Selaat arkistoa kohteelle elämä.

Lomat loppuu kesä ohitse on 🎶

6.8.2018 Yleinen

Vai onko?

Täytyy sanoa että nyt kun on koulut käyty ja Koulutetun Urheiluhierojan paperit on taskussa ei kesäloman loppuminen vituta ollenkaan. Tottakai niin kuin aina hyvin onnistuneen loman jälkeen pieni haikeus vapaudesta jäi mutta ihan mukava palata töihin.

 

En oo vuoteen tai pariin tänne kirjoitellut jaan, mutta siis nykyään toimin taas kokopäiväisesti yrittäjänä ja Hierojana. Muutamia pt valmennettavakin tuossa on mutta pääsääntöisesti hierottavia. Talous alkaa voida jo paremmin ja elämä hymyilee. Olen ottanut myös askelia takaisin kohti taiteita.

Olen todennut ainakin omalla kohdallani että haluan tehdä kaikkeni saadakseni sellaisen elämän missä on hyvä olla. Monta vuotta tein paska hommia että saan oman unelma duunin mahdolliseksi. Ja nyt täytyy sanoa että onneksi tein niin. Onneksi en luovuttanut oman yrityksen suhteen. Pyrin säilyttämään saman periaatteen myös siviili elämässä. Tee sitä mitä tahdot äläkä kadu mitään. Kaikkeen ei luonnollisesti ole varaa mutta tanssia voi kotonakin ilman opettajaa :) Pääasia että elää täysillä sillä kerran han täällä vaan ollaan 💋

Mukavaa arkeen paluuta kaikille! Let’s mennään!

Life is PAIN, Get used to IT!

28.1.2018 Haaveiden toteuttaminen, Mustahuumori, Rohkeus, Uusi askel elämässä

Geena Davis on kyllä kova nainen ja puhuu asia. Minäkin haluaisin pukeutua naisagentiksi ja sanoa omalle lapselle tuon upean lausahduksen, kun hän on kaatunut luistellessaan ja katkaissut kyynärluunsa.

Vaan enpä uskalla, kun kuitenkin olisi joku kirjoittamassa Facebookkiin että ”siellä se kaukalossa transu huuteli omalle lapselleen aika rankkoja elämänohjeita” ja ei menisi pitkään kun olisi sosiaalihuolto ovella…muutama koputus ja sen jälkeen ovi potkaistaisiin sisälle. Pakko olisi lyödä ensimmäistä sisälle tunkeutuvaa veitsellä kaulaan ja kun tämä sosiaalihuollon täti tuupertuisi lattialle niin saisin käyttööni hänen aseensa, ei voinut muuta. Sen aseen josta ei ammukset lopu lainkaan…

Long Kiss Goodnight on siis tämän elokuvan nimi jos et tiennyt, tai siis sen jossa tuo legendaarinen aforismi lausutaan.  Ei mitään leffa-arvostelua ole tarkoitus tehdä mutta onhan se hieno leffa, ohjannut Suomalainen Renny Harlin ja Samppa Jacksonkin rallattelee sellaista biisiä että varmasti jää sinunkin päähän soimaan.

Life is pain, get used to it…tai mistä minä itse asiassa tiedän kuka sen loppupelissä ensimmäisenä sanoi? Ihan jos lähdetään aikojen alusta niin 200 miljoonaa vuotta sitten se olisi voinut olla Jeff Goldblum, kun yritti dinosauruksia rauhoitella. Tai sitten itse Jesse ristillä roikkuessaan. Voin myös kuvitella, että Hitlerillä olisi saattanut olla puheessaan kyseinen lause käytössä.

Lähdetään nyt kuitenkin siitä, että Renny Harlin käsikirjoittajana on sen keksinyt. Jotenkin tuosta suomalainen ajattelutapa paistaa läpi, SISU tai vastaavaa…kunhan vaan kärsii. Minua tuo lause on kyllä vienyt eteenpäin ihan sisäpiirivitsinä mutta olen myös huomaamatta hokenut kyseistä mantraa vaikeissa paikoissa ja se on jopa auttanutkin.

Leikkisästi kun taas yhtenä päivänä tuota lausetta päässäni pyörittelin niin aloin miettiä, että onko oikeasti näin? Onko se elämä vain kurjuutta ja sen mukana pitää mennä. Ettei vaan Renny ole iskostanut minulle tuota ajattelutapaa ja sen mukaan olen ”elänyt”? En usko, kyllä minä yhtenä päivänä nautinkin olostani.

