Selaat arkistoa kohteelle ensimmäinen.

Super ihminen?

7.12.2015 Yleinen

Kahvitahra keittimen vieressä, leivänmuruja pöydällä, pari kahvikuppia tiskipöydällä ja sokeripussi keittiön tasolla, sirosti tietysti tonnikalapurkin ja kaakaopurkin vieressä, menossa, tottakai, kaappeihin.

Mutta en mä niitä nyt jaksa siivota pois siitä, ehkä sitten huomenna, ja ehkä sitten huomenna olen aivan super ja pyyhin ton pöydän ja imuroin noi murot ja askartelusälät keittiön pöydän alta, ja niin, pesen vessan lavuaarista hammastahnat ja tuulikaapista noi hiekat imuroin, huomenna sitten.

Huomenna on kuitenkin vapaapäivä  vihdoin, toki, nuorimmainen tulee herättämään jo ennen kuutta, kun eksä sen tuo ennen töihin menoa tänne. Ovea ei voi pitää yötä auki eikä sille höpsölle voi kallista avainta antaa, eikä se voi näillä vuoroviikoilla eksältä sitä reilu kahta kilometriä kävellä, koska nyt on ne maahaanmuuttajat, ja liukas, ja pimeä ja loputon matka. Vaikka silloin kun mä olin lapsi, kyllä me käveltiin, käveltiin se matka moneen kertaan, ja kun äiti ja iskä oli pieniä, ne käveli sen matkan moneen kertaan pimeessä pienemmät sisaret selässä matkaten.

Kai se maailma vaan muuttuu, ja kun se muuttuu ja sä olet vanhempi ja vastuussa jostain, sä muutut mukana.

Tää on tälläinen eroperhe, on teiniä ja eka luokkalaista ja välissä yksi kutonen, ja kolme eri osoitetta missä me aikaa vietetään, on eksää ja eksän eksää ja noi lapset on sen elämän oppineet. Pienin tietää että isommat menee eri isälle aina, ja se menee eri isälle.  Se on tää nykyaika, itseä kauhistuttaa miten sitä on elämänsä elänyt, mutta ei noita, se on tätä päivää ja lapsille melko paljon enemmän ok kun vanhemmille.

Muutenkin kun miettii miten mä tän elämäni päätin elää niin eihän se mennyt sinne päinkään.

Musta piti tulla vaikka mitä, ensinnäkin prinsessa, se oli se ykköstoive mutta sen mä hautasin jo siinä kohtaa kun rakastuin Saku Koivuun TPS aikoina ja päätin jäädä Suomeen ja äiti sanoi et Suomesta ei koskaan voi tulla kuningaskuntaa.

Sitten mä halusin rekkakuskiksi, sen mä hautasin sen takia että halusin ennemmin vaan valmistua ja olla opiskelematta, ja se linja kesti 3v, musta tuli sitten levyseppähitsaaja.

Miten kauas tosta sitten tuli kuljettua, kolmen lapsen jälkeen mä luin Torey Haydenin koko tuotannon ja päätin että mä haluan aina ja ikuisesti työskennellä ja pelastaa jokaisen pienen lapsen joiden elämä on kurjaa!

Ja niin mä hain lähihoitajaksi, enkä päässyt!

Mä ajattelin että siihen pääsee niin ku tosta vaan, kuhan vaan hakee. Matikka meni ihan penkin alle ja olin ihan kuutamolla koko kokeen ja haastattelujen ajan. ajattelin et santsaan kaiken siihen psykan haastatteluun ja marssin sisään voittajan elkein valmiina kertomaan miksi just MUT tulis valita.
Se oli naama kiinni papereissa kun tulin sisään ja koko aikana se kerran katsoi mua ja kysyi” onks ollut kriisii”

Mä hämmennyin ihan täysin ja sanoin ”ei”, muuta se ei halunnut tietää ja mun koulutaival siltä erää jäi siihen, mikä on hyvä koska mä sain siinä aikaa miettiä asioita ja kokeilla alaa.

Mä ihan itse päätin sitten työntää itseni työharjotteluun palvelutaloon, soittelin paikkoja sokkona ja sitten tärppäs.

Olin pari kuukautta harjoittelemassa palvelutalossa, jonka jälkeen mulla muuttui ajatusmaailma täysin.

