Selaat arkistoa kohteelle exä.

Viime yön painajainen ja sitä tavanomaista liibalaabaa

26.9.2017 Fiilikset matalalla

(Huom! Tämä teksti on kirjoitettu maanantaina 25.9., vaikka julkaisu venahti tiistain puolelle)

 

Heräsin tänään (ma) klo 4.27 oikein ihanasta unesta.. ei kun siis painajaisesta. Erikoista unessa oli se, ketä siinä oli pääroolissa, yllättäen exäni. Okei en muista koska olisin viimeksi nähnyt siitä tyypistä unta, painajaista, joskus ajat sitten. Onhan tässä aikaa ehtinyt kulua vaikka kuinka paljon, 2013, 2014 elämäni todelliset painajais vuodet. Herätessäni hätkähdin sitä kuinka todentuntuinen uni jälleen oli. Jos totta puhutaan mun on vaikea muistaa miltä sen ääni kuullosti, totta kai tunnistaisin äänen, jos sen jossain kuulisin parinkin sanan verran, en sitä kiellä. Mun on vaan vaikeahko hahmottaa, palauttaa mieleeni äänen tunnusomaisia piirteitä, en saa kiinni siitä miltä se kuullosti. Tai siis oli vaikeaa siihen asti, kun sunnuntai ehtoona nukahdin, seuraavan kerran herättyäni asia oli aivan toinen. Mutta jospa nyt kertoisin unen ja jatkaisin ajatusteni raapustelua tuonnenpana..

 

Eli en muista unen alkua kovinkaan selvästi, lopun kylläkin.. Anyway olin äitini ja pikkuveljeni kanssa keittiössä pöydän vieressä, puuhailimme siinä jotain ja samalla juttelimme jostain, itse taisin tehdä läksyjä tms. Vilkuilin kelloa joka oli jotain 16.30, mulla oli joku meno ja piti vahtia, että lähtisin sinne ajoissa.  Yhtäkkiä puhelimeni soi. En muista enää mitä soittajan nimenä luki, mutta jotain sellaista, että tiesin exäni soittavan mulle. Katsoin puhelintani aika kauan, ihmetellen miks ihmees se mulle soittaa. Pitäiskö mun vastata vai ei? Tietty mul olis täys oikeus ol vastaamat, kettuako se sai mun elämääni enää häiritä. Lopulta houkutus kävi liian suureksi, en voinut vastustaa kiusausta tietää miks se soitti mulle, jos en vastais en koskaan sais tietää. Joten puhelin kädes juoksin etuovest ulos, en todellakaan halunnut muiden kuuntelevan puhelua. Kävelin talon seinustalle kivetykselle. Vastasin. Se alko heti raivoon mulle jostain asiasta, se huus, pilkkas, solvas, haukku jne. Totesin jotain, et mul on nyt uus elämä, paljon parempi sellane. Lisäks mul on nyt paljon kokeita (yo + koeviikko), joten mua ei nypi jutella sen kans.   Sit se halus viäl pilkat mua, koska oli jollain ketun konstil saanu tietää, et onnistuin kadottamaan pankkikorttini (pitkä stoori, en oo kauheen ylpee). Randomil unes pankkikortti vaan oli vaihtunut ajokortiks syystä x. “Mitäs olit niin saatanan tyhmä, et hukkasit sen. Ei kukaan voi ol niin tyhmä yms. yms.” Totesin sil: “Mut kait sä tiiät et sain korttini takas?” “Niin mut mitä helvetin väliä sillä on ku oot niin tyhmä, et alunperinki menit sen menettään!”  Kai se raivos viel jotain, mutta pian mun oli menoni takia pakko lopettaa, etten myöhästyisi.

En tiedä mikä vuodenaika unen alussa oli, mutta jutellessani ulkona puhelimessa katselin samalla kun, joku ehkä pikkuveljeni, joka oppi teleporttaamaan, aurasi pihassamme n.2-3m korkuista lumivallia, eipä taida ilmastonmuutos sentään uniin asti vaikuttaa. Huh, saan ehkä vielä joskus nähdä lunta täällä Länsi-Suomessa..

 

Uni oli masentava, ahdistava. Se halus taas vaan lytätä mut, tietenkin onnistuen siinä..  Jo unen aikana ehkäpä jo exän ekojen sanojen kohdal, mul mieliala alko meneen alamäkeen. Tiedän vain uni, mutta silti. Mulhan ei oo menny viime aikoina kovinkaan häävisti, joten kaikki tuollainen pääsee helposti vaikuttamaan muhun.

 

Tällasest oli niin ihanaa herätä. Koko päivän oon kuullu sen puhetta, koko päivän se on viettäny haukkuen mua. Tuntuu kuin aivoni olisivat pieni lapsi, joka on keksinyt uuden kivan sanan ja hokee sitä koko ajan.

 

 

************************************

 

Muutenkin tää päivä on menny harakoille, fyysisen huonon voinnin vuoks. Nimittäin painajaisen jälkeen sain nukahdettua uudelleen (aikaa nukkua oli viel 2h) ja kun herätyskellon rämisemiseen heräsin tajusin oitis heränneeni migreenin kanssa. Oi kuinka mahtavasti tää päivä alkaakaan painajainen + migreeni + jotain ”fantsua” x2 tms. No sain itseni kouluun. Yllättäen migreenin kohtauslääke auttoi tällä kertaa ja päänsärky lakkasi (okei kyseessä ei ollut ”jäin tiejyrän alle” -migreeni vaan onneksi semi lievä). Kouluun päästyäni hauskuus jatkoi tai oli se alkanut jo kotona, mutta paheni monin kertaiseksi. Nimittäin mua oksetti, heikotti, pyörrytti. En ollut ollenkaan varma selviänkö oppitunnista, mutta selvisin jollain konstil. Seuraavaks mul olis ollu kaks hypäriä ja viel psykaa. Huilasin ekan hypärin terveydenhoitajan odotustilas sohval ja tulin siihen tulokseen et mun lienee parempi mennä lepäilemään kotiin. Mut hyvin tuntevat tietävät, et jään koulusta pois vaan hyvästä syystä, tulen kipeäksi flunssa tms., tai joku oikeasti pakollinen meno. Mä en harrasta ”on hiukan vatsa kipeä” tai pää tms. Tosi harvoin, ehkä kerra vuodes jos sitäkään, joudun oleen pois koulust/ (yleens) lähtemään aiemmin kotiin esim. migreenin tai huonon olon vuoksi (en tarkoita nyt sitä et tulisin kipeeks, vaan semmost hetkellist, yhden päivän kestävää kuten tänään oli). Ehkä tänään lähdin hiukan hatarin perusten, mutta toisaalta vielä illalla kuuden maissa mua pyörrytti, kun olin koiran kanssa pienellä lenkillä.