”Eletään hetkessä” ja ”nautitaan niistä elämän pienistä asioista”, ai että kun minä yritän! Viimeksi kun palasimme lomalta Suomeen niin lähdin pojan kanssa rataslenkille ja asenne oli ”NYT NAUTITAAN KUTEN EILENKIN”. Puettiin päälle ensimmäiset kolme tuntia ja sitten pihalle hyppien…loska roiskui ja astuinpa koiranpaskaankin. Nou hätä, mikään ei pilaa tätä päivää (jonkun laulun sanat tuli mieleen)…matka jatkuu, viipottelen vaunuja eteenpäin mutta ei vaan meinaa kulkea. Sormet kyllä paleltui jo ja amputoin ne heti itse niin jää edes tyngät jäljelle…lumi pakkautuu eteen ja pistelee silmiä niin perusteellisesti että en näe eteeni. Pyyhin pyyhin, ihan suotta…ei täällä montaa ihmistä vastaan tule, nekin jotka tulee niin naama on vääntynyt alaspäin, väkisinkin alkaa mieli mus(er)tua. Käännytään takaisin ja poika vaunuissa miettii ääneen, että miksi ei voida olla Espanjassa…minäkin päässäni mietin aivan samaa mutta en tietenkään sitä ääneen sano. ”Täällähän on myös tosi kivaa, katso nyt…tuollakin on leikkikenttä”. Punnerretaan EI TALVIKUNNOSAPITOA– kyltin ohitse ja huomataan, että eihän täällä ole kiikkuja lainkaan…liukumäki on huimat kolme senttiä pitkä mutta onneksi on pehmeää lunta vastassa niin ei vaan satu mitään. No ei se mitään, alkoikin jo tulla kusihätä…

Mutta joo. Pointti tässä koko kirjoituksessa oli siis tuo yksi lause, joka tuntuu jotenkin suomalaisista paistavan läpi. Ei ole mukava lähteä töihin, mutta ei voi mitään…PAKKOHAN ne on nuo kahden uuden auton lainanlyhennykset maksaa ja enhän minä voi ilman merkkivaatteita elää. Sitä paitsi, joku muu on vielä onnettomampi.

Onko todellakin näin? Minua alkoi työpaikassa ärsyttämään monikin pieni, raastava asia eikä niiden puiminen liity tähän muuten kun siten että työ josta pidin ei tuntunutkaan enää niin hohdokkaalle. Sitten kaiken kukkuraksi mietin, että kun vihdoin viikolla olen päässyt töistä klo 18 ja kotiudun puoli seitsemän aikoihin tai joskus myöhemminkin niin eipä siinä viikolla muuta elämää ollutkaan. Odotetaan viikonloppua. Odotetaan kesälomaa. Odotetaan eläkkeelle pääsyä. Odotetaan jotain mitä ei ehkä ikinä ehdi tulla.

Mitä sitten tein asialle? Irtisanoin itseni, taas. Nopeat liikkeet on näyttäviä. Vakituisesta työstä josta kaiken kukkuraksi tykkäsin ja koin myös olevani siinä suhteellisen hyvä. Nyt on hieman tyhjä mutta vapautunut olo ja kysymyksiä pyörii päässäni: ”Mitä sitä nyt alkaa tekemään, oliko oikea ratkaisu yms.?” Aika näyttää sen asian mutta ainakin voin olla siitä ylpeä, että otin jo yhden askeleen. Ei minusta onnellista tullut mutta onnellisempi kyllä.

Nim. Työtön -78

 

Nypikx

10.10.2016 Yleinen

   BLOGI 

1.Valitsin YouTuben aiheeksi koska teen YouTubeen videoita ja se on hauskaa. Minulla on myös 50 tilaajaa ja aijon vaihtaa nimeni Nypikx

2.Minun blogissa saat tulla kuulemaan minun YouTube urastani.

3.Suosittelen blogia kaikille YouTuben aloittaville.

4.Sain idean tehdä juuri YouTubesta koska olen tehnyt sitä vasta kohta vuoden ja haluaisin saada lisää innolla tilaajia.

5.#YouTube# Nypikx# Nypikx youtubessa#

6.teen kanavalle yleensä kaikkenlaisia videoita. Teen blogia  sillon tällön kun ehdin haluaisin että saisin liisä katsojia seuraamaan blogia kiitoskäykää katsomassa minun kanava tuosta linkistä –)Nypikx

 

 

Ensimmäinen matkani

4.9.2016 Psykedeelit

Alkupalat

Naps. Sakset leikkasivat 5mm * 5mm -kokoisen mustan lapun diagonaalisesti kahtia.

”Siinä on. Laitat tän kielen alle ja imeskelet sitä seuraavan tunnin. Älä niele sitä, koska muuten happo imeytyy hitaammin.”, kaveri opasti.

Työtä keskettyä. Sitten odoteltiin. Kuunneltiin psykeä, maattiin sohvalla; juteltiin. Pilvi alkoi vaikuttamaan. Maailma tuntui letkeältä. Ajattelu ei ollut enää selkeää.

Maailma tuntui enenevässä määrin oudommalta. Tunsin rentoutuvani, näkökenttä sumeni, maailma tuntui yhä pehmeämmältä. Musiikki soi. Selkeimmin huomasin muutokset tajunnantilassa silmät kiinni. Maailma tuntui oudolta. Tunsin lievää aaltoilua ja huimausta. Pienikin kosketus tuntui voimakkaana.

