Selaat arkistoa kohteelle Epäonnistuminen.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Tulevaisuus

20.9.2017 Yleinen

On jännittävää huomata miten terveydentila heijastuu suoraan valovoimakkuuteen, jolla tulevaisuus näyttäytyy. Usein mielenterveyden kanssa painiessa tuntuu kuin joku sytyttäisi ja sammuttaisi jatkuvasti spottivaloa tulevaisuudessani. Sen välkkyessä päälle ja pois olen tullut lopputulemaan, jossa täytyy olla onnellinen siitä, että se valo sentään joskus palaa. Pimeitä jaksoja on ollut, mutta niiden jälkeen tulevaisuus on aina syttynyt uudelleen. Sen valo on monesti hämärä ja kaukainen, mutta siellä se kuitenkin on.

Nuoruuteen sekä elämään yleensä kuuluu epävarmuus tulevaisuudesta. Sen kanssa painivat niin sairaat kuin terveetkin ihmiset. Anoreksian kanssa tulevaisuuden tarkastelu eroaa terveellisestä näkökulmasta kuitenkin monilla koko tulevaisuus -käsitteen muotoa muuttavilla mutkilla.

Anoreksian varjossa tulevaisuuteen kohdistuva toivo heittelehtii rajusti olemassaolonsa laidalla ja katoaa välillä kokonaan. Kun toivo katoaa, ei vaihtoehtoja tulevaisuudesta ole. Tällöin se on joko pimeä ja vaarallinen paikka, tai jokin mitä ei koskaan tule tapahtumaankaan. Tulevaisuuden toivon läsnäolonkin aikoina on kuitenkin tärkeää osata tunnistaa mikä on Anoreksian luomaa, lopulta toivottomuuteen vievää toivoa. Tällainen anorektinen tulevaisuuden toivo perustuu sairauden etenemiseen liittyvään toiveikkuuteen ja siihen uskomiseen. Sen tähtäimessä on tulevaisuus täynnä pienempiä lukemia ja täydellisempiä tuloksia. Tulevaisuus lähempänä kuolemaa.

Vahvempina hetkinä kykenen rakentamaan omaa, henkilökohtaista tulevaisuuskuvaani jossa Anoreksialla on paikkansa, mutta jossa se ei hallitse minun todellisia haaveitani. Heikkoja hetkiä on kuitenkin paljon, ja niiden myötä Anoreksia pääsee helposti käsiksi siihen kuvaan. Se sotkee unelmiani synkillä väreillään omien niistä itselleen tilaa ja muodostaen näin lisää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Se ei unohda muistuttaa minua siitä, että tulevaisuutta on hankala suunnitella kun ei tiedä kuinka lähellä sairauttani se tapahtuu. Se korjailee haaveitani kyseenalaistamalla kykyjäni. Se yrittää saada minut uskomaan että sen omien, anorektisten aatteiden toteuttaminen on ainoa asia jossa olen hyvä. Se tekee kaiken sen katkaistakseen siivet tulevaisuudelta jossa se on sivuroolissa, tai jossa sitä ei ole lainkaan.

Niin kauan kun Anoreksialla on näppinsä pelissä tulevaisuuteni suunnittelemisen ja rakentamisen kanssa, on ympärilläni rakennusprosessia hankaloittavia kysymyksiä vailla vastauksia: Olenko naiivi kun unelmoin asioista joihin en kykene? Kykenenkö? Uskallanko visioida tulevaisuudesta ilman sairauttani? Onko sellaista tulevaisuutta edes mahdollista saavuttaa? Entä voiko tulevaisuudesta sairauden kanssa rakentua mitään tavoittelemisen arvoista? Onko minun kaltaisellani lainkaan tulevaisuutta?

 5.3.2014, Keskiviikko klo 14:57
”Olen miettinyt… Kun minulle tehtiin masennustestejä, oli niissä aina kysymys ’Millaisena näät tulevaisuutesi’. Vaihtoehdot olivat aina synkästä ja pelottavasta valoisaan. Silloin en ihan täysin ymmärtänyt kysymystä, ja koulua oli niin paljon jäljellä että en osannut vastata siihen. Nyt osaan. Tulevaisuus tuntuu synkemmältä ja pelottavammalta kuin koskaan. Nyt kun ratkaisut tulevaisuudestani ovat niin lähellä, en yhtäkkiä tiedäkään mistään mitään. Välillä tuntuu että maailmassa ei olekaan sitä juuri minulle tarkoitettua juttua… Tuntuu että en koskaan pääse omille jaloilleni kun en koskaan parannu.”

 13.2.2015, Perjantai klo 16:00
”Tavallaan ihanaa että tulevaisuus on avoinna ja uusia ovia on vaikka kuinka… Niitä on niin kauan että löydän sen oven josta haluan kotioveni. Ehkä joskus, ehkä ei koskaan. Molemmat on minulle ok kunhan olen onnellinen.”

 8.1.2017, Sunnuntai klo 22:05
”Mielialani ovat menneet ylös alas ja tulevaisuus on näyttänyt usein jo 48 tunnin sisällä sekä valoisalta että äärimmäisen epätoivoiselta. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä että valo voittaa. Se tunne on antanut minulle tilaa ajatella järkevästi ja punnita eri vaihtoehtoja. Ehkä suurin muutos on se, että kykenen ylipäätään löytämään niitä vaihtoehtoja. Minulle on viimeaikoina herännyt myös suuri tiedonhalu. Haluaisin ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta tuntuu etten tiedä paljoakaan. Maailmankuvani on puutteellinen. Niin kauan olen vain tuijottanut Anoreksiaa silmiin, tai kuten viimevuosina – keskittynyt ymmärtämään niitä silmiä jotta parantuisin… Mutta haluan välillä myös katsoa ympärilleni ja ymmärtää mitä näen.”

 22.1.2017, Sunnuntai klo 22:39
”Saavuin juuri takaisin Turkuun. Ehkä tämä olo johtuu tyhjyydestä mikä tulee siitä kun on saanut elää jossain missä on paljon ihmisiä ja tekemistä, ja nyt on taas palattava vanhempien luokse parantumaan. Parantuminen on tylsää, tappavaa ja tyhjää. Se on sitä niin kauan kunnes maaliviiva alkaa näkyä… Ja ehkä juuri siksi minulla on huono olo. En enää jaksaisi juosta sinne maaliviivalle kun tuntuu että joku siirtää sitä kauemmas koko ajan. En siis juokse sitä kohti, vaan juoksen sen perässä. Tämän viikonlopun kaltaiset Helsinkireissut on niin kivoja koska niiden myötä pääsee hetkellisesti elämään sitä elämää mitä minulla ei ole. Vähän niin kuin jonkun muun elämää, jonkun muun kotiin, johonkin muuhun kaupunkiin… Kunnes palaan tänne ja muistan entistä selkeämmin minun elämääni vaivaavat kysymykset: Mitä minä teen elämälläni? Onko minulle paikkaa tässä maailmassa? Tänään bussissa ajattelin seuraavaa: Miksi en yrittäisi? Voin koska tahansa lopettaa kaiken lopullisesti (siis kaiken) jos en onnistu tai löydä sitä jotain mikä tekee minut onnelliseksi. En osaa sanoa oliko tuo ajatus tervettä vai sairasta minää, mutta se on totta. Pointti on kuitenkin siinä, että haluaisin olla onnellinen jo sillä matkalla kun etsin sitä jotain.”

