Selaat arkistoa kohteelle enkku.

Ahdistaa ja Masentaa

23.2.2015 Fiilikset matalalla

Moi taas!

Jotenki tyhmä olo: ekaks en kirjoita mitään kahteen viikkoon, ja sit kirjoitan monta postausta liiba laabaa saibaa päivässä.. Tyhmä olo.

 

Nyt ahdistaa. Ei paljon, mut hetki sitten enemmän. Ja taitaa se ”ahdistus mörkö” kohta taas hyökätä tuolt sängyn alta mun kimppuuni, on vähän semmonen fiilinki. :( En haluu mee pois!!

Ahdistukseni johtuu jälleen koulusta ja siitä viho viimeisestä enkusta. Lomalla jaksoin hieman suomennella, mutta kielioppii en jaksanut koittaakaan käydä läpi. Isolla EHKÄ painotuksella voin koittaa vetää lottorivii aamulla ennen kouluu, jos en siis taas nuku pommiin..  Kielistä kun puhun niin vaihdan sitten lennossa ruotsin puolelle: mun oli pakko jättää ruotsin tukikurssi kesken, koska tiedän, etten millään tule jaksamaan tekemään niitä kaikkia tehtäviä kotona. Masentaa, kun on pakko myöntää, etten jaksa sitäkään. :( Huokaus! Luuseri. Laiska. Heikko. Surkimus. Sanat kaikuvat korvissani. Älkää mollatko minua, saan kyllä itseni ominkin voimin tarpeeksi pohjalle, ilman teitäkin. Menkää pois. Jättäkää minut rauhaan!

 

Toinen tämän päivän iso ahdistus möykky mun mieles on ollu mun exä, sen teot, pieleen mennyt oikeuskäsittely, meen seurustelu aika, ero, eron jälkeen, kaikki. Ahdistaa kauheesti ku vaan miettiiki kuin paljon ahdistavii juttui oon tänään kelannut.

Muserrun tän alle.

Mulla ei oo voimaa kamppailla vastaan.

Virta on liian voimakas, se painaa mun pääni pinnan alle.

Välillä saan hetkeksi pääni pinnalle, mutta sitten vajoan jälleen.

Ja tän kaiken lisäksi olin yli puolet päivästä ihan tokkurassa. Toisaalta väsymykseeni on aika yksinkertainen selitys: otin 4x25mg Ataraxia, eli suomeks tupla annoksen illalla. Ei en ottanut kaikkia putkeen, ja otin ekat kasilta ja vikan vast kympiltä. Mutta syyhän minulla tietenkin on: halusin nukkua. Ja koska mökillä olin nukkunut useamman tunnin päikkärit, tiesin ennestään, etten tulisi saamaan unta ennen kuin puolen yön jälkeen. Varmasti ainakin joku teistä ajattelee: ”Kannattiko nukkua päikkärit?” No todellaki. Sain kotio päästyy suomennettuu enkkuu, vaikka se nyt sit kostautu tänään ku olin ihan ”töttöröö”, mut siis juu. Mun ei tarvinnu kuunnel isän kiukutteluu, ja sitä ku se tappelee äidin kans ja mollaa mua ja äitii, ei tarvinnu ees nähä sitä. Sain vaan olla käpertyneenä peittoon ja vetää unta kaaliin. ZZZzzz

Se tunne ku väsyttää ja ku ei kuiteskaan väsytä. :/ Sillee et mitäs tässä kello lähennee yhtätoista ja meikä on hereillä. Perus juttu, mutta kuitenkin niin rasittava. Talo on ihan hiljainen lukuunottamatta läppärin hiljaista hurinaa, näppäinten ääniä kirjottaessani, kellon raksutusta seinällä, puhelimesta hiljaisella soivaa Katy Perry Wide Awake  https://www.youtube.com/watch?v=GvgjG9RxX7c  ja sitä kun tuuli vinkuu ikkunanraoissa. Muuten on hiljaista, masentavaa olla yksin hereillä. Ehkä raahaudun alas hakemaan enkun kirjan ja koitan vetää sen lottorivin jo nyt. EHKÄ!  Äiti tulee kohta valittaan, ku mulla on huoneessa valot, ja miks oot viel läppärillä. Se ei tiedä mun blogista ja siitä että puran tänne mun taakkaani. Ensinnäki se pitäis mulle kauheen saarnan aiheesta: ”Mitä olet kerran nettiin kirjoittanut, et sieltä koskaan pois saa”. Jaa’a. Aha. Kerros äiti-kulta jotain uutta mitä en vielä ole kuullut. Ehkäpä hei puolet (tai varmaan enemmänkin) syystä miksi kirjoitan julkisesti, on se että muut samoja asioita kokeneet voivat lukea minun tarinaani ja he joilla ei omakohtaisia kokemuksi onneksi ole, oppisivat ymmärtämään meitä kovia kokeneita. Juuri siitä saan voimaa kirjoittaa julkisesti, että te kohtalotoverini saisitte rohkeutta ja tukea, että näkisitte, että täällä on monia muitakin samoja asioita kokeneita ja että nämä asiat voi sanoa julkisesti ääneen. Rakkaudella teille valitettavan runsaslukuisille kohtalotovereilleni!! <3 <3 <3 <3