 

 

************************************

 

Kaipa mun on vielä sanottava sananen psyykkisestä puolesta: itsetuhoisia-ajatuksia on ollut paljon, niitä on ollut joka päivä. Viimeksi nyt tänään mielialani on heittelehtinyt, vaikkeikaan nollan ja sadan välillä (huonon ja hyvän) vaan aikalail pysytelly kokonaisvaltasesti huonol puoliskol, mutta sen sisäl vaihdellu aika rajusti. Yhdes vaihees olo on ihan tyhjä kuin ei tuntuis miltään ja seuraaval sekunnil joku keksii vetästä esiin ”tahdon satuttaa itseäni” -kortin ja syöksykierre on valmis. Tänään viimeksi tässä samal ku rustailin tätä juttelin erään frendini kans WhatsAppis. Juttelimmen niitä näitä, mutta lopulta päädyimme jälleen aiheeseen itsetuhoisuuteni ja sen kumppanit. En tiedä miksi rento keskustelu niin usein menee aiheeseen johon tavalla tai toisella liittyvät itsetuhoiset-ajatukseni, itsemurha yms. kaikki niin ihanat aiheet, joista kuka tahansa haluaa mun kans jutella.. tai siis vain harvat ja valitut kestävät niitä aiheita. En itsekään ymmärrä, miten joku voi jaksaa olla mun elämäs ku fiilikseni, tunteeni, ajatukseni jne. heittelehtivät koko ajan laidast laitaan. Miten joku voi kestää sitä jatkuvaa myrskyä, kun en (/joka ei) tunnu rauhoittuvan oikein koskaan? Miten joku muu voisi kestää sitä, kun en itsekään tahdo kestää.

 

 

 

-Elina

 

ps. Sain tänään kuulla alustavan arvion enkun kirjoitusten osalta: pisteet kaikkineen 124 eli pisterajoista riippuen i+ tai A (i+ = ”ekan tason hylätty”, just riman alle ja A = just ja just läpi). Lopulliset tulokset selviävät marraskuun loppupuolella, jossain kuulemani pvm 23.11., ehkä jo hiukan ennen sitä, väitteestä en tiedä totuuspohjaa sen kummemmin. Joka tapaukses saan kärvistellä n. 2kk:ta, Toivotaan parasta ja pelätään pahinta kun muutakaan ei voida..

Huonoja uutisia

1.7.2017 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Raiskaus ja väkivalta muistot

Tiedän, etten ole about “sataan vuoteen” kirjoittanut, vaikka aika monesti olis asiaakin ollut. Kyllä mä näemmä viel hengis oon.

 

Mutta nyt on aivan pakko saada purkaa pahaa oloa ja ahdistusta. Läheinen ystäväni on lähdössä armeijaan maanantaina (3.7.) ja sain tänään häneltä kuulla, hänen tuntevan erään joka on tulossa sinne samaan aikaan. Ystävääni lainaten “se kaikista paskin vaihtoehto”. Ystäväni sanoi kestävänsä ja tulevansa toimeen jopa kiusaajiensa kanssa, mutta tämän yhden kanssa hän ei ole hiukkaakaan vakuuttunut pystyvänsä elämään.

 

Suorista ja vähemmän suorista vihjailuista lienee helppo arvata kenestä kusipäästä on kyse, tietenkin exästäni. Se estää mua käymästä lähelläkään koko paikkaa, silloin kun siihen muuten olisi mahis. Se tulee myös saamaan mut pelkäämään hullunlailla bussissa matkustamista, koska mun surkealla tuurillani osun kuitenkin samaan bussiin sen kanssa, koska reitti on osittain sama. Edellinen taas johtaa siihen, etten halua käydä koulussa bussin vuoksi.

 

Tuossa puoli yhden maissa kun tulin sänkyyn, alkoivat muistot palautua mieleeni. Tuntuu kuin tuli korventaisi aivojani ja ne kuvat syöpyisivät ikuisesti mieleeni muistuttamaan tapahtumista, joista en pysty puhumaan ja joita en halua muistaa. Eivätkä pelkät muistikuvat palanneet vaan mukana tuli se liiankin tuttu likaisuuden tunne. Tiedän se ei varsinaisesti  ole totta, muttei se poiskaan lähde, tunne likaisuudesta ei lähde missään pesussa, se ei edes kulu pois. Mua oksettaa ja puistattaa.

 

En tiedä pystynkö olemaan huoneessani, pystynkö ahdistuneena ja peloissani nukahtamaan. Saatan nukahtaa vasta kun olen aivan uuvuksissa ahdistuksesta. Saatan nukahtaa vasta kun olen itkenyt itseni uneen.
Onneksi saan keskittyä edes tämän pienen hetken kirjoittamiseen, koska silloin ahdistus ei saa niin hyvää otetta. Mutta kun lasken puhelimen kädestäni ja lopetan kirjoittamisen alkaa paniikki kasvaa. Tämän vuoksi tavallaan toivoisin, että saisin kirjoittaa koko yön, en halua paniikkikohtauksen iskevän. Pelkään sitä yhtä, mutta pelkään myös itseäni. En ole hyvään toviin toivonut pääseväni tuskasta lopullisesti eroon millään radikaalilla keinolla, nyt haluan. En välttämättä haluaisi luovuttaa, koska en haluaisi sen yhden voittavan viedessään multa vielä hengenkin. Mutten oikeasti tiedä miten paljon kestän tuskaa ja ahdistusta. En tiedä milloin murenen lopullisesti ja katoan kaikkien ulottumattomiin.

 

Toivottavasti teillä muilla menee paremmin..

 

 

-Elina

 

Ps. Omien itseeni kohdistuvien pelkojen lisäksi pelkään exän satuttavsn edellä mainitsemaani ystävää. En tiedä, miten, muttei sen väliä, tärkeintä on ettei hänelle tapahdu mitään. Vaikka en osaa ja pysty ystävääni rakastamaan, välitän hänestä silti, tuskin pystyisin elämään ilman häntä.

Sekavia ajatuksia +savusauna

11.9.2016 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

 

Kasvot. Yhdet tietyt kasvot ovat tänään (la 10.9) piirtyneet silmieni eteen useammin kuin laki sallii, luvattoman monta kertaa. Olipa puheenaihe tms. ollut lähes mikä tahansa, kipeät ja vähän vähemmän kipeät muistot nousivat mieleeni. En jaksa muistella. En halua muistaa. Joku tai jokin pakottaa minut muistamaan vasten tahtoani, aivan kuin silloin… Mielialani synkkenee entisestään.

