Selaat arkistoa kohteelle endorfiini.

Olenko onnellinen?

24.5.2015 Yleinen

Oletko uskonut olevasi joskus onnellinen? Onnellinen niin, että mikään tunne tai tapahtuma ei ole sitä tilaa pystynyt horjuttamaan? Onnellinen niin, että sinun ei ole tarvinnut nähdä mitään vaivaa arjessasi saavuttaaksesi tuon pulppuavan ilon, rakkauden, hyväksynnän ja tyyneyden?

Uskotko, että olet onnellinen, kun endorfiinit ryöpsähtävät kehoosi? Entä sitten kun hormonin vaikutus lakkaa? Lähdetkö taas herättyäsi uudelleen lenkille tai treenaamaan? Ja ah, taas tuo onnellisuus hormoni vapautuu kehoosi ja täyttää joka solusi. Olet sittenkin elossa!! Wow. Mahtava tunne!! Kunnes joudut tekemään yhä enenmmän ja enemmän saavuttaaksi tuon tilan. Mikään ei riitä. Kolmen tunnin treeni..endorfiinit tulee ja katoaa, aivan käsittämättömän nopeasti. Keho väsyy. Mieli väsyy. Hups. Enkö olekaan onnellinen? Eikö nämä elämäni asiat teekään minua enää onnelliseksi? Miksi olen menettänyt sen?

Näiltä pohjilta olen alkanut tietoisesti muuttamaan elämääni ja tapaani ajatella. Tosin kaikki ei käynyt helposti ja vaivattomasti..

Kaksi vuotta sitten ottelin viimeisen thainyrkkeilyotteluni ja hävisin sen. Ei se häviö. Tai vaikka olisin voittanut. Olin jo päätökseni tehnyt, että lopetan. Keho huusi apua minkä kerkesi. Mieli oli maassa. Kaikki mihin olin uskonut oli katoamassa. Mikään ei tuntunut enää hyvältä. Olin tuohon päivään uskotellut erilaisilla ulkoisilla asioilla olevani onnellinen. Olinhan thainyrkkeilyn Euroopan mestari, mm kakkonen. Hyvä ottelija. Olin naimisissa. Minulla oli kiva koti. Hyvä työ. Hyvä palkka. Ystäviä. Matkoja. Minä olin sydänjuuriani myöten onneton. Pelkäsin. Epäilin. Vihasin itseäni ja suurta osaa muista ihmisistä ja maailmasta.

Kun aloitin thainyrkkeilyn, erilaisten sattumusten kautta, tunsin ensimmäistä kertaa olevani hyvä jossakin. Minä osasin ja olin parempi kuin joku toinen. Hitsi oikeesti. Uskomatonta. Ja oikeasti olin uskonut, että en ole missään hyvä. Ehkä keskinkertainen enintään. Ja treenit lisääntyivät, elämäntavat paranivat, kehoni muuttui. Kaikki sujui. Minä olen hyvä! Treeneissä endorfiini valtasi kehon. Ottelut olivat osoituksia siitä, että kyllä minä kehityn, opin ja olen parempi kuin vastustaja. Olen vahva. Olen hoikka. Todella hoikka. Vihdoin. Taas. Pääsin takaisin teini-iän kontrolliin. Voin itse päättää sen kuinka paljon painan. En vain syö. Ja treenaan. Nälän tunteen voitti endorfiini. Ja jos söin, treenasin enemmän. Ja vitsit mitä ihania kokemuksia ja ihmisiä elämässäni oli. Unohdin kaiken muun, totaalisesti ja kirjaimellisesti KAIKEN. En tarvinnut muuta. Uskottelin, että tämä riittää. Riittää, että voitan seuraavan matsin. Tai oikeastaan sen suomen mestaruuden, tai no oikeastaan euroopan mestaruuden, eiku hitto mun pitää olla MAAILMAN PARAS!!

Laihduin helposti ja vaivattomasti normaalipainoisesta aliravituksi ja kehoni päätti laittaa pisteen sille pelleilylle. Liikaa treeniä, aivan liikaa. Liian vähän ravintoa, aivan liian vähän. Kun lääkäri sanoi, että hormonitoimintani sulkeutuu yksi vaihe kerrallaan kunnes kuolen, halusin lyödä häntä! Keksi jotain. Haluan jatkaa. Minun onnellisuuteni riippuu tästä!! Mitä minä sitten olisin? Kuka minä olisin? Enhän minä ole missään muussa hyvä. Olen mestari kiduttamaan itseäni ja unohtamaan kaiken muun. Mitä minä sitten teen? Koko elämä ja minäkuva meni sekaisin.

Kuvittelin, että minulla nyt vaan sattuu olemaan niin huono itsetunto, että mistään ei siksi tule mitään. Eikä oikein tullutkaan. Miksi olisi tullut, kun en edes itse uskonut siihen. En uskonut itseeni. Jollakin tavalla olin antanut jonkun ulkopuolelta opettaa minulle, että en riitä, en ole arvokas, en ole rakastatettava minuna. Minuna itsenäni, juuri sellaisena, juuri nyt.

En usko siihen, että itsetuntoa voi muuttaa sillä, että seisoo peilin edessä hokien itselleen ”rakastan itsenäni” tai muuta vastaavaa. Niin kauan kuin se ei vähäisissäkään määrin tunnu aidolta sanoa itselle jotain, se ei ole totta. Mieli naureskelee yrityksille. Mutta tässä kohtaa minulle tuli oivallus siitä, että ”joku muu ulkopuolelta on saanut minus uskomaan, että en riitä!” Joku ulkopuolelta. Minä olen uskonut. Kuka? Miksi? Miten? Uskomukset syntyvät usein lapsuudessa. Myös toisto toimii tosi kivasti. Ja itselleen toistelu varsin kivasti. ”En minä osaa mitään muuta!!”. Tämä kolahti niin syvälle, että en voinut muuta kuin lähteä tutkimaan, että kuka ja miksi on päässyt minun pääni sisään uskottelemaan minulle asioita. En minä itse ainakaan tuollaista pahaa halua itselleni. Miksi niin silti tapahtuu. Miksi se päänsisäinen ääni sellaista juttelee?

Siitäpä sitten matkaa tähän päivään on käyty. Ei ole ollut helppoa ja vaivatonta. Ei sen pidäkään olla, mutta se myös saa olla. Noiden oivallusten jälkeen sanoin itselleni, että minulla on lupa olla onnellinen juuri nyt. Ei vasta huomenna, vaan nyt. Se vapautti. Ja se tuntui uskottavalta. Kukaan ei voi minua kieltää olemasta onnellinen, ei kukaan. Se että olenko onnellinen on asia erikseen, mutta minulla oli silloin lupa <3

Tällä hetkellä olen todella, todella onnellinen. Uskomatonta. Ja onnellisuutta voin kokea vain tästä hetkestä käsin. En eilen, enkä huomenna tai sitten kun jään kesälomalle. Jotkut asiat harmittaa ja ahdistaa tietenkin, mutta tiedän, että ne tunteet menevät ohi. Kaikki aina menevät. Mutta ei kokematta ja tuntematta. Ei kieltämällä. Ainoastaan kokemalla.

Opiskelen tällä hetkellä life coachiksi Valmentamossa ja olen kirkastamassa sisäistä timanttiani. Voi kuinka hempeää, herkkää ja kliseistä JA niiiiiin siistiä.
Oletko sinä onnellinen? Nyt?

Iloa päivääsi. Se tapahtuu täällä, tänään ja nyt <3