 Yhteiskunta kohdistaa lasten ja nuorten koulutuksen sekä kasvattamisen tulevaisuuteen, jonka voisi karkeasti yksilöllisellä tasolla määritellä elämäksi, johon nuoruusikä tähtää. Ihmiset luovat siitä elämästä helposti ideaalisen määränpään. Sen mukaan tulevaisuus on mielekäs ammatti joka pyörittää yhteiskunnan pyörää. Ammatti, johon tiivistyy ihmisen osaaminen, järkevät haaveet, loppuelämän omistautuminen ja ylpeys. Ylpeys itsestään sekä jonkun muun tekeminen ylpeäksi. Onnellisuus. Onnistuminen. Kaikki edellämainittu kuvastaa kuitenkin tavoittelemisen arvoisen määränpään lisäksi paineita joita yhteiskunta ja ihmiset asettavat toisilleen, ja joita yhtälailla asetamme itsellemme. Täytyy tietää mitä haluaa. Täytyy olla onnellinen. Täytyy pärjätä. Kaikki muu on epäonnistumista.

Kaikilla ihmisillä tulevaisuuden muodostuminen ei tapahdu yhteiskunnan ihanteellista reittiä pitkin. Se voi johtua sairaudesta, tai mistä tahansa muusta syystä. Joskus siihen ei ole varsinaista syytä lainkaan. Toisilla meistä reitti tulevaisuuteen kulkee mutkien ja umpikujien kautta. Tällöin on joskus välttämätöntä arpoa, kokeilla, luovuttaa, aloittaa alusta ja kaiken sen keskellä yrittää valaa ja ylläpitää luottamusta sekä toivoa lopulliseen onnistumiseen. Kuitenkin myös lopullinen onnistuminen on osittain yhteiskunnan luomaa haavekuvaa. Todellisuudessa elämässä voi olla monia lopullisia onnistumisia. Jokin ajatus tuntuu hyvältä muutamia, kenties kymmeniä vuosia, kunnes elämä ohjaa uusien tuulien pariin. Sairauteni on näyttänyt minulle että epäonnistuminen on sallittua. Sallittua on myös mielen muuttaminen. Yhteiskunnan luoma tyypillinen polku on ehkä tarpeellinen malli jotta pyörä pyörii, mutta etenkin sairaan mielen kanssa on hyvä muistaa, että siitä poikkeaminen ei ole väärin. Päinvastoin. Jo pelkkä sen polun ulkopuolelta ajattelu ohjaa monesti luonnostaan oikeaan suuntaan.

Sanotaan, että on tärkeää seurata oman sydämen ääntä. Haaveita ja unelmia. Joskus niiden jäljet peittyvät joka puolelta tulevien paineiden, ja kuten minun tapauksessani, myös sairauteni alle. Voisin sanoa että sairauteni on jo kerran ajanut minut ulos valitsemaltani reitiltä, mutta sairaanhoito-oppilaitoksesta lähteminen ei ollut ainoastaan Anoreksian syytä. Osa vastuusta kuuluu myös minulle itselleni: Siihen kouluun mennessäni en seurannut unelmiani, vaan juoksin niitä paineiden alla pakoon. Tulevaisuuden toivo, luottamus omiin kykyihin ja vaihtoehtoihin, sekä itselleen ajan antaminen toimivat kaikki siivousvälineinä paineiden luomiin tahroihin. Niiden tahrojen alla ovat haaveet, joita katselemalla voi löytää vastauksia.

Välivuosi opetti minulle, että jos tulevaisuus ei näyttäydy minkään laisena, on sitä kohti mentävä siitä huolimatta. Ammattia ja vakaata elämää tukevan tulevaisuuskäsityksen ulkopuolellahan tulevaisuutta on kaikki mitä tapahtuu tämän hetken jälkeen. Huominen tulee vaikka sen kulkua ei olisi ennalta suunnitellut, ja joskus juuri sellaiset, suunnittelemattomat huomiset antavat perspektiiviä. Minulle ne antoivat mahdollisuuden tavoittaa tulevaisuuden ajattelun kultaisen keskitien.

28.11.2016, Maanantai klo 17:29
”Taina sanoi että minulla on joko tapana ajatella asioita liikaa, pakkomielteisellä tasolla, tai sitten en ajattele niitä ollankaan. Se on totta. Kun puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, että jossain vaiheessa minun on tiedettävä mitä tapahtuu välivuoden jälkeen, ahdistuin heti. Se siirtyi välittömästi takaisin sille alueelle missä en pääse ajatuksesta irti ennen kuin se on ratkaistu. Ja minulla ei ole aavistustakaan mitä haluan välivuoden jälkeen. Taina sanoi että minun on opeteltava siirtämään asioita ns. välimuistiin. Sille kultaiselle keskitielle pakonomaisen ajattelun ja täydellisen ajattelemattomuuden välille. Niin, että se, mitä haluaisin tulevaisuudellani tehdä, roikkuisi mukanani mielessäni ihan pienellä prosentilla. Siten, että olisin avoin ulkomaailman tarjoamille ideoille ja mahdollisuuksille mutta en stressaisi siitä jatkuvasti. Sillä tavoin voisin löytää kysymyksiini vastauksen.”

Kaiken oppimani perusteella loppuelämään tähtäävän tulevaisuuskäsityksen mukaisen tulevaisuuden suunnittelu sairauden kanssa tai ilman sitä on pääosin seuraavanlainen: Ota aikalisä, jonka aikana asiat kypsyvät kultaisessa välitilassa. Kysy itseltäsi mistä sinä pidät. Näytä keskisormea sisältä- ja ulkoa tuleville epäilyksille. Lähde pitämäsi asian suuntaan rohkeasti. Valmistaudu kääntymään takaisin, mutta älä tee sitä suuntasi kustannuksella. Heittäydy, ole avoin, luota, toivo. Nauti niin kauan kuin kaikki tuntuu oikealta. Jos ei tunnu, aloita alusta. Alusta aloittaminen on okei. Sen voi tehdä nyt, huomenna, ensiviikolla, ensivuonna tai kymmenien vuosien päästä, sillä niin kauan kuin olemme elossa, on meillä loppuelämä johon tähdätä.

