Selaat arkistoa kohteelle elämänhalu.

Gynekologikammo

21.8.2017 Yleinen

Tilanne, jonka jokainen nainen (ainakin meidän kulttuurissamme) joutuu kohtaamaan, ja joka harvalle on kovinkaan luonteva muutenkaan voi olla seksuaalisen hyväksikäytön uhrille todella pelottava. Itse muistan ensimmäisen kertani gynekologilla. Tuolloin en vielä muistanut hyväksikäytöstä oikeastaan mitään, tai ainakaan en edes osannut ajatella että sellaista olisi tapahtunut. Paikalla oli lääkärin lisäksi opiskelija ja minulla oli ollut kummallista verenvuotoa jo pidemmän aikaa. Kuukautiseni vain eivät jostain syystä tuntuneet loppuvan ollenkaan. Jokin aika ennen tätä olin nähnyt painajaisen (?) raiskauksesta ja myöhemmin siitä kuinka paholainen vei syntymättömät lapseni mukanaan, joten olin asian kanssa jotenkin todella kummallisissa tunnelmissa. Teini-ikään kuuluu yliluonnollisten asioiden käsittely ja elin paljon niissä maailmoissa, joskin osasin sulkea mystiset asiat ulkopuolelle arjessani. Iltaisin ja öisin kuitenkin luin ja ajattelin paljon myyttistä hyvää ja pahaa, sielunvaellusta, enkeleitä, henkiä, symboliikkaa jne ja tämä kuvasto väritti käsitystäni maailmasta ja etenkin seksistä. Tai värittää oikeasti vieläkin, mutta olen itse kasvanut ja alan ymmärtää myyttien yleisinhimillisen ja yleismaailmallisen merkityksen. Nykyisin pidän monia ns.yliluonnollisia asioita aivan normaaleina ja luonnollisina asioina, joista osa toki on edelleen tieteen selittämättömissä tai muuten pelottavia. Olen myös löytänyt positiivisen henkisen lähestymisen seksuaalisuuteen, josta olen todella kiitollinen.

No, joka tapauksessa olin vasta teini-ikäinen, ehkä noin seitsemäntoista vuotias, enkä ollut koskaan oikeasti harrastanut seksiä (raiskaus ei ole seksiä!) yhdenkään pojan kanssa, joten itseni paljaaksi riisuminen ja siihen gynekologin tutkimuspöydälle asettautuminen oli jo itsessään vähintäänkin kummallista. Muistan vastanneeni kysymykseen neitsyydestä kuitenkin että ”Ei, en ole enää neitsyt” ja itse tutkimuksen sujuneen helposti ja kivuttomasti. Olin kuitenkin henkisesti aivan paniikissa enkä muistanut mitään mitä lääkäri minulle sanoi. Sain jonkun reseptin ja se kyllä auttoi sikäli että vuoto loppui muutamassa päivässä. Se vuoto tosin alkoi parin kuukauden kuluttua uudestaan ja silloin minulla oli vastassani vanhempi, huonosti suomea puhuva mieslääkäri. Ensin minulle iski todellakin paniikki, mutta hän onneksi huomasi sen ja sanoi että koska minut oli vasta tutkittu ja koska kyseessä ei ole elimellinen vika hän ei tekisi sisäisiä tutkimuksia, vaan sain ehkäisypillerireseptin tasapainottamaan kuukautisiani ja estämään liiallista vuotoa. (No tästäkin voisin joskus kirjoittaa ihan erillisen tekstin, koska tämä resepti on sittemmin muokannut seksuaalisuuttani todella paljon, mutta koetan nyt keskittyä tähän gynekologi aiheeseen…)