Raiskauksen tai väkivallan uhriksi joutuminen tuntuu maailmanlopulta siinä missä niin moni muukin vakava asia. En todellakaan vähättele ko. juttuja pikku jutuiksi, ”Niistähän pääsee heittämällä yli” -tyyliin, en todellakaan! Tiedänhän itse sen niin pirskatin hyvin millaista on rämpiä siinä  suossa ja yrittää elää edes muutama sekunti kerrallaan. Kyllä minä tiedän. En voisi mitenkään kirjoittaa tällaisia asioita, ellen näitä olisi itse joutunut kokemaan. Tunteet ja ajatukset: ”Ei kukaan voi pitää minusta tällaisena viallisena, saastaisena, liattuna, pilattuna, sotkettuna, häpäistynä, alistettuna.”, ”Miten muka kukaan poika voisi edes ajatella seurustelevansa kanssani? Minulla on suuri henkinen sairaus: masennus ja sen lisäksi vielä minut on raiskattu useasti ja olen kohdannut törkeää väkivaltaa. Ei kukaan voi rakastaa minunlaistani.”, ”Miten ikinä enää pystyn harrastamaan seksiä? En saa henkeä pelkästä ajatuksesta, ahdistaa liikaa.” (Joo’o tiiän, ei oo kovin ajankohtainen, mutta vähemmästäkin sitä tuollaisia ajatellaan!), ”Miten ikinä pystyn jälleen luottamaan toiseen niin paljon, että päästän hänet edes kosketus etäisyydelle?” (Tuohon kaikki aina sanovat: ’kun löydät sen oikean, sitten pystyt’. Mitä vitsin saibaa! Ei paljoo lohduta!) ”Haluan kuolla, kaikkien on niin paljon parempi ilman minua.”, ”Kuka muka haluaisi olla kanssani, kun olen tällainen? Eihän lähestulkoon kukaan edes puhu minulle (kerro vaikka mielipidettään blogistani)!!??”, ”Istun yksin käytävässä, kuka muka vaivautuisi tulemaan lukseni ja kysymään (edes puhkikulutettua) ’mitä kuuluu?’ kysymystä.”, Eihän kukaan halua edes puhua tällaiselle paskakasalle, joka on antanut tehdä itselleen ja keholleen mitä huvittaa. Olen antanut häpäistä itseni! Kuka muka haluaa olla kanssani???!!!”

Pystyykö edes joku teistä lukijoistani vastaamaan joihinkin esittämiini kysymyksiin/ajatuksiin. Mielelläni haluaisin kuulla joitakin ajatuksianne, mitä mieleenne tulee, kun mietitte näitä.

Nyt taitaa olla korkea aika laittaa kone kiinni ja yrittää nukkua.. Ihan mälsää, oon jotenki niin kirjoitus tuulella, juttua riittää monesta eri aiheesta. Jaksaakohan joku lukea koko tekstini?

Rakkaudella lukijoilleni:

-Elina

Ps. Minulla on ikävä teidän niin kovasti päivääni piristäviä kommenttejanne.

Joka öiset painajaiset

22.2.2015 Fiilikset matalalla

Vaikka olen ollut lomalla koko tämän viikon, koulusta en ole päässyt eroon. Päivällä mielessäni pyörivät tekemättömät koulutehtävät ja öisin näen painajaisia. Painajaisissa olen aina yksi, syrjitty ja hyljeksitty, olen se outo, jota kaikki katsovat kieroon. Ennen tuntien alkua joudun ahdistuksen valtaan, ja joudun pidättelemään kyyneleitä kaikki tunnit.

Tosin onnistun siinä harvoin, joten viholleni putoilee suureia tunteita täynnä olevia silmäluomiltani katkuun päässeitä kyyneleitä. Monella tunnilla kirjoitan ajatuksiani A5 kokoiseen sinikantiseen vihkoon. Yksi poika nappaa vihkoni ja ehtii lukemaan sitä hieman. Pelästyn kovin ja sieppaan aarteeni takaisin.  Koulun ja koulumatkojen lisäksi sosiaaliset tilanteet, DKT ajat ja partion kokous ajat kummittelevat unissani.

Olen nyt mökillä. Tulimme tänne, koska kävimme kylässä, kun tuttumme olivat rakentaneet uuden talon. Joo tosi hienoo, mut en jaksais mädäntyä tääl mökillä.. Yritin eilen ja tänään suomentaa enkun läksy kappaleita. Sain toisen valmiiksi, ei siinä ollut enää paljoo jäljellä, mutta se toinen.. Kaksi sivua tuhtia tavaraa ja sit siitä kappaleesta kolme tehtävää. Tarkistin viel Annilta mitä enkusta on tullut viimeks läksyks ja vastauksena sain kolme tehtävää artikkeleiden käyttöön liittyen. En jaksa!  Jotta oppisin jotain kappaleita suomentaessa, minun täytyy kirjoittaa suomennos vihkooni. Suomentaessani ei kulu vain aikaa ja lyijyä, vaan myös hermoja ja syntyy harmaita hiuksia.  Äiti yritti auttaa mua suomennoksen kanssa, pointti oli vaan se etten tarvinnut apua suomentamisessa vaan tarvitsin energiaa ja voimaa jaksaa suomentaa kappaleen.  Olin todella väsynyt ja turhautunut vähäiseen energian määrääni. Tiesin, että minun täytyisi jaksaa suomentaa kappale, mutten mitenkään pystynyt siihen. Kuinka ärsyttävää. Käperryin peittoon ja annoin kyynelten vieriä. Hetken päästä rupesin kirjoittamaan tätä postausta, tosin en päässyt kovinkaan pitkälle ennen kuin nukahdin pariksi tunniksi. Äiti yritti moneen otteeseen saada minua hereille ja syömään, mutten jaksanut nousta.

 

Toivottavasti teillä ei olisi painajaisia, ainakaan näin paljon. Kunpa minäkin saisin nukkua ensi yöni ilman ahdistusta.

 

 

-Elina