Anoreksian kanssa aloitan alusta päivittäin. Yhteiskunnan tasolla olen nyt aloittamassa alusta ensimmäistä kertaa. Olen ottanut aikaa. Olen kysynyt itseltäni mistä minä pidän. Olen nostanut ja laskenut keskisormeani epäilyksille – lähinnä niille sisäisille, lukuisia kertoja ja teen sitä edelleen.

 30.1.2017, Maanantai klo 12:21
”Mietin ensimmäistä kertaa tosissani hakevani Konservatoriolle opiskelemaan musiikkia. Olen aina ajatellut etten ole tarpeeksi hyvä siihen, ja sen takia en ole oikeastaan edes tosissaan ajatellut koko asiaa. Nyt kun oikeasti uskallan ajatella sitä, näen sen vaihtoehtona. Ainakin välillä. Aijon itsekseni valmistaa itseäni pääsykokeita varten. Stressi on kielletty, joten minulla on musateorian opiskeluhetki aina maanantaisin. Eli tänään. Täytyy kuitenkin sanoa että olen istunut paikoillani monta tuntia yrittäen saada iskut näkyviin ja laskut oikein vaikka minulla ei ole edes oikeita vastauksia. En ole luovuttamassa… On vaan turhauttavaa kun ei tajua kaikkea, ja minun on vaikea sietää sitä tunnetta kun ei tajua jotain täydellisesti vaikka on käyttänyt tunteja edistääkseen asiaa.”

 13.3.2017, Maanantai klo 22:54
”Tänään oli juuri huonoin mahdollinen päivä olla näin väsynyt, koska tänään oli teoriaopiskelupäivä. Niin, maanantai. Minä en pystynyt siihen tänään… En kertakaikkiaan uskaltanut avata sitä kirjaa. Olin uupunut, mutta samalla tiesin että jos avaisin kirjan ja huomaisin että olisin liian väsynyt tajuamaan sen sisältämiä asioita, siitä seuraisi ensin ahdistus, sitten paniikki, ja sitten epäusko. Epäusko taitoihini, itseeni, ja lopulta valintoihini ja koko elämääni. Siksi tein ratkaisun olla avaamatta kirjaa. Mutta sekään ei ollut helppoa… Inhoan siirtää asioita huomiseen. Minä en siirrä asioita huomiseen. En koskaan. Se ahdistaa ja ällöttää minua. Nyt sen teoriakirjan mahdolliset hankaluudet odottavat minua huomenna ja heijastavat sivuiltaan epäonnistumista, koska luen niitä päivän myöhässä.”

”Olen myös alkanut pelätä sitä koko opiskelua. Odotan kauhulla sitä sivua, josta en enää ymmärräkään mitään. Sivua, jota en osaa opettaa itselleni… Koska pelkään että se paljastaa että olen taas hakoteillä elämäni kanssa, ja hukkaan energiaani asiaan, johon minusta ei ole. Joskus mietin että ihan pieni hitunen itseluottamusta korjaisi kaikki ongelmani.”

 7.2.2017, Tiistai klo 17:56
”Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu. Niinhän ne sanovat… Joskus mietin kyllä missä päin maailmaa ne avautuvat ovet mahtavat sijaita. Niitä kun ei tunnu näkyvän. Ovia sen kuin sulkeutuu. Joskus pikkuhiljaa, ajan myötä ja kivuttomasti. Joskus taas joku läimäyttää sen kiinni nenäni edestä. Ehkä pointti on siinä, etteivät ne ovet avaudu itsestään. Sen sanonnan pitäisi olla toisenlainen. ’Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu.’ EI. Kun yksi ovi sulkeutuu, tee entistä enemmän töitä ja avaa väkipakolla seuraava. Kunpa saisin sen Konservatorion oven auki. Sen eteen ainakin teen töitä. Se on järkevin suunnitelmani pitkään aikaan… Uusi luku ja tikkaat takaisin normaalia elämää kohti. Ja sitä kohti mikä minua oikeasti kiinnostaa, vaikka en aina uskallakaan myöntää sitä edes itselleni. Miksi en uskalla myöntää? Koska pelkään niin paljon etten ole tarpeeksi hyvä. En suoranaisesti pelkää epäonnistumista, mutta pelkään etten kestä enää yhtäkään sellaista.”

21.3.2017, Tiistai klo 9:53
”Käytiin Fiian kanssa sen koululla ja otettiin luokkahuone: Hän auttoi minua pääsykoejuttujen kanssa. Sanonpahan vaan että siitä naisesta tulee vielä ihan huikea opettaja, ellei musaura vie sitä lavoille. Ja molemmissa se pärjäisi paremmin kuin suurin osa. Sen opetuksessa tarkoitan sellaisia pieniä juttuja, jotka kannustaa. Hänen tapansa opettaa torjui minun tapaani ruoskia itseäni. Se on tärkeää, sillä usein pelkään sitä, miten rumasti puhun itselleni kun epäonnistun jonkun edessä, vaikka se joku olisi siskoni. Se, mitä minun sisäinen ääneni ei ymmärrä, on että lopulliseen onnistumiseen tarvitaan satoja tuhansia epäonnistumisia. Jos niistä rankaisee itseään niin pahasti että alkaa pelkäämään epäonnistumista, alkaa lopulta myös pelkäämään yrittämistä. Ja jos ei yritä, ei voi onnistua. Siinä se. Ja kaikki edellämainittu pätee myös isommassa mittakaavassa. Elämässä.” 

Kun et tiedä mihin olet menossa, kaikki tiet vievät perille.

 

Adrenaliinia ja esiintymislavoja

5.4.2017 Yleinen

Musiikki on toinen ulottuvuus. Paikka jossa haluan olla, työ jota haluan tehdä, ja asia jossa haluan olla hyvä. Minulle elämisen arvoiset hetket ovat aina olleet liitoksissa esiintymiseen ja sen tuomaan adrenaliiniin. Olen läpi sairauteni tavoitellut niitä hetkiä heittämällä itseni esiintymistilanteisiin yhä uudestaan ja uudestaan.

En tiedä miten anorektikot yleensä viihtyvät yleisön edessä. Ehkä on poikkeuksellista, että olen pyrkinyt lavoille jopa sairaimpina vaiheinani. Voisi kuvitella, että katseiden osuessa minuun, olisin ollut täysin paniikissa. Usein ennen esiintymisiä tunnenkin ennenaikaista kauhua kaikista niistä silmäpareista, jotka tulevat kiinnittymään minuun. Ne kauhut heijastuvat kuitenkin minun omista silmistäni. Jos en ole ennen lavalle astumista tyytyväinen omassa vartalossani, ihmisten katseet tuntuvat nauliintuvan minuun terävällä tavalla. Kun taas olen panostanut siihen, että viihdyn itseni kanssa mahdollisimman hyvin, ne tuntuvat kohdistuvan minuun lempeämmin.