Seuraavat gynekäynnit ovatkin olleet sitten helpompia, koska olin sittemmin jo löytänyt ensimmäisen oikean poikaystäväni ja pimppiiini kajoaminen ei enää ollut niin kummallisen tuntuista eikä pelottavaa. Kuitenkin minun on pakko sanoa, että edelleen jännitän gynekäyntejä, erityisesti jos lääkärinä on mies. Uskon että he ovat aivan yhtä päteviä asiassaan kuin naisetkin, mutta minulla on edelleen epämiellyttävä olo asettautua mieslääkärin tutkittavaksi. Olin edelleen melko nuori kun minulle ensimmäisen kerran sattui papa-kokeeseen miespuolinen yleislääkäri ja minulle alkoi tulla pieni paniikki. Onneksi hän huomasi tämän ja pyysi paikalle naispuolisen hoitajan, joka jutusteli kanssani tutkimuksen ajan ja lopuksi tämä lääkäri vielä totesi minulle aivan suoraan, että se on hänellekin hieman epämukava tilanne pyytää nuorta naista riisuutumaan ja alkaa tutkimaan tämän alapäätä. Erityisesti, koska hän ei ole gynekologi, vaan yleislääkäri. Tämä lääkärin kommentti onkin myöhemmin auttanut minua rentoutumaan vastaavanlaisissa tilanteissa, joten kiitos että hän sanoi sen ääneen. Nimittäin miespuolisia gynekologeja olen elämäni varrella tavannut useitakin ja vieläpä muutenkin vaikeissa tilanteissa. Minulla on ollut pari keskenmenoa ja aborttejakin, ja vielä ihan eläviä lapsiakin pari, joten kyllä siellä on tullut useita kertoja jalkansa levitettyä eri lääkäreiden edessä. On ollut kierukkaa, papa-kokeita ja oli myös kerran solumuutoksia emättimessä, joten monta monta kertaa niihin tutkimuksiin olen joutunut enkä minä vielä ole edes neljääkymmentä. Onneksi luottamukseni lääkäreihin on voimakkaampi kuin turha pelko tai häpeä.

Katkeruus

10.5.2017 Yleinen

Välillä koen katkeruutta siitä, mitä minulta vietiin kun minua käytettiin hyväksi. Ei vain viattomuuttani vaan myös mahdollisuuteni elää normaalia elämää. Elää täydellä potentiaalillani. Olen aina kärsinyt ja tulen kärsimään jonkinasteisesta stressireaktiosta, jonka vuoksi esimerkiksi täysipäiväinen opiskelu on ollut minulle vaikeaa. Samoin työskentely. En tiedä onko kyse surkeasta stressinsietokyvystä, vai onko kyse siitä,että tarvitsen edelleen aikaa käsitellä tapahtunutta. Välillä olen yrittänyt painaa täysillä koulussa tai työelämässä ja aina poltan itseni loppuun. Ilmeisesti en vain palaudu samalla tavalla kuin keskivertotyypit. Vaikka toisaaalta tuntuu että joka toinen ihminen onkin kokenut jonkinasteisen burnoutin, mikä kertoo kyllä enemmän yhteiskunnasta ja tämän hetkisestä ilmapiiristä työelämässä.

Olen kuulemma melko älykäs, ainakin psykologisten testien perusteella, mutta siitä huolimatta minun on ollut vaikea suorittaa opintoja, vaikka olisin kokenut oppimisen palkitsevaksi ja ollut kiinnostunut opinnoistani. MInulla on ollut unelmia ja haaveilin akateemisesta urasta, johon minulla olisi muuten resursseja, mutta kun en kestä kiirettä ja painetta, vaan alan voida huonosti, kärsiä vatsakivuista, migreeneistä ja unettomuudesta. Toisaalta opiskeluaikana muistot alkoivat vasta nousta pintaan ja voimani kuluivat niiden tukahduttamiseen ja totuuden pakenemiseen.

Vaikka yritän ajatella positiivisesti , ja uskonkin, että kaikki mitä tapahtuu tapahtuu jostain suuremmasta syystä,, tunnen yhä edelleen katkeruutta ja jossittelen mitä elämästäni olisi voinut tulla jos minua ei oliskaan raiskattu. Jos en olisi joutunut aina painimaan itseinhon, epävarmuuden ja hajonneen psyyken kanssa. MItä jos olisin saanut elää sielu ehjänä? Mitä minusta olisi voinut tulla. Tiedän, että vakavat traumat aiheuttavat psyykkisiä oireita ja stressinsietokyky on yleensä todella heikko, varsinkin ellei traumoja ole saatu käsiteltyä. On kuin joku osa minusta eläisi yhä hyväksikäytön joka päivä ja pyrkisi unohtamaan sen sitten taas. Se vie voimia. Joka päivä. Yhä edelleen.

Kuitenkaan en voi olla miettimättä olisinko voinut päästä pidemmälle, olisinko voinut opiskella vaikka psykologiksi tai opettajaksi tai tutkijaksi ja tehdä jotain äärimmäisen mielenkintoista työtä, matkustella tai asua ulkomailla. Asioita joista olen haaveillut ja haaveilen edelleen, mutta näin lähemmäs neljäkymppisenä niiden saavuttaminen alkaa tuntua aina vain kaukaisemmalta ja vaikeammin saavutettavalta. Olen kuitenkin aikuisiällä opiskellut lisää ja toivon, että voisin vielä edetä urallani johonkin. Työvuosia kun olisi kuitenkin vielä jäljellä. Tuntuu tuhlaukselta jättää oma älykkyyteni ja kyvykkyyteni käyttämättä ja antaa elämän valua hukkaan.