”Taisin nähdä ensimmäisen visuaalini”, sanoi kaveri, ”katso kattoon”. Minä en harmikseni vielä nähnyt mitään, mutta katto ja koko huone aaltoilivat todella paljon. Ihan kuin tuo tuoli olisi mennyt pöydän sisälle? Mahdankohan nyt ihan nähdä oikein? Kyllä, tuo tuoli on pöydän jalan sisällä! Hetkinen. Televisioruudusta hyppäsi valkoisia kirkkaita pisteitä mustalle verholle. Ihan kuin öinen tähtitaivas. Musiikki terävöityi. Kuulin oman ja kaverin hengityksen äärimmäisen selkeästi ja paljon kovempaa kuin mitä oikeasti hengitimme.

Mittasuhteet vääristyivät. Ohjailin silmiäni kuin kameran zoomia konsanaan. Lopulta näin ensimmäisen visuaalini. Se oli heikko, violetti, spiraalimainen pallo, joka aaltoili muun huoneen mukana. ”Mä tiedän mistä eri väreistä punainen koostuu”, kertoo kaveri. ”Niin muuten minäkin”, vastaan. Värit olivat kirkaampia, paljon selkeämpiä ja tavallinen punainen, sininen, vihreä, oranssi todellakin koostui kolmesta, kadesta tai jopa useasta eri värisävystä. Se oli kaunista. Normaalisti punainen on punainen, mutta tämä punainen oli jotain ihan muuta. Se oli kauniimpi. Tämä oli muuntuneen todellisuuden ensimmäinen ulottuvuus: aistien terävöityminen ja sulautuminen toisikseen.

Tajusin myös kuinka pehmeä kaverin sohva on. Nyt tiesin todella millainen esine on pehmeä. Sohva tuntui upottavan minua syvemmälle, syvemmälle. Lopulta pelkäsin vajoavani sohvaan! Kuinka monia eri ominaisuuksien vivahteita meiltä jääkään yleensä huomaamatta! Sana pehmeä ei millään pysty kuvaamaan pehmeän olemusta. Se on vain ontto korvike kuvaamaan sitä, että jokin olisi pehmeä. Pehmeys pitää todella tuntea, ennen kuin sen voi ymmärtää.

Viidakkosaari

Sitten molemmilla oli pieni itseensä käpertymisen vaihe. Kaveri vaihtoi musiikin rauhallisemmaksi ja palasi sohvalle makaamaan. Minä istuin sohvalla risti-istunnassa silmät kiinni kädet mietiskelevästi leuan alla. Tämä oli lähes shamanistinen kokemus. Tunsin hiljentyväni, rentoutuvani ja pian muuttuvani ympäröiväksi huoneeksi. Olemukseni täytti koko huoneen. Hetkinen, tämä ei enää ollut huone, vaan meri. Aallot nielaisivat minut sisäänsä. Olin syvällä rauhallisessa meressä; tummansinisessä syleilyssä. Allani oli mustaa. Tunsin itseni rauhalliseksi. Tiesin kuuluvani tänne. Tunsin olevani merenneito, vapaa uimaan minne ikinä halusin. Tunsin olevani hohtava meduusa. Tunsin suurta ykseyttä merta kohtaan. Näin maailman vedenelävän silmin.

Sitten rantauduin. Istuin rantahiekalla. Sininen meri velloi aaltoilevana täynnä rauhaa. Miksi täällä ei tuule? Halusin tuntea tuulen vireen ja nostatin sen tahdonvoimallani. Raikas kesätuuli tuntui kaikkialla kehossani. Kuulin laineiden liplatuksen ja tunsin niiden kosketuksen. Heilutin merenneidon kättäni kauas horisonttiin, koska kuvittelin näkeväni siellä laivan. Toivotin sille hyvää matkaa. Maailma oli täynnä musiikkia ja se tuntui vieraalta; olinhan vasta hetki sitten noussut kuivalle maalle.

Sitten käänsin päätäni. Katseeni osui erääseen kaverin seinällä olevaan seinälippuun, mutta en nähnyt lippua vaan laskokset ja muistin äkkiä Aldous Huxleyn kirjan Tajunnan ovet. Ne olivat maailman kauneimmat kangasrypyt. Niin moniulotteiset, niin kiehtovat. Sitä kolmiulotteisuutta ei todellakaan pysty sanoin kuvaamaan. Ei ihme että taiteilijat haluavat maalata kankaita. Laskokset ovat loputon maailma varjoja, värejä. Luolia ja tunneleita, laaksoja ja vuoria, jotka yhdessä muodostavat hypnoottisen kokonaisuuden. Kuinka monta hienoa taideteosta vilahtaakaan silmiemme ohi päivittäin kun emme vain huomaa näitä taideteoksia omista