Selaat arkistoa kohteelle fantasia.

Sylvain Neuvel – Uinuvat jättiläiset (kirja luettu)

4.5.2017 Yleinen

Kävin kirjakaupassa ja ajattelin ostavani jonkin tosi viihdyttävän ja jännän kirjan. Menin fantasia-hyllylle ja katsoin, että yhdellä kirjalla on aika vakuuttava takakansiteksti.

”Uinuvat jättiläiset on noussut valtavaksi kansainväliseksi ilmiöksi. Teos on ollut arvostelumenestys ja se on saanut laajan faniyleisön, joka hehkuttaa kirjaa sosiaalisessa mediassa ja odottaa innolla kirjaan pohjautuvaa elokuvaa.”

Luulin, että olin löytänyt uuden suosikkikirjani. Sellaisen, jolle voisin antaa 5 tähteä. Kirjan, joka olisi parhaita lukemiani. Pikkuveljeni kuitenkin sanoi, että ei kannata ostaa. Olisi varmaan pitänyt kuunnella. Toisaalta ehkä oli lukemisen arvoinen teos silti, pidänhän lukemisesta!

Aloin lukea kirjaa ja tuntui, että se olisi tosi hyvä. 40 sivun kohdalla petyin, kun pläräsin pikaisesti kirjan sivuja. Melkein koko kirja on haastatteluja. Ja jonkin verran päiväkirjoja. Tai muita keskusteluja. Kertojaa ei ole ollenkaan. Erikoinen ratkaisu, mutta ei sen takia kannata kirjaa tyrmätä. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirjassa etenin, sitä huonompana sitä pidin.

Juoni on aika erikoinen. Siinä eri puolilta maapalloa löytyy todella suuren naisrobotin osia, jotka kokoamalla syntyy yksi todella vahva sotakone, joka tuhoaa kaiken tieltään. Kone on niin edistynyt, että se ei voi olla ihmisten suunnittelema.

Kirjasta on ilmeisesti tulossa myös elokuva.

Kirjan voi tilata täältä (hintaa on 25,80 €):
http://www.adlibris.com/fi/kirja/uinuvat-jattilaiset-9789520112813

Seuraavaksi luen jälleen kerran Ernest Clinen Ready player one -kirjan. :)

Eskapistista rakkautta.

4.7.2016 Yleinen

Eksyin. Oli pimeää ja kylmä. Kuusikko oli niin tuuheaa, ettei sekaan meinannut mahtua. Sain monta haavaa naamaani ja varpaani olivat kuin jääkalikat. Pelkäsin menettäväni varpaani. Sota oli raivonnut jo kolme vuotta. Koko partioni oli jäänyt satimeen. Muut oli ammuttu ja minä jäin kiinni. He sitoivat minut puuhun ja jättivät siihen. Luonnon armoille paitasilleen ilman saappaita. Ensilumi oli satanut jo viikko sitten ja peittänyt mustan valkoiseen. Se oli miellyttävää ja teki vihollispartioiden seuraamisen helpoksi. Nyt se meinasi syödä varpaani. Kiipesin mäennyppylälle, jotta näkisin missä olin. Viimeiset neulastupsut edestä työnnettyäni näin allani avautuvan jokilaakson. Kauniin lumenpeittämän lakeuden, jonka toisella puolella oli suuri tunturi. Joen mutkassa näkyi savua. Siellä oli pieni kota ja muutama eläinhaka. Ilmeisesti poroja. Joku liikkui pihalla mutten erottanut hämärässä kulkijasta mitään. Lähdin nopeasti kohti kotaa, tulta ja lämpöä. Tuupertuisin pian. Kun ulkona liikkuva hahmo huomasi minut se poistui vikkelästi sisälle kotaan. En ehtinyt edes huutaa mitään. Paljonpa oli väliä tämmöisellä ressukalla. Kaaduin hankeen, enkä halunnut enää nousta. Menetin tajuntani.