En edelleenkään pysty työskenetelemään viittä päivää viikossa. Olen käytännössä mielenterveyskuntoutuja, mutta en ole tätä asiaa työpaikallani tuonut mitenkään ilmi. Edes pomoni ei tiedä asiasta, eikä mielestäni heidän kuulukaan tietää. Minulla on melko helppo työ ja teen lyhyitä viikkoja, joten jaksan käydä töissä ja minulla jää energiaa johonkin muuhunkin. Olen siitä onnekas, että minulla on työ, josta pidän ja maailman ihanimmat työtoverit. He eivät tiedä hyväksikäytöstä, enkä aio siitä heille kertoakaan. Kirjoitin aiemmin uhriutumisesta ja se, että kukaan ei tiedä on auttanut minua näkemään itseni positiivisessa valossa, aikuisena naisena, tässä hetkessä, vailla uhrin leimaa. Olen osana normaalia yhteiskuntaa, mikä myös tuntui aiemmin mahdottomalta haaveelta. Luulin, etten koskaan pystyisi tekemään ylipäätänsä töitä, tai että minut mihinkään palkattaisiin. Näin jo elämäni syrjäytyneenä, tukien avulla toimeentulevana ja ikuisena mielenterveyspotilaana. Tuntui kuin raiskaajani olisi tuhonnut koko elämäni täysin jo silloin kun olin vasta lapsi.

Vaikeina aikoina on ollut vaikeaa nähdä eteenpäin, mutta onneksi olen jaksanut yrittää. Ja vaikka tänäänkin tunsin katkeruutta siitä etten ole saavuttanut unelmiani, voin kuitenkin tuntea myös ylpeyttä kun katson millaisen matkan olen muutamassa vuodessa mennyt eteenpäin. Se antaa uskoa myös siihen että tulevaisuudessa pääsen elämässäni lähemmäs unelmieni toteutumista ja että ne ovat mahdollisia saavuttaa kunhan vaan uskon itseeni ja jatkan eteenpäin menemistä, vaikka välillä tulenkin kohtaamaan vaikeuksia tai stressaavia aikoja.

Terapiaan

28.4.2017 Yleinen

Terapiaan hakeuduin vasta vuosia siitä, kun ensimmäisen kerran vierailin mielenterveystoimistossa. Silloin olin jo päälle kolmenkymmenen ja minulla oli pieni lapsi ja parisuhdekriisi. Myös työpaikkaani uhkasi konkurssi, joten kaikki elämäni osa-alueet olivat menossa uusiksi. Silloin en enää jaksanut. En kyennyt huolehtimaan parin vuoden ikäisestä pojastani, en käymään töissä tai edes keskustelemaan järkevästi kenenkään kanssa. Olin täysin lopussa ja päivittäin ajattelin itsemurhaa. Ainoa asia, joka sai minut pysymään elossa oli huoli pojastani ja siitä mitä hänelle tapahtuisi jos toteuttaisin aikeeni.

Olin kuvitellut että itseterapointi ja se, että olin lopulta kyennyt kertomaan tapahtuneesta lähimmille ystävilleni, sekä puolisolleni, olisi riittänyt ja että voisin vaan jatkaa elämääni. NO, ei se vaan mennytkään ihan niin.. Minulle alkoi tulvia taas muistikuvia asioista. Olin aiemmin monta kertaa kuvitellut muistavani tapahtuneet, mutta kun olin koonnut muistikuvien palasia havaitsin, että ne olivat ristiriitaisia tai jopa periaatteessa mahdottomia. Osa muistoistani oli selvästikin erilaisia valemuistoja, joita mieleni oli luonut joko suojellakseen minua siltä mitä oli todella tapahtunut tai jostain muusta syystä. Joka tapauksessa aloin muistaa taas pieniä yksityiskohtia. En silti ollut varma oliko tälläkin kertaa kyseessä valemuistot vai ei. Olin aivan sekaisin ja arki pienen lapsen kanssa alkoi olla aivan ylivoimaista. Myös parisuhde oli karikolla, koska en kyennyt tasapainoiseen suhteeseen, vaan kohdistin kaiken miesvihani puolisooni ja käytännössä syytin häntä miehenä olemisesta.