Minä en ole neuroottinen ulkoisesta habituksestani. Voin huoletta mennä kauppaan yöpuvussa tai lähteä ulos ilman meikkiä. Lavoille noustakseni tarvitsen kuitenkin rauhan itseni kanssa, ja sen saavuttamiseksi tarvitaan useita täydellisyyttä tavoittelevia tunteja. En valmistaudu huolellisesti näyttääkseni hyvältä muiden silmissä. Käytän sen ajan kerätäkseni kasaan kaikki ne pienet palaset joista pidän itsessäni, ja käyttääkseni niitä rohkeutena jonka avulla uskallan lähteä lavalle tavoittelemaan hetkiä, jotka herättävät elämäniloni. Sairauteni kanssa niiden palasten kerääminen ei ole helppoa. Toisinaan se tuntuu kadulle hajoneen lasipullon kasaamiselta paperiliiman kanssa.
Laittaudun mielelläni jo useita tunteja ennen keikkapaikalle lähtöä, sillä tarvitsen niin sanottua henkistä hengailuaikaa, jonka käyttämiseen saan rauhan vasta kun kaikki muu mahdollinen on tehty. Istuskelen monesti täydessä ulkoisessa lähtövalmiudessa paikoillani keräten sisäistä valmiutta. Valmistautumisrituaalini hämmästyttävät erityisesti siskoani, joka nukkuu vielä vartin ennen lähtöä ja hyörii sitten itsensä keikkakuntoon vain muutamissa minuuteissa. Sitä ei kutsuta huolettomuudeksi, vaan sisäiseksi tasapainoksi. Siskoni tapauksessa molemmat termit ovat kuitenkin kuvaavia.

En pelkää yleisöä, vaan oikeilla eväillä saan siitä voimaa. Jo sairaimpina aikoina tunsin itseni paremmaksi jokaisten aplodien myötä. Ne olivat minulle ainoita onnistumisen kokemuksia kaiken epäonnistumisen keskellä, ja ilman niitä olisi ollut vieläkin hankalampaa ponnistaa terveyden suuntaan.

3.10.2013, Torstai klo 10:30
”Kun seisoin lavan takana valmiina kävelemään sinne, minua pelotti. Ei siksi että emme olisi harjoitelleet tarpeeksi, koska olimme raataneet kuin hullut sen konsertin eteen… Mutta jotenkin olen ollut niin väsynyt, että tuntui että olisin ollut horroksessa kaikki päivät ja sitten BUM, yhtäkkiä herännyt siitä: Valmiina astumaan suuren (suuremman kuin osasimme ikinä odottaa) yleisön eteen. Hassua ja odottamatonta oli se, miten kaikki meni niin hyvin. Jos tunsin olevani valveilla ennen kuin astuin saliin, niin taisin tuntea itseni jopa eläväksi kun ensimmäinen biisi oli ohi. Jokaisten aplodien jälkeen elin yhä enemmän. Yleensä vain keskittyy siihen mikä on pielessä ja mitä voisi tehdä paremmin, mutta nyt kaikki oli melkein kohdallaan.”

”Muut jatkoivat yöhön fiilistelemään, minä en yksinkertaisesti pystynyt… Aina pitäisi pitää hauskaa kun siihen on mahdollisuus, mutta väsymys naulaa minut lattiaan. No, yksikin eloisa hetki tämän unihiekan keskellä on aika mieletöntä. Pystyisipä eloisista hetkistä imemään myös fyysistä energiaa. Niistä saa voimaa ajatella että kaikki järjestyy, mutta se voima ei nosta minua ylös sängystä tai lattialta ja ravistele kiinni tähän elämään. Ehkä se vain saa minuun tahtoa avata silmät väkisin silloin kun ne tekisi mieli sulkea, ja sekin on jotain. Tällaiselle päivälle avaisin aina silmäni, ja ajatuksissani tulen avaamaan ne tähän päivään vielä monesti.”

 Esiintymisjännitys on ilmiö, joka on käännettävä voitoksi. Sille pitää antaa tilaa, mutta ei valtaa. Kun pienenä esiinnyin pianomatineoissa, en koskaan oppinut hallitsemaan jännitystäni. Se oli kamalinta mitä tiesin. Matineat itsessään ovat jääneet minun muistoihini painajaisena. Muistan ne jäykkinä tilaisuuksina joissa salin täytti painostus. En osannut selättää jännitystäni koska en kertaakaan muista todella halunneeni nousta lavalle näyttämään mitä osasin. On kaksi eri asiaa olla jännittynyt, ja kokea olevansa väärässä paikassa. Kun olen löytänyt sen mistä nautin, on uskomaton tunne astua lavalle jännityksen kanssa, ei sen varjossa. Jos ei jännitä, ei koskaan ylitä itseään lavalla, koska ilman jännitystä ei ole mitään ylitettävää. Olen helposti liian kriittinen itselleni ja unohdan, miten lavalle nouseminen jännityksen lomasta on itsessään jo oman itsensä ylittämistä.

 Olen tehnyt lukuisia teatteriesityksiä ja keikkoja kunnossa, jossa en olisi itsekään uskonut selviytyväni esitysten viimeisille tahdeille asti. Olen palavasti kaivannut onnistumisen tunteita, mutta olen myös ollut tunnollinen ja pitänyt huolta siitä, ettei esiintymisiä peruta kevyistä syistä. Totuus kuitenkin on, etten ole perunut niitä myöskään raskaista syistä.

Adrenaliini on mielenkiintoinen ilmiö. Se joko nostaa suorituksen uudelle tasolle, tai sitten –kuten minun tapauksessani, se siirtää jaksamisen maaliviivaa hieman pidemmälle. Adrenaliini on usein kantanut minua kun omat voimani ovat loppuneet, mutta sen kanssa suorittaminen tuntuu marionettiesitykseltä, jossa adrenaliini vetelee minuun sidotuista naruista. Se ei ole ihanteellinen tapa tehdä sitä mitä rakastaa. En ole koskaan pyörtynyt lavalle, mutta sitäkin useammin olen lyyhistynyt sieltä poistuessani. Adrenaliini kykenee ihmeisiin, mutta unohdan liian helposti, kuinka lyhytnäköisiä sen ihmeet ovat. Kun esiintymisen ja jännityksen aikaansaama energia haihtuu, huomaan usein ajaneeni itseni entistäkin huonompaan kuntoon. Minulla on eniten kokemusta juuri siitä, miten lavalle noustaan ilman terveyden tuomia takeita, mutta muistan myös millaista on esiintyä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Silloin adrenaliinin voima tuntuu terveelliseltä Heroiinilta.