Havahduin muutaman kerran kun suuhuni kaadettiin jotain lämmintä ja maistuvaa mutten nähnyt ruokkijaani kulhon takaa. Leuassani tuntuva kosketus oli viileä ja varma. Kun viimein heräsin oli aurinkoista ja kodan ovi oli auki. Olin alasti porontaljojen välissä. Katselin ympärilleni ja näin paljon erilaisia tarve-esineitä. Varjo peitti valon, kunnes tulija asteli lähemmäksi. Hän oli nainen! En voinut uskoa silmiäni. Vaaleat auringossa välkehtivät hiukset, valkoiset hampaat ja täyteläiset huulet, jotka kaartuivat hymyyn. Silmät tuikkivat mielihyvää, jota en vielä silloin ymmärtänyt. Yritin nousta, mutta hän painoi minut takaisin selälleni. ”Mitä ihmettä sinä nyt? Enkö saa nousta?” Hän ei näyttänyt ymmärtävän. Silloin tajusin. Hänen oli oltava alkuperäisväestön jäsen. Mutta miksi hän asui keskellä korpea yksin? ”Ymmärrätkö mitä sanon?” Hän vain tunnusteli otsaani ja veti peitteen alas kuunnellakseen sydäntäni rintani läpi. Veti huuleni alas ja tarkisti ikeneni. Olin kuin hevosmarkkinoilla. ”Oletko lääkäri?” Hän veti peitettä vielä alemmaksi ja alkoi tunnustella vatsaani. Paineli sitä eri kohdista, vähän silittikin. Naisen katseessa oli kaihoa. Sitten hän virnisti ilkikurisesti. Veti peitevuodan kokonaan päältäni ja laittoi toisen kätensä rinnalleni, painoi, jotta en nousisi. Silmäiltyään hetken paljastettua aluetta hän virnisti vieläkin makeammin. Katsoi minua silmiin ja lähestyi suu kevyesti raollaan reidellä lepäävää kaluani. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan turpoavaa kaluani uteliaana. En voinut mitään. Kiihotuin armottomasti.
Nainen katseli sykkivää elintäni kuin konttiluuta ennenkuin nappasi sen suuhunsa. Nainen ei ollut koskaan tehnyt minulle niin ja se oli liikaa sodassa vietettyjen vuosien jälkeen. Otin häntä nilkasta kiinni ja pyöräytin koko naisen ympäri niin, että hän pystyisi jatkamaan mitä oli tekemässä ja minä voisin kiskoa häneltä hameen alla olevat villahousut pois. Hän oli kevyt ja kohta upotinkin lämpimän kieleni tämän mysteerisen naisen vulvaan. Se maistui hillalle. Hän nousi ja päästi kaluni huuliltaan. Istui ja liikutti lantiotaan pääni jalkojensa välissä. Koitin ottaa häntä kiinni niskasta ja painaa takaisin lämmittämään miehuuttani, mutta hän ei suostunut. Sen sijaan hän pomppasi pois naamaltani, kääntyi ja tuli suoraan syliini. Hän oli kosteampi kuin lokakuu ja upposin vaivattomasti hänen sisäänsä. En tiedä mitä erämaissa tehdään, mutta hän oli villimpi kuin ahma. Keinutti puolelta toiselle, ravisteli itseään huutaen ja voihkien. Supistellen kaluni vartta samettisella lemmenpaikallaan. Välillä suudellen intohimoisesti ja purren kaulaani, jolloin pystyin kuiskimaan hänen korvaansa kuinka ihmeellinen hän oli. Hän ratsasti kuin Troijan Helena päälläni, enkä kestänyt enempää. Purkauduin kuin tulivuori. Huusin ja tärisin epätoivosta ja täyttymyksestä. Kuulin vain etäisesti tämän ihanan olennon voihkaisut. En tiedä kuinka kauan makasimme päällekkäin ja vain olimme. Aurinko oli jo melkein laskenut kun hän nousi päältäni. Suutelin häntä monesti ja hän otti ne vastaan kuin aavikko sateen. ”Kuka sinä olet?” kysyin, mutten odottanut vastausta…