Mä aina ajattelin et en ikinä koskaan evö nevö kenenkään mummon tai papan vaippaa vaihda, en koskaan kestäisi sitä, mutta niin se vaan menee kuten mun rakas ukki aikoinaan sanoi, älä koskaan tuomitse tai kuvittele tietäväsi ihmisestä mitään ennen kun vähintään viikon hänen elämää elät.

Ei toi tietty sitä ollut et voisin tietää miltä niistä ihmisistä tuntuu, mutta aika lähelle. Se aika muutti ihan kaiken.

Mä hain sitten kotipalveluun työharjoitteluun, olin siinä pari kuukautta ja sitten järjestin kehistysvammaisille seikkailupäivää kulkemalla kaupoissa anelemassa ilmaisia trippi mehuja heille ja hodarisämpylöitä.

Ja sitten mä pääsin kouluun.

Mä tiesin jo silloin että musta tulee vielä sairaanhoitaja, mä halusin sitä niin paljon. Mä tähtäsin siihen koko kouluajan.

Mä halusin hyvät numerot, en vaan hyviä vaan parhaat numerot, tein töissä yövuoroa ja silloin tein kouluhommia ja suoraan siitä kouluun. Koulusta tietty kotiin lapsien kanssa ja kotona uudet hommat.

Hei mä hoidan mä hoidan. Ei se ollut helppoa mutta siitä selvisi, ja mä sain ne hyvät, ei vaan hyvät vaan erinomaiset numerot minkä takia mä nyt pääsin kouluun, siihen mihin mä aina tähtäsin, ensimmäisellä kerralla, sairaanhoitajaksi.

Nyt mä olen valmis siihen, valmis tähän kaikkeen. Valmis olemaan töissä hyvä työkaveri ja täydellinen lähihoitaja, koulussa ahkerin sairaanhoitaja-opiskelija ja kotona mahtavin äiti ja puoliso.

Kuinka mä sen sitten teen, sitä en vielä tiiä mutta sen tiedän että nyt on tän aika, kuten aina, asiat vaan järjestyy tavalla tai toisella, kyllä mä hoidan.

Se ensimmäinen Blogi

17.9.2015 Yleinen

Hei!

Olen 14-vuotias tyttö, joka haluaa kokeilla blogin kirjoittamista. Kiinnostuksen kohteita esim: Kirjat, kuvaaminen (polaroidit) ja musiikki. Yritän tehdä joka viikon torstaina jonkinlaisen päivityksen tänne.

Kuvaan siis Canon EOS 1000D:llä ja olen opetellut kuvaamaan itse ja kavereiden kanssa.

Tässä yksi uusimmista kuvistani:

 

 

Polaroid 8

Moikka kaikki

3.4.2015 Yleinen

image
Itte ottama kuva

Moikka kaikki oon apinakasa ja alotin perjantaina.3.huhtikuuta bloggailun. Eli pitkäperjantaina
Voin kertoo et oon koulussa mut en kerro ikää..O_o oon vähän hämmentynyt tästä bloggailusta koska en tiiä mitään… Ja voin sanoo et oon tyttö.. Mutta tää oli aika lyhyt mut huomen uus ;)

Ensimmäinen bloggaukseni

11.1.2015 Yleinen

Hei kaikki!

Päätin alottaa bloggaamisen tänää. Oon miettiny blogin tekemistä jo pitkää ja nyt päätin sen tehdä. Aattelin ekassa kirjotuksessani kertoo vähän itestäni. Oon siis vuonna -98 syntynyt tyttö Etelä-Karjalasta. Pidän luovasta työskentelystä kuten piirtämisestä ja tarinoiden sekä runojen kirjoittamisesta. (En tosin ole siinä kovin hyvä.) Rakastan eläimiä ja meillä onkin koira ja pupu. Ensimmäinen kirjoitukseni saattoi olla hieman lyhyt. Jos haluatte että kirjoitan jostain tietystä aiheesta niin laittakaahan kommentteihin pyyntöjä.

Hiukan päälle kuukausi leikkauksesta

6.11.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

VAROITUS! Jutun lopussa on kuvia, joissa näkyy parantuvaa tikkipintaa.

Samaan aikaan tuntuu, että aika on vierähtänyt todella nopeasti että hitaasti. Jännää miten paljon yhteen kuukauteen voi mahtua tapahtumia.