Anoreksian kanssa esiintyminen on sen vääristävien ominaisuuksien kanssa aina oma prosessinsa. Esiintyjänä on tärkeää olla itsevarma ja seistä oman tekemisensä takana. Anoreksia vaikuttaa epävarmuustekijöillään tietysti niihin molempiin, ja puuttuu sen lisäksi myös ihan konkreettiseen jaloilla seisomiseen syömättömyyden aiheuttamalla heikkoudella. Vaikeinta minulle on kuitenkin pitää sairauteni kurissa, kun se saa esiintymisjännityksestä aiheutuvat negatiiviset sivuilmiöt esittäytymään minulle riemunkirjavana kaupanpäällisenä.

 16.10.2016, Sunnuntai klo 02:12
”Nappasin itseltäni taas yhden todella sairaan ajatuksen. En tiedä mitään parempaa kuin keikkailun tuoma adrenaliini ja fiilis kun ihmiset tykkää. Siinä ei ole mitään sairasta. Sairasta on seuraava: Yleensä ennen keikkaa kroppani reagoi koko päivän jännittämällä vaikka mieleni olisikin suhteellisen rauhallinen. (Yleensä sekään ei ole rauhallinen, stressin aiheet ovat vakiot… Esim. kestääkö ääni, koska olen aina kipeä). Kroppani jännittää pistämällä vatsani totaalisen sekaisin. Riippuu keikasta kuinka sekaisin, mutta esimerkiksi tänään mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mieli. Ruoan nopea poistuminen on äärimmäisen inhottavaa. Se poistuu vaikken edes söisi mitään. Kukaan ei voi nauttia sellaisesta. Mutta se poistuu. Ja siksi se on minusta salaa siistiä vaikka se sattuu. Ja se on sairasta. Todella sairasta. Rakastan keikkailua ja haluaisin rakastaa sitä vain ja ainoastaan oikeista syistä. Mutta rakastan sitä oikeista ja vääristä syistä. Olen tänään syönyt todella vähän, ja kaikki mitä olen saanut alas, on tullut heti ulos. Adrenaliini antaa virtaa hoitaa keikan läpi, mutta sen jälkeen voimat menee. Makaan nyt sängyssä ja tunnen miten huomenna huippaa vielä enemmän. Vatsa on niin tyhjä kun voi olla, ja koitan olla antamatta itselleni lupaa pitää sitä kivana juttuna, mutta kuitenkin pidän.”

 Isäni minulle epäilyksinä ja tekosyinä näyttäytyvät lauseet muuttuvat todellisiksi syiksi joka kerta kun saan itseni kiinni anorektisesta ajattelusta yhdistettynä keikkailuun. Ei keikalle voi ottaa ihmistä joka jättää syömättä tai pyörtyilee. Laulajan homma on raskasta työtä, ja siitä pelkän adrenaliinin voimalla selviytyminen avaa minulle sairaalan ovia keikka keikalta. En tiedä olenko koskaan kiittänyt isääni siitä, että hän on lopultakin ottanut minut keikoille mukaan, vaikka tiedän, että toisinaan koko bändi on jännittänyt minun kuntoni puolesta. Hän on joutunut sulauttamaan isän sekä työkaverin roolit yhteen, ja hän on tehnyt sen molempien roolien kustannuksella. Voiko isä päästää huonokuntoisen tyttären lavalle? Voiko työkaveri kieltää toista tulemasta töihin? Voiko isä antaa anteeksi itselleen jos tyttären sydän pysähtyy lavalla? Nämä ovat isäni näkökulmasta esitettyjä kysymyksiä, joita minä olen vasta hiljattain oivaltanut ajatella. Voin pahoin kun mietin, onko isäni joutunut miettimään niitä kaikki nämä vuodet. Samalla olen kiitollinen siitä, että minut lopulta otettiin –ja pidettiin mukana. Ilman sitä, en olisi saanut onnistumisen kokemuksia, jotka tarjoavat terveyttä minulle kultaisella lautasella. Sillä lautasella on terveyden muoto, joka lävistää Anoreksian haarukalla syöttäen minulle ajatuksen: ”Mieti miten siistiä tämä olisi jos olisin kunnossa.”

Huonossa kunnossa keikkailu ja esiintyminen näkyy aina esityksen jälkeisessä tunnelmassa. Fyysisesti merkit ovat selvät: uupumus, huimaus ja tärinä. Jalat eivät kanna ja heikottaa. Henkiset merkit ovat kuitenkin minulle paljon merkittävämpiä. Adrenaliini auttaa selviytymään viimeisiin aplodeihin saakka, mutta esitykseen ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen, kun sen tekee puolikuntoisena. Keikkojen saattaminen loppuun sairautta kantaen on ehkä itsessään jo onnistumista, mutta minulle onnistuminen on jotain aivan muuta. Se on tunne siitä, että olen tehnyt kaikkeni. En kaikkeani Anoreksian tarjoamissa puitteissa, vaan kaikkeni minuna itsenäni.

Kun esiintyjä onnistuu, välittyy onnistuminen myös yleisöön, ja heijastuu sieltä takaisin välittömänä. Silloin aploditkin kuulostavat erilaisilta. Minun matkaani Anoreksian kanssa mahtuu kuin mahtuukin uskomattomia onnistumisia. Niiden ohella olen kokenut useita henkilökohtaisia katastrofeja.

26.3.2017, Sunnuntai klo 02:15
”Minua harmittaa… Saatiin tehtyä isot bileet Marinaan, mutta itse en ollut hyvä. Kroppani ei pysynyt mukana ja koko homma meni selviytymiseksi. Pää unohteli kaikkea ja lauloin huonosti… Olin jännittänyt koko päivän eikä mikään ruoka pysynyt sisällä. Söin jopa yhden välipalan liikaa. Vapaaehtoisesti. Se ei tuntunut auttavan… Olin surkea. Olen niin pettynyt itseeni. Tämä kaikki saa minut taas kyseenalaistamaan kaiken… Onko minusta sittenkään tähän tässä kunnossa? Fiia on rautainen ammattilainen, ja onneksi on. Mutta sitten on näitä keikkoja kun tuntuu että kompuroin perässä koko setin… Se saa minut todella miettimään. Ensin inhoan sairauttani ja sitä, etten pysty siihen mihin haluaisin pystyä. Vaikka kuinka koitan syödä, niin pää ei toimi ja kroppa ei jaksa. Mutta sitten mietin pidemmälle. Pystynkö minä tähän lainkaan?”

 10.4.2016, Sunnuntai klo 04:00
”Minulla on kurkku kipeä ja olen stressannut ääntä koko eilisen ja tämän päivän ihan melkeinpä näille pikkutunneille saakka, mutta kyllä oli kivaa. Pitkästä aikaa tunsin taas eläväni! Jokaikinen keikka muistuttaa minua siitä että hei, tämä on elämää. Sitä pitää elää eikä pelkästään selviytyä.”