Olin asunut hänen luonaan jo muutaman päivän. Emme olleet lempineet enää ensimmäisen päivän jälkeen. Olin hämilläni. Miksi tämä nainen ensin haluaa minua ja sitten käyttäytyy erittäin kylmästi ja etäisesti. Hän ei esitellyt itseään, vaikka kysyin moneen otteeseen hänen nimeään. Myös käsiviittomia apunakäyttäen. Ei. Hän vain tutki minut joka päivä kahdesti. Mutta aina siveellisesti ja punastellen. Ujosteliko hän spontaania ilon jakamistamme? Ei voi olla totta. Kuka hän oikeasti oli?
Kolmantena päivänä olin tarpeeksi hyvävointinen auttamaan häntä taloustöissä. Lypsäessäni vaadinta hän tuli aidalle nauramaan. Ilmeisesti tyylilleni hoitaa lypsäminen. Pelkästään lehmiä lypsäneenä en voinut osatakkaan lypsää poroa. Nauru jatkui jatkumistaan, kunnes mittani tuli täyteen. Nousin ylös kyykystä, join kaiken lypsämäni maidon yhdellä huikalla ja lähdin kävelemään aidan portille päin. Pidin katseeni tiukasti naisessa, jottei hän saisi väärää käsitystä aikeistani, tai että olisin suuttunut. Hän katsoi minua koko matkani portille ja aidan vierustaa hänen luokseen, puri huultaan, oli leikillään. Silmät tuikkivat odotusta. Pääsin hänen eteensä ja koppasin hänet tiukkaan syleilyyn. Suutelimme intohimoisesti ja hyväilimme toisiamme vaatteidemme läpi. Olin kuitenkin vielä tuohtunut ylenpalttisesta nauramisesta kyvyilleni ja aloin työntämään naista, tätä kaunotarta suoraan kohti aitaa. Hänen selkänsä osui aitaan ja hän voihkaisi, mutta silmät pyysivät jatkamaan näitä painajaisia. Suutelin lisää ja aloin samalla avaamaan omia housujani, joissa alkoi olla ahdasta. Toisella kädelläni pitelin naista aloillaan aitaa vasten. Hän kävi kuumana. Suudelmat olivat polttavia henkäyksiä ja kun käteni sai hänen alushameensa sivuun ja villahousut tieltä se löysi jotain trooppista. Painoin naista lujemmin vasten aitaa tehden selväksi kuka oli ohjaksissa. Suutelin hänen kaulaansa ahnaasti, samalla kun sormeni tunnustelivat ja hieroivat tämän jumalattaren lemmenpaikkaa. Huokaisin hänen korvaansa muutaman sanan ja vaikka hän ei ymmärtänytkään, se teki hänet entistäkin vastaanottavaisemmaksi. Jatkoin kiusoittelua ja hänen hieromistaan jonkin aikaa pitäen kuitenkin koko ajan huolta, ettei tämä irvailija pääsisi pakoon. Kun sormeni löysivät oikean kohdan koko nainen alkoi värähdellä mielihyvästä. Suutelin häntä vielä rajusti, jonka jälkeen riuhtaisin hänet toisin päin ja painoin taas vasten aitaa. Painauduin kiinni häneen takaa päin ja työnnyin sisään. Pitelin hänen käsiään ja jalkojaan omillani, koska hän oli minun. Olin halunnut tätä jo niin pitkään. Jokainen tunti ilman häntä kidutti kuin ikuisuus, mutta nyt hän oli minun. Liikuin ensin hitaasti, mutta päättäväisesti ja kaivoin samalla toisen käteni takaisin hänen haaroihinsa. Halusin hänenkin nauttivan, sillä kyyti kävisi pian töyssyiseksi…