Yritin päivän aikana lukemattomia kertoja saada ajatukseni muualle, mutta muistikuvat iskeytyivät kasvojani vasten aina vain uudelleen ja uudelleen, palaten bumerangin lailla kerta toisensa jälkeen. Oloni oli samantyylinen kuin olisin ollut veden alla ja yrittänyt nousta pintaan kohti valoa, pakoon pohjalla vaanivaa pimeyttä. En vain päässyt hitustakaan etenemään, sillä pakoni esti jalkaani sidottu ketju, ketjun toisessa päässä oli erittäin raskas paino. Samalla tavalla yritin pääni sisällä paeta tuskaa tuottavia muistoja, mutten päässyt pakoon, vaikka mitä tein. Itsetuhoisuuteni heräsi jälleen ehdottelemaan pakovaihtoehtoja. En haluaisi sortua terään, olenhan sinnitellyt kuivilla jo 1,5 vuotta! Houkutus tosin kasvaa välillä suureksi, tietäessäni kuinka nopeasti oloni helpottuisi. Viillellessäni kaiketi koen jotain samantapaista kuin tupakoitsijat (en mitenkään ole asiantuntija, on lukuisia vaikeammin vältettäviä keinoja saada jyskyttävä migreeni kuin tapakoiminen).
Istuin mökillämme savusaunan terassilla, mua ei tippaakaan kiinnostanut lähteä sisälle nukkumaan. En jaksanut. Tumman tähtitaivaan alla, vienon syystuulen puhaltaessa istuin yksin kahden tallilyhdyn valossa. Hiljaa istuin yksinäisyydessä. Synkkä pimeys ympäröi minut heti parin metrin päässä kynttilöiden valokehän ulkopuolella. En muista olenko aina (hieman?) pelännyt pimeää. Nykyään pimeys useimmiten lähinnä jännittää, varsinainen pelko iskee vasta kun olen sille alttiissa mielentilassa. Vaikka järjenääneni sanoisi olevan hyvin epätodennäköistä, että pimeys peittäisi näkyvistäni, jotakin jota minun todella olisi syytä pelätä, pelokkaana sellaista on vaikea kuunnella. Niin kuin useat muut en sinällään pelkää itse pimeää vaan sitä mitä siellä saattaa olla. Oloani ei helpota yhtään omistamani vilkas mielikuvitus, eikä liioin viime vuosina selvästi pahentunut herkkyyteni säikähtää (osaatte varmasti laskea 1+2=exäni). Yhtäkkiset liikkeet, odottamattomat tilanteet (esim. kissa hyppää pöydälle, joku yllättäen alkaa hiljaisuuden jälkeen puhumaan) jne., vaikka kukaan ei tahallaan yrittäisikään säikäyttää minua saatan silti säpsähtää, ”hypätä puolimetriä” tai saada ”sydärin”. Inhoan suunnattomasti, että minut säikäytetään tahallaan, pelottelu vain voimistaa säikkyyttäni.
Lopulta keskiyöllä lähdin saunalta (noin kaksi tuntia muita myöhemmin), ei sillä etteivätkö löyly ja lämpöä olisivat piisanneet, mutta maanantain ankeaa aikaista herätystä ei voi estää lähestymästä.
Oloni ei millään ota rauhoittuakseen. Minua ei pahemmin väsytä, ajatukseni pyörivät kehää, filmi väläyttelee silmieni eteen kuvia, jotka eivät todellakaan helpota oloani mitenkään. Katin kontit, oloni muuttuu aina vain levottomammaksi. Juoksen ympäri ovettomassa ja ikkunattomassa huoneessa, pakokauhuni kerää voimia kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi. Ajatuksissani sydämeni lyöntien tahti kiihtyy, pälyilen ympärilleni säikkynä kuin saalistajaa pakeneva vain voi. Pimeys lähestyy hivuttautuen vain lähemmäksi ja lähemmäksi vieden hengitystilaani. Hengitykseni kiihtyy. Toivon pääseväni pakoon, piiloon turvalliseen paikkaan, josta ajatukseni eivät minua löydä, mutta se on turhaa, toivon menetin sinä päivänä kun päästin sen paskiaisen elämääni.

Isku toisensa jälkeen terä uppoaa syvälle kehooni, elämä ei vain suostu pakenemaan riutuvasta ruumiistani. Vasten kaikkia luonnonlakeja jään henkiin, tuskissani kituvana, säälittävänä räpiköijänä, mutta silti elossa. Miksen voi vain kuolla, mikä on se näkymätön voima, joka ei anna elämän henkäyksen otteen irrota minusta? Pimeys ympäröi minut..

 

 

-Elina

Vastaus ”Ji’n” kommenttiin (sisältää monia tärkeitä asioita)

8.7.2016 Jotain sälää, Raiskaus ja väkivalta muistot

Vihdoinkin sain aikaiseksi ja kirjoitin kauan odotetun vastauksen ”Ji’n” kommenttiin. Myönnän toki vastaukseni keräsi yllättävän paljon pituutta, mutta sanaakaan en jättäisi pois, kaikki kirjoittamani asiat ovat tärkeitä. Tässä vielä ensin meidän keskustelumme:

 

Ji:

Mä löysin blogisi muutama päivä sitten ja olen melkein kaikki postauksesi lukenut läpi. Sä osaat aivan uskomattoman hyvin kuvata ahdistusta ja tunteitasi. Mä olen itse huomannut myös että kirjoittaminen on parasta terapiaa, jatka sitä ihmeessä, kaikissa muodoissa! Se vie aina vähän eteenpäin kun saa päätään levitettyä paperille. Sulla on myös tosi kauniin runollista kieltä, tosi hyvin ilmaistua. Mä toivon sulle erittäin paljon voimia ja jaksamista, ja paljon lisää edes niitä pienimpiä irtioton ja ilon hetkiä. Muista että kaiken raskaan kokemasi takana on edelleen puhdas, kaunis sielu

 

Minä:

Oi kiitos kehuista! <3
Paljon useammin tulee vastaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä, jotka haluavat vain tehdä toisen elämästä kurjempaa. Sun kaltaisias mukavia ihmisiä on niin paljon vähemmän, mutta ette siltikään ole kuolleet sukupuuttoon, kiitos siitä.

Saanko kysyä mitä tarkoitat kun sanot ”Sulla on myös tosi kauniin runollista kieltä, tosi hyvin ilmaistua.” Varsinkin tuolla ”tosi kauniin runollista kieltä”. Ihan mielenkiinnosta kysyn, kun en tainnut saada ajatuksestasi kiinni.

 

Ji:

”Heikottaa. Kylmä. Jäätävän kylmä. Ei oo voimaa. Ei yhtään. Pyörryttää. Olisi kivaa menettää taju, lyyhistyä vain kylmälle asfaltille. Sattuu. Jäätikarit iskeytyvät mun kehooni. Kylmää. Mustaa. Vettä. Paljon jäätävän kylmää mustaa vettä. Silta. Sekavia ajatuksia. Kuolema. Raiskaus. Rakkaus. Itku. Kuuma. Suola. Kyynel. Kuumat suolaiset kyyneleet. En pysty itkemää. En vain pysty. Haluaisin kyllä sitäkin. Yksinäisyys. Tyttö kyynelsilmäinen. Kadotettu tyttö. Tyhjyys. Musta ääretön tyhjyys.”