 20.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
” Olin kipeä ja rehellisesti sanottuna pelkäsin niiiiin paljon astua sille lavalle. Pitkästä aikaa se oli sellainen jännitys että en olisi halunnut nousta lavalle lainkaan. Paineet olivat kai niin suuret… Mutta se meni hyvin. Hirveän hyvin ja se oli ihanaa. Ihan uutta ja ihan hirveän ihanaa. Toimiva bändi, iso lava, paljon tanssivaa yleisöä ja minulla edessäni vain mikkiständi ja lavalla paljon tilaa liikkua. Ei nuotteja, ei sanoja. Täytin myös 20 mutta en muistanut koko syntymäpäivääni, olin koko päivän stressannut kuollakseni ja todennut satoja kertoja että tästä ei ole tietä ulos. Että minun on astuttava sille lavalle olin sitten kipeä tai en, tai olin sitten epävarma kyvyistäni tai en. Mutta yleisö lauloi minulle Paljon onnea. En edes tiedä mistä ne tiesivät!! Bändi lähti lavalta ja seisoin siellä yksin ja kuuntelin kun koko halli huutaa ’PALJON ONNEA EDEN’. Siinä hetkessä suljin silmäni, avasin ne uudestaan ja otin niillä kuvan mieleeni. Sellaisen kuvan jota en ikinä unohda.” 

New York

29.11.2016 Yleinen

New York – kaupunki, jossa mikä vain on mahdollista. Niin ne sanovat. Minulle tuo kaupunki edustaa ennenkaikkea terveyttä. Sen lisäksi se havainnollistaa sitä, miten paljon perheeni haluaa minut terveeksi, sekä sitä, kuinka vaikeaa on tulla terveeksi.

Vaarini luki minulle aikoinaan Felix –kirjasarjaa, jossa pieni pupu seikkailee ympäri maailmaa. Tiesin kaikki paikat joissa se pieni pupu oli käynyt, ja osasin jo ulkoa kirjeet ja tarinat, joita hän kirjassa kirjoitti parhaalle ystävälleen. Se oli kuitenkin kokonaisuus, jonka halusin kuulla aina uudelleen, ja vaarini, joka lopulta hallitsi kirjan ulkoa varmasti yhtä hyvin kuin minäkin, luki ne kärsivällisesti ääneen kerta toisensa jälkeen. Se kirja herätti minussa unelman New Yorkista. Felix-pupu vieraili siellä kiertäessään maailmaa, ja kaikista hänen näkemistään paikoista, halusin juuri sinne.

Sittemmin kasvoin yli Felix –kirjoista, mutta New York pysyi mielessäni. Vaikka itse en Anoreksian myötä enää voinut hyvin, jatkoi unelmani eloaan hyvinvoivana ja kirkkaana.

Eräänä marraskuisena iltana istuimme pöydän ääressä perheemme kesken. Se oli ollut hyvä päivä. Parempi kuin monet muut sinä vuonna. Olin juuri syönyt ruokani lisäksi hymyni, ja minusta oltiin ylpeitä, vaikka en itse tavoittanutkaan heidän iloaan. Tuntiessani ahdistuksen hiipivän ruokapöydän äärelle, sanoi isäni yhtäkkiä ääneen jotakin, joka sai minut nostamaan pääni lattiasta. Hän oli keksinyt kannustimen, joka on siitä päivästä lähtien auttanut minua kaikki nämä vuodet. Kannustin kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Kun olen terve ja syön vapaaehtoisesti herkkuja, isäni vie minut New Yorkiin. Silmiini syttyi valo. Juoksin yläkertaan ja kirjoitin leikkimielisen sopimuksen, johon me molemmat sitouduimme. Se sopimus on ollut keittiömme seinällä kohta 6 vuotta.

Minä, Kimmo, vien tyttäreni Edenin New Yorkiin kun hän vapaaehtoisesti syö herkkuja. En näsäviisastele enkä tinkaa. 28.11.2011, allekirjoitus & nimenselvennys”

Ehkä isäni oli jo kokeillut kaikki muut keinot. Hän oli yrittänyt puhua minulle järkeä ja minut oltiin jo saatettu kaikkiin saatavilla oleviin hoitoihin. Kaikista vanhemman keinoista jäljellä oli kai enää asettaa jokin niin suuri houkutin, että jopa sairauteni taipuisi sen edessä. Me kaikki ehkä luulimme sinä iltana että se olisi siinä. Nyt minä parantuisin ja toteuttaisin isäni kanssa yhden suurimmista unelmistani.

Vapaasti syömisen pelko ja halu New Yorkiin tiuskivat toisilleen päässäni vielä kuuden vuoden jälkeen. Ne eivät vain tule toimeen, vaikka kuinka yrittäisin saada ne kulkemaan käsi kädessä. New Yorkin kannustava voima on pysynyt ennallaan vaikka vuodet ovat vierineet. Jos kykenisin kuvailemaan, miten tärkeä käsite siitä kaupungista on minulle tullut, pystyisin myös osoittamaan miten hankalaa sairauteni kanssa tappeleminen on. Se on niin hankalaa, että se tekee tästä kaikesta jopa naurettavaa. Koko diili kuulostaa niin mutkattomalta: Syö, niin pitkäaikainen haaveesi toteutuu. Ei se ole minun päässäni sen hankalammin ymmärrettävissä kuin kenen tahansa muunkaan päässä. Jokin iso ja paha vain seisoo edelleen unelmani tiellä, eikä se väisty lahjomalla. Se seisoo niin tukevasti ratkaisun edessä, että diilin yksinkertaisuus haihtuu savuna ilmaan.

Tänä päivänä New York -haaveeni rinnalle on noussut myös toinen unelma: Terveys. Unelma, jonka myötä toinen käy toteen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensin on kuitenkin iskettävä Anoreksia, ja se ei ole mikään banaanikärpänen.

New York –diilin syntymisen jälkeiseen lähes kuuteen vuoteen mahtuu kaikesta huolimatta paljon yritystä…

11.12.2011, Sunnuntai klo 18:02
”Aijon nyt kokeilla: Syön niin hyvin kuin pystyn, sen mitä listassa lukee. Katson miltä alan näyttää ja miltä se tuntuu. Jos lihon ihan muodottomaksi, alan äkkiä pudottamaan, mutta jos se ei ole niin paha, mitä voisin kuvitella, niin koitan kääntää päähäni asetuksen jonka nimi on: KOMPROMISSI. Tiedän että tästä seuraa lisää kyyneleitä, tuskaa ja pahaa oloa, mutta jos en nyt kokeile, tämä ei koskaan lopu. Jos jokatapauksessa on kokoajan näin huono olo, niin mitä menetän? Jos saan perheeni voimaan paremmin, sekin olisi jo pieni voitto. Sitä paitsi; jos mikään ei muutu, voin aina pudottaa kilot pois tai lopettaa syömisen kokonaan. Yrittänyttä ei laiteta.”