Lemmin tätä korvessa asuvaa naista kuin viimeistä päivää. Painoin häntä poroaitaa vasten samalla hieroen hänen klitoristaan. Porot katselivat hämmentyneinä kun niiden emäntää vietiin. En halunnut kuitenkaan lopettaa leikkiä vielä. Ehei. Purin häntä niskasta ja kaulasta kun työnnyin vielä muutaman kerran hänen värisevään kehoonsa. Irtauduin hänestä varovaisesti, mutta pidin silti kaunokaisen molempia käsiään toisessani ja hieroin hänen klitoristaan toisella. Talutin häntä niin mökin suuntaan ja suutelin ja kuiskin hänen korvaansa koko matkan. Kun vihdoin pääsimme mökkiin paiskasin naisen taljoilla peitetylle laverille ja aloin riisuman hänen vaatteitaan. Kun hän oli täysin alasti ja vääntelehti laverilla poistin omat vaatteeni. Kävin hänen päälleen sulavasti ja aloin suudella tämän aivan uskomattoman kropan haltijatarta joka puolelta. Hän oli niin makea ja sulokas. Kuinka pehmeä ja täyteläinen. Suutelin hänen huuliaaan, kaulaansa, solisluita, rintoja ja vatsaa kunnes pääsin häpykukkulalle. En ollut ikinä nähnyt kauniimpaa näkyä kuin hän selällään haukkomassa henkeään mielihyvän kourissa.Tartuin hänen uumaansa ja aloin tunnustella kielelläni hänen sopukoitaan. Ne olivat aivan kosteat ja ihana kirpeän makuiset. Jatkoin kunnes löysin kovan pienen nupuran ja keskityin siihen. Nuolin ensin hellästi ja tunnustellen koko ajan kuunnellen naisen reaktioita. Kun hän voihkaisi tehtyäni uskaliaan liikkeen kielelläni aloin toistamaan sitä ja hän meni sekaisin. Tärisi, kouristeli ja supisteli. Ulvoi nautinnosta kuin naarassusi. Jarkoin vielä hetken, kunnes paine nivusissani kävi aivan sietämättömäksi. Pyyhkäisin suupieleni käsivarteeni ja nousin naisen päälle. Suutelin, hyväilin ja hellin häntä vielä tovin, kunnes aloin ujuttamaan kivikovaa ja kuumaa kaluani tämän mystisen neidon lemmenpaikkaan. Hän tutisi kun työnnyin sentti sentiltä hänen sisäänsä. Olimme molemmat hurmiossa toisistamme, eikä muulla ollut enää väliä…

