Selaat arkistoa kohteelle epätoivo.

Tie mutkittelee maisemassa

15.9.2017 Yleinen

Joskus unohdun tuijottamaan tietä. Katselen sen avointa kitaa, joka loputtomasti nielee askeliani. Ajattelen, ettei se taida koskaan johtaa mihinkään. Tai uppoudun tutkimaan tien milloin pölyistä, milloin mutaista, milloin halkeillutta, milloin ruohon tukehduttamaa pintaa. Silloin tiestä tulee este ja taakka – se ei ole enää keino kulkea eteenpäin.

Silloin unohdan, miten paljon matkaa on jo takana: Olen päässyt melkein kokonaan eroon painajaisista. Pelkään, mutta pelko ei enää saa minua lamaantumaan. Olen paljon enemmän minä kuin olin ennen edellistä mutkaa. Kun unohdan jo kuljetut kilometrit ja niiden mukanaan tuomat voitot, edessä oleva tie näyttää epätoivoisen pitkältä, kivikkoiselta ja kaukaisuuksiin saakka mutkaiselta. Oikoteitä ei kuitenkaan ole.

On hyvä välillä pysähtyä katselemaan ympärilleen; istahtaa tien reunaan, huuhtoa pölyt kasvoilta, lepuuttaa jalkoja, syödä eväitä. On hyvä käydä pitkäkseen ruohikkoon makaamaan, katsella taivasta ja pilvikuvioita. Unohtaa tie ja sen vaatimukset. Muistaa maisema ja sen toiveikas kauneus.

Kaikille, joilla on vaikeaa

19.10.2016 Yleinen

Olen kohdannut elämäni aikana paljon ihmisiä, jotka ovat epätoivoisia tai peräti toivottomia. Olen itsekin ollut sellainen. Usein kuvittelemme, että olemme itse ainoita, joilla on ongelmia tai paha olla, tai ettei kukaan voi mitenkään tietää, miltä meistä tuntuu. Emme kuitenkaan voi aina nähdä, mitä toisten elämässä tapahtuu, mitä heidän sisällään on meneillään, tai tietää, millaisia kokemuksia heillä on ollut.

Elämässä sattuu joskus kaikenlaista. Suunnitelmat menevät mönkään, teemme virheitä ja typeryyksiä, tulee ikäviä yllätyksiä tai joudumme toisten ajattelemattomuuden, itsekkyyden, ilkeyden, jopa julmuuden kohteiksi. Meihin sattuu ja hajoamme palasiksi. Alkaa tuntua, ettei mikään enää koskaan onnistu, ettemme tule enää koskaan ehjiksi, ja on vaikea luottaa enää kehenkään tai mihinkään, edes itseensä. Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa, ja vaikka joku yrittäisi, emme pysty ottamaan apua vastaan. Lopulta tilanne voi olla niin paha, että kaikki näyttää mustalta, kaikki tuntuu menetetyltä, jokainen hengenveto tuottaa tuskaa.

Minä olen kokenut paljon esimerkiksi hylkäämistä, torjuntaa, mitätöimistä, pilkkaa. Kaikenlaista on tapahtunut, enkä kaikkea edes pysty vieläkään sanomaan ääneen, vaikka tapahtumista on kulunut vuosikausia. Toisten sanojen ja tekojen seurauksena olen alkanut ajatella, etten ole hyvä sellaisena kuin olen; etten ole arvokas, ja että minulle saa tehdä mitä vain. Olen antanut satuttaa ja rikkoa itseäni tavoilla, jotka ovat jättäneet syviä haavoja, koska en ole osannut puolustaa itseäni. Olen kokenut olevani täysin epäonnistunut, turha ihminen ja toivoton tapaus. Minusta on tuntunut, että kaikki mihin kosken, kuihtuu tai muuttuu rumaksi. Että kaikki, joihin luotan, kääntyvät minua vastaan. Etten edes ansaitse mitään hyvää.

Olen kulkenut itkien pimeitä, öisiä katuja ja toivonut, että ne johdattaisivat minut pois kivusta; olen tuijottanut mustaan veteen miettien, miltä tuntuisi, jos antaisin sen niellä itseni. Olen maannut lattialla turtana kykenemättä liikkumaan, kuunnellen sydämeni vieraalta ja ontolta tuntuvaa kuminaa. Olen herännyt öisin painajaisiin ja koko kehoa repivästä tuskasta vavisten vuodattanut omaa vertani etsien helpotusta. Tie ylös kylmältä lattialta on ollut pitkä ja vaikea, ja monta kertaa olen vajonnut takaisin. Mutta lopulta olen jaksanut nousta istumaan, sitten ponnistellut jaloilleni. Nyt olen kävellyt jo kauas siitä pisteestä.

Yhä minulla on taisteluni ja kipuni. Askeleet tuntuvat välillä raskailta. Joskus on pakko pysähtyä paikalleen jaksaakseen vain hengittää. On aikoja, jolloin aamuisin herätessäni toivon, etten olisikaan herännyt. On aikoja, jolloin pieninkin ponnistus tuntuu ylivoimaiselta. On aikoja, jolloin itken itseni uneen joka ilta tai herään omaan itkuuni keskellä yötä. On aikoja, jolloin kaikki näyttää harmaalta ja merkityksettömältä. Mutta viime vuosina on onneksi yhä enemmän ollut myös aikoja, jolloin elämä tuntuu siedettävältä, jopa hyvältä; maailma näyttää taas kauniilta ja toiset ihmiset ovat ystäviä, eivätkä vihollisia. Unelmat alkavat herätä taas eloon. Jaksan taas kohottaa katseeni maasta ja tähyillä taivaanrantaan, missä aurinko nousee joka aamu.

Joskus, kun alkaa puhua omista asioistaan, huomaakin, että monella on ollut samankaltaisia ajatuksia, tuntemuksia ja kokemuksia. Joskus reaktiot ovat vähemmän ymmärtäväisiä tai suorastaan vähätteleviä, mutta kukaan ei voi tehdä tyhjäksi sitä, mitä ja miten joku kokee tai on kokenut asioita, tilanteita, tapahtumia. Kokemukset ovat aina tosia ja niillä on vaikutuksensa meihin. Onneksi voimme kuitenkin saada myös korjaavia kokemuksia, jotka voivat auttaa meitä käsittelemään ja muuttamaan huonojen kokemusten herättämiä tunteita. Voit ajatella, että onpa naiivia, ei tuo tiedä, mitä kaikkea koen tai olen kokenut; ettei siitä kaikesta voi niin vain selvitä. En yritäkään väittää niin. Jokaisella on oma polkunsa ja kaikki vie aikansa. Mutta minä uskon, että haavat voivat parantua, olivatpa ne kuinka syviä tahansa. Niistä jää arpia, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.