Kipuja ei tosiaan ole enää yhtään ja nyt jo nostelen painavampia esineitä itse. Pääsin siksi palaamaan töihinkin, mikä on piristänyt kaamospäiviäni paljon. Vatsa saattaa tuntua painellessa hiukan herkältä, mutta normaalielämässä en huomaa mitään poikkeavaa. Vaikka olenkin nyt kokenut rasvanimun, en rehellisesti sanottuna huomaa reisissäni kauheasti eroa, kun taas mahassa näen ehkä alimman vatsamakkaran pienentyneen.

Tikkejä ei ole enää paljon jäljellä. Muutamasta kohdasta iho on puskenut tikinpäitä ulos ja noin puolet noista olen voinut napsaista omin sormin pois. Loput olen antanut olla rauhassa paikallaan, koska uskon, että nekin saa nypättyä pois ajan saatossa. Arvet vatsassa ovat pienet ja siistit, joten olen antanut niiden olla paljaana. Sama pätee rintojen alapuolella oleviin rasvansiirtoarpiin, mutta pidän niitä hyvin tiukasti silmällä. Oikeassa reidessä arpi näytti kauhukseni alkavan leventyä, joten lätkäisin siihen päälle heti samaa arpikudosta hillitsevää laastaria, mitä nännipihoissanikin nyt on. Ihan sama, vaikka niissä on pikkuisen tikkiä jäljellä, en salli arpien leventyä, jos vain voin tehdä jotain sille.

Nännipihan arvet ovat kuulemma siistit ja parantuvat hyvin. Vasen nänni ja sen piha ovat kauttaaltaan enemmän turvoksissa ja ulkonevat, kun oikea puolestaan on jo enemmän tissin myötäinen. Vasemmassa nännissä on myös hassu ”ruttu”. En tiedä tuleeko se häviämään ajan myötä vai korjataanko se seuraavassa leikkauksessa, tai tehdäänkö sille ylipäätään mitään. Nännien tuntoaisti on sama kuin ennenkin, eikä se ollut oikeastaan hävinnyt missään vaiheessa edes heti leikkauksen jälkeen. Nännipihojen alueella on myös mystistä mustaa väriä, jonka epäilen vahvasti olevan tussia, joka ei ole päässyt peseytymään pois oltuaan koko ajan laastareiden alla.

Itse rasvansiirto… No, sanotaan, että olen tyytyväinen, etten ole joutunut maksamaan siitä 5000 euroa, mitä yksityisellä usein joutuu vähintään maksamaan. Olisin muuten hyvin pettynyt tällä hetkellä. Rasvaa ei tosiaan ole tuntunut jääneen paikalleen kovinkaan paljon ellei sitten yhtään, ja tissien kokoero on palannut näkyviin. Olen lukenut, että ensimmäinen siirto on usein vasta kudosten herättelyä, ja että vasta seuraavalla siirtokerralla voi odottaa tavaraa jäävän paikalleen enemmän. Odotan mielenkiinnolla kirurgini mielipidettä asiasta, kun seuraavan kerran näen hänet. Kokoero ei siis minua niin paljon haittaa varsinkin nyt, kun muoto on korjaantunut.

Tissit ovat nykyään mielettömän mukavat! Ne eivät roiku yhtään ja ovat söpön pienet sekä pyöreät. Ällö tuubimuoto on poissa, samoin puolet tissistä peittävä nännipiha. Suihkussa ja oikeastaan muuallakin ihan ihmetyttää miten paljon vapautta käsille jää, kun ei tarvitse jatkuvasti tissejä tukea. Kokeilin tänään rintaliivejä ensimmäistä kertaa kuukauteen. Ihan hämmästyin miten tiukilta ja kiristäviltä jokainen rintaliivi tuntui, varsinkin nyt kun olen voinut oleilla täysin ilman liivejä niin pitkään. Olen viimein muuttunut sellaiseksi naiseksi, joka voi heittää rintaliivit päivän päätteeksi nurkkaan ja olla mukavasti! Pistää perspektiiviin, kuinka paljon jouduin oikeastaan vanhoja tissejäni tukemaan ja litistämään kasaan, että ne olisivat edes jotenkin normaalin näköiset. Nyt voin kumarrella ja olla vaikka miten päin, ja silti tissit pysyvät nätisti liiveissä. Kuppikoko on siis näillä näkymin sama kuin ennenkin, mikä on ihan kiva näin rahan kannalta.