Kuu paistoi kodan savuräppänästä kun havahduin. Nainen makasi vieressäni ja tuhnotti suloisesti pieni hymynkare täyteläisillä huulillaan. En ehtinyt jäädä ihastelemaan tätä kaunotarta kun kodan ovi repäistiin auki ja sisään rymisteli sotilaita. Tiesin, etteivät he nähneet sisällä hetkeen, kunnes heidän silmänsä tottuisivat pimeään. Vetäisin taljan päältäni ja käänsin sen peittämään tätä mystistä vaaleahiuksista neitoa, joka oli minut pelastanut. Häntä olisi vaikea nähdä. Minulla ei ollut toivoakaan kivääristäni, jonka saksalaiset olivat vieneet kun olivat sitoneet minut puuhun luonnon armoille, mutta tiesin tarkalleen missä halonta kirves oli, sillä olin tuonut sen kotaan ennen lemmenhetkeämme. Kuulin saksankielisiä käskyjä kun tulijat huomasivat liikkeeni, mutta he eivät uskaltaneet ampua, sillä eivät tienneet, eivätkä nähneet mitä sisällä oli. Kaksi heistä olivat sisäpuolella ja tätä hyväksi käyttäen pyörähdin lattialle, otin kiinni kirveen varresta ja syöksyin taklaamaan ensimmäistä tulijaa. Hän yllättyi pahemman kerran ja kaatui toverinsa päälle minä perässään. Heidän kivääriensä hihnat sotkeutuivat käsiin ja kuulin kuin kypärät kolisivat maa lattialle. Nostin kirveen ja iskin kaikella suojelun halullani ja vimmallani uudestaan ja uudestaan allani rimpuilevia hahmoja, kunnes molemmat lopettivat liikkeensä. Olin kodan ovella hajareisin kahden ruumiin päällä ja kun nostin katseeni näin kolmannen sotilaan tähtäävän minua. Hyppäsin vaistomaisesti ulos kodan suulta ja kierähdin kuperkeikan kun ensimmäinen laukaus jysähti yössä. Hän ei osunut, tai en ainakaan tuntenut kipua kun kompuroin hangessa jaloilleni. Pulttilukon lataaminen on nopeaa, mutta kirveen heittäminen on vieläkin nopeampaa. Heitin kirveen ja lähdin itse syöksymään sen perään toivoen, että sotilas hämääntyisi kohti viuhuvasta kirveestä. HÄn nosti kiväärin suojakseen ja kirves kimposi siitä vahinkoa aiheuttamatta. Lumi hidasti syöksyäni ja näin kiväärin piipun nousevan minua kohti edellisen hylsyn tippuessa hangelle. En ehtisi millään. Uusi laukaus sai minut kaatumaan maahan. Olin varma, että minuun oli osunut, mutta kun kipua ei tullut nostin pääni hangesta ja näin sotilaan kaatuvan tyrmistynyt ilme kasvoillaan rinnassaan leviävä veriläiskä. Katsoin kodan ovelle, jossa nainen piti kivääriä olkaansa vasten ja silmät suurina seurasi sotilaan kaatumista. Hän oli pelastanut minut taas. Katsoin äkkiä ympärilleni nähdäkseni oliko lähellä lisää partioita, mutta ketään ei näkynyt.
Naisen ilme alkoi vääristyä kun hän tajusi mitä oli tehnyt. Kivääri tippui hänen vapisevista käsistään ja hän lyyhistyi nyyhkyttäen maahan. Otin hänet syleilyyni ja vakuutin kaiken olevan hyvin, vaikkei hän minua ymmärtäisikään. Lempeä ääneni ja hellät sanani saivat naisen pian tokenemaan sen verran, että aloimme yhdessä riisumaan ruumiita ja tutkimaan heidän tavaroitaan. Aamun sarastaessa joki oli niellyt kiviin köytetyt ruumiit ja heidän univormunsa ja kaikki tarpeeton oli palanut kodan tulisijassa.
Kun iltapäivä aurinko osui silmiini luulin nukkuvani ulkona, mutta nainen olikin vain kiskonut kodan vuodan pois ja oli juuri rullaamassa sitä kasaan. Näin hänen pakanneen kaiken tarpeellisen kahden poron selkään ja kun hän alkoi sitomaan loppuja tavaroita kolmanteen poroon tajusin, että hän oli lähdössä.
”Mihin olet menossa?”
Ei vastausta. Nainen vain katsoi minuun ja nyökkäsi tulisijan vieressä olevaan pataan, josta nousi herkullinen tuoksu. Hän jatkoi pakkaamista.
”Ymmärrän, että meidän on lähdettävä, mutta minne? Saksalaiset ovat liikkeellä koko Lapin alueella, enkä käsitä mihin voisimme…”
Lentokoneen moottori rikkoi luonnon rauhan kun potkurikone rämisi yläpuoleltamme. Sekin oli saksalainen. Kone lensi niin matalalla, että se oli varmasti huomannut meidät.
”Unohda! Meidän on mentävä!” sanoin itselleni ja aloin kiskomaan kaikkea tarpeellista kasaan.
Matkasimme koko yön. En tiedä minne nainen minua johdatti, mutta tähdistä päätellen pohjoiseen. Aamulla aloimme lähestymään erästä suurta tunturia. Nainen käsitteli porojaan niin taitavasti, että olisin voinut luulla hänen puhuvan niiden kanssa. Kiersimme tunturia itään päin, kunnes näin mihin olimme menossa. Kuru tunturin kyljessä. Kun lähestyimme kurua näin rinteessä aukon. Luolan! Se oli suojainen paikka, jossa vaivaiskoivut ja pajut tekivät lähes läpitunkemattoman ryteikön, ennen kuin päästi meidät luolan suulla avautuvalle tasanteelle.
”Tämäpä vasta oiva piilopaikka” mumisin väsymyksestä turtana.
Kun viimein saimme edes jonkinlaisen leirintapaisen pystyyn tämä neito kömpi viereeni ja painautui aivan minuun kiinni kuin hakien suojaa. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja painoin kasvoni hänen hiuksiinsa. Nukahdimme aamuauringon kajeessa toisiimme käpertyneinä.

The Maze Runner (Labyrintti)

28.3.2015 Yleinen

HUOM VOI SISÄLTÄÄ SPOILAAMISTA!!!!!!

Olen aika kova kritisoimaan elokuvia ja kaikenlaista. Tässä nyt ensinmäinen kritiikkini tälle blogille vuoden 2014 elokuva Labyrintistä.

Noh.. Katsoin about päivä sitten tämän kyseisen elokuvan. Enkä ollut edes kiinostunut siitä mutta kun ystäväni sitä niin hehkuttivat niin olihan se pakko nähdä olikose mukamas niin mahtava.