Sain raivokohtauksia, itkeskelin jatkuvasti, en jaksanut huolehtia enää omasta hygieniastani. Riitelin mieheni kanssa niin paljon että lapsemmekin masentui ja lakkasi nauramasta. Luin jostain että terve parivuotias nauraa yli sata kertaa päivässä, mutta oma rakas poikani ei enää hymyillyt. Meillä kukaan ei enää hymyillyt.

Erosimme ja koska en kyennyt hoitamaan lastani, mieheni piti hänestä pääasiassa huolta. Asuimme lähekkäin, joten sain onneksi olla lapseni seurassa päivittäin. Myös työpaikkani ajautui konkurssiin ja jäin työttömäksi. Minulla ei ollut yhtäkkiä enää mitään pohjaa elämässäni. Avauduin silloiselle naapurilleni, jonka kanssa olimme hyviä ystäviä, tapahtuneesta ja yllätyksekseni hän kertoi pienenä kokeneensa myös hyväksikäyttöä. Hänen naapurin setänsä oli kosketellut häntä ja puhunut rivoja. Vasta silloin todella ymmärsin ettei tapahtunut ollut minun vikani ja etten olisi sitä mitenkään voinut estää. En ollut edes ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtunut kunnes vasta myöhemmin. Hän sai minut hakemaan apua. En tiedä olisiko minulla ollut muuten voimia, rohkeutta tai ymmärrystä etsiä ulkopuolista apua. Soitin paikalliseen kriisipuhelimeen vuodattaen kaiken sydäntäni painavan. Sieltä minulle kerrottiin että saisin tapaamisen kriisiryhmän kanssa parin päivän päähän. Meinasin romahtaa, sillä siinä hetkessä tuo kaksi päivää tuntui ikuisuudelta. Olin jostain syystä kuvitellut että luokseni rynnättäisiin suurinpiirtein ambulanssin kanssa, mutta jälkeenpäin ajateltuna tuo kaksi päivää oli ihmeen nopea ottaen huomioon  pikku paikkakunnan mielenterveyspuolen resurssit.

Tapaamisessa oli läsnä kaksi miestä (kriisiryhmissä tämä on käytäntö, koska vastassa saattaa olla vaikka kuinka psykoottinen tai päihtynyt agressiiivinen henkilö) enkä kyennyt avautumaan muusta kuin uupumuksestani ja sen hetkisestä tilanteestani. Sain onneksi jollain tavoin vihjaistua lapsuuden tapahtumistani, koska he kertoivat mahdollisuudesta järjestää minulle naispuolinen terapeutti, vaikka se tarkoittaisi terapiakäyntejä naapuripaikkakunnalla. Hänkin oli kesälomalla, joten seuraavat käynnit sovittiin vielä kriisiryhmän kanssa. Siellä olikin sitten uudet ihmiset seuraavalla viikolla taas vastassa ja jouduin aloittamaan tarinani alusta. Sitä seuraavalla kerralla jouduin psykiatrian erikoislääkärin haastateltavaksi ja hän diagnosoi minulle bipolaarisen mielialahäiriön ja kirjoitti lähetteen terapeutille.

Terapeuttini tapaaminen oli minulle valtava helpotus. Olin hakenut apua ja tavannut siihen mennessä jo viisi eri ihmistä ja nyt taas kerran jouduin kertomaan kaiken mitä vaan osasin ja sain kerrottua. Nyt kuitenkin tiesin että tästä todella jatkettaisiin seuraavalla kerralla saman ihmisen kanssa. Pikkuhiljaa aloimme purkamaan tilannettani ja keskityimme siihen että saisin elämäni sillä tavalla tasapainoon, että kykenisin huolehtimaan itsestäni ja pojastani. Nopeasti kuntouduinkin taas toimintakykyiseksi ja minusta tuntuu että jo pelkästään se, että sain apua riitti nostamaan vointiani merkittävästi. Nautin lapseni kanssa olemisesta ja tapasin taas ystäviäni. Sain uuden työpaikankin, vaikka se merkitsi sitä että jouduin opiskelemaan uuden alan kaiken myllerryksen keskellä. Lisäksi jouduin muuttamaan suuremmalle paikkakunnalle.

Vaikka varsinaista syväluotaavaa terapiaa ei aloitettukaan, sain elämäni ja ennenkaikkea elämänhaluni takaisin. Lapseni alkoi taas nauraa ja käyttäytyä ikäistensä tavoin, samoin minä.