Odotan kovasti aikaa, kun kaikki arvet ovat parantuneet, eikä teippejäkään tarvitse enää käyttää. Ymmärrän, että siihen voi mennä vielä pitkä aika, mutta nyt voin konkreettisesti ainakin odottaa jotain. Tuntuu, että olen viimein hyvin lähellä sitä naiseutta, joka minulta on jäänyt saamatta kaikki nämä vuodet. Usein yhä peilin edessä säpsähdän yllättyneenä nähdessäni rintani sivusilmällä. Osittain en varmasti vielä täysin käsitä muutostani. Mieltä on oman kokemukseni mukaan muutoksien edessä työstettävä paljon rankemmin ja kauemmin kuin kehoa.

Tässä alla on vielä lisää päivitettyjä ennen ja jälkeen vertailukuvia:

Ennen

Jälkeen

Vaihdoin haavateipit ensimmäistä kertaa elämässäni

7.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

VAROITUS! Kuten otsikko jo sanoo, kuvailen laastarien vaihtoa, joten tämä teksti ei välttämättä sovi heikkohermoisille.

Minun oli alun perin tarkoitus ottaa kuvia tikeistä vertailun vuoksi, mutta nyt on pakko myöntää, etteivät hermoni kestäneet. Onneksi olin värvännyt äidin avuksi, sillä hänellä on enemmän kokemusta tällaisesta. Vaikka tikit ovat kuulemma hyvin siistit ja hyvännäköiset, en osannut arvostaa niiden esteettisyyttä, kun hengitykseni jo alkoi kiihtyä ja päätäni huimata. En ole pitänyt itseäni herkkänä tällaisille asioille, mutta pakko myöntää, että tämä oli hiukan liikaa.

Itse toimitus ei sattunut pahemminkaan (enemmän pelkäsin kipua kuin sitten oikeasti tunsin sitä). Se tuntui tissien kohdalla hiukan samalta, kuin laastarin poistaminen arpeutuneen haavan päältä. Eli vähän tiukassa ne olivat, ja arpea lähti laastarin mukana. En tiedä kauan niitä teippejä vaihdoin, mutta jokaista laastaria kuorin irti varmaan milli kerrallaan, hengitystä pidätellen, vinkaisten jokaisen pienenkin ”kivun” kohdalla. Pelkäsin, että repäisisin tikin irti, jos olisin liian kovakourainen, mutta ei se taida olla edes mahdollista. Tikit eivät kuitenkaan onneksi alkaneet vuotaa verta kuin yhdestä kohdasta, ja siitäkin hyvin vähän. Vatsan ja reisien teippien vaihto ei tuntunut miltään rintoihin verrattuna, ja niiden vaihtaminen sujuikin hyvin nopeasti.

Onneksi tämä velvollisuus on nyt takana, ja seuraavaan vaihtoon on jonkin aikaa :D Mielenkiintoista nähdä, onko siihen mennessä tapahtunut muutosta, ja kuinka paljon.

Ennen & jälkeen

6.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

VAROITUS! Jos olet yhtään herkkä edes lieville kuville tikeistä tai mustelmista, kannattaa tämä juttu jättää lukematta.

Aion nyt tehdä jotain, jota lähes jokainen tubulaariset rinnat omaavat kammoavat. Aion näyttää rintani, niin ennen että jälkeen korjausleikkauksen. Varmasti monia kiinnostaa, minkälaisilla tisseillä pääsee korjausleikkaukseen. Tässä on nyt siis yksi esimerkki kriteerit täyttävistä tubuista:

Ennen

Ennen

Jälkeen

Jälkeen

Kuten näkyy, vanhat rintani olivat hyvin tyypillinen esimerkki tubulaarisista rinnoista, minkä lisäksi ne olivat myös erikokoiset. Tuossa kuvassa ne olivat jopa hiukan edustavampana kuin yleensä, sillä kylmästä ilmasta johtuen nännit olivat hitusen esillä. Todella masentavaa, että tuossakin kunnossa ne olivat hiukan ”parempina” kuin tavallisesti. Kuppikokoni oli B, vaikkakin pienempi rinta jäi siinä aina hölskymään ja isommasta usein pursuili nännipiha ulos.

Jälkeen kuva on päivän tai kaksi leikkauksen jälkeen. Vaikka asia on varmaan jo selvää aikaisempien kirjoitusteni perusteella, korostan vielä: kaikki muutokset on tehty omalla rasvallani ja muodon korjauksella, ei silikonilla. En saa silmiäni irti uudesta pyöreästä muodosta ja ihailisin niitä varmasti jatkuvasti peilin edessä, ellei niitä tulisi nyt peittää lämpimästi villapaidalla tai huovalla. Vasemmassa rinnassa (kuvat on otettu peilin kautta, eli samoin kuvasta katsottuna vasemmalla) esiintyy enemmän kipuja, mutta sitä operoitiinkin paljon enemmän. Sen alapuolella on mojova mustelma, joka nytkin jomottaa hiukan ikävästi, mutta kipu ei ole sietämätön enää. Kuvassa on toinenkin musta viiva mustelman alapuolella, mutta se on siis vain tussia leikkauksen jäljiltä. En oikein ole saanut pestyä niitä pois, koska alueet ovat vielä niin kosketusherkkiä.

Muita kuulumisia; tukihousut alkavat kyllästyttää jo, vaikka edes ensimmäinen viikko ei ole vielä ummessa. Eivät nämä ole mukavat, vaikkeivät suoranaista kipua aiheutakaan. Onneksi edes tukisukat saan viikonloppuna jättää pois. Leikkauksen jälkeen kärsin ummetuksesta, mikä sai vatsani turpoamaan kuin pullataikina (jälkeen kuvassa tämä on hiukan havaittavissa). Kuvitelkaa miten mukavaa, turvonnut maha, jonka nuo housut samaan aikaan litistävät kasaan, hyh. Eilen kyllästyin tukkoiseen oloon ja otin asiaan kuuluvaa lääkettä, mikä sitten tänään sai hommat kulkemaan, ja olo on mielettömän paljon parempi sillä saralla.

Huomenna on ensimmäinen haavateippien vaihto edessä. Vatsa ja reidet ovat edelleen hyvin arat, mutta lepotilassa eivät yhtään kipeät. Liikkuminen tuo kivun esiin, samoin en voi laskea reisilleni yhtään painoa. Ihossa on tuntoaisti, joka oli heti leikkauksen jälkeen hiukan turtunut. Oikea rinta on kivuton ja vasen puolestaan kipeänä vielä koko ajan, kuten jo mainitsinkin. Nänneissä on tunto, joka ei edes heti leikkauksen jälkeen kadonnut minnekään.

Eli näillä näkymin hyvältä näyttää ja toipuminen sujuu loistavasti. Jännittää miten paljon rasvaa sitten lopulta jää paikoilleen, mutta olen henkisesti valmistautunut ja tiedostanut sen, että sitä tulee tästä katoamaan. Ainakin muoto on nyt jo hurjan paljon parempi ja nännipihat ihanan pienet! Ja ainakin, jos rasva häviää, voin taas ajatella, että nämä ovat oikeasti kesken, ja seuraava askel tapahtuu sitten tammikuussa taas.

Ensimmäinen leikkaus on nyt takana

4.10.2014 Kauneus ja terveys, Yleinen

 Kuten otsikko jo kertookin, olen pari päivää sitten käynyt ensimmäisessä korjausleikkauksessani. Isoin muutos on jo siis takana!

Menin leikkauspäivänä äitini kanssa suoraan osastolleni sairaalassa. Minut ohjattiin antamaan vielä yksi verikoe laboratorioon, jonka jälkeen palasimme odottamaan anestesialääkärini tapaamista. Hän saapui melko pian ja selitti minulle terveystietojeni perusteella, mitä nukutusta uskoi aikovansa käyttää (mahdollisimman kevyttä tapauksessani, hän oli kuulemma iloinen, että pääsi vaihteeksi nukuttamaan näin tervettä nuorta henkilöä). Sen jälkeen saapui hyvin pian kirurgini, joka ohjasi minut sivummalle suljettuun huoneeseen. Siellä hän pyysi minua ottamaan taas paidan ja rintsikat pois, minkä jälkeen hän alkoi piirtää rintakehälleni tussilla ohjeviivoja itseään varten. Hän selitti, mistä aikoi ottaa rasvaa siirtoa varten ja piirsi myös nuo kohdat näkyviin. Hän kysyi olisiko minulla viimehetken kysymyksiä, mutta en jännityksissäni keksinyt mitään.