Mielestäni se ei ollut mikään ” Wow upeaa mahtavaa ”

Ensinnäkin näyttelijät olivat aivan ö-luokkaa, ja elokuva eteni todella hitaasti. Tiedätekös ne kun on jokin kohtaus ja siinä vaan vitkastellaan. Kuten esmerkkinä ” Oi katsos nuo hirviöt käyvät kimppuumme ja minäpä tässä vaan tuijotan niitä 3minuuttia kunnes teen jotain järkevää kuten pakenen tai taistelen ” Kolmantena elokuvassa oli monia kohtauksia joissa pienikin järjen käyttö oisi auttanut ja edennyt elokuvaa eteenpäin. Tuntui kuin joukko idiootteja olisi toiminut siinä. Kuten : Mikseivät he voineet kiivetä labyrintin seiniä pitkin? Onnistuihan se kohdassakin jossa he pelastivat Albya. Miksi kaikki muut olivat niin nössöjä etteivät uskaltaneet mennä labyrinttiin ja tutkia asioita tosinkuin Thomas. Mikseivät he koskaa kertoneet/miettineet miksi paikalla oli vain poikia eikä yhtään tyttöä lukuun ottamatta Teresaa.

Enpäs tiedä mutta minun mielestäni elokuva oli täysin ö-luokkaa ihan okei ja katsottava mutta ei mikään lähellekkään kehuttava. Ehkä pienellä viilauksella ja paremmilla näytelijöillä se voisikin olla jotain. Näin minun mielestäni.

 

Is

Luku 1

14.2.2015 Yleinen

Luke heittää vitsin. Nauran, ja hänkin alkaa nauraa. Mutta yhtäkkiä hän vakavoituu, ja  yritän itsekin lopettaa nauramisen. ”Mitä nyt?” kysyn. Luke epäröi, sitten ojentaa toisen kätensä ja osoittaa edessämme siintävää kaupunkia. Ja silloin minä huomaan sen; valtavan varjon, joka lipuu taivaalla sitä kohti. Luke hidastaa auton vauhtia. ”Mikä se on?” kysyn. ”Ei hajuakaan”, hän vastaa ja näyttää huolestuneelta. ”Mutta se ei… tunnu hyvältä.” En kysy, mitä hän sillä tarkoittaa. Minäkin tunnen sen. Jotain kamalaa tapahtuu pian. Ei tunnu viisaalta jatkaa matkaa, joten Luke kaartaa tien sivuun, ja me odotamme hiljaisuudessa.                                                                                                                                                                                                                                        Ja se tapahtuu. Varjo lipuu kaupungin yli, ja… tuhoaa sen. Me avaamme suumme äänettömään huutoon, kun näemme rakennusten luhistuvan, valtavien pölypilvien leijailevan ilmaan. Sinne menee kaikki, haihtuu ilmaan, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan; sukulaiset ja ystävät, perhe ja koti. Kaikki. Tavallinen, onnellinen elämä.

Avaan silmäni ja huokaisen, palaan muistoistani takaisin nykyhetkeen. Kyyneleet sumentavat jo näkökenttääni, ja räpyttelen ne pois. Mikä on mennyttä, on mennyttä. Se on tosiasia, joka minun on hyväksyttävä. Siitä on nyt aikaa… kuinka kauan? Laskuissa sekoaa helposti, mutta arviolta noin vuosi.

Tuona päivänä jotain pahaa todellakin tapahtui. Kaikki maailman kaupungit ja kylät tuhoutuivat paitsi jotkin takapajuiset pikkukylät, ja paljon ihmisiä kuoli, sivilisaatio katosi. Syytä kukaan ei tiedä. Tiedämme vain, että se oli jotain suurta ja pahaa. Kaikenlaisia huhuja kiertää, mutta toistaiseksi en ole löytänyt mitään, mihin uskoa. Luke on minun isoveljeni, Luke Jackson, ja minä olen Mike. Luke on 17-vuotias, minä 14. En pysty sanoin kuvaamaan tuntemuksiamme tuota päivää kohtaan, mutta tiivistettynä, Luke käänsi auton ja me ajoimme pois. Sittemmin jouduimme jättämään auton, sillä mistään ei enää löydy bensapysäkkejä. Autot ovat historiaa.