Esimerkiksi tää lainaus. Mun mielestä niin kauniin runollisesti kuvattu aivan kamalia tunteita. Sä oot todella luova ihminen, pystyt saamaan lukijan ymmärtämään sen kauheuden. Ja tosi inhottavaa jos kaikesta huolimatta sulle ollaan julmia. Toivottavasti tää kesä tuo sulle jonkun verran toivoa, lämpöä, valoa, kukkien tuoksua.. Sulla on pitkä prosessi edessä mutta jatka kirjoittamista. Sen sä osaat!! <3

 

Ja vihdoin vastaukseni:

Kuinka paljon voin enää odottaa ihmisiltä, kun Suomen ”niin loistava ja oikeudenmukainen” oikeuslaitos nöyryytti mua ja syytti mun olevan se tarinan pahis, joka jostain syystä on keksinyt tällaisen tarinan sen sijaan että oikea rikollinen olisi tuomittu kärsimään teostaan. Eipä tarvitse kahta kertaa miettiä miks mulla ei oo käytännössä minkäänlaista luottamusta tämän maan oikeuslaitokseen.

 

Jotkut ihmiset ovat samaa mieltä oikeuden kanssa, että olen vain valehtelija ja kerjään huomiota. Sallinette mun kysyä: Miksi helvetissä haluaisin omasta halustani kärsiä vuosikausia, jopa loppuelämäni masennuksesta, ahdistuksesta, peloista, todellisista vakavista (muka keksityistä) traumoista? Miten ihmeessä ihminen olisi pystynyt keksimään tällaisen tarinan?  Kun monet ihmettelevät miksi ihmeessä en puhunut kenellekään. Olisiko mun pitänyt kertoa jokaiselle vastaantulijalle kuinka paljon mua on satutettu? Kuinka julmasti 2010-luvun Suomessa, multa riistettiin mun ihmisarvoni, mun ihmisoikeudet. Kuinka yksi henkilö pilasi loppuelämäni. Jokaikisenä päivänä joudun taistelemaan selvitäkseni. Kuinka sen paskan takia menetin kaiken luottamuksen ihmisiin, varsinkin miehiin. Mites helvetissä te ajattelette mun pystyvän enää koskaan rakastamaan, luottamaan, seurustelemaan??? Haluaisin vain noin niiko mielenkiinnosta tietää, koska noi kolme ovat mulle käytännössä mahdottomia. Oi te suuret viisaat, jotka tiedätte kaikesta kaiken, kertokaa ny ihmeessä mulle vastauksia esimerkiksi noihin yllämainittuihin kysymyksiin. Sallitte mun nauraa, jos joku kehtaa väittää esim. ettei oo yhtään paha olla oikeudessa. Jaa ei vai? Muuten vaan yli 15 ihmistä kuuntelee sun jokaisen sanasi, kun joudut kertomaan ihan kaiken. Jouduin sanomaan ääneen asioita, joita en olisi halunnut edes ajatella tai kirjoittaa (edelleenkin kirjoittaminen on mulle paljon helpompaa).

 

Jatkaakseni vielä hieman traumojeni vakavuudesta: asioista on kulunut 2,5 vuotta (asioilla tarkoitan viimeistä raiskausta, oikeudenkäynnistä on kulunut vain 1,5 vuotta). Vieläkään en pysty puhumaan asioista, vaikka haluaisin kovasti pystyä käsittelemään ne ja pääsemään elämässäni eteenpäin, onnistuisikin niin helposti.

 

Muistot palaavat mieleeni todella elävästi, ne piinaavat elämääni lähes joka päivä. Jos joku luulee minun ajattelevan ko. asioita huvin vuoksi, omasta vapaasta tahdostani, olet täysin hakoteillä. Muistot tulvivat mieleeni pienen pienistäkin asioista, asioista joita kukaan muu ei pystyisi koskaan yhdistämään traumoihini (monet tietyt sanat, hajut, äänenpainot, ilmeet ja eleet, paikat, kaikki mahdollinen). Pienikin tietynlainen ele, ilme, sana, teko yms. saa minut alistumaan toisen tahtoon. Vaikka päivän selvästi tiedän, ettei minun pitäisi toimia niin, mutta alistuminen kumpuaa tahtomattani syvätä sisältäni. En osaa estää tunnetta tai pääse siitä eroon ennen kuin tilanne on ohi. Tunnen olevani paljon alempiarvoinen kuin kaikki muut. Tunnen olevani syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen, vaikka tiedänkin, ettei syy ole minussa, muttei sekään ole niin yksioikoista. Tunnen olevani täällä vain muita varten, elämäni tarkoitus on tulla satutetuksi. Olen täällä vain että toiset saavat tyydyttää halunsa, saavat tuntea itsensä suuriksi, vahvoiksi, mahtaviksi, tahtonsa läpi saaviksi. Minulla ei ole minkäänlaisia oikeuksia vain velvollisuuksia. Velvollisuuksia pitää suuni kiinni, olla valittamatta, olla kiitollinen kaikesta saamastani ”hyvästä”. Oksettaa. Inhottaa. Olen saastainen. Olen täällä vain muiden haluja varten. Olen täällä vain että toiset saavat kohdella minua kuten haluavat, ilman minkäänlaista rangastusta. Minä olen se joka tarvitsee rankaisua, minä olen se paha, joka valittaa saadessaan ”parasta”.

 

Kurkkuani kuristaa, tunnen jälleen näkymättömät kädet kaulallani. Ne kädet tiukentavat vain otettaan, ne eivät aio antaa minun hengittää enää koskaan, ne kädet aikovat tappaa minut. Häilyn tajuntani rajamailla. En saa hengitettyä, joka paikkaan sattuu, pahiten esim. käsiin ja varsinkin sormiini. Ruumiini muuttuu veltoksi. Yritän vaivalloisesti hengittää vielä kerran, mutta en onnistu.  Katselen elotonta ruumistani joka makaa sängylläni. Katselen tappajani silmin, silmin jotka ilkkuvat, riemuitsevat voitosta.

 

En haluaisi luovuttaa, mutta toisina hetkinä en vain näe muuta vaihtoehtoa, minulla on liian paha olla. En halua nähdä edes parasta ystävääni, jonka olen tuntenut niin kauan kuin saatan muistaa (=kaksi vuotta vähemmän kuin koko ikäni). Haluan pois hänenkin luotaan, hänkään ei merkitse minulle oikeastaan mitään. En tunne kivun lisäksi mitään muuta. En kykene enää rakastamaan, se on mahdotonta, en vain osaa. Vaikka minulla onkin useita “ottajia”, joudun vastaamaan kaikille “ei”. En tunne heitä kohtaan (oikeastaan) mitään, vaikka olisivatkin läheisiä ystäviäni. En kykene tuntemaan, sydämeni on jääkylmä, en tunne rakkautta. En saata ymmärtää, miksi toivon jopa parhaan ystäväni satuttavan minua. Kestän paremmin (fyysisen) kivun kuin tuskan jonka aiheuttaa fakta, etten pysty rakastamaan ketään.

 

Tosiasia on myös se etten ole ihastunut saati rakastunut keneenkään 2,5 vuoden aikana. Jopa viisi miespuoleista henkilöä on sanonut enemmän tai vähemmän suoraan haluavansa minun kanssani suhteeseen. Vain yhtä tai kahta kohtaa minulla voisi olla tunteita, jos olisi. Avohaavani ovat liian suuret umpeutuakseen koskaan. En pysty koskaan rakastumaan, rakastamaan, luottamaan toiseen, päästämään ketään lähelleni, saamaan tervettä parisuhdetta, harrastamaan seksiä, saamaan lapsia, toteuttamaan unelmiani oman perheen osalta, jään sinkuksi loppuiäkseni. Kaikki tämä vain sen yhden sian takia. Tavallaan se on jo voittanut, en haluaisi luovuttaa, mutta jos en heräisikään enää aamulla, jos vain nukkuisin pois. Entä jos tuskainen oloni kasvaa niin sietämättömäksi, että otan sen viimeisen askeleen ja jätän kaiken taakseni.

 

Ps. Viimeksi tänään (to 7.7.2016) päikkäreitä nukkuessani näin painajaisia koko ajan. Muistan hämärästi saaneeni viestin, en saanut itseäni hereille. Kuulin puhelimen äänen unen läpi, mutta olin liian syvällä unessa, päästäkseni nousemaan sieltä pois. Kuulin valittavani ääneen pelosta, kivusta, inhosta, kauhusta, ahdistuksesta. Kuulin vielä jonkun puhuvan minulle unen läpi. Se joku näki minun näkevän painajaista. Ääni yritti rauhoitella, hieman herätelläkin. Painajaisen punoma verkko oli aivan liian vahva, en herännyt.  Ajattelin äänen kuuluvan äidilleni tai parhaalle ystävälleni (kaksi parasta ja ainutta vaihtoehtoa jotka olisivat voineet oikeasti olla vierelläni sillä hetkellä). Jonkun ajan kuluttua heräsin puhelimeni soimiseen, paras ystäväni soitti ja kysyi lenkille, Tajusin vasta silloin ettei vierelläni ollutkaan ketään, olin yksin kotona. Olen aivan varma, että kuulin jonkun puhuvan vierelläni.   Muistan unesta olemattoman vähän hyvin, jonkin verran tuntemuksia kuten ”jotain sellaista tapahtui” ja ”tunsin pelkoa”. Muistan selkeimmin seuraavat asiat; 1) Makasin luultavasti sängyllä, vieressäni aivan minussa kiinni makasi miespuoleinen henkilö. Meistä kummallakaan ei ollut pahemmin vaatteita päällä. Muistan vahvan inhon tunteen miehen koskettaessa minua. 2) Joku painoi väkisin raakaa voimaa käyttäen pääni veden alle, Se joku kidutti minua yrittäen hukuttaa minut. Olin pakokauhun partaalla. 3) Joku lukitsi minut pienehköön kellarihuoneeseen. 4) Jouduin pakenemaan ja piileskelemään usein yhtä miestä, mutta välillä minua jahtasi useita miehiä.

 

Häpeän itseäni ja menneisyyttäni. Menneisyydessä minulta riistettiin mahdollisuuteni hyvään tulevaisuuteen.

 

 

Siinä taisikin olla suunnilleen kaikki mitä halusinkin sanoa.

-Elina

Hieman kuulumisia

22.6.2016 Jotain sälää, Raiskaus ja väkivalta muistot

Moi,

On aivan pakko tulla purkamaan ahdistusta. Sillä kun tänään (ti 21.6.) pyöräilin kotiin päin, näin erään tyypin, jonka haluaisin ainoastaan nähdä kaltereiden takana tai kuolleena. Tai siis en nyt sata varma ole, jostain kumman syystä en katsonut tarkasti (se siis myös näki mut). Kenellekään tuskin jäi epäselväksi kenet näin. Näin erään jota kukaan mun tilanteessa oleva ei haluaisi nähdä vilaukseltakaan.  Sillä nimenomaisella hetkellä, mulla (luojan kiitos) oli kiire enkä ehtinyt asiaa sen enempää ajatella. Nyt kun pääsin petiin en muuta ajattelekaan.. Ahdistus vaan kasvaa, kaikki palautuvat mieleen entistä selvemmin. Osittain olen ehtinyt unohtaa ne kasvot, mutta nyt sekin on mennyttä.

Ihan kauheesti en oo ajatellu mitä tapahtuu jos nään sen (kauhee ahdistus iski kun näin sen pikkuveljen yks kerta bussis.. Nyt alko pelottaan, milloin mahdan nähä sen seuraavan kerran. Tekis mieli lukittautuu neljän seinän sisälle loppu elämäks. En tiedä mitä teen. En tiedä sanoisinko edes kenellekään mitään, eihän ketään edes kiinnosta. Olen niiin hukassa. Ainakaan nyt yöllä mulla ei oo enää ketään kelle puhua.. Nää seinät kaatuvat päälle.

Muistan taas kaiken. Ei en todellakaan tahdo! Voisipa mulle tulla muistinmenetys näiden asioiden kohdalta. En halua muistaa. Jokaikinen pienenpienikin asia nostaa tuskalliset muistot pintaan.

Itkettää. Pelottaa. Ahdistaa. Sattuu. Tunnen oloni jälleen niiin likaiseksi. Tunnen jälleen inhottavan kosketuksen paljaalla ihollani. En pysty liikahtamaankaan, en uskalla. Tärisen pelosta. Minua oksettaa, kuvottaa. En halua tuntea, en muistaa, en kuulla, enkä nähdä. Auttakaa joku tai eihän kukaan pysty mua auttamaan.. Kyyneleet valuvat valtoimenaan. Ei saa satuttaa. Sattuu. Tuntuu pahalta. Kuvottaa jokaikinen asia ja teko, jotka liittyvät ko. muistoihin. Paniikki iskee. On lähes mahdoton pystyä kirjoittamaan. Oksennan kohta. Heikottaa.  Tunnen oloni niin pieneksi ja mitättömäksi, arvottomaksi. Koen olevani olemassa vain, että joku voi alistaa, hyväksikäyttää, vahingoittaa ja satuttaa mua, pilata mun elämäni, saada mut tuntemaan oloni tällaiseksi.

 

 

-Elina

Ps. Muuten mennytkin siedettävästi

Anteeksi

27.2.2016 pohjalla jälleen

Mä en tiedä mikä mua vaivaa. En itsekään ymmärrä miksi ajattelen niin paljon itseni tappamista, en välttämättä edes tarvitse mitään syytä. Ajatukseni vainoavat mua. En pysty elämään, olen liian turtunut siihen tosi asiaan, etten koskaan parane, etten koskaan pääse eroon traumoistani. Ei mun ole mitään järkeä yrittää elää, en kuitenkaan saa elämisen arvoista elämää. Haluaisin vain niin paljon luovuttaa. Tiedän kyllä, ettei kukaan mun anna sitä tehdä, muttei kukaan kysynyt multa haluanko kärsiä loppuelämäni. Mua ahdistaa kamalasti, tuntuu kuin mua syötäs sisältä päin, jäljelle jää vain hauras kuori. Kunpa mun annettaisiin vaan mennä, en mä pysty elämään. Mulla ei oo voimia yrittää, mitä se edes auttaisi, en tule saamaan hyvää elämää. En tule pääsemään traumoista ja peloistani eroon. Menneisyyteni seuraa minua kaikkialle, menneisyys ei irroita otettaan minusta päinvastoin. Ahdistus, epätoivo ja pelko tukahduttavat minut, kuolen mutta silti elän. Hitaasti hiivun pois, lakkaan olemasta, elämästä, kuihdun pois. Kai sitten hidas kuolema on paras vaihtoehto, en mä muuta ansaitse. Mahdollisimman monta erittäin tuskallista tuntia, päivää, vuotta, vuosikymmentä. Yksinäinen elämä, kelan rahoilla, koska työelämää en kestä. Hyödytön, turha. Kuollut elävä, jonka ainoa ajatus on päästä pois, paikkaan parempaan. En pysty koskaan rakastamaan ketään, en pysty luottamaan, en pysty päästämään ketään lähelleni satuttamatta itseäni. Traumani ovat aivan liian tiukassa, olen niiden vanki. Kidun, kidun hetkestä toiseen. Kidun ajatellen vain hetkeä jolloin pääsen pois.

En pysty purkamaan pahaa oloani, en pysty puhumaan enää kenellekään, en kenellekään, en vain pysty. En pysty käsittelemään traumojani, pelkojani, haluani päästä pois. En vain pysty. En kykene edes näyttämään todellisia tunteitani, en pysty kertomaan kenellekään kuinka pahalta musta oikeasti tuntuu. Aina kun yritän pakokauhu iskee kovemmin ja lopulta sulkeudun tiukemmin kuoreeni. En pysty sanomaan kenellekään kuinka kovasti toivoisin pääseväni pois, etten jaksa elää, tämä elämä vie minulta hengen. Elämä on liian raskasta näin heikolle. En pysty hengittämään, en jaksa. Tiedän kyllä, että paraneminen vie kauan aikaa, muttei kolmessa vuodessa ole tapahtunut edistystä vain paljon toinen toistaan pahempia asioita, asioita joita kenenkään ei kuuluisi kokea.

Tiedän tämän tulevan kaikille järkytyksenä, ”munhan piti olla niin hyvässä kunnossa, parempaan päin, näytin voivan jo paljon paremmin”. Kaikki tiedävät, että pystyn peittämään asioita, totuus on se etten itsekään tiedä kuinka helppoa totuuden piilottaminen on, kuinka paljon helpompaa kuin tuskan kestäminen, totuuden paljastaminen. Monesti haluaisin todella kovasti näyttää totuuden, sen kuinka huonossa jamassa olen, mutta en kertakaikkiaan pysty siihen, mulla ei oo tarpeeksi voimia. Olen niin pahoillani, etten ole tarpeaksi vahva tähän, olen aivan liian heikko elämään. Anteeksi, että petän teidät, jotka jaksoitte uskoa minuun, se oli ajan haaskausta.

Kyllä, pelkään kuolla, pelkään itseäni, sitä milloin vajoan tarpeeksi syvälle, että teen tästä lopun. Pelkään ihmisten reaktioita, mutta kaikesta huolimatta en halua mitään niin kovasti kuin kuolla. Pois pääseminen on realistinen toive, se tulee vielä toteutumaan. Vielä joskus tulee se oikea hetki, oikea paikka ja tapa. Vielä joskus. Kunpa vain jaksaisin odottaa niin kauan.

 

-Elina

Exäni jälleen pilaa elämäni

27.11.2015 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

Kuten otsikosta voi kaiken päätellä. Ei exäni sentään elämääni palannut ole, mutta ajatukset.. En ymmärrä miksi exään liittyvät muistot ovat alkaneet palautua mieleeni. Suunnilleen viikon ajan joka päivä suurimman osan ajasta muistikuvat täyttävät pääni.

Muutenkin mulla on taas ollut vaikeaa, erityisen vaikeaa oli reilu kuukausi sitten kun masennuslääkkeeni vaihdettiin Venlafaxin 225mg Voxra 150mg. Edellisen purku sujui tällä kertaa todella nopeasti viikossa ja uuden aloittaminen. Kuten aina minulla ja varmasti monilla muillakin (jos ei kaikilla) mieliala ja vointi heikkenevät vaihdon aikana. En paljoa muista aikaisemmista vaihdoista, paitsi tietenkin tämän vikan ja sitä edellisen vuosi sitten, molemmat olivat aikas tuskasia.

Tuossa koulun alussahan tutustuin kahteen poikaan, joista molemmista sain itselleni kaksi uutta ystävää. Heiltä olen saanut jonkin verran tukea, mutta no en sitten tukea muilta saakaan.. Terapeutille en vain pysty puhumaan, en tiedä mikä siinä on niin vaikeaa, mutta en vain kertakaikkiaan pysty avaamaan suutani siellä.  Äidiltäni saisin tukea, jos vaan pystyisin hänelle puhumaan. Toivon hartaasti ettei hän vieläkään tiedä tästä blogista. Monet ystävistäni tietävät, mutta minulla ei ole mitään käsitystä lukeeko kukaan heistä tätä, no ei sillä enhän ole ehtinyt ja jaksanut tänne paljoakaan kirjoittaa.. Mutta täällä pystyn kaikkein avoimmin purkamaan ajatuksiani. Mun ei tarvitse istua missään suljetussa huoneessa kenenkään kanssa ja pakottaa itseäni puhumaan asioista jotka satuttavat minua eniten. Tämän hetkinen terapeuttini paheksuu tätä blogiani enemmän kuin paljon ja hän myös osoittaa sen. Ei hän ole tätä tainnut lukea kuin muutamia postauksia.. En todellakaan ymmärrä mitä niin pahaa tämän pitämisessä muka on. Tämä on minulle usein henki ja elämä, anoa joka kuuntelee, eikä syytä mistään. Julkisen blogin pitämisessä on vain kaksi huonoa puolta: 1.minulla ei ole aavistustakaan siitä ketkä kaikki tätä lukevat, 2.sen minkä olen kerran nettiin kirjoittanut, en sitä sieltä koskaan pois saa. Mutta kaipa nämä molemmat kohdat ovat vain vahvistaneet haluani tulla avoimmemmaksi ja puhua seksuaalista väkivaltaa yms kokeneiden puolesta. Toivon että edes yksi näkisi tämän ja uskaltaisi hakea apua, jo sitten olen saanut blogilleni tarkoituksen. Tietysti mitä useampi näkee tämän, lukee ja saa rohkeutta hakea apua, sen parempi, mutta edes se yksi riittää.

 

Exä-ajatukset ovat vallanneet pääni. Miljoonat pienetkin asiat jokapäiväisessä elämässäni saavat ajatukseni juoksemaan ja oloni tuskaiseksi. Aika arvioksi voisin heittää kaksi kuukautta, tuona aikana olen löytänyt itseni ajattelemasta viiltelyä. Ajatukseni eivät siis ole olleet heppoisella pohjalla, vaan todellakin vakavia. Viimeksi eilen itkin koska oloni oli niin sietämätön, olisin niiiiiin äärettömän kovasti halunnut viiltää edes muutaman viirun. Tiedän että oloni olisi helpottunut huomattavasti. Tiedän myös sen etten tule saamaan itseäni hengiltä viiltelyllä, kuten jotkut pelkäävät. Siihen olen todellakin aivan liian kipuherkkä.  En tiedä itsekään miksi saan viiltellystä niin euforisen olon, mutta jo parin viirun jälkeen jännitykseni laukeaa ja ahdistukseni katoaa, sisäinen rauha valtaa minut.

En kestä olla tässä huoneessa, tämä suorastaan huokuu kamalia muistoja.. Ahdistaa. Hetkeksi kun keskeytän kirjoittamisen samantien ajatukset hyökkäävät kimppuuni.  Kuinka monesti olen tälläkin viikolla huomannut tekeväni tavallisia asioita ihan kummallisesti, syy on yksinkertainen: en ole onnistunut pääsemään eroon minua vainoavista ajatuksista. Esimerkiksi kun kaupungilla olin menossa yhteen kauppaan. Siinä oli siis kahdet liukuovet ja niiden välissä on pari metriä lasia välissä. En tiedä miten olin niin ajatusteni vallassa, et meinasin kävellä siitä niitten liukuovien välistä sisälle. Tajusin asian ku olin alle metrin päässä siitä lasista. Ja tämä on vain yksi esimerkki.  Nyt tässä ku yritin saada unta, ennen ku aloin kirjoittamaan tätä, mun mieleen piirtyi pari kuvottavaa muistoa. En ees tiedä koska olisin ajatellut niitä viimeksi, varmaan about sillon ku ne o tapahtunu. Mun olo on taas niiin kuvottava, tunnen itseni likaiseksi, saastaiseks, niinku mut olis merkitty, kaikki näkee musta kilometrien päähän kuinka huono mä oon, etten pystynyt laittaan vastaan.

 

En pysty jatkaan enempää.. Ja pitäis joskus mennä nukkumaanki, ku huomen o taas kouluu.. Noi ajatukset eivät vaan jätä mua rauhaan hetkekskään

 

-Elina

Puhdistus

27.7.2015 pohjalla jälleen

 

Screenshot_2014-12-10-22-00-19-1

 

 

Ei olisi ehkä pitänyt katsoa Riinan kanssa Sofi Oksasen Puhdistus-elokuvaa. Ei ehkä. Mutta halusin, samoin Riina. Kyseinen elokuva saattaa joistakin ihmisistä vaikuttaa sekavalta, mutta minä valitettavasti pysyin kiinni juonessa ja koin lian monet hetket omalla ihollani, lähes kirjaimellisesti. Ahdistus kasvoi ja kasvoi, mutta vaikka saisin, en osaa päästää sitä ulos. Vaikka kuinka minulle sanotaan: ”puhu”, ”näytä tunteesi”, ”älä käperry kuoreesi”, ”älä kanna taakkaasi yksin”, en osaa muuta. Tiedän kaukaisesti sotivani itseäni vastaan, mutten vain osaa muuta, kai jokin esiädeiltä jäänyt jäänne: he kestivät paljon pahempaakin, miksen siis minäkin.

 

 

APUA

 

 

En sinänsä haluaisi suositella Puhdistuksen katsomista, muuten ellei joku haluaisi yrittää ymmärtää minua ja monia muita liian kamalia asioita kokemaan joutuneita. Ei sitä vo kuvata, ei sitä voi selittää, sen voi vain valitettavasti joutua kokemaan itse.

 

 

muhun sattuu

 

 

En osaa selittää mitä tällä hetkellä ajattelen, ajatukseni ovat juuri nyt täyttä kaaosta. Oma sydämen sykekin voi kuullostaa korvia huumaavan voimakkaalta, ainoalta ääneltä maailmassa. Ainoalta ääneltä, jonka jälkeen on vain pohjaton hiljaisuus. Ei minua voi parantaa, ei tätä tuskaa voi viedä pois. Ei tämä lähde puhumalla tai pillereillä. Tätä likaista tahraa ei taa saippualla lähtemään, tämä ei edes haalistu.  Jos voisin nähdä tulevaisuuteen ja näkisin siellä itseni jonkun miehen kanssa, en ikinä pystyisi uskomaan sitä todeksi, ei se voisi olla mahdollsta. Sellaisita miestä joka voisi rakastaa minua tällaisena ei voi olla olemassakaan. Ei minua voi rakastaa. Kai äiti, mutteivat muut.

 

 

sattuu

 

 

 

Vähän elokuvan jälkeen nauroin hetken hysteerisesti. Ulospäin nauroin, mutta todellisuudessa tajusin sieluni itkeneen. Tänä yönä nukun itseni uneen, toivoen saavani joskus rauhan.

 

 

Screenshot_2014-12-12-19-06-20-1

 

 

 

Likaisena, Saastaisena, Ahdistuneena, Kyyneljuovat kasvoillani

-Elina

 

ps. Anteeksi te kaikki, mutta minä en vain osaa puhua. Patoan kaiken sisälleni, vaikka tiedän, tekeväni hallaa vain itselleni. En vain osaa.

pps. Koulun alkaminen vain lisää ahdistustani entisestään. Nyt kesällä on mennyt ihan hyvin, pääsyy: koska ei ole ollut koulua. Mutta miten sitten kun on taas pakko mennä kouluun??!!!!

Tiedän jo mitä aiot minulle sanoa

25.6.2015 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

 

Screenshot_2014-09-27-01-42-53-1

 

Kamala ahdistus iski täydellä voimalla, vaikka yritin kaikin keinoin hallita sitä. Ahdistuksen ja pelon syöksykierre. Kauhukuvat täyttävät pääni. Oksettaa. Ilma on liian paksua hengitettäväksi. Saastaisuuden haju tukahduttaa. Menneisyyden kauhukuvat toistavat itseään. En voi luottaa kehenkään, kaikki haluavat vain satuttaa.. aivan kuin HÄN.

 

APUA

 

Katselin äsken Yle tv 1:ltä Outlander Matkantekijää, jakso oli ehkä 7,8 tai 9 jakson nimi oli Vihkiäiset. Yritän olla mahdollisimman paljon spoilaamatta, mutten ole yhtään varma kuinka hyvin onnistun..  Jakso oli minulle todella rankka, sillä menneisyyden painajaiset sekoittuivat niin nykyhetkeeni että tulevaisuuteen. Painajaisteni maalailema kuva ei ollut kaunista katsottavaa, se saisi jokaiselta katsojalta ihon kananlihalle ja hänen olisi käännettävä päänsä pois kuvasta. En voinut sännätä pois huoneesta, koska katsoin jaksoa äitini kanssa. Minun oli vaan kestettävä. 55 minuuttia painajaista.