Vähättelemättä itse kunkin vaikeuksia, haluan sanoa ihan jokaiselle, joka on juuri nyt keskellä taistelua: Älä luovuta! Kaikki voi vielä muuttua paremmaksi. Se ei yleensä tapahdu *tsädääm* yhtäkkiä taianomaisesti. Mutta jonakin päivänä huomaat, ettei ole enää niin pimeää, että hämärän halkaisee valonsäde, joka voi johdattaa uusille poluille, uusiin maisemiin, uudenlaisiin kokemuksiin. Matka voi olla pitkä ja uuvuttava, aurinkoisine, pilvisine ja myrskyisine taipaleineen, mutta lopulta voit löytää oman paikkasi maailmassa. Tai ehkä itse matka on merkittävämpi kuin päämäärä.

Tiedän, että voi olla vaikeaa jaksaa. Mutta sinnittele. Hengitä. Anna itsellesi aikaa. Älä jää yksin. Jos minä olen selviytynyt läpi synkän, eksyttävän piikkipensaslabyrintin – haavoilla, mutta elossa – niin sinäkin voit selvitä. Sinä olet arvokas. Sinä olet tärkeä. Sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Toivon, että nämä sanat itävät sisälläsi ja niistä kasvaa aikanaan hedelmällinen puutarha, jonka antimet vahvistavat sinua elämäsi matkalla.

Iltasatuja

4.7.2016 Yleinen

Bogota

Siinä se seisoi silmät kiiluen ja tuijotti, jotain espanjaksi sanottuaan. Ymmärsinkö? En. Pidin pokkani ja jatkoin marihuanasätkän käärimistä. Se oli ulkona kasvatettua. Sen tunsi hajusta. Sisällä kasvatettu tuoksui vahvemmalta ja sen katunimi oli cripi, yskä.
”I kill people for money.” se sanoi ja jatkoi tuijottamistani kämmenen mitan naamastani. Vitun vitun vittu, ajattelin ja nyökytin päätäni samalla nuolaisten paperin päältä kun jointti oli jo loppuun asti käännetty.
Tyyppi alkoi käydä hiilenä. Sen huomasi ilmeestä. Pysyin välinpitämättömän oloisena, heitin pötkön huuleeni ja sytytin liekin.
”I kill people for money!”
”Tranquilo.” sanoin. Rauhoitu.
Tarjosin palavan sätkän tälle uhoajalle. Hän nappasi sen ja imi posket lommolla.
”De donde eres?” hän kysyi.
”Finlandia.”
”Englandia?”
”FINlandia!”
Mietin, mitä vitua teen ja kuinka pääsen livahtamaan paikalta. Vielä tarkemmin asiaa pohdin kun tämä orankia muistuttava latino veti paitansa helmaa ja siihen piirtyi pistoolin ääriviivat. Se hymyili. Vitun kusipää. Tiesi että gringo oli pulassa.
Siinä vaiheessa koko illan tanssittamani neito saapui paikalle. Pidän naisista, joilla on jotain josta saa kiinni. Muttei liikaa. Muodot ovat tärkeämmät. Tällä ruskeasilmäisellä ja kanelin värisellä naisella ei moisia ollut, ellei muotoja väärään suuntaan lasketa. Hän oli silti kaunis omalla pyöreällä tavallaan. Tyttö alkoi pauhata jotain espanjaksi. En saanut selvää mitä he sanoivat toisilleen, mutten älynnyt lähteä paikalta kun siihen tarjoutui tilaisuus. Latinot ovat mahtavia kun he riitelevät. Hetken ölistyään tämä oranki heilauttaa käsiään kuin antautuen ja käski minua painumaan vittuun. Olen hieman macho, mutta en hullu. Alkoi armoton vitutus. En saisi maistaa tuota kanelia, joka katsoi uhoajaa silmät täynnä jotain, jota en silloin vielä osannut tulkita. Lähdin vetämään. En katsonut taakseni, mutta kuuntelin tarkasti mitä takanani tapahtui.

Bógotan yö oli viileä, kuten vuorilla usein on. Ei ristin sielua La Candelarian, eli vanhan kaupungin paskaisilla kaduilla. Vitutti armottomasti. Pää täynnä pilveä, viinaa ja kokaa. Nainen kainalossa. Nainen, joka osasi tanssia. Voi Luoja! Tämä tipunen oli liimautunut entistäkin tiukemmin kylkeeni kun lauloin baarin edesssä suomeksi. Aloin taputtaa rytmiä ja heittämään jotain vanhaa Jukka Poikaa. Hän tuli taakseni ja kietoi kätensä ympärilleni kuin näyttääkseen kaikille, että olin hänen. Naiset ovat tuolla tavalla omituisia. Heidän on omistettava ja suojeltava mustasukkaiesti kaikkea omaisuuttaan. Varsinkin miehiä. Miesten lukumäärällä ei ole väliä, kunhan niitä on. Monta. Minä sen sijaan olin taas kerran yksin.
Kävelin pitkin La Candelarian katuja kun kuulin juoksuaskelia takaani. Eikö yö voisi jo päättyä, mietin. Se oli tuo kanelin värinen somistus.