Kirurgin tapaamisen jälkeen hoitajat ohjasivat minut sänkypaikalleni osastohuoneeseen, missä minun piti vaihtaa sairaalavaatteet päälle ja lukita omat tavarani kaappiin. Siinä sitten äitini kanssa odottelimme leikkausaikani saapumista. Noin tuntia ennen hoitajat saapuivat antamaan minulle rauhoittavan lääkkeen. Oli ihan mukava vaipua syvään raukeuteen kaiken jännittämisen jälkeen. Lopulta oli aika mennä, ja hoitajat veivät minut sängylläni leikkaussaliin. Sanoin näkemiin äidilleni, joka saattoi minut niin pitkälle, kuin oli sallittua.

Leikkaussali oli hyvin kylmä. Sänkyni vietiin leikkauspöydän vierelle ja minut pyydettiin asettumaan siihen itse. Tein niin ja rauhoittavista huolimatta siinä maatessani minuun alkoi nousta pieni levottomuus. Huoneessa oli kolmisen ihmistä lisäkseni, ja vaikka kaikki esittäytyivätkin minulle, en muista heidän nimiään enää. Päälleni levitettiin uimapatjaa muistuttava, mutta paperinohuesta materiaalista koostuva peitto, joka ilmeisesti täytettiin kuumalla ilmalla. Se lämmitti minua kylmältä salilta. Minulle yritettiin laittaa käteen kanyyli kaksi kertaa huonolla menestyksellä (se sattui ja kirveli hirveästi), kunnes lopulta kolmannella kerralla se onnistui. Onneksi minut nukutettiin pian sen jälkeen, en usko että edes rauhoittavat olisivat kauan pitäneet minut rauhallisena kaiken sen jännityksen ja leikkaussalissa makaamisen johdosta. Alle kymmenen sekuntia ja maailmani pimeni.

Seuraavat muistikuvani ovat, kun vänkään umpitokkurassa heräämössä hoitajalle, että haluan nukkua vatsallani. Hoitaja selvästi huvittuneena muistuttaa, etten saa, sillä olen juuri tullut rintojen korjausleikkauksesta. Pariin otteeseen yritän vängätä samaa asiaa, kunnes luovutan ja vaivun takaisin uneen. En osaa yhtään arvioida aikaa, mutta ilmeisesti heräilin aina vähän väliä jutustelemaan hoitajan kanssa (muistan kysyneeni menikö leikkaus hyvin, ja siitä lämpöilmapatjasta). Ilmeisesti parin kolmen tunnin kuluttua heräämössä oltuani hoitajat tulivat hakemaan minut takaisin osastolle.

Osastolla pyydän kännykkäni kaapista ja soitan kotiin. Olen vielä ihan lääkehuuruissa, mutta mieleltäni lähes selvänä. Puhelun lopetettuani tekstaan parhaille ystävilleni ja ilmoitan leikkauksen menneen hyvin. Päätän sen jälkeen yrittää nukkua, sillä kello on jo paljon.

Yö oli kuitenkin ihan hirveä. Minulla oli paljon kipuja ja kynnykseni on ainakin omasta mielestäni aika alhainen, joten taisinkin pyydellä useaan kertaan lääkkeitä avuksi. En voinut nukkua kuin täysin lautasuorana selälläni, mikä itsessään on hyvin epämukava asento minulle, mutta pieninkin liike, edes ihan hitunen jalan koukistus, teki todella pahasti kipeää. Jaloissani oli myös jonkinlaiset puristussiteet, jotka taisivat olla liian tiukalla, sillä vannon, että yhdessä vaiheessa tuntui, ettei niissä kiertänyt lainkaan veri. Jalkani menivät ihan tunnottomiksi, ja jos yritin liikuttaa niitä, niihin alkoi sattua niin paljon, ettei itku ollut kaukana. Onneksi hoitaja löysäsi niitä, kun lopulta kutsuin hänet epätoivoisena paikalle. Tajusin myös, ettei minulla ollut edes alushousuja päällä enää (onneksi olin kuitenkin peiton alla). Jossakin vaiheessa minun oli ihan pakko mennä vessaan ja sain siihen yökkösen siunauksen sekä pyjamatakin suojakseni. Jos kaikki muu siihen mennessä oli tuntunut pahalta, se ei ollut mitään verrattuna siihen kuinka paljon käveleminen sattui. Pidättelin itkua matkalla vessaan, mutta takaisin tullessa en enää kestänyt vaan aloin vollottaa mahdollisimman hiljaa sängyssäni, etten herättäisi muita osastolla olleita. Jossakin vaiheessa taisin nukahtaa hetkeksi, mutta heräsin siihen, kun yökkönen veti peiton päältäni tarkastaakseen, ovatko leikkaushaavojen siteet yhä kunnossa (säikähdin häntä aika pahasti). Kun aamu viimein tuli, tunsin itseni ihmisraunioksi. Mutta selvisin, ja kuten ystäväni sanoivatkin, olen nyt yhtä kokemusta vahvempi.