 23.7.2013, Tiistai klo 10:50
”KEKSIN UUDEN TAKTIIKAN. SYÖN AINA KUN ON NÄLKÄ. SE TOIMII MOLEMPIIN SUUNTIIN…”

 onnistumisia…

9.1.2013, Keskiviikko klo 19:54
”Haluan kertoa yhden jutun. En ole kirjoittanut siitä koska olen yrittänyt pitää sitä pikkujuttuna. Mutta ei se vaan ole… Nyt minusta tuntuu kuin tunnustaisin syntiä, vaikka pitäisi kai olla iloinen? Tai ylpeä? Tässä se tulee: Joululomalla olin ravintolassa äidin ja iskän kanssa harjoittelemassa. Ravintolassa. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole siellä ollut. Ja minä söin. Tuntuu kamalalta sanoa se. Tai kirjoittaa… Tekisi mieli sanoa että ’älä pliis kerro kellekkään’. Otin ahdistuslääkettä ja juttelimme koko sen ajan New Yorkista.. Paikoista joissa haluan siellä käydä. En tiedä kumpi auttoi, mutta minä selvisin siitä ilman haavoja. Olin luonut kamalia kauhuskenaarioita päässäni, mutta tosiasiassa en muistanut millaista se on. Olla ravintolassa… En tiedä johtuuko se ahdistuslääkkeestä, mutta minusta tuntuu pahemmalta puhua siitä mitä tein, kuin se itse teko. Aina kun muistelen sitä melkein tyhjää lautasta ja sitä miten kaikki se ruoka oli vatsassani, minusta tuntuu että turpoan saman tien. Vaikka siitä on jo aikaa kun söin sen! Mutta minä tein sen ja selvisin. Nyt en tiedä mitä ajatusta kuuntelen. ’Ei olisi pitänyt edes kokeilla mennä ravintolaan. Ei enää koskaan’ vai ’Tein sen! Yritän olla ylpeä itsestäni ja ensikerralla se on helpompaa’. Mieleni hyppii noiden lauseiden välillä kuin superpallo.”

”Ennen syömistä menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Ei minulla ollut vessahätä, seisoin vain siinä ja katsoin itseäni silmiin. Hetken tuntui kuin olisin tuijottanut syömishäiriötä silmiin. Uskallan kirjoittaa sen sanan: Anoreksia. Sana joka pilasi elämäni… Melkein pilasi. Toivon että se näkee mitä kirjoitan. KUULETKO ANOREKSIA? MELKEIN pilasit elämäni.”

 epäonnistumisia…

9.2.2013, Lauantai klo 16:58
”Ravintolan tomaattikeitto meni viemäristä alas ja ahdistuslääke sen mukana. Niin… Olimme ravintolassa. Olin työkoulutuksessa Muumimaailmassa, pääsin sinne näyttelemään hiihtolomaksi. Koulutuksen jälkeen tuntui siltä että uskaltaisin taas yrittää… Mutta mikään ei sujunutkaan. Ruokalistan annokset vilisivät silmissä ja paniikki alkoi hiipiä sisälläni. Käskin äidin ja iskän tilata minulle jotain kevyttä ja menin vessaan. Yritin vain tasata hengitystäni ja laitoin hiukset kiinni, pois kasvoilta. Äiti tuli katsomaan olinko kunnossa ja palasin pöytään ottamaan salaa ahdistuslääkkeen kun he olivat salaattipöydässä. Salaa, koska se on heikkouden merkki, ja sitten en koskaan pääse New Yorkkiin enkä ikinä tule terveeksi heidän silmissään… En halunnut pilata heidän päiväänsä. Kun ruoka tuli, tiesin etten selviäisi. Rasva hehkui ruoan pinnassa ja kalorit polttivat suussa. Söin keittoa pakottaen itseni uudestaan ja uudestaan nielaisemaan. Lämmin rasva valui sisääni ja minua inhotti itseni… Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän vatsani sattui, ja jo siinä istuessani ymmärsin, että tulisin tänään oksentamaan. Mielessäni oli vain, että mahdollisimman pian ennen kuin se imeytyy. Ajattelin, että jos jännitän vatsalihaksia, se ei pääse valumaan niin syvälle. Nyt istun pyyheliina päällä ja mietin mikä on oikein ja väärin. Miten palautan iskälle rahat jotka menivät annokseen joka on nyt viemärissä, niin että hän ei huomaa? Minusta tuntuu etten enää uskalla mennä ravintolaan… Taas pitäisi uudestaan kerätä rohkeus ja tällä kertaa se on ihan pieninä palasina. Nyt tuntuu siltä ettei ikinä enää. Ei ikinä.”

 ja lohtua niiltä, jotka välittävät. Välittävät niin paljon, että tekevät mitä tahansa saadakseen minut terveeksi.

31.10.2012, Keskiviikko klo 20:19
”Olin ihan neuvoton. Siinä tilanteessa oli kyllä myös jotain koomista. Istuin iskän harmaaoranssiraidallinen paita päällä, hiukset auki pörröisinä ja kosteina sateesta ja sanoin vain: ’En liiku tästä enää ikinä mihinkään. Kun en tiedä mitä tekisin.’ Ihan kuin joku lapsi. Niin avuttomalta minusta kyllä myös tuntui. Kaikki tuntui huonolta ja tulevaisuus näyttäytyi pelottavana. Mutta ehkä tarvitsin sen hetken tajuamaan etten ole yksin, eikä nyt tarvitse tietää kaikkea. Ja että virheitä on lupa tehdä. Ehkä tuntuu hyvältä välillä heittäytyä laittialle ja todeta että nyt en osaa jatkaa. Turvautua äidin apuun ja unohtaa hetkeksi aikuisuus.”

New York – kaupunki jossa mikä vain on mahdollista, mutta johon pääsemiseen tarvitaan mahdottomuus. Siltä minusta välillä tuntuu.

Savesta muovailtu näkemykseni Vapaudenpatsaasta ja unelmastani vuonna 2001.

Mutta en lopettanutkaan

23.10.2015 Yleinen

Onpa aikaa tuosta viimeisestä kirjoituksesta… Tuntuu välillä kuin kävelisin ohuella langalla. Laihduttamisen voi aina lopettaa, blogin kirjoittamisen voi aina lopettaa ja kuntoilunkin voi aina lopettaa. Näihin kaikkiin löytyy aina syy. Mutta punttiksella käyntiä en lopettanutkaan. Kohta tulee vuosi täyteen treenaamista. Miten onnistuin siinä?

Miksi en onnistunut laihduttamaan, mutta onnistuin käymään salilla 4x viikko vuoden ajan? Kysymys johon en osaa vastata… Kysymys jota pelkään. Olen taas kaksi viikkoa ollut flunsassa ja sali on jäänyt vähemmälle ja pelkään, että se jää kokonaan, mutta nyt jotenkin luotan siihen ettei se jää…

Saan uudesta treeniohjelmasta niin paljon hyvää fiilistä. Hyvää fiilistä lisää vielä musiikin kuuntelu salilla. Tämä on lyömätön yhdistelmä nykyään mun hyvän olon huumeeksi.