Kun ympärilä on vain roskaa, kulkukoiria, paskaa, pummeja ja poliiseja tulee epätoivoinen olo. Aivan kuin koko maailma olisi menossa kohti tuhoa. Päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan. Ihminen kerrallaan. Tällainen ympäristö saa villiksi. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki on auki. Kaikki käy. Mikään ei ole kiellettyä. Pääsimme Kanelin huoneeseen. Se oli pieni komeron tapainen isommassa talossa, jossa oli monia huoneita.
”Quieres coca?” kysyin.
”Sí!”
Istahdin lattialla olevan patjan reunalle. Huoneessa oli matalat lipastot yhdellä seinällä ja patja toisella. Ainoa puhdas asia huoneessa oli katossa olevasta putkesta roikkuvat vaatteet. Keino päästä pois kurjuudeesta. Kenties lopullisesti.
Kaivoin pitkulan peilin taskustani ja otin pussin kokaiinia sukanvarrestani. Sekään ei ollu priimaa, kuten ei marihuanakaan. Vedimme viivat. Kun ällöttävä maku kurkkuni perällä alkoi olla ohi Kaneli kävi päälleni kuin villikoira. Suu auki, kieli kurkkuun ja toinen käsi haaroihini. Vastasin samalla mitalla takaisin. Revin housut hänen jalastaan ja avasin sepalukseni. Nousin seisomaan ja kaivoin kaluni esiin, joka oli helppoa sillä minulla ei ollut alushousuja, kuten ei hänelläkään. Se roikkui puolikovana ja sykähteli nousten pikku hiljaa. Aloin hieroa itseäni ja lähestyin patjalla istuvaa housutonta saalistani. Hän otti sen suuhunsa ja imi kuin hullu. Otin varmuuden vuoksi häntä niskasta kiinni, jottei hän pääsisi karkuun ennen kuin olisin saanut tarpeekseni. Kun sain mielestäni tarpeeksi kiskaisin kullin hänen suustaan ja suutelin rajusti. Työnsin huohottavan naisen selälleen. En ollut kovinkaan hellä, sillä se ei ole maan tapa. Myöhemmin tosin sain kuulla, että olin ”hellä macho”. Hän valui jo muutenkin likaiselle lakanalle. Työnnyin hänen sisäänsä ja hän voihkaisi ”Oh, papito!” Panimme kuin emme olisi ikinä saaneet. Monta tuntia. Kaikkialle. Kun väsyimme otimme nenämme täyteen ja huikat rommia. Kalu oli kuin terästä, mutta tuleminen vaikeaa. Hän jatkoi voihkimista ja vaikerrusta.
”Muy rico! Muy rico!”
Kun vihdoin sain omani oli jo aamu. Kaneli meni aivan villiksi kun roiskin mällini raivolla hänen pakaroilleen ja huusin orgasmista sekaisin ”Ota mälliä huora! Tästä saat! Ota!”
Makasimme ja huohotimme. Tajusin kuinka vaikeaa kommunikointi oli, silä hän puhui huonommin englantia kuin minä espanjaa. Hetken änkytettyämme hyvästelin hänet kuumalla suudelmalla, puin päälleni ja lähdin. Kompuroin ulos tuosta haisevasta lahosta läävästä, joka oli sikäläinen kerrostalo.

Kaikki on kauniimpaa aamulla. Tai sitten olin vain vielä sekaisin seksistä, rommista ja päihteistä, jotka jotkut idiootit luokittelevat huumeiksi.
Eräs mulatti kääntyi kujalta samalle tielle, jota kävelin. Pitkä ja vahva nainen. Sellainen joka tiedostaa olemuksensa tekemän vaikutuksen ympäristössään. Koko katu pysähtyi kun hän käveli ohi. Tiukat collage-shortsit ja hihaton toppi. Nännit piirtyivät kankaalle, perse oli kuin mustalla naisella. Kapeat hartiat ja leveä, mutta pyöreä lantio. Yksikään hänet nähnyt mies ei voinut jättää sitä vain vilkaisuksi. Tuijotimme, kuolasimme, kiihotuimme. Tuollaiset naiset tietävät sen ja käyttävät sitä saadakseen mitä vain typerykset ovat valmiita ostamaan. Naisilla on sillä tavalla helppoa. Ei minulla. On otettava se mitä saa. Lypsettävä elämää, ennen kuin se lypsää tyhjäksi niin taskut, kassit kuin sielunkin. Mitä muuta täällä voisi tehdä? Lapsia? Meitä on jo liikaa. Uraa? Vain kusipäät ylenee nopeasti. Häikäilemättömät, ahneet, sielunsa myyneet. Ei. Hetki kerrallaan. Pullo, jointti, viiva, nainen. Ei aina siinä järjestyksessä, eikä välttämättä yhdessä. Jotain on kuitenkin tehtävä.

Karibia

Heräsin siihen kuin jäätyisin kuoliaaksi. Olin varma että heräisin lumihangesta. Aloin ottamaan askelta alas sängystä, kunnes tajusin että nukuin kerrossängyn yläpunkassa ja olin juuri tippumassa perseelleni, kuten niin monesti tässä elämässä. Sain kuin ihmeen kaupalla vasemman jalan alleni, jolloin koukistuva jalka otti tiputuksen vastaan ja siirsi sen suoraan leukaani. Pimeni.
”What was that?”
”Did someone fall?”
Naurua.
Avasin silmäni. Tai ainakin luulin avanneeni. Pilkkopimeää. Suussa maistui veri ja päässä pyöri. Perse oli kipeä.
”Perkele…”
”Aahaha! It’s the Finn!”
”Go fuck yourself! Who the hell turn the AC at such temperatures? Im right next to it. Shit. Where’s your brains you fucking retards!?”
Annoin palaa. Täyslaidallinen. Napsautin samalla valot päälle. Olin pärskinyt verta huutaessani allani nukkuneen kusipään vuodevaatteisiin, yövaatteisiin, käsivarrelle, repulle. Kaikkialle. Kun tämä britti huomasi ettei se kostea hänen kädellään ollut vain sylkeä, hänen ilmeensä muuttui murhanhimoiseksi.
”You fucking bra…”
Britti oli nousemassa alapunkalta, mutta latasin oikean koukun suoraan hänen leukaperiinsä koko raivoni voimalla. Vitun norsu! Muut huoneessa olijat jäykistyivät. On aina paras lopettaa kaikki helposti. Lyödä ensin. Äkillinen väkivalta lamauttaa ihmisen. Tungin kamani reppuun ja lähdin vessaan siivoamaan naamani ennen häipymistä tästä gringo helvetistä.
Karibialla ja varsinkin Cartagenassa vessat tunnistaa hajusta jo kaukaa. Viemäriverkosto oli vahassa kaupungissa niin ahdas, ettei vessapaperia saanut heittää pönttöön. Huusseissa oli korit paskapaperia varten. Löyhkä. Lämmin paska. Aina tuore. Pääsin ulos nopeasti ja kuulin takaani hälyä kun paiskasin hostellin oven kiinni.
Oli vasta aikainen aamu kun astuin ulos kamoineni. Lähdin satamaan päin.
Halusin päästä pois kaikesta. Pois näistä likaisista kaupungeista ja idioottituristien jaloista. Jonnekkin missä ei ole kulkukoiria estämässä tien ylitystä, pummeja repimässä hihasta tai poliiseja kyyläämässä. Epäilemässä kaikkia ja kaikkea. ”Mutta Joonas. Se on laitonta!” Niin ne aina sanovat. Se on heidän ainoa argumenttinsa kaikkea sitä vastaan, joka heitä pelottaa. Laitonta. Minusta ihmiset, jotka antavat muiden päättää mikä on oikein ja väärin ovat eksyneet. He eivät elä itseään varten, vaan miellyttääkseen muita. Kukin tavallaan. Minä sen sijaan kävelin rinkka selässä, ilman paitaa, vaaleat hiukset auki ja leukaani, sekä persettäni jomotti niin helvetisti.
Kesken sumeiden mietteideni vastaan kävelevä mulattinainen alkoi paasta minulle maailman epäoikeudenmukaisuudesta tuohtuneena. Tai ainakin niin luulin. Köyhistä ja rikkaista. Minusta, jolla on varaa matkata heidän maahansa ja heistä, joilla ei ole varaa edes bussilippuun. Toivotin ämmän kohteliaasti helvettiin.
”Painu sinä imemään äitiäs vitun vajukki!” Ei hän mitään tajunnut suomestani, mutta äänenpainoni varmisti pointin. Jotkut ovat tuollaisia. Valittajia. Luulevat ihonvärini tuovan mukanaan pari miljoonaa, Rolls Roycen ja huvijahdin. Olin persaukinen gringo vieraassa maassa. Turha minulle tulla jauhamaan.
En ollut ikinä käynyt satamassa, eikä tie ollut minulle tuttu. Ei puhelinta, karttaa tai minkäänlaista tietoa suunnasta. Ei edes kielitaitoa kysyä, tai ainakaan ymmärtää vastausta. Tällaiset retket ovat minulle tuttuja. Hah. ”Tuttuja.” Päämäärättä haahuiluun olin perehtynyt jo pikkupoikana. 5-vuotiaana ajelin vanhalla pyöränrämälläni pitkin Kellarpellon katuja. Ilman päämäärää ja kelloa. Ilman kännykkää, sillä ne olivat matkalaukun kokoisia. Keräsin pulloja, kiusasin spurguja ja tutkin uusia paikkoja. Pyörä oli haalean sininen. Kaksi tankoa, jotka molemmat tekivät notkon alakautta päättyen tukevaan tarakkaan. Pieni ja matala, kuten ajajansakin. Kunnes eräänä päivänä olin ajamassa parkkipaikan läpi kotiini. Asuimme silloin isäni kanssa Siwan talonmiehen asunnossa, joka oli kaupan kanssa samaa rakennusta. Henkilöauto, vanha Saab peruutti päälleni. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin pelastautumaan kuralätäkön kautta. Ilman sitä olisin takuulla murskautunut, kuten pyöräni, kuin kaljatölkki. Päämäärien ottaminen on vaarallista tai sitten vain liian tylsää. Nyt minulla kerrankin oli sellainen. Satama.
”Buenas amigo!”
Musta iso kalju mies, sekä hieman lyhyempi hyvin pukeutunut latino olivat edessäni virnuilemassa.
” Haluutsä ostaa laivalippuja?”
”Minne?”
”Playa Blancalle. Sopis sulle. Haha!”
”Paljon pyydät?”
”Viiskyt.”
”Viiskyt tuhatta Kolumbian pesoa?”
”Jep.”
”Älä viiti. Kakskyt.”
”Kolkyt ja säästyt kymppitonnin verolta.”
”Báru vero?”
”Just se. Se on kymppitonnin.”
”Selvä. Maksan kun nousen laivaan. En ennen sitä.”
”Joo joo. Mennään.”
Latino vinkkasi taksin luoksemme ja neekeri vahti minua kuin vankia. Seisoi kädet ristissä edessäni ja tuijotti alas. Aina ne tuijottavat alas. Latino sai taksin ja sanoi neekerille jotain. Nousimme tämän valkoisessa puvun takissa, suorissa vaaleissa housuissa ja hiukset geelistä märkinä olevan latinoloverin kanssa ahtaaseen taksiin. Hän eteen kuskin viereen ja minä taakse. Ajo-ohjeet kuulostivat kaikkea muuta kuin ”Satamaan kiitos ja vauhdilla.” Tungin kokat ja pilvet taksin istuinten väliin. En käytä. Olen puhdas. Matka jatkui ja kohta käännyimme päällystämättömälle tielle. Lahoista laudoista kyhättyjä hökkeleitä paratiisissa. Aaltopeltiä kattona, tai muovia. Selitys etupenkillä jatkui. Aloin huutamaan ”Mitä vittua jätkät!? Satamaan!” Juuri silloin taksi kaarsi slummien ympäröimään satamaan.

Epätoivo

Ajelehdin vailla päämäärää. Etsin unelmia aavalta elämän ulapalta hukkumisen uhalla. Kaikkihan me vellomme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa omine toivenemme, haluinemme ja mietteinemme. Niin minäkin. Tällä kertaa epätoivon vimmalla. Unelmat ovat kuin paatteja. Niitä haluaa ja toivoo sydämensä pohjasta. Haluaa päästä hyisestä merestä ja hukkumiskuoleman uhasta johonkin utopiaan. Ei unelmat ole pysyviä. Vain matka niitä kohti on pysyvää, sillä niissä purkeissa ei ole ankkuria. Kun kaikki saavuttamasi ajautuu alas maailman reunalta, voit pelastautua ja etsiä uutta, tai sitoa itsesi paatin kanteen ja vajota sen kanssa. Se siitä. Oli joulukuu ja makasin vitivalkoisella hiekalla polttavan auringon alla palmupuiden huojuessa tuulessa. Minulla oli kaikki mitä halusin. Hah! Minulla ei ole ikinä kaikkea, mitä haluaisin, mutta kaikki tarpeellinen, jota ihmiset yleensä kokevat tarvitsevansa. Aurinkoa, seksiä, rommia ja vähän hierontaa. Rannalla kierteli toisinaan mustia ja mulatteja tarjoamassa hierontaa pikkurahalla. Laadukasta se ei ollut, mutta toisinaan joku näistä kaunottarista suostui vetämään käteen tai antautumaan lemmenleikkeihin lehvästöiden suojissa. Lisämaksusta tietty. Se oli kapitalismin kulta-aikaa. Kaikki oli kaupan jos vain rahaa löytyi. Silti turhauduin Isla de Bárulla.
Mietin ja makasin. En osannut ottaa suuntaa. Elin päivä kerrallaan, kuten kaikki aina sanovat. Se on helvetin huono juttu. Ihminen kuolee sisältä eläessään vain päivän kerrallaan. Taantuu eläimeksi, jolla ei ole suunnitelmia, unelmia tai motivaatiota. Ei sillä, että niillä olisi lopulta mitään väliä, sillä millään ei ole. Koko olemassaolon dilemma alkoi ahdistaa. Otin puolikkaan rommipulloni ja lähdin. ”Jamaica” siinä luki valkoisella mustassa pullossa. Ei mitään muuta. Mutta se oli priimaa.

Etsin suuntaa elämääni ja nautin trooppisesta paratiisista, kunnes tulin sairaaksi. En tiedä oliko se paikallisten vesi, hietakärpäset vai kenties kalan kanssa syömäni salaatti. Tein kaikki virheet ja maksoin niistä kovan hinnan, kuten aina. Kantapään kautta. Noh, siinä olin rinkka selässä, kuumetta +40c ja pää niin lukossa, ettei sanaakaan tullut huuliltani vaikka kuinka koetin. Pääsin silti kuin ihmeen kaupalla takaisin mantereelle Cartagenaan. Menomatka Isla de Bárulle hoitui hoikailla pikaveneellä slummisatamasta, mutta paluumatkan istuin muiden turistien kanssa kiltisti isossa paatissa, jolla meni aivan liian monta tuntia päästä perille. Kun vihdoin sain maata jalkojeni alle oli jo myöhäinen yö ja satoi kaatamalla. Siis oikeasti kaatamalla. Suomen sateet olivat pelkkä ejakulaatio tähän vedenpaisumukseen verrattuna. Kävin kysymässä monesta paikasta huonetta, mutta kaikki olivat täynnä tai aivan liian kalliita. Halusin vain kuukahtaa sänkyyn ja kuolla pois. Jalkani eivät meinanneet enää kantaa ja pääni olisin mielummin syöttänyt rotille kuin kantanut harteillani. Juuri silloin eräs paikallinen hieman veijarin oloinen latino liimautui kylkeeni. Kyseli mistä olin ja mitä tarvitsin. Sanoin vain tarvitsevani majapaikan ja hän tietenkin, tietenkin tiesi jonkun kaiman kummin serkun, jolla oli halpa hostelli aivan lähellä. Lähdin hänen matkaansa, koska kävelimme valaistulla kadulla. Mutta kun tämä hölösuu kääntyi kapealle kujalle, jossa näkyi hämäriä hahmoja varjojen seassa annoin hänen mennä. Jatkoin vain matkaani edes sanomatta mitään. Hän huuteli perääni, mutten edes vilkaissut taakseni. Kusettajan tuntee aina. Pääsin silti tämän vanhan merirosvo kaupungin muurien sisäpuolelle, jossa eräästä ovesta astui aivan taivaallisen kaunis valkoihoinen nainen. Hän huusi perääni.
”Hey! Excuse me mister! What are you looking for?”
”Place to sleep.”
”Well, I just started a new hostell here, and I would love you to be my first…customer.”
Ihmettelin tätä taukoa hetken, kunnes tajusin hänen ilmeensä. Kävikö tämä jylhä skandinaavikissa kuumana?
”How much you want?”
”How much are you willing to pay…?”
”All I have…in here” Ja nappasin kiinni haaroistani. En tajua mikä minua vaivaa kun olen kuumeessa. Jos olen yksin runkkaan itseni puhki. Käyn kuumana monella tavalla.
Olimme kapealla pimeällä kujalla ja tämä minua päätä pidempi naaras seisoi puoliksi avonaisen oven kynnyksellä ja selvästi puntaroi minua katseellaan. Hän pyysi minut sisään ja myöhemmin sisäänsä maksuksi parin päivän levosta. Hänen nimensä jäi minulle epäselväksi, koska hän sanoi nimekseen vain ”Betty”. Meillä oli hauskaa muutaman päivän ajan, kunnes hän alkoi tykästymään liiaksi siihen mitä hänelle annoin. Pyysi minua jäämään ja hoitamaan hostellia hänen kanssaan. Siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Halusin olla vapaa. En tiennyt mitä halusin, missä halusin, saati ketä halusin, joten hiivin tavaroineni ulos kun hän oli nukahtanut. Se oli kieltämättä halpamaista, enkä nauti töykeydestä naisia kohtaan, mutten myöskään jaksa draamaa. Helvettiin hienotunteisuus ja sovinnaisuus. Helvettiin kaikki. Olemme lopulta kaikki yksin. Onneksi rommia oli vielä jäljellä.

Anteeksi

27.2.2016 pohjalla jälleen

Mä en tiedä mikä mua vaivaa. En itsekään ymmärrä miksi ajattelen niin paljon itseni tappamista, en välttämättä edes tarvitse mitään syytä. Ajatukseni vainoavat mua. En pysty elämään, olen liian turtunut siihen tosi asiaan, etten koskaan parane, etten koskaan pääse eroon traumoistani. Ei mun ole mitään järkeä yrittää elää, en kuitenkaan saa elämisen arvoista elämää. Haluaisin vain niin paljon luovuttaa. Tiedän kyllä, ettei kukaan mun anna sitä tehdä, muttei kukaan kysynyt multa haluanko kärsiä loppuelämäni. Mua ahdistaa kamalasti, tuntuu kuin mua syötäs sisältä päin, jäljelle jää vain hauras kuori. Kunpa mun annettaisiin vaan mennä, en mä pysty elämään. Mulla ei oo voimia yrittää, mitä se edes auttaisi, en tule saamaan hyvää elämää. En tule pääsemään traumoista ja peloistani eroon. Menneisyyteni seuraa minua kaikkialle, menneisyys ei irroita otettaan minusta päinvastoin. Ahdistus, epätoivo ja pelko tukahduttavat minut, kuolen mutta silti elän. Hitaasti hiivun pois, lakkaan olemasta, elämästä, kuihdun pois. Kai sitten hidas kuolema on paras vaihtoehto, en mä muuta ansaitse. Mahdollisimman monta erittäin tuskallista tuntia, päivää, vuotta, vuosikymmentä. Yksinäinen elämä, kelan rahoilla, koska työelämää en kestä. Hyödytön, turha. Kuollut elävä, jonka ainoa ajatus on päästä pois, paikkaan parempaan. En pysty koskaan rakastamaan ketään, en pysty luottamaan, en pysty päästämään ketään lähelleni satuttamatta itseäni. Traumani ovat aivan liian tiukassa, olen niiden vanki. Kidun, kidun hetkestä toiseen. Kidun ajatellen vain hetkeä jolloin pääsen pois.

En pysty purkamaan pahaa oloani, en pysty puhumaan enää kenellekään, en kenellekään, en vain pysty. En pysty käsittelemään traumojani, pelkojani, haluani päästä pois. En vain pysty. En kykene edes näyttämään todellisia tunteitani, en pysty kertomaan kenellekään kuinka pahalta musta oikeasti tuntuu. Aina kun yritän pakokauhu iskee kovemmin ja lopulta sulkeudun tiukemmin kuoreeni. En pysty sanomaan kenellekään kuinka kovasti toivoisin pääseväni pois, etten jaksa elää, tämä elämä vie minulta hengen. Elämä on liian raskasta näin heikolle. En pysty hengittämään, en jaksa. Tiedän kyllä, että paraneminen vie kauan aikaa, muttei kolmessa vuodessa ole tapahtunut edistystä vain paljon toinen toistaan pahempia asioita, asioita joita kenenkään ei kuuluisi kokea.

Tiedän tämän tulevan kaikille järkytyksenä, ”munhan piti olla niin hyvässä kunnossa, parempaan päin, näytin voivan jo paljon paremmin”. Kaikki tiedävät, että pystyn peittämään asioita, totuus on se etten itsekään tiedä kuinka helppoa totuuden piilottaminen on, kuinka paljon helpompaa kuin tuskan kestäminen, totuuden paljastaminen. Monesti haluaisin todella kovasti näyttää totuuden, sen kuinka huonossa jamassa olen, mutta en kertakaikkiaan pysty siihen, mulla ei oo tarpeeksi voimia. Olen niin pahoillani, etten ole tarpeaksi vahva tähän, olen aivan liian heikko elämään. Anteeksi, että petän teidät, jotka jaksoitte uskoa minuun, se oli ajan haaskausta.

Kyllä, pelkään kuolla, pelkään itseäni, sitä milloin vajoan tarpeeksi syvälle, että teen tästä lopun. Pelkään ihmisten reaktioita, mutta kaikesta huolimatta en halua mitään niin kovasti kuin kuolla. Pois pääseminen on realistinen toive, se tulee vielä toteutumaan. Vielä joskus tulee se oikea hetki, oikea paikka ja tapa. Vielä joskus. Kunpa vain jaksaisin odottaa niin kauan.

 

-Elina

Voimat lopussa

22.2.2016 Jotain sälää, pohjalla jälleen

En mä tiedä miks sinnittelen vieläkin. Kaikki tuntuu niin turhalta, ei millään oo mitään väliä. Mikään ei kiinnosta mua, mitään en jaksa ja halua tehdä. Monelta eri taholta tulee viestejä, että olen huono ihminen.

Elämä suorastaan saa mut kauhun partaalle. En mä uskalla, halua elää. Mut lyödään kuitenkin maahan taas, vanhat haavat eivät koskaan parane. En mä pysty elämään, ei musta ole siihen, en vaan ole tarpeeksi vahva. En pysty menemään epämukavuusalueelle ja puhumaan terapeutille tai kenellekään muullekaan asioista joista mun oikeasti pitäis puhua. En pysty käsittelemään vaikeita asioita, traumojani ja pahaa oloani ollenkaan. En näe tuleväisuudessa mitään hyvää, se vain pelottaa valtavasti. Millainen epäonnistunut ihminen mustakin tulee, epävakaa, ei pysty luottamaan muihin, ei pysty päästämään muita ihmisiä lähelleen, viikottain itsemurhaa ajatteleva, ei edes halua elää, mutta silti tavallaan pelkää kuolemaa, pelkää itseään.. Joutuisin elämään yksin, minkä arvoista elämäni muka olisi?

EN MÄ JAKSA TÄTÄ!! HALUAN VAAN KOKO AJAN POIS

Oon aivan liian heikko taistelemaan elämäni puolesta, jota en edes halua. Ei mua luotu elämään. Kaikki pystyvät elämään ilman mua.

EN MÄ KESTÄ TÄTÄ OLOA. EI MUN ELÄMÄNI OLE ELÄMISEN ARVOISTA. PÄÄSTÄKÄÄ MUT POIS.

Mun traumojen ja niiden käsittelemättömyyden takia en pysty koskaan elämään hyvää elämää, ne estävät. Kuolen koko ajan sisältä päin, mun mieleni on sysimusta, en jaksa tehdä mitään paranemiseni eteen. En edes jaksa hengittää. Pääsisimpä vain pois, se on ainoa mitä haluan. En mä toivo muuta kuin et pääsen täältä mahdollisimman pian pois. Mulla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta, ei mahdollisuutta työelämään, omaan perheeseen, ei mahdollisuutta elämisen arvoiseen elämään, ei mahdollisuutta parantua.

Anteeksi, että petän teidät, jotka jaksoitte uskoa mun puolesta. Turhaan uskoitte, en mä pysty paranemaan..

 

Kyyneleet silmissä

-Elina

Pyyhe kehään olo

19.2.2016 Yleinen

Mennyt viikko on mennyt kutakuinkin juuri niin paljon metsään kuin vain voi. Hillittömiä raivokohtauksia osastolla, imee kaiken negatiivisen muista nuorista ja ollessaan ilmeisesti nuorin osastolla niin opeteltavaa tuntuu riittävän. Ei niin toivottua mutta jollain tavalla odotettua. Keskiviikkona käytiin ja uhma oli juuri niin iso kuin se nyt voi 13-vuotiaalla olla.  Raivon vallassa kuitenkin avautui mikä mieltä painaa, valitettavasti se kuulosti kovasti opetetulta ja kuin äitinsä suusta (avioero 6 vuotta sitten ja kuinka minä olen niin nopeasti uuden rakkauden löytänyt)

Torstaina sitten putosikin kunnon pommi kun tyttö ilmoitti haluavansa muuttaa takaisin äidilleen ja muutto minun luo oli vain halu saada minut onnelliseksi (kuinka taas tuntuu opetetulta lauseelta) Seuraava yö menikin sit valvoessa (tähän saakka olen nukkunut yllättävänkin hyvin) ja miettiessä miten tytön tulevaisuus lähtisi mahdollisen muuton jälkeen laskuun. Kaikki mitä näiden reilu kahden vuoden aikana on saatu opetettua perushygieniasta kouluun keskittymisen ja tärkeyden ymmärtämiseen. Valitettavasti tytön perusluonne on aika laiska ja jollei asioita seurata ja valvota niin taatusti näistä tullaan luistamaan.

Tänään perjantaina olinkin osastolle yhteydessä ja viime aikojen tyyliin asenne oli vähintään huono.

Mutta se lapsesta ja olenkin ihmetellyt ja pettynyt melkoisesti tähän osastoon koska kuitenkin näin peruskoulu pohjalta olen ymmärtänyt että rytmi on kaiken A ja O näissä hoidoissa. Sairaalakoulu löytyy jossa tytön pitäisi käydä mutta hoitajan suusta kuultuna kun kysyin koulun pakollisuudesta ”no kylläö se tärkeää on mutta ei me sinne ketään kanneta” SIIS MITÄ HELV……. eikö auktoriteettiä ole sen vertaa että nuoren saa sängystä ylös ja kouluun??????? Oppiminen on muutenkin hiukan haasteellista ja tarvitsee tietyn määrän tukea niin likka on nyt kutakuinkin sen verran perässä koulunkäynnistä mitä osastolla on ollut :-(

Toinen asia joka jaksaa ihmetyttää, kuinka nuori päästetään viikonlopuksi lomalle vaikkei ole käynyt koulua, ei ottanut hoitoja vastaan ja käytös on muutenkin päin helvettiä. Tämän päivän jumalaton raivoaminen ja lepositeisiin joutuminen ei vaikuta millään lailla kunhan tyttö on 5 minuuttia kunnolla kun lääkäri tekee arvionsa. Näkisin viikonloppu vapaat taikka iltavapaatkin olevan palkinto joka saavutetaan hyvällä käytöksellä.

Nämä osaston ihmettelyt ja kun siihen lisätään lapsen äidin ilmeinen kostoretki minua kohtaan lapsen kautta on saanut eilisillasta asti tuntemaan hirvittävää avuttomuutta toivottomuutta ja luovutus fiilistä. Jos minulle nyt haluaa pahaa ja kostaa kaikki patoutumat niin go right ahead mutta jättäis lapsen rauhaan eikä vaikeuttaisi hänen elämää, tyttö kuitenkin täysin syytön tähän kaikkeen loppupeleissä on.

 

Jaksaminen on todella koetuksella tällä hetkellä

Päivä 87, ripsihuolto ja hengailua kauppakeskuksessa

2.12.2015 Yleinen

vuohenjuustokanaa_vihanneksilla

Kanaa vuohenjuustolla, frittiperunat vaihdettu vihanneksiin

Mulla oli ripsihuolto tänään aamusta. Se on aihe, josta kirjoitan jossain vaiheessa enemmän. On meinaan ”ripsihuoltoja” ja ripsihuoltoja. Ja ensin mainittujen takia omat ripset ovat huonossa kunnossa. Nyt käyn huollattamassa ne samassa paikassa, jossa käyn huollattamassa kyntenikin. Ihan paras paikka.

Ripsihuollon jälkeen en jaksanut lähteä kotiin. Pelkäsin, että vaipuisin taas epätoivoon ja masentuisin. Niinpä kiertelin kauppoja, kävin kiireettömällä lounaalla ja kiertelin lisää kauppoja ja kävin kahvilla. Mieheni tuli noukkimaan minut kahden maissa.

Lounaaksi söin La Famigliassa Kanaa vuohenjuustolla, vaihdoin friteeratut perunat vihanneksiin. Hyvää oli!

latte_rasvattomaan_maitoon_ch

Cafe latte rasvattomaan maitoon, kiireettömästi

Cubukselle menin sovittamaan yksin leggareita. Otin tottuneesti sovituskoppiin XL ja L -kokoa. Varmuudeksi myös M-koon. Housut toistensa jälkeen olivat LIIAN ISOJA! Niinpä päädyin kassalle M-koon kanssa. Mahtavaa!

Rasvattoman latten nautiskelin kerrankin ihan kahvilassa, katsellen ihmisten menoa. Hiljaistahan tuolla Kauppakeskus Kaaressa yleensä päivisin on. Niin nytkin. Äitiä vauvoineen ja lapsineen sekä eläkeläisiä.

Eilen sovimme jo, että käymme Tuomaksen haudalla. Niinpä suuntasimme viemään kynttilän sinne. Voi miten kauniisti hauta näkyy jo portilta! Ja miten monta kynttilää! Ja kaikki kukatkin olivat vielä kauniita. Sytytin pari muutakin, sammunutta kynttilää.
Tämän biisin kanttori lauloi siunaustilaisuudessa: https://youtu.be/908IZPBag30

Ateriat

  • klo 8.15 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo 11.30 Kanaa vuohenjuustolla ja vihanneksilla, 299 kcal
  • klo 13.20 Latte rasvattomaan maitoon, 94 kcal
  • klo 17.00 Key Lime Pie -pirtelö, 144 kcal
  • klo 19.40 Omenaa 118g, 61 kcal
  • klo 21.00 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal

Ai niin, ilmoittauduin tänään Naisten Kympille!!!

Päivä 86, mieli maata laahaten

1.12.2015 Yleinen

maisema01122015Totean vain alkuun, että tänään ei ole ollenkaan hyvä päivä. Tuntuu, että suru ottaa liikaakin valtaa :/ Ja pelkään, että masennus pahenee. Makasin sohvalla kynttilän valossa, kuunnellen koiran kuorsausta…

Ateriat

  • klo 9.00 Suklaaminttupirtelö, ruispala, kalkkunaleike, 234 kcal
  • klo 12.30 Palapaistia herkkusienillä ja punajuurta, 135 kcal
  • klo 15.20 Omenaa 145 g, 75 kcal
  • klo 16.10 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal
  • klo 19.00 Ruispala, kalkkunaleike, kurkkua, 89 kcal
  • klo 20.15 Key Lime Pie -pirtelö, 144 kcal

Tiedän jo mitä aiot minulle sanoa

25.6.2015 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

 

Screenshot_2014-09-27-01-42-53-1

 

Kamala ahdistus iski täydellä voimalla, vaikka yritin kaikin keinoin hallita sitä. Ahdistuksen ja pelon syöksykierre. Kauhukuvat täyttävät pääni. Oksettaa. Ilma on liian paksua hengitettäväksi. Saastaisuuden haju tukahduttaa. Menneisyyden kauhukuvat toistavat itseään. En voi luottaa kehenkään, kaikki haluavat vain satuttaa.. aivan kuin HÄN.