Kapusin kuin horroksessa portaat yläkertaan ja huoneeseeni. Vapisevin käsin avasin läppärin, en aluksi edes onnistunut vaan kone lipesi käsistäni ja liukui sängylle. Sängylle jolla..  En käsitä kuinka voin nukkua tässä vuoteessa kaikki ne yöt kaiken sen jälkeen.  Ajatukset kuristavat kaulallani käsien tavoin. Ne kädet kuuluvat HÄNELLE, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan pilata minun elämäni.

Sormeni ovat jääkylmät ja vapisen yhä hieman. Hengitän liian pinnallisesti. Pelkään kauheasti.

 

sattuu

 

 

Miten osaisin kirjoittaa tämän? En osaa!!  ARGH!!

 

 

Pelkään, kavahdan puolikastakin ajatusta.. Ajatusta siitä, että voisin vielä olla jonkun kanssa yhdessä. Ensinnäkin miten osaan rakastaa toista, olla hänen arvoisensa. Ja vaikka osaisinkin.. Kuinka hän jaksaisi odottaa tarpeeksi kauan, että olen oikeasti valmis. Kuinka hän voisi jaksaa kestää kaikki kohtaukseni, antaa minulle tarpeeksi hengitystilaa, odottaa ja odottaa ja odottaa. Kuinka joku voisi jaksaa edetä niin hitaasti kuin tarvitsen. Kuinka voisin päästä eroon alistuvaisuudestani, pakottavasta tarpeestani miellyttää toisia, oman hyvinvointini uhallakin. En pysty sanomaan ei, voisitko lopettaa, en halua. Kuinka ikinä voin osata erottaa menneen ja nykyisen/tulevan? Kuinka voisin ymmärtää etteivät kaikki ole kuin exäni, etteivät kaikki välttämättä halua satuttaa minua?

 

Screenshot_2014-12-08-16-45-16-1

 

En halua viettää loppuelämääni yksin, vaan haluaisin jonkun rinnalleni tukemaan kun askeleeni horjuvat. Toisaalta olen hyvin määrätietoinen, itsepäinen (niin hyvässä kuin pahassakin), lempeä, uhrautuvainen, sisukas, epäitsekäs ja itsekäs, rohkea, rauhallinen, lojaali, luotettava, iloinen, täynnä yllätyksiä, ystävällinen, omaperäinen, erillainen, oma itseni, fiksu, tempperamenttinen, täynnä ideoita, kiltti.. Mutta toisessa hetkessä olen vain pieni mytty peiton alla, sisälläni pelosta ja kauhusta itkevä tyttö, arka, pelokas, ujo, ahdistunut, särjetty, alistuva, vain toisen tyydytystä varten elävä..

 

happy ending

Se mitä toivoisin vielä joskus saavani, onnellisen elämän

 

Toivon hiput kuolee pois..

-Elina

Kyynel tuli silmänurkkaan

17.5.2015 Fiilikset matalalla

Etsin erästä tekstiä tietokoneen tiedostoista. En löytänyt sitä, mutta löysin jotain muuta. Löysin tämän seuraavan. Luin tämän läpi. En voinut välttyä kyyneliltä, jotka pyrkivät esiin.

 

 

Tämä on eräästä blogista. Teksti kosketti minua, joten kopioin sen muistiin. Loppuun lisäsin omat sanani. Ensimmäinen on aikaisemmin kirjoitettu, mutta jälkimmäinen on tämän hetken ajatuksia.

 

”Mä menin Hänen luokseen. Esitin, että kaikki on hyvin. 
Hän sanoi:

”Rakas, mä tiedän, että sä et voi hyvin. Kerro mulle, mikä sulla on. Mä haluun auttaa ja pitää sua hyvänä.”

Kyynel, toinen kyynel ja vielä kolmaskin.
tiesit. lohdutit. kuuntelit. autoit.
Enkeli, jolla ei vaan ole siipiä.
Mun pelastaja.”

Mä olin suunnitellut, että mä otan yliannostuksen.
En välittänyt tai ajatellut muuta.
Vain sitä, että käyn sanomassa Hänelle”heippa, oot tärkee” ja lähden.

Pistin pääni Hänen syliin. Hän silitti mua ja kertoi samalla päivästään.
Välillä Hän hymyili mulle sitä maailman suloisinta hymyä, joka on ihan parasta.

Lopulta mä kerroin, että mua ahdistaa ihan älyttömästi.
Mä kerroin, että olin tehnyt maailman typerimmän suunnitelman.

”Älä tee sitä Kulta pieni, sulla ei ole mitään syytä tehdä sitä. olen tässä. Suojelen sua”

Mä olen onnellinen Hänestä. Siitä, että mulla on kerrankin Hänen kaltaisensa mun vieressä. Tätä mä olen kaivannut. En mä kadu enää, että päästin Hänet lähelle.

MULLA EI OO EIKÄ TAIDAKAAN TULLA KETÄÄN HÄNENLAISTAAN.  HALUISIN VAAN ET TÄÄL OLIS JOKU JOKA TULIS MUN LUO, OTTAIS KIINNI RAKASTAVAAN HALAUKSEEN JA SANOIS: ”RAKAS, MÄ NÄEN ETTEI SULLA OO KAIKKI OKEI. MÄ TODELLA HALUAN RAKASTAA SUA. HALUAN PITÄÄ SUSTA HUOLTA JA HALUUN ET SÄ ELÄT MUN KANSSANI, ETKÄ JÄTÄ MUA (AINAKAAN KUOLEMAN TAKII..). SINÄ OLET MINULLE TODELLA TÄRKEÄ JA ENKÄ HALUA ET SULLE TAPAHTUU MITÄÄN PAHAA.  JA KUULE SÄ VOIT PUHUU MULLE MITÄ VAAN, LUOTTAMUKSELLA. KERRO MULLE KAIKKI MIKÄ PAINAA SUN MIELTÄS. KERRO VAIKKA SIITÄ ’HULLUSTA KISSASTA’ JOKA NAARMUTTAA SUN KÄSIVARTESI….”

En enää tiedä mitä sanoa. Aiemmin mietin, et kyllä mäkin löydän aikanaan jostain sen oikean. Enää en usko, en ole enää hetkeen uskonut. Hiljaa salaisissa haaveissani toivon parantuvani, pystyväni päästämään sen oikean mun lähelle, tarpeeksi lähelle, että voisin elää hänen kanssaan, perustaa perheen ja nauttia elämästä. Mutta masennus on taitanut kaataa mut maahan, lyönyt päin kasvoja. Repinyt viimeisetkin uskon rippeet ja jättänyt yksin pimeään tyrmään. En koe osaavani auttaa itseäni. Tuntuu, et tarvitsen jonkun joka olisi mulle tukena ja kantais mut takaisin valoon. Auttaisi parantumaan. Antaisi voimaa voittaa tän sodan. Antaisi tavallaan mulle uuden elämän.  Mutta ei.

Surullisin tunnelmin jatkan äikän portfolion tekemistä. Ajattelin senkin tänne kopioida, jotta joku halukas voisi sen lukea.

-Elina