Olemme vain patikoineet siitä lähtien. Kuljemme lähellä jokia ja puroja saadaksemme vettä, ja metsästämme ruokamme itse tehdyillä aseilla. Olemme löytäneet yhden kylän, mutta emme jääneet sinne. Emme tavanneet siellä tuttuja. Etsimme jotakuta – sukulaista, ketä tahansa tuttavaa. Kaikki eivät välttämättä ole kuolleet. Jos eivät, me löydämme heidät, ainakin jonkun. Vannoimme niin. En tiedä ihan tarkkaan, miksi meidän on löydettävä joku sellainen, mutta niin vain on. Se tuntuu oikealta. Jatkamme matkaa, kunnes onnistumme.

”Mike!” Luken ääni kajahtaa jostain kaukaa. Ravistan päätäni, ja huomaan että hän on kerennyt jo kauas edelleni. Kannustan hevoseni Hermeksen laukkaan ja otan hänet kiinni. ”Mitä sinä oikein-” hän aloittaa. ”Antaa olla”, murahdan haluamatta puhua aiheesta. Ja me jatkamme matkaa.

Luke on hyvä matkakumppani. Hän ei tunnu juuri pelkäävän mitään, ja on aina valmis jatkamaan eteenpäin ja puskemaan vaikka läpi harmaan kiven. Hän on myös hauska, keventää tunnelmaa aina sopivissa väleissä ja on aina tukena. Nytkin me vitsailemme ja juttelemme rennosti matkaa tehdessämme. Kuljemme metsän läpi luikertelevalla pehmeällä polulla, puro solisee iloisesti vierellämme ja linnut laulavat. Taivas on sininen ja aurinko paistaa. Tällainen sää vetää väkisinkin hymyn huulilleni.

Sitten Luke pysähtyy. ”Odota”, hän sanoo nopeasti, ja pysäytän Hermeksen. ”Kuuletko sen?” hän kysyy, ja pysähdyn kuuntelemaan. Ensin sekoitan sen tuulen huminaan puiden latvoissa, mutta sitten kuulen vasemmalta puolelta seassa erilaista huminaa – rätinää? Tuijotan puiden siimekseen ja näen valoa. Liekkejä. ”Metsäpalo!” Luke huutaa. En koe tarpeelliseksi vastata mitään. Laukkaamme poispäin mahdollisimman nopeasti.

Pääsemme nopeasti kauemmaksi tulesta, mutta sitten kuulen ryskettä oikealta puoleltani puiden seasta. Pysähdyn – vikatikki. Katson vasemmalle, ja pian puiden seasta rymistelee hirviö.

Miksi muuksikaan sitä sanoisin? Se on kuin karhu, mutta se on valtava ja siinä on jotain… muutakin. Sen silmät hohtavat punaisina, hännässä on ilkeän näköisiä piikkejä, ja se kuolaa. Hampaat ovat kuin veitset. Kuulen Luken huutavan takanani, mutta on jo myöhäistä. Olento huitaisee käpälällään minua kohti, ja yritän perääntyä, mutta se onnistuu repäisemään rintaani syvän viillon, ja parkaisen kivusta. Katson olentoa, joka valmistautuu tappavaan iskuun. Ja sitten nuoli lentää jostain takaani ja uppoaa syvälle karhun päähän. Luke, ajattelen helpottuneena hirviön kaatuessa maahan. Sillä ei oleenää mahdollisuuksia. Katson rintaani ja näen viillon ympärillä karseaa vireää töhnää. Ai. Kynnetkään eivät varmaan olleet ihan tavalliset?

Sitten tunnen jalkojeni pettävän allani ja putoan pimeyteen.

 

Vampyyripiirroksia – Drawings of Vampires

2.4.2014 Yleinen

vampyyri_ja_lepakot_40      vampyyri_ja_susi_30

Suomen_lippuPiirsin pari vampyyriä.  Näitä oli hauska piirtää.  Luonnossa nämäkin piirrokset ovat kokoa A3 (2*A4).

Englich_flagI drew a couple of vampires.  They were fun to do.  Also these drawings are size A3 (2*A4) in the real life.