa miehiin, enkö oikein ihmisin muutenkaan. Aina vaan ihmettelen miten hyväuskoisia naiset oikein ovatkaan. Miten he pettyvät kun prinssit toisensa jälkeen ovat paljastuneet sammakoiksi, vaikka eivätkö kaikki prinssit olekin vain sammakoita valeasuissa? Kuvittelin kaikkien miesten haluavan vain seksiä. Kuvittelin pitkään, että miehillä ei ole kykyä tuntea rakkautta, vain himoja jotka ohjaavat heidän toimintaansa. Varmaan tämä on totta joidenkin kohdalla, mutta kyllä suurin osa miehistäkin kaipaa rakkautta, rakastaa ja tulla rakastetuksi, ihan yhtälailla kuin suurin osa naisistakin. Joka tapauksessa pidin miehiä hirviöinä, opin historiasta, kuinka naiset ovat olleet miehen omaisuutta. Ensin isän, joka sitten luovuttaa tyttärensä puolisoksi jonkun toisen hallittavaksi. Vasta 1990-luvulla Suomessa raiskaus avioliitossa alettiin tulkita rikokseksi. Siihen saakka siis aviomies on saanut raiskata vaimonsa lain suojissa. Myös perheenjäseniin kohdistuva väkivalta tuli yleisen syytteen alaiseksi vasta 2011, johon asti uhrilla itsellään piti olla riittävästi rohkeutta ja voimaa paeta tilanteesta ja tehdä ilmoitus tapahtuneesta. Sellaiset asiat olivat yksityisasioita, joita kuului hävetä. Mitäs oli sellaisen miehen vaimoksi suostunut ja millä olikin miehensä suututtanut. Uhri tuntee häpeää ja häpeällä hänet saadaan hiljaisena ja nöyränä pysymään.

Näin kaikki miehet yhtenä, naisia riistävänä massana ja yhteiskunnan systeemin koin jatkeena tälle naisia ja yksilöitä alistavalle maskuliiniselle vallankäytölle. Sitähän se on yhä edelleen suuressa osassa maailmaa. Maailma on miesten hallinnassa ja valtarakenteet ovat edelleen maskuliinisia siitäkin huolimatta että naiset ovat nousseet suureksi osaksi niitä. Tiedän tapauksen, jossa nainen on mennyt tekemään rikosilmoitusta raiskauksesta ja saanut poliisilta osakseen äärimmäisen nöyryyttävää kohtelua ja syyllistämistä tapahtuneesta. Ei ihme että suurin osa seksuaalirikoksista jää ilmoittamatta, kun kyseessä on mutenkin vaikea asia, josta voi olla mahdotonta jopa edes puhua ääneen. Koin kaiken pahan elämässäni miesten tai miehisen kulttuurin aikaansaamana ja syytin systeemiä omasta kyvyttömyydestäni kohdata itseäni ja menneisyyttäni. Koin olevani ”pilattu” nainen, en sellainen joka olisi sopinut tähän yhteiskuntaan tai jota joku olisi voinut ylpeänä kutsua rakkaakseen. Häpeä siitä mitä minulle oli tehty oli minun häpeäni enkä voinut kuvitella että olisin ollut rakkauden arvoinen. Tai kunnioituksen. En vaan kokenut kuuluvani systeemiin, vaan roikuin ulkopuolella, syrjäytyneenä, kuten nykyisin sanottaisiin.

Kavahdan kosketusta, jopa sitä että joku mies tulee lähelle. Vaikka hän ei edes tarkoittaisi mitään, vaikka hissi olisi vain ahdas tai olismme kassajonossa, koen silti miesten läheisyyden pelottavana. Tuntuu kuin joku tunkeutumalla henkilökohtaisen rajojeni sisälle tekisi minulle väkivaltaa. Välillä pelkäsin mennä edes kauppaan tai mihinkään julkiseen tilaan jossa joku voisi tulla ihan lähelle, tai puhua minulle, katsoa minua tai nähdä minut. Pelkkä katsekin oli välillä liikaa, tunsin että se, mitä minulle oli tapahtunut lukisi otsassani ja joku muukin voisi käyttää minua hyväkseen, koska olin jo valmiiksi käytetty. Koska en ollut osannut pitää puoliani, en osaisi nytkään. Voimattomuus olisi oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta. Pelko siitä että olisin edelleen voimaton jos minuun koskettaisiin. Pelko että vain jähmettyisin ja antaisin tapahtua sen mitä joku haluaisi minulle tehdä.

Onneksi opin luottamaan. Onneksi tielleni osui mahtavia miehiä, jotka opettivat minulle että minä olen hyvä, vaikka torjuin heidän lähentelynsä. Vaikka sanoin ei. He opettivat minulle että olen arvokas. Ja vaikka he sitten löysivätkin rakkaansa jostain muualta, he eivät hylänneet minua, minä olin hyvä juuri sellaisena kuin olin. Opin myös heidän ystävyytensä ansiosta uskomaan että miehetkin osaavat rakastaa koko sielullaan. Kuuntelin heidän murheitaan ja naishuoliaan. Näin kuinka he ihastuivat, ujostelivat ja särkivät sydämensä ihan yhtälailla kuin minäkin tahollani. Opin myös että koskettaa voi monella tavalla, eikä sen tarvitse johtaa seksiin. Jonkun kanssa voi nukkua sylikkäin ihan vaan koska ihminen luonnostaan kaipaa läheisyyttä, hellyyttä ja kosketusta.

Opin samalla luottamaan itseeni, siihen, että minulla oli oikeus tuntea niinkuin tunsin ja että se kaikki on luonnollista. Niin epäluottamus kuin luottamuskin, himo on yhtälailla arvokas ja hyvä tunne kuin haluttomuuskin. Opin arvostamaan tunteitani ja ilmaisemaan niitä. En tarkoita pelkästään että olisin osannut sanoa ”EI”, sen minä olin osannut (vaikka välillä pelkäsin etten osaisi), vaan opin sanomaan ”Kyllä”, opin sanomaan ”Minä HALUAN”. Opin luottamaan siihen että yhteiskunta koostuu meistä ihmisistä, eikä ole täydellinen, vaan kehittyy koko ajan ja minä olen osa tuota yhteiskuntaa.