Aamupalan tullessa en oikeastaan tuntenut itseäni kovin nälkäiseksi, vaikken ollut syönyt 24 tuntiin. Söin kuitenkin sinnikkäästi lähes kaiken eteeni tuodun ruoan, sillä tiesin tarvitsevani energiaa. Olin varmaan aika hassu näky, itkua pidätellen lappoessani puuroa suuhuni. Se oli kuitenkin hyvä päätös, sillä ruokaa saatuani oloni alkoi kohentua merkitsevästi. Aamupäivällä siskoni ja isovanhempani tulivat katsomaan minua, päivällä äitini. Iltapäivällä vointini oli jo sen verran hyvä, että tiesin kivuista huolimatta haluavani seuraavaksi yöksi kotiin. Olin aiemmin päivän aikana tavannut fysioterapeutin, joka toi minulle tukihousut, joita minun tulee käyttää seuraavat kolme viikkoa mielellään yötä päivää. En tiedä miksi, mutta tukihousut ovat haaruksista avonaiset… Myöhemmin myös tapasin kirurgini, joka tuli vielä tarkastamaan lopputuloksen ja selitti, kuinka leikkaus oli mennyt. Minulle oltiin tehty rasvanimu aluksi mahaan, mutta siitä ei ollut riittänyt tarpeeksi tavaraa, joten myös reisistä päädyttiin ottamaan. Rintojen nännipihat oli pienennetty ja muoto kohotettu, samoin vasemmassa rinnassa oli ollut jotain kovettunutta rintakudosta (en nyt muista tarkkaa nimeä, mutta kyseessä ei ollut kasvain), joka oli muussattu pehmeäksi. Kirurgi oli hyvin tyytyväinen lopputulokseen ja oli myös varannut minulle seuraavan kontrolliajan tammikuuksi, jolloin arvoimme tilanteen ja mahdollisen seuraavan leikkauksen tarpeellisuuden. Lopuksi sain vielä hoito-ohjeet hoitajalta ennen lähtöäni. Kotiin pääsin isäni kyydillä.

Nyt olen keskittynyt vain lepäämään ja toipumaan kotona. En saa käyttää rintaliivejä tai muuta rintoja puristavaa, samoin rinnat on pidettävä jatkuvasti lämpiminä. Kaikki tämä on sen vuoksi, että siirretyt rasvasolut jäisivät henkiin ja kiinnittyisivät uudelle paikalleen. Kivut ovat kestettävät buranalla, eivätkä enää yhtään niin pahat kuin pari päivää sitten. Jokainen päivä tuntuu roimasti edellistä helpommalta. Vaikka leikkausarpia suojaavat teipit hiukan peittävät näkymää, olen jo ihaillut uusia rintojani peilin edessä. Ne ovat ihanan pyöreät ja nännipihat nätin pikkuiset (eivät enää peitä puolta tissiä!). Ensimmäistä kertaa elämässäni näin rinnakkaana pystyn oleilemaan ilman rintaliivejä mukavasti, rinta ei roiku yhtään! Tämä on niin uutta ja samaan aikaan ihanaa. Koko on kuulemma lähes sama kuin vanhoissa rinnoissani, vaikka nyt toki massa on kiinteästi siinä mihin se kuuluukin, eikä lerpata maata kohti. Mutta juuri muoto on se, mikä minulle on tärkeää, ei koko! Ja olen nyt jo hyvin, hyvin tyytyväinen!

Oloni on huojentunut, aivan kuin vuosikausien taakka olisi haihtunut savuna ilmaan. Välillä jopa pelkään, että herään siihen, että tämä on vain unta. Olen niin, niin, niin onnellinen ja tyytyväinen! Ihanaa!

Tervetuloa!

12.6.2014 Yleinen

Ensimmäinen blogini ja ensimmäinen blogipostaukseni ikinä!

Jännää!

Tämä blogi tulee todennäköisesti käsittelemään aikalailla kaikkea mahdollista..

Eli aiheet tulevat olemaan aika sekalaisia :)

Hieman epäilen, että tätä kukaan jaksaisi lukea, mutta jos tänne asti jo pääsit niin onneksi olkoon!

– Janne