 

APUA

 

Katselin äsken Yle tv 1:ltä Outlander Matkantekijää, jakso oli ehkä 7,8 tai 9 jakson nimi oli Vihkiäiset. Yritän olla mahdollisimman paljon spoilaamatta, mutten ole yhtään varma kuinka hyvin onnistun..  Jakso oli minulle todella rankka, sillä menneisyyden painajaiset sekoittuivat niin nykyhetkeeni että tulevaisuuteen. Painajaisteni maalailema kuva ei ollut kaunista katsottavaa, se saisi jokaiselta katsojalta ihon kananlihalle ja hänen olisi käännettävä päänsä pois kuvasta. En voinut sännätä pois huoneesta, koska katsoin jaksoa äitini kanssa. Minun oli vaan kestettävä. 55 minuuttia painajaista.

Kapusin kuin horroksessa portaat yläkertaan ja huoneeseeni. Vapisevin käsin avasin läppärin, en aluksi edes onnistunut vaan kone lipesi käsistäni ja liukui sängylle. Sängylle jolla..  En käsitä kuinka voin nukkua tässä vuoteessa kaikki ne yöt kaiken sen jälkeen.  Ajatukset kuristavat kaulallani käsien tavoin. Ne kädet kuuluvat HÄNELLE, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan pilata minun elämäni.

Sormeni ovat jääkylmät ja vapisen yhä hieman. Hengitän liian pinnallisesti. Pelkään kauheasti.

 

sattuu

 

 

Miten osaisin kirjoittaa tämän? En osaa!!  ARGH!!

 

 

Pelkään, kavahdan puolikastakin ajatusta.. Ajatusta siitä, että voisin vielä olla jonkun kanssa yhdessä. Ensinnäkin miten osaan rakastaa toista, olla hänen arvoisensa. Ja vaikka osaisinkin.. Kuinka hän jaksaisi odottaa tarpeeksi kauan, että olen oikeasti valmis. Kuinka hän voisi jaksaa kestää kaikki kohtaukseni, antaa minulle tarpeeksi hengitystilaa, odottaa ja odottaa ja odottaa. Kuinka joku voisi jaksaa edetä niin hitaasti kuin tarvitsen. Kuinka voisin päästä eroon alistuvaisuudestani, pakottavasta tarpeestani miellyttää toisia, oman hyvinvointini uhallakin. En pysty sanomaan ei, voisitko lopettaa, en halua. Kuinka ikinä voin osata erottaa menneen ja nykyisen/tulevan? Kuinka voisin ymmärtää etteivät kaikki ole kuin exäni, etteivät kaikki välttämättä halua satuttaa minua?

 

Screenshot_2014-12-08-16-45-16-1

 

En halua viettää loppuelämääni yksin, vaan haluaisin jonkun rinnalleni tukemaan kun askeleeni horjuvat. Toisaalta olen hyvin määrätietoinen, itsepäinen (niin hyvässä kuin pahassakin), lempeä, uhrautuvainen, sisukas, epäitsekäs ja itsekäs, rohkea, rauhallinen, lojaali, luotettava, iloinen, täynnä yllätyksiä, ystävällinen, omaperäinen, erillainen, oma itseni, fiksu, tempperamenttinen, täynnä ideoita, kiltti.. Mutta toisessa hetkessä olen vain pieni mytty peiton alla, sisälläni pelosta ja kauhusta itkevä tyttö, arka, pelokas, ujo, ahdistunut, särjetty, alistuva, vain toisen tyydytystä varten elävä..

 

happy ending

Se mitä toivoisin vielä joskus saavani, onnellisen elämän

 

Toivon hiput kuolee pois..

-Elina

Miten tästä voi enää palautua? -En jaksa.

9.4.2015 Yleinen

Jo tämän tekstin kirjoittaminen tuottaa ylitsepääsemätöntä tuskaa, enkä haluaisi sitä tehdä. Teen sen kuitenkin koska psykologi on kehoittanut joskus vain tekemään asioita vaikka ei haluaisikaan ja vaikka ei siltä tuntuisikaan. En vain jaksa enää pohtia tätä tilannetta, en jaksa kirjoittaa siitä, enkä jaksa mitettiä miten siitä pääse yli. Haluan mennä vain sänkyyn peiton alle ja sulkea silmäni.

Siitä on varmasti yli viikko kun olen ollut salilla. En edes muista mitä sielä olen viimeksi tehnyt. Ajatuskin siitä, että pitäisi lähteä salille alkaa hengästyttämään ja ahdistamaan. Se kaikki mitä olen tehnyt: käynyt salilla 5kertaa viikossa ja saanut aktiivisuusmittarin päivän tavoitteet täyteen tuntuu kauhean raskaalta. MÄ EN VAAN PYSTY ENÄÄ SAMAAN! Tuntuu että tein kauhean raskaan työn kun raahasin itseni salille, en pysty siihen enää.

Korvatulehdus on ilmeisesti nyt parantunut. Lääkekuuri on loppunut. Mutta silti tuntuu olo flunssaiselta ja murukin on vielä kipeä. Valitti kurkkukipua juuri ennen kuin lähti töihin. Tässä menee kai kolmas vai neljäs viikko siis sairastaess.

Paino ei ole nyt kolmeen viikkoon laskenut tai noussut. Tämä kai on oikeastaan hyvä, mutta pelkään koko ajan, että lauantaina puntari näyttää +2kg. Ja mitä sen on enää väliä? Miksi en eläisi läskinä koko loppu ikäni? Miksi en vain makaisi sohvalla ja söisi? Miksi näen niin paljon vaivaa salaatin tekemiseen ja uusien ruokien kokeiluun? Ihan turhaan! Mä en onnistu tässä kuitenkaa. Mä olen vain niin huono ja paska. Mä kannan loppuelämäni näitä läskejä tässä vyötäröllä ja katson rumaa naamaani peilistä. Miksi mä teksisin yhtään mitään?

2015-04-09 04.46.23