Selaat arkistoa kohteelle erilaisuus.

Tarina tytöstä, joka katosi

13.8.2017 Yleinen

Olipa kerran pieni tyttö. Ehkä hän oli aivan tavallinen tyttö, mutta jo hyvin nuorena hän tunsi silti olevansa jotenkin erilainen. Niin kuin kuka tahansa, tuo tyttö halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta hyvin usein tytöstä tuntui, ettei kukaan rakastanut häntä.

Niinpä hänestä tuli melko yksinäinen tyttö. Hän yritti kyllä ystävystyä toisten kanssa, mutta hänestä tuntui, ettei kukaan todella välittänyt hänestä, vaikka hän itse välitti heistä. Tytöstä tuntui, että kaikki muut olivat parempia kuin hän; ettei hän kelvannut kenellekään. Kukaan ei myöskään tuntunut ymmärtävän häntä.

Monet hylkäsivät tytön, monet pilkkasivat häntä, eikä kukaan vaikuttanut olevan hänen puolellaan. Tytöstä tuntui, että hän teki aina jotain väärin – ja tapahtuipa mitä tahansa, häntä aina syytettiin, eikä hän voinut ymmärtää, miksi. Tyttö pakeni usein metsään, hengitti puiden tuoksua, kuunteli tuulen hyräilyä ja ystävystyi eläinten kanssa. Hän pakeni tarinoihin ja seikkaili kirjojen sivuilla. Hän pakeni musiikkiin, kuivatti kyyneleet poskiltaan tanssien ja laulaen.

Rakkaus ei kuitenkaan koskaan jättänyt tytön sydäntä. Hän välitti jokaisesta ystävästään syvästi, vaikka jotkut viipyivätkin hänen elämässään vain hetkisen. Monet jäähyväiset tuntuivat repivän tytön koko sisimmän hajalle. Mutta mitä vähemmän tyttö tunsi tulevansa rakastetuksi, sitä enemmän hän sitä kaipasi. Mutta tyttö ei osannut kertoa siitä kenellekään – ehkei hän edes vielä silloin ymmärtänyt, mitä oikein koki ja tunsi.

Vähitellen tyttö alkoi kadota. Ensin katosi ilo hänen silmistään. Sitten katosivat hänen naurunsa ja laulunsa. Hänen jalkansa lakkasivat tanssimasta. Hiljaisuus sinetöi hänen huulensa.

Kun tyttö kasvoi, hän löysi sydämestään uudenlaisen kaipauksen. Hän huomasi myös, että moni poika tuntui olevan kiinnostunut hänestä. Kaipaus vei tytön mukanaan ja kuljetti hänet poluille, joilla hän kompasteli ja satutti itsensä teräviin kiviin kipeästi monta kertaa.

Oli poika, joka oli aina jonkun toisen tytön kanssa. Oli poika, joka ilmestyi kuin tyhjästä ja katosi taas – vain ilmestyäkseen uudestaan ja sitten kadotakseen lopullisesti. Oli poika, joka sanoi, ettei hänellä ja tytöllä ollut enää mitään yhteistä. Oli poika, joka pyöritti tyttöä ilmassa, sitten päästi irti ja tyttö kaatui; poika katosi horisonttiin toisen tytön hiuksia silitellen. Oli poika, joka rakastui tytön ystävään. Oli poika, jota tyttö yritti lohduttaa. Oli monta muutakin.

Sitten tuli poika, joka luuli olevansa mies. Se poika sai tytön tuntemaan, että hän oli vain likainen huora, ja sai monet ystävänsäkin kohtelemaan tyttöä sellaisena. Ja tyttö nieli kiltisti sen kaiken, uskoi olevansa juuri sellainen kuin hänen sanottiin olevan – ja että kaikki oli hänen omaa syytään.

Ehkä luulet, että viimeksi mainittu poika olisi saanut tytön luovuttamaan. Ehkä hän vähäksi aikaa luovuttikin. Tyttö nuoli haavojaan syvällä pimeässä häpeäpiilossaan. Sen pojan ja hänen ystäviensä teot ja sanat jättivät häneen jälkiä, jotka eivät ehkä koskaan katoa.

Mutta rakkaudenkaipuu tytön sydämessä ei kuitenkaan ollut kuollut. Se vain odotti sopivaa hetkeä.

Muutaman kärsimyksentäyteisen vuoden jälkeen tyttö tapasi miehen, joka vannoi haluavansa juuri hänet ja vain hänet, vaikka tyttö oli jo vakuuttunut siitä, ettei voisi enää koskaan kelvata kenellekään. Tyttö rakasti sitä, että mies sai hänet nauramaan, koska oli itkenyt niin kauan. Tyttö rakasti kaikkia niitä sanoja, joita mies kuiskaili hänelle, kaikkia niitä lupauksia, joita tämä antoi – ja mies osasi sanoa kaiken sen, mitä tyttö oli aina halunnut kuulla. Tyttö ajatteli, että sen täytyi olla rakkautta.

Mutta sen rakkauden alussa oli valhe. Valhe, jonka päälle kaikki tytön tietämättä hiljalleen rakentui. Valhe halusi päästä esiin, mutta mies piilotteli sitä. Se pysyi piilossa juuri niin pitkään, että kun se lopulta tuli ilmi, tyttö ei enää nähnyt sitä valheena. Se oli muuttanut muotoaan: siitä oli tullut surullinen tarina, joka sai tytön vain rakastamaan miestä entistä enemmän.

Jonkin aikaa tytön onnistui pitää heidät pinnalla. Lääkiten rakkaansa naarmuja ja hoitaen hänen mustelmiaan, ruokkien hänen nälkäistä sydäntään. Ehkä mies oli vähän jopa kiitollinen. Mutta mikään ei tuntunut riittävän, ja vähitellen he vajosivat.

Tehdyt lupaukset karisivat hiljalleen tuhkana maahan. Suloiset sanat kuihtuivat. Kosketukset alkoivat tuntua kylmiltä ja raskailta. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus kuin paksu, hämähäkinseitintahmea verho, johon he takertuivat, eivätkä päässeet siitä läpi tai irti, vaikka kuinka pyristelivät.

Mies oli mennyt niin rikki. Tyttö olin mennyt niin rikki. Heissä molemmissa oli paljon teräviä kulmia, eivätkä he ehtineet tai osanneet hioa niitä, vaan repivät itsensä ja toisensa niihin vain entistä enemmän rikki. Mutta mies oli sokea omille säröilleen. Ja hän syytti kaikesta tyttöä – sellaisestakin, mitä oli tapahtunut jo ennen häntä.

Kipu, joka heissä koko ajan kasvoi, oli kuin musta aukko, pohjaton haava: se vaati, huusi, otti väkisin aina vain enemmän. Ja tyttö antoi kaikkensa. Hän luopui kaikesta miehen vuoksi. Hän antoi niin paljon, ettei hänelle itselleen jäänyt mitään. Hän unohti pitää huolta itsestään. Kun tyttö katsoi itseään peilistä, hän ei nähnyt enää mitään – hän oli kadonnut. Lopulta hän putosi kasvavan kivun mustaan aukkoon ja se nieli hänet kokonaisena.

Siellä pimeydessä tyttö istui yksin ja odotti. Odotti, että mies tulisi pelastamaan hänet. Mutta hän ei koskaan tullut. Tyttö itki ja huusi, mutta mies ei kuullut – tai ei halunnut kuunnella. Aivan kuin tytöstä todella olisi tullut näkymätön, olematon. Mies lähti hänen luotaan, muttei silti päästänyt irti. Hän sitoi tytön loputtoman pitkään köyteen, ja köyden olemassaolo, sen jokainen värähdys, sai tytön pysymään paikallaan, toivomaan, odottamaan.

Se pimeys ja yksinäisyys oli kuin kylmien käärmeiden pesä. Vaikka käärmeet nukkuivat, ne hohkasivat kylmyyttä. Tyttö pelkäsi niitä. Pelkäsi, että ne heräävät ja purevat häntä, jos hän liikahtaisikaan. Välillä tyttö halusi nukahtaa niiden kanssa, jotta unohtaisi, eikä kipu enää sykkisi hänen suonissaan. Mutta vähitellen tyttö ymmärsi, että hänen sydämensä ja sisimpänsä olivat täynnä myrkkyä joka tapauksessa. Hän muisti yhä sen viattoman tytön, joka oli joskus ollut. Ja hän halusi sen aitouden takaisin.

Vähitellen tyttö kiipesi ylös kuopasta. Monta kertaa hän lipesi takaisin pohjalle. Mutta kun hän lopulta istui kuopan reunalla ympärilleen katsellen, hän näki, miten tyhjää ja autiota kaikki oli. Kipu oli niellyt kaiken hyvän. Hän näki valheen – ja kaikki muutkin valheet, jotka sen ympärille olivat kietoutuneet – juuri niin rumina kuin ne todella olivat. Silloin hän vihdoin uskalsi tunnustaa, ettei se, mitä he olivat miehen kanssa vuoroin rakentaneet ja tuhonneet, ollut enää rakkautta – jos se oli sitä koskaan ollutkaan. Se oli silkkaa pitkitettyä kidutusta.

Niinpä tyttö tarttui köyteen, joka oli hiertänyt hänet verille, ja avasi yksi kerrallaan siihen sidotut solmut. Kun hän oli saanut viimeisenkin solmun auki, hän nousi seisomaan ja käveli pois – horjuen, mutta omilla jaloillaan. Siihen hetkeen saakka hän oli ollut vain nuori tyttö. Mutta sinä päivänä, kun hän irrottautui rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta, hänestä alkoi vihdoin kasvaa nainen.

Silloin minusta alkoi hiljalleen tulla taas minä.

Onko kaikki sitten ollut siitä asti hyvin ja helppoa? Ei tietenkään. Ei ollenkaan. Ei sitten vähääkään. Olen yhä ihminen: erehtyväinen, tunteideni vietävissä, pelkojeni ja toiveideni vanki. Olen yhä enemmän tyttö kuin nainen. Olen yhä rikkinäinen, epävarma ja joskus toivotonkin. Välillä väsyn kaikkeen. Olen tehnyt lisää hulluja virheitä ja varmasti teen niitä vastakin. Opettelen antamaan ne itselleni anteeksi. Näen itseni taas peilistä, vaikken aina haluaisi edes katsoa. Silloin tällöin ääriviivani hämärtyvät uudestaan – ja joskus ajattelen, että olisi parempikin kadota.

Matka on ollut pitkä, vuosien mittainen. Toisinaan tuntuu, että kalteva maa on salakavalasti liu’ uttanut askeleeni taaksepäin tai jalkojeni alle on ilmestynyt kuoppia, joihin aina uudestaan putoan; toisinaan taas tuntuu kuin olisin kiivennyt kivistä vuorenseinämää ikuisuuden maiseman yhtään muuttumatta tai etäisyyden perille yhtään lyhentymättä, enkä jaksaisi enää liikahtaakaan. Ajoittain kuitenkin ylitseni pyyhkii virkistävä tuuli, aurinko vilkuttelee iloisesti pilvien raosta, myrskyävä mieli rauhoittuu ja sisimmässä kuplii hiljainen riemu.

Yritän muistaa, että jokainen päivä on uusi alku, uusi mahdollisuus; etten jäisi liiaksi kiinni menneeseen, etten odottaisi liikaa tulevaa, vaan eläisin juuri nyt tätä hetkeä ja näkisin sen arvon. Yritän kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin ehkä vielä joskus uskoa rakkauteen, vaikka minusta yhä tuntuu, ettei sitä voi olla minua varten olemassa. Välitän silti yhä ihmisistä syvästi. Ehkä vieläkin syvemmin kuin ennen. Vaikken osaa sitä osoittaa niin hyvin kuin tahtoisin.

Tärkeintä on olla minä. Juuri minä. Keskeneräisenä, mutta elossa ja näkyvänä.

Näkymätön

24.5.2017 Yleinen

Kun joskus mietin, millainen minusta tulee vanhana, vastaus kuuluu usein: omituinen erakko, joka asuu keskellä metsää mökissään eläintensä kanssa. Elän yksin ja kuolen yksin – ah, niin dramaattista. Sekä omituisuutta että erakkoutta on tullut jo harrastettua, yhdessä ja erikseen. Elukoitakin on ollut montaa eri sorttia. Metsä ja mökki vain puuttuvat.

Olen kuitenkin ehkä nykyään vähän vähemmän erakko kuin olen ollut aiemmin. Tai ainakin pyrin normaalitilassa – mitä ikinä sellainen normaali mahtaakaan tarkoittaa, vastustan koko perhanan sanaa ihan periaatteesta – olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, enkä ole ihan niin neuroottinen kaikesta. Ehkä vähän kuitenkin. Olen siis tätä nykyä kai jonkinlainen sosiaalinen erakko.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut todella heikoilla itseni kanssa. Olen suorastaan hävennyt, jopa vihannut itseäni. Olen myös ajatellut koko muun maailman vihaavan minua. Olen toisten ihmisten satuttamana ryöminyt piiloon kuin haavoittunut eläin. Olen kokenut, etten kelpaa mihinkään, ettei minulla ole oikeutta edes olla olemassa. Olen inhonnut maailmaa, jossa elän, sen nurjan puolen ilmiöiden vuoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että inhoan vieläkin. Olen halunnut pakata reppuni ja lähteä pois – vaikka Lappiin noidaksi tai Siperiaan maatuskaksi, kuten joskus olen puolivitsillä uhkaillut – jonnekin, missä ei tarvitsisi olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tai sitten vain kävellä niin kauas erämaahan, etten enää jaksaisi kauemmas.

Yhteen aikaan ajattelin olevani pahasta muille ihmisille. Enkä voi kieltää, etteikö ajatus kävisi mielessä toisinaan vieläkin. Siksi olen joskus kieltänyt itseltäni mahdollisuuden sosiaaliseen elämään. Osittain nämä ajatukset voivat johtua siitä, että vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän, että syitä niihin löytyy paljon syvemmältäkin. Minulle ei ole yksinkertaisesti opetettu, tai en ole jostain syystä vain oppinut, että olisin hyvä ja arvokas – juuri minä, sellaisena kuin olen. Vain sen kautta, että pidän muita ihmisiä arvokkaina ja näen heissä hyvää, olen alkanut ajatella, että ehkä sittenkin myös minä olen arvokas ja minussakin voi olla jotain hyvää. Armollisuus itseä kohtaan ja terve itsearvostus ovat kuitenkin asioita, joita joudun yhä opettelemaan.

Olen joskus hautautunut kämppääni päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Olen kyllä käynyt koirien kanssa ulkona ja kaupassa ja muuta sellaista pakollista, mutten ole tavannut muita ihmisiä, ainakaan tarkoituksella. Ehkä korkeintaan tervehtinyt kaupan kassaa tai naapuria ohimennen. Asuin nuorempana vähän aikaa sellaisessa kerrostalossa, joka oli kuin mausoleumi: missään ei koskaan liikkunut ketään, mitään ääniä ei koskaan kuulunut. Vain viereisen kirkon kello moikasi aina sunnuntaiaamuisin. Samaan aikaan hyinen talvi oli pysäyttänyt maailman. Makasin silloin usein sängyssä tuijottaen ikkunasta näkyvää harmaanvalkoista talvitaivasta ja mietin, olenko elossa vai kuollut. Ei ihme, että muutuin sinä aikana lähes aaveeksi.

Olen pelännyt ihmisiä niin paljon, etten ole pystynyt lähtemään ovesta ulos. Eräänä talvena, kun oli kovia pakkasia, kävin kaupassakin huppu päässä ja kaulaliina kasvojen yli kiedottuna, ettei kukaan vain näkisi minua. Olen kävellyt kadulla leuka niin syvällä takin kauluksessa, katse maahan luotuna, että niskani on tullut kipeäksi – vain välttääkseni näkemästä vastaantulijoiden kasvoja. Puhelimessa puhuminen, tai ainakin soittaminen jollekulle, on ollut jotain aivan järjettömän hirveää – enkä voi väittää, ettenkö jännittäisi sitä välillä vieläkin. Pahin kokemus oli ehkä se, kun vielä yliopistolla opiskellessani olin menossa seminaariin, jonka pitäjä oli ollut minulle aiemmin ilkeä – päädyin itkien vessaan oksentamaan ja seminaari jäi käymättä. Lopulta keskeytin yliopisto-opinnot kokonaan.

Miten minusta sitten on tullut erakko? Vai olenko aina ollut sellainen?

Jollain tavalla olen ollut melko yksinäinen ja tuntenut itseni erilaiseksi jo lapsena. Ala-asteikäisenä minulla ei ollut kovinkaan monta ystävää. Yksi luokkakaveri, jota puolustin kiusaajilta ja jonka kanssa kuljimme matkat kouluun ja koulusta kotiin yhdessä. Koin, että koulukaverit eivät ymmärtäneet minua, puhumattakaan opettajista ja muista aikuisista – tavallaan minuakin kiusattiin, vaikka en toisia puolustaessani ehkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vietin kyllä jonkin verran aikaa lähiseudun lasten kanssa, keksin heille kerhoja ja muuta puuhaa – mistä lasten vanhemmat eivät aina olleet kovinkaan riemuissaan. Mutta kuljin myös paljon yksikseni metsässä ja lainasin kirjastoautolta kassikaupalla kirjoja, joihin uppouduin sänkyni nurkassa taskulampun kanssa peiton alle piiloutuneena. Näitä molempia teen paljon yhä, sillä sekä luonto että tarinat ovat aina antaneet minulle valtavan paljon inspiraatiota ja lohtua.

Yläasteella minulla oli jo muutama kaveri. Mutta hekin asuivat aivan eri suunnalla kuin minä. Näimme tietysti arkena päivittäin koulussa, ja joskus kävin heidän luonaan kylässä viikonloppuisin, mutta pääasiassa istuin vapaa-aikani yksin kotona omassa huoneessani tai lähdin koiran kanssa lenkille. Siihen aikaan perheessämme oli ongelmia, joten sekin vaikutti asiaan, ja lisäksi olimme vaihtaneet asuinpaikkaa. Olin murrosikään tultuani myös luopunut oikeastaan kaikista aiemmista  harrastuksistani. Minusta tuli synkkä, syömishäiriöinen wannabe-runoilija, joka istuskeli koulussa ikkunalaudoilla tyhjyyteen tuijotellen ja tuskaa märehtien, kantaen lujaa suojakilpeä, jonka läpi pääsivät vain ne, jotka itse halusin päästää.

Lukiossa tutustuin lisää vanhoihin kavereihin ja sain uusia. Seurustelinkin melkein vuoden verran. Liikuin kuitenkin tavallaan kahdessa eri porukassa, mikä sai minut jälleen tuntemaan itseni oudoksi, sillä en oikein täysin sopinut kumpaankaan, vaan olin jotain siltä väliltä. Seurustelu päättyi hieman traagisesti – ainakin minun kannaltani – ja minä aloin kulkea vuoristoratoja pitkin. Onneksi kuitenkin tutustuin niihin aikoihin erääseen parhaista ystävistäni, joka on usein pitänyt jalkani maassa tai takinhihasta kiinni, kun olen lentänyt liian korkealla tai ollut vajoamassa synkkyyden syövereihin.

Kun lähdin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, olin aluksi innoissani. Mutta melko pian minulle alkoi valjeta karu totuus: paikassa, jossa et tunne ketään, etkä oikein saa tutustuttua kehenkään, olet todella yksin. Sain jälleen sen yhden ystävän. Tämä ystävä oli kuitenkin hyvin sosiaalinen tyyppi, jolla oli paljon muitakin ystäviä kuin minä, paljon muutakin menoa kuin roikkua minun kanssani, niin paljon elämää elettävänä, etten minä hitaammin lämpiävänä oikein pysynyt tahdissa. Lopulta hän myös vaihtoi koulua ja muutti pois. Niinpä jäin taas yksin. Tapasin kuitenkin eräällä kurssilla ihmisen, jonka kanssa ystävystyin, ja olemme ystäviä yhä tänäkin päivänä. Meitä yhdistivät monet samankaltaiset kokemukset ja ajatukset. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta sitten tämä ystäväni löysi miehen ja meni naimisiin. Tavallaan koin silloin menettäväni hänetkin, vaikkei se täysin totta ollutkaan.

Nettiyhteys on monessa kohdassa osoittautunut minulle pelastusköydeksi. Toki netissäkin saa huutaa ja kiljua, eikä kukaan huomaa tai huomioi. Mutta joskus sitä sattuu löytämään bittiavaruuden kaukaisilta laidoilta ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun. Ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ehkä jopa ymmärtävät, ovat tukena silloin, kun läheltä ei löydy ketään, johon voisi tai uskaltaisi tukeutua. Eräs tällainen ystäväni menehtyi hiljattain, enkä usko, että suru voisi olla yhtään suurempi, vaikka olisimme tunteneet vain tosielämässä.

Jos en olisi koskaan ottanut koiraa ja eksynyt koiraharrastusten pariin, en tiedä, miten minun olisi käynyt. Luultavasti olisin joko syrjäytynyt, hautautunut hiljalleen elävältä, tai sitten päätynyt johonkin radikaalimpaan ratkaisuun. Koirat ovat olleet minulle jopa tärkeämpiä kuin ihmiset, sillä ilman niitä olisin tuskin uskaltanut tehdä moniakaan asioita. Joskus olen toivonut, että voisin ottaa koiran mukaan kaikkialle, sillä se tuki, jota koira voi antaa vain olemalla läsnä, on jotain aivan valtavaa. Koirat ovat toimineet tavallaan puskureina minun ja muiden ihmisten välissä. Samalla olen niiden kautta kuitenkin tutustunut moniin ihmisiin ja sitä kautta vähitellen myös löytänyt taas enemmän sitä todellista omaa itseäni, jonka luulin aikapäiviä sitten kadottaneeni.

Minun on kuvailtu olleen lapsena toisaalta hieman syrjäänvetäytyvä, hitaasti lämpiävä ja hiljainen, mutta toisaalta taas olen ollut aika temperamentikas, voimakastahtoinen ja näyttänyt tunteeni – ainakin siihen asti kun tästä usein moitteita saatuani aloin tukahduttaa ne. Olen usein pysytellyt poissa porukoista, mutta lähestynyt toisaalta itse toisia lapsia, joiden olen nähnyt olevan yksin. Olen viihtynyt omissa oloissani, mutta kerännyt myös joskus useampia seuralaisia ympärilleni – erityisen tyypillistä minulle on ollut kerätä kiusatut siipieni suojaan. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän kiinnyn heihin – ja toisaalta sitä enemmän huomaan, miten erilainen olen. Miten yksin. Mutta niin kai lopulta on jokainen meistä. Emme pääse toistemme nahkoihin kokemaan, mitä on olla joku toinen. Voimme katsella maailmaa vain omasta näkökulmastamme.

Olenko minä yksinäinen? Tätä kysyn joskus itseltäni. Erityisherkkänä kyllä tarvitsen rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta onko sitä joskus liikaakin? Valitettavasti on pakko vastata myöntävästi, sillä huomaan usein kaipaavani toisia ihmisiä, ja silloin yksinäisyyttä on vaikea sietää. Kestän ja tarvitsen yksinäisyyttä kyllä. Mutta vain silloin, kun itse haluan sitä – vaikka olen elämäni aikana tottunut olemaan paljon yksin. Kaikkeen kai tottuu, kun on pakko. Tiedän kyllä, ettei maailma pyöri minun napani ympärillä, eikä sen kuuluisikaan pyöriä – mielellään mahdollisimman kaukana siitä. Käännyn myös itse hyvin helposti pois, sisäänpäin, käperryn itseeni kuin siili. Yksinolo on usein myös helpompaa, ja on aikoja, jolloin en oikeastaan edes halua nähdä ketään. Mutta haluaisin silti opetella olemaan rohkeammin auki ja vastaanottavaisempi. Sellainen kuin olen joskus ollut, ja enemmänkin.

Eräs ystäväni kirjoitti minulle kerran: ”Yksinolo on jännä juttu. Parhaimmillaan voi olla oma itsensä, pahimmillaan unohtaa, miten ihmeellistä elämä on jaettuna.” Olen valinnut yksinolon juuri siksi, että voisin taas tulla omaksi itsekseni. Mutta jos kukaan ei katso, kukaan ei näe, kukaan ei kuule, on sama kuin olisi näkymätön – kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Siltä minusta joskus tuntuu.

Hellou!

20.1.2017 Yleinen

Eipä oo tullu kirjoteltua aikoihin, apua.  Syynä on se, ettei oo ollu motivaatiota, konetta eikä puhelintakaan koko aikaa. Sain hankittua läppärin!  Myös koulu ja Saksan opiskelu on vieny energiaa. Ainii joo aloin opiskelemaan Saksaa itsenäisesti erään sovelluksen avulla. Hauskaa on, osaan nyt flirttailla Saksaksi ;). Okei anteeks oon vaa ylpeä itestäni haha. Gonna get all the ladies!!

Hmm mitäs muuta on tapahtunu…mun pikkusisko tuli tänään yöksi mun luo kahen koiran kanssa. Ihan kivaa tää on ku ei nähä kovin usein. Käytiin mutka kaupassa vaikkei kummallakaan tee mieli mittään. Se lähti näkemään kaveria ja mä koitan viihyttää itteäni.

Oon kaivannu tämmöstä kauan, että joku käy kylässä tai on yötä!! Pietään hauskaa ja herkutellaan. Ollaan vaa.

Koulussa on ollu ihmeen kivaa vaikkei enää luokkalaisten jutut kiinnosta. Ei sitä aina vaan jaksa kuunnella kaikkien poikaystävistä jotain. Oon onneks saanu olla enemmän omassa rauhassa ja tehä itsenäisesti töitä keittiöllä. Viikko oli kiva oikeestaan just sen takia ku sai tehä yksin rauhassa sitä mistä tykkää. Keskittyy ja oppii paremmin.

On vaa semmonen olo etten kuulu esimerkiksi mun luokkalaisten joukkoon. Meitä yhdistää oikeestaan vaa koulu. Haluaisin saman henkisiä kavereita ku mä mutten tiiä mistä niitä löytäis. Tuntuu vaa ettei mun luokkalaiset ymmärrä mua, mun luonnetta tai mittään mikä muhun liittyy. Mä saatan olla aika äänekäs, räväkkä, eläväinen jne, mutta minkäs teet. Ainakaan en oo tylsimys. Osaan mä tietty olla rauhallinen, ihana jne, mutta kaikki ei sitä puolta nää ellei sitä ansaitse mun silmissä tai jotain.

Mutta toistaiseksi heippa!

Rakkautta kaikille <3

Alex

Vihdoin se päivä koitti

6.2.2015 Yleinen

Olen pitkään miettinyt blogin kirjoittamista lähinnä päiväkirjana itselle. En ole vaan mitään saanut aikaiseksi. Miehen kannustuksen ja aikani pohdittua sain vihdoin jotain aikaseksi.

Lähinnä haluan blogissa kirjoittaa lapsiperheen arjesta ja lasten odotusajasta jos niitä vielä tämän kolmannen lapsen jälkeen siunaantuu. Oikeastaan kaikesta mikä on vaan ajankohtaista meidän elämässä. Mikä voisi tästä blogista tehdä mielenkiintoisen myös muiden silmissä? Ehkä se että perheemme arkea rikastuttaa esikoisemme erilaisuus. Se tuo lisähaastetta meille vanhemmille ja samalla rikastuttaa meidän elämää valtavasti.

Olisiko se sitten pienen esittelyn paikka. Olen Suvi ikää mittariin  on ehtinyt kertyä 27 vuotta. Perheeseen kuuluu tuleva aviomieheni (enää viikko) Sami 29 vuotta, esikoisemme Sara 2,5 vuotta. Hänellä on leberin synnynnäinen amaurosis eli hän on sokea. Meidän toinen tyttäremme Veera 11kk ja maha-asukki rv 13 ja elokuun 15 päivä mahdollisesti vuokra-aika umpeutuu. Ja eihän sitä meidän lapinkoira tyttöjä passaa unohtaa Manta ja Hilla.

avatar

Eve

Kaikki erilaisia, kaikki samanlaisia

5.11.2014 Yleinen

Hupsista heijjaa taas on viikko hurahtanut mielettömän nopeasti! Koska kaikkien tekemisten luetteleminen olisi erittäin tylsää ”kauppalistan” lukemista ajattelin tällä kertaa kirjottaa erilaisista kulttuureista ja stereotypioista. Tää aihe sen takia, että välillä, kun ollaan ulkona ja porukassa on useita eri kansallisuuksia, tarinoita ihmisten takana sekä tietty useita kieliä ja kulttuureita. Silti me kaikki pystytään kommunikoimaan ja ymmärtämään toisiamme!

Tietenkin meillä on yhteinen kieli, englanti, jota jokainen puhuu enemmän tai vähemmän sujuvasti. Toiset pystyvät kommunikoimaan serbin tai venäjän kielellä toisilleen. Välillä saman pöydän ympärillä saattaa olla jopa neljä eri keskustelua, neljällä eri kielellä käynnissä. Yhtäkkiä keskustelua käydään taas englanniksi ja kaikki ymmärtävät mistä kukin puhuu. Nauretaan, vitsaillaan ja kerrotaan omista kulttuureista. Aivan uskomatonta!

Joskus harmittaa, kun puhutaan, että tietyn maan kansalaiset ovat joko hiljaisia, puheliaita, äänekkäitä, avoimia, homoja, juoppoja, natseja, kommunisteja, rosvoja, kieroja,… onhan näitä! Esimerkiksi ennen Tsekkeihin tuloa luin, että täkäläiset ovat mukavia ja avoimia. Kuitenkin olen tavannut ihmisiä, jotka välttelevät kommunikoimasta meidän ulkomaalaisten kanssa. Ehkä syynä on kielimuuri tai ettei vaan ole mitään puhuttavaa tai jokin muu henkilökohtainen asia. Who knows.. Mutta useat vieraat ihmiset ovat myös tulleet moikkaamaan huomatessaan, että ollaan ulkomaalaisia ja tarjoutuneet auttamaan, jos on jotain ongelmia. Dropsit näille ihmisille! :)

Niinkun varmaan kaikki tietää niin suomalaiset luokitellaan aina siihen juroihin ja syrjään vetäytyviin ihmisiin, jotka harvoin höpöttävät. Niinkun myös kaikki meistä varmasti tietää niin Suomesta löytyy myös niitä puheliaita ja avoimiakin ihmisiä ! Joten kaikki ei ole niin mustavalkoista! Meidän luokalla on myös kommunistisista maista opiskelijoita, niinkun aikaisemmin puhuin. Kuitenkin hekin ovat ihan samanlaisia kuin me ”länsimaalaiset”. Ihan samanlainen ajattelumaailma heilläkin on ja tavat käyttäytyä ja toimia. Enkä nyt halua erityisesti vertailla vain kommunististen maiden kansalaisia ”länsimaalaisiin”. Käytin sitä nyt vain esimerkkinä siihen, kuinka erilaisissa oloissa kasvaneet ihmiset ovat yhtä saman arvoisia samanlaisia stereotypioista ja ennakkoluuloista huolimatta.

Totta kai jokaisen henkilökohtainen perhe-elämä ja kansalaisuus vaikuttavat siihen, mitä mieltä asioista on. Mutta jos ei puhuta politiikasta tai mielipide kysymyksistä, kukaan ei ole enempää tai vähempää kuin pelkkä ihminen. Kaikki erilaisia, kaikki samanlaisia.

~Eve

Este vai pelkkä hidaste?

24.8.2014 Yleinen

Musiikki, hiphoppi. Paljon puhuttu aihe juuri nyt.

Olisiko maailma hiljainen paikka ilman musiikki? Olisiko maailmaa ollenkaan jos ei korviin kantautuisi sointuja? Olisin kuollut ilman musiikkia. Se merkitsee minulle enemmän kuin kenellekkään kerron.

En ymmärrä nuotteja, en ymmärrä sointuja, en osaa soittaa instrumentteja, en osaa laulaa. Enkö siis saa nauttia musiikista samalla tavalla kuin muut?

Olympiastadion, Cheek. En käy keikoilla, eilinen oli kolmas kerta kun olen keikalla. En sano ettenkö olisi nauttinut illasta, nautin, paljonkin, enemmän kuin näytin ulospäin. Nautin yhtä paljon kuin kotona kun kuuntelen lempimusiikkiani. Olenko viallinen vai vain erilainen?

Enkö saa käydä keikoilla koska en tanssi ja huuda niinkuin moni muu? Enkö saa nauttia keikasta omalla tavallani? Minusta ei ole mitään merkitystä missä, milloin tai kenen kanssa kuuntelet lempiartistiasi, oli se sitten kotona yksin tietokoneelta, stadionilla huippulaitteista tuhansien ihmisen kanssa, kavereiden kanssa pienestä kaiuttimesta. Sillä ei ole merkitystä minulle. Se mitä sisälläni tunnen kun musiikki kuuluu, se on se tärkein.

Mun oli pakko kirjottaa tästä koska tunnen ettei moni ymmärrä minunlaisiani ihmisiä. Kuten olen aiemminkin sanonut, olemme kaikki yksilöitä ja kaikki tuntevat eritavalla asiat. En ollut edes menossa cheekin stadion keikalle, sain liput viikko sitten huippu paikalta. Kiitän ihmistä joka antoi ne ja mulla ei oo tarvetta kehuskella keneltä ne sain vaikka kaikki tietävät hänet. Pidin asian omana tietonani ja arvostin hänen tekoaan omalla, hiljaisella tavallani.

Pääsin paikan päälle ja katsoin että minun katsomooni ei ole edes jonoa portilla. Näin eri gengren edustajia ja artisteja, julkkiksia. Näin heidät mutta mitä todellisuudessa näin? Tavallisia ihmisiä jotka tekevät omaa työtään, heidän työnsä on vain näkyvämmällä paikalla kuin meillä ’tavallisilla’, olenko siis huonompi vaikka teen paskaduunia, koska minulla on päässä vika, koska olen erilainen, koska en nauti olla huomionkeskipisteenä. Omasta mielestäni en ole, olemme kaikki samanarvosia vaikka tekisimme mitä työtä tahansa.

Jos kysyisin näiden artistien mielipidettä asiaan, en edes haluaisi tietää vastausta, koska se olisi sama asia kuin menisin joltakin tuntemattomalta kysymään samaa asiaa. Koska edelleenkin olemme samanarvoisia. En tiedä mitä artistien päässä liikkuu, en tiedä mitä kenenkään päässä liikkuu, itselläni lähinnä silmät.

Halusin vain kertoa teille että vaikka minunlaiseni ovat hiljaisia, näyttävät ulospäin synkiltä tai tunteettomilta. Me emme ole, minä tunnen kokoajan, en ole tunteeton, osaan nauttia keikoista mutta omalla hiljaisella tavallani oman pienen pääni sisällä. Toivoisinkin että te jotka uskallatte mennä eturiviin hyppimään ja huutamaan ja nauttimaan omalla tavallanne  keikasta, antaisitte silti meille muillekkin oikeuden nauttia omalla tavallamme. Se että istuin hiljaa ja katsoin vain koko keikan läpi. Ei tarkoita ettenkö olisi ollut ihan kikseissä, en vain näyttänyt sitä. Sei tarkoita että eteeni saa tulla hyppimään ja huutamaan niin että minä en näe omalta istumapaikaltani muutakun jonkun selän. En saanut nauttia niinkuin olisin halunnut. Se harmittaa, ja kiitos vian päässäni ajattelin että en ole oikeutettu näkemään tätä spektaakkelia koska en uskalla nousta seisomaan muiden rinnalle. Asia ei saisi olla näin… Mutta olen hyväksynyt omat tapani enkä ajattele että menetän jotain jos en nyt tee samaa mitä muutkin.

Pyydänkin vain että keikoilla arvostaisitte minunlaisiani ja antaisitte meillekkin mahdollisuuden nauttia omalla tavallamme. Kukaan ei ole samanlainen tai tunne samoin, minä satun olemaan minä, en suurempaa, en pienempää, vain minä. Tiedän omat rajani ja tunteeni enkä ymmärrä miksi minun pitäisi muuttaa tapaani toimia että saisin nauttia elämästä. Voin nauttia kaikesta samalla tavalla kuin tekin, mutta eritavalla kuin te, omalla tavallani. Hiljaisuudella. Mulla olis paljon sanottavaa musiikista koska se on ainut elämäni valo, mutta en kyllästytä lukijaa enempää vaan lopetan tähän, toivottavasti sinä ymmärrät edes vähän minua.

Teitpä sitten omaa työtäsi, opiskelet tai olet työtön, kerro ajatuksesi mulle niin ymmärrän ihmisiä taas vähän enemmän kuin ennen. Haluaisin ymmärtää mieltä mutta se on vaikeaa kiitos mielenterveyden. Siksi pyydänkin teiltä apua siinä, jätä kommentti, kerro mitä ajattelet. Se merkitsee minulle todella paljon, kiitos kun jaksoit lukea tämän loppuun asti (:

Hän tietää miltä se tuntuu
Kun hiljaisuuteen jää
Ja savuverhon sameaan huntuun
Kaikki entinen häviää

Mutta niin kauan kuin hän kulkee
Elämä jättää jälkiään

Kaija Koo – Niin kaunis on hiljaisuus

Uskallusta erilaisuuteen

19.5.2014 Yleinen

En tiedä mikä siinä on. Tekeekö ikä ajattelevammaksi vai onko kyseessä vaan jokin ohimenevä vaihe? Ihan sama mistä on kyse, mutta itseäni on alkanut ärsyttämään ihan suunnattomasti sellaiset konservatiiviset seikat, joista ennen en välittänyt tai sitten jopa jaoin kyseisen vanhakantaisen näkemyksen. Olenko ”pehmentynyt” vai vaan viisastunut? Eipä sen väliä, mutta kuvittelen olevani avarakatseisempi sekä avomielisempi. Osaa ihmisiä näkemykseni häiritsevät. Useimmiten kyse on ikätovereistani tai työyhteisöstäni.

Ehkä selkeimmin olen vaihtanut mielipidettäni suhtautumisessa seksuaaliseen suuntautumiseen ja sen käsittelyyn. Olen täysin umpihetero, mutta en oikein ymmärrä niitä ihmisiä, joita kiinnostaa ihan tavattomasti toisten ihmisten seksuaalinen suuntautuminen. Tai vielä pahempaa – se, onko ihmisillä oikeus rakastaa, solmia liittoja, adoptoida lapsia ja niin edelleen. Ihmiskunta on todistanut lukuisia heterosuhteissa tapahtuneita eroja, murhia, kidutusta, lasten hyväksikäyttöä, kiusaamista, väkivaltaa ja muuta pahaa, että eiköhän kannattaisi muuttaa kantaansa ja suvaita onnellisuutta, jos ihmiset sitä jostain löytävät.

Toinen nykyään minua ärsyttävä asia, mitä erityisesti vanhempien henkilöiden suusta kuulee, on nuorison arvostelu. Siis tiedäthän – sellainen ”mitä noistakin tulee” ja ”sellaisia vetelehtijöitä” ja ”huonokuntoisia ruutua tuijottavia surkimuksia”. Kummallista puhetta minun mielestäni. Jokainen meistä on ollut nuori ja oman aikansa kuvajainen. Enemmän tai vähemmän. Ajat muuttuvat ja siten siis käsityksemme sukupolvien myötä normatiivisesta  käyttäytymisestä. Siitä, millainen nuoren tulisi olla. Helppohan se on reflektoida omaan nuoruuteen ja siihen aikaan. Ajat ja arvot olivat toisenlaisia. Minusta vaan näyttää siltä, että tämän päivän parikymppiset ovat melkoisen paljon valveutuneempia ja fiksumpia kuin oma ikäpolveni konsanaan oli. Suvaitsevaisuutta ja hyväksyntää enemmän tähänkin, kiitos.

Kolmas minua ärsyttävä asia on turhanaikainen nipotus. Olin itsekin ennen varsin pedantti ja muodollisen tarkka. Pidin ns ”luterilaisen työmoraalin” korkealla ja olin vakava vakavien asioiden äärellä. Asialliset hommat hoidan edelleenkin, mutta paljon rennommilla ranteilla. Vitsailla saa ja hauskaa voi olla vaikka asiat olisivatkin tärkeitä. En enää hirvittele ihmisistä, joiden aikakäsitys on enemmän Välimereltä kuin tykistöstä. Mitäpä tuon väliä? Kunhan ei ihan hurlumheiksi mene.

On niitä paljon muitakin eri kokoluokan asioita. Kaikkien edellä mainittujen seurauksena arvelen olevani rennompi ja verenpaineeni lienee alhaisempi. Sen vastapainona saatan olla joidenkin mielestä toki kevytmielisemmin asioihin suhtautuva tai muuten vaan kummallinen. Itse olen itseeni puolestani tyytyväinen. Ei tämä sen kummempaa ole. Uskallan ajatella eri lailla ja uskallan sanoa sen ääneen. Uskallan hyväksyä ja suvaita. Kannustan siihen muitakin.

Päiväni ihmisenä

30.4.2014 Yleinen

Vähintäänkin elämäni tärkein valinta on edessä. Tehdä näin vai tehdä noin? Kukaan ei kerro, en voi kysyä, pelkään liikaa enkä tahdo valita. Edessä ihmisiä, takana ja sivuilla, kaikki odottavat vastaustani. Luon katseen kattoon, huokaisen syvään ja kerron etten tiedä. Nään pettyneet ilmeet, myötähäpeä paistaa heidän sielusta. Tahdon vajota maan alle ja jäädä sinne. Kaikki nousevat seisomaan ja kävelevät ovesta ulos jättäen oven auki huoneeseen jossa istun nyt, yksin. Ovesta näen valkoisen seinän ja mietin missä värit ovat, tälläisellä hetkellä mietin missä ovat maailman värit jotka tuovat kauneuden. Kävelen pitkin jalkakäytävää ja nään ruuhkautuneet kadut, turhautuneet ja vihaiset ihmiset autojen ratissa. Miksi he ovat vihaisia? Katseeni harhailee ympäristössä, pelkkää surua ihmisten silmissä.  Mikseivät he huomaa pientä kukkaa joka sitkeästi päivästä toiseen yrittää kasvaa läpi asfaltin halkeaman? Mikseivät he huomaa maailman pieniä kauniita asioita vaan keskittyvät vihaan ja suruun?

Ehkä olen erilainen, ehkäpä juuri minä olen se omituinen joka poikkeaa massasta. Minulla ei ole kiire, istuudun puiston penkille ja katson merta. Se voima aalloissa on pelottava mutta vähintäänkin kiehtova. Pieni tuulen puuska saa pääni kääntymään sivulle, nään miehen, hänellä on koira mukanaan. Koira haluaisi haistella puiston puita ja nurmikkoa, mies huutaa ettei hänellä ole aikaa pysähdellä. Miksi hänellä on kiire? Miksei hän arvosta koiraansa että antaisi tämän haistella maailmaa?

Kerrostalon rappukäytävässä kuulen kuinka naapurin mies huutaa vaimolleen. Ovi aukeaa ja vaimo juoksee silmä mustana, itkien ulos. Siirryn syrjään ettei mies satuttaisi minua. Miksi mies on noin vihainen vaimolleen? Miksen minä uskaltanut astua riidan väliin?

Eksyin omassa  yksiössäni huoneisiin, pitkän etsinnän jälkeen istun sohvalle ja avaan telkkarin. Saippuasarjoja, Mainoksia, ihmediettejä, tosi-tv:tä, julkisuuden henkilöitä. OSTAOSTAMYYMYY, Miksi meitä aivopestään tuollaisella paskalla? Miksi meidän päähän ängetään tuollaisia asioita?

Kaupan kassalla kassaneiti kertoo ostosteni summan, katson häntä silmiin, huomaan väsymyksen. Maksan ostokseni ja annan hänelle ostamani tikkarin, toivon että edes tuo vaatimaton karkki piristäisi häntä edes vähän. Hänen naamalleen nousi hymy ja toivotin hyvää päivänjatkoa iloisesti vaikka sisälläni myrsky yltyi. Taas kadulla mietin miksi jätinkään ainoan ostokseni tuolle väsyneelle kassaneidille.. Koska jokaisen tulisi arvostaa kaikkea mitä hänellä on. Arvostin löytämääni 20senttistä ja päätin lahjoittaa sen eteenpäin toivoen että vielä tuo pieni ele lähtisi kiertämään ja muuttuisi suureksi.

Kävelen ohi leikkipuiston ja nään nuoren naisen kahden lapsen kanssa. Se viaton hymy lasten naamalla kertoo ilosta. Pysähdyn hetkeksi, katson jälleen ympärilleni. Nään vanhan miehen viinapullo kädessään sammuneena leikkipuiston reunalle. Mikä on saanut tuon lapsen noin iloiseksi? Onko hänellä rakastava perhe? Mikä on saanut tuon vanhan juopon tuohon tilanteeseen? Onko hän joutunut kokemaan liikaa vaikeita asioita?

Jos ihmiset pysähtyisivät ja katsoisivat ympärilleen mitä kaikkea heillä onkaan! Kaunis luonto, koira joka rakastaa sinua vaikket sinä arvostaisi tuota upeaa eläintä. Ja tärkeintä, muita ihmisiä! Jos pysähtyisit ja katsoisit kuinka moni ympärilläsi voi huonosti, voisit auttaa. Joskus pelkkä hymy vastaantulijalle saattaa pelastaa hänen ankean päivänsä. Mikseivät ihmiset hymyile toisille? Onko se tosiaankin niin vaikeaa? Koska et tunne häntä, ei sinun tarvitse huomioida häntä? Vihaamme toisiamme ja annamme sille liikaa valtaa. Ihmettelemme miksi elämä on epäreilua. Mietimme miksi maailma on näin kylmä paikka. Tahdomme kaiken mutta emme tahdo luopua mistään. Miksi? Koska olemme vain ihmisiä..

Yhtä kaikki se on, tämä liike levoton
Kaikki tahtoo sammuttaa rakkauden janoaan
Ja paljon siihen juoda saa
Sillä tuttuun helvettiin on helpompaa jäädä kii
Kuin mennä tietä uutta tuntematonta
Vaikka se viedä voi paratiisiin
Yhtä kaikki se on, sitä kaikki haluaa
Sitä yhtä ja ainoaa

Kaija Koo – Yhtä kaikki