 

Yli kuukausi sairastelua ja jatkuu vaan

27.4.2015 Yleinen

Tiedätkö tunteen kun olet kuopan pohjalla, syvimässä kohdassa ja joku katsoo ylähäältä ja heittää sulle lapion, että kaivappa vielä vähän syvemmälle?

Viime viikolla pääsin jo kaksi kertaa salille. Kurkku oli osittain kipeä, mutta koska se saattaa olla vaikka kolmekin viikkoa kipeä niin kävin salilla ja hyvät treenit teinkin. Tein yksin maastavetoja ja ne tuntu ihanilta. No perjantaina käytiin sitten vaimon kanssa salilla tekemässä rintaa ja käsiä ja hyvä treeni oli. Treenin jälkeen mulla alkoi särkemään hammasta. Hammasta joka on juurihoidettu, mutta sen purennan kanssa on ollut ongelmia. Mulla on öisin suussa purukisko koska puren hampaita kauheasti yhteen. No ei siinä sitten mitään. Lauantai aamuna hammaslääkäripäivystykseen ja sain KAKSI antibioottikuuria ja ison kasan mahtavia särkylääkkeitä! Hammas on ilmeisesti tulehtunut kovan ja pitkän sairastelun jälkiseurauksena… Tässä on tullut nyt syötyä jo yli kuukausi buranaa koura kaupalla ja nyt sitten lisäksi vielä panacodia.

Tässä alkaa hahmottua syy miksi en onnistu laihduttamisessa tai elämäntapamuutoksessa. Nyt kun suu on kipeä, kurkku ja hampaat niin eipä tässä pysty syömään muuta kuin keksiä ja lihapiirakkaa tai muuta pehmeetä. Salaatin rouskuttaminen on aivan utopinen ehdotus edes.

Masentaa niin helvetisti. Tekisi mieli vain maata sängyssä. Silmät on kuin pandalla… siis aivan mustat. En jaksa enää puhua ja miettiä. En jaksa edes hymyillä kun poski on kipeä… En jaksa enää edes haaveilla pääseväni salille. En jaksa enää yhtään mitään.

 

Epäonnistuminen vahvistaa

13.4.2014 Yleinen

Mitä on elämä? Mitä on rakkaus? Mitä on onnellisuus? Miltä tuntuu hymyillä aidosti? Olenko tieni päässä? Saanko luovuttaa pitkän taistelun jälkee? Onko tässä maailmassa tilaa minulle?

Paljon on maailmassa kysymyksiä.. Kuka kertoisi vastaukset? Totuus on ettei mitään voi ennustaa, kaikki asiat vain tapahtuvat mutta sinä itse voit päättää omasta elämästäsi! Pelkät faktat eivät merkitse mitään, täytyy uskaltaa unelmoida ja uskoa että vielä joskus sinäkin saat kokea upeita asioita. Vaikka nyt tuntuisi että mikään ei suju niin kuin haluaisi, muista että vielä tulee aika jolloin jopa sinä saat edes hetken elää omaa unelmaasi! Se vaatii paljon aikaa, työtä ja todella monta epäonnistumista.

 Mun elämä on taistelua päivästä toisee, aamusta iltaa, illasta aamuun. Pelkkää taistelua itseni kanssa, mutta arvatkaa mitä rakkaat ystävät! Kaikki epäonnistumiset jotka olen joutunut yksin käymään läpi, ovat vahvistaneet minua ja nyt vihdoin 4 vuoden jälkeen olen valmis uskomaan itseeni, olen tarpeeksi vahva uskomaan että vielä joku kaunis päivä minäkin saan kokea oman unelmani!

Olen tehnyt tuhansia virheitä, satuttanut muita, ottanut iskut vastaan nöyrästi, elänyt muiden asettamassa muotissa, elänyt niin että en ole ollu hetkeäkään onnellinen, mutta edelleen jaksan uskoa että jokainen löytää oman paikkansa mutta se vaatii sisua ja tahtoa että jaksaa rämpiä ongelmien läpi. Itse jouduin käymään helvetissä, olin aivan yksin, kukaan ei kuullut vaikka yritin huutaa, tähänkään mennessä ei ole apua siunautunut vaikka olen pyytänyt. Enää en pyydä muilta apua, päätin puoli vuotta sitten että pärjään yksin, jos en hyvin niin huonosti sitten mutta ainakin tahdon yrittää ja uskoa että vielä minäkin nään maailman kauneuden ja osaan vieläpä nauttia siitä.

Jos minä, typerä lapsi, idiootti nuori nainen jaksan katsoa joka päivä peiliin ja sanoa itselleni että olen kaunis ja vahva. Niin uskon ja luotan siihen että juuri SINÄ voit olla oman elämäsi sankari! Kokemuksesta kerron että itsesääli ei johda mihinkään, jos tunnet samaa tunnetta mitä minäkin ja ymmärrät mistä puhun. Kysy itseltäsi miksi sinä luovuttaisit jos minäkään en sitä vielä ole tehnyt! Olen nähnyt paljon pahaa, paljon surua ja itkua, toivottomuutta ja asioita joita kenenkään ei kuuluisi nähdä, mutta mitään en vaihtaisi pois. Kokemukset ovat kasvattaneet minut, ja opettaneet elämään.

Oon tälläne herkkä ja tosi syvälline mut arvatkaapa vaa häpeenkö sitä (: En missää nimessä! Jos jotakuta häiritsee mun ajattelutapa tai sanat ni voi mennä pois, koska minä en pyydä anteeksi sitä että olen oma itseni!

Sinä joka jaksoit lukea koko tekstin, sinulla on varmasti paljon ajatuksia ja mietit mitä tästä nyt pitäisi ajatella. Ajattele että olet kaunis niin sisältä kuin ulkoa, juuri sellaisena kuin olet, et koskaan tule olemaan mitään muuta kuin sinä, aina voi esittää mutta onko siitä loppupeleissä hyötyä? Ei ole.. Olet ihana juuri noin, älä hukkaa itseäsi. Ikinä!

Arvostan kommenttiasi, sinun mielipidettä ja sinua jos vain uskallat olla oma itsesi. Kerro mikä on sinun unelmasi, sinun virheesi tai taistelusi. Tiedän etten ole ainoa tässä maailmassa jolla on vaikeaa, siksi tahtoisin kuulla muiden ajatuksia, yrittää ymmärtää myös muiden oloa ja jos vain pystyn niin autan. Kiitos että sain ajastasi pienen hetken ja kertoa tämän kaiken sinulle. Toivottavasti heräsi edes jotain asioita mieleen (:

Ei muutaku ihanaa sunnuntaita kaikille tasapuolisesti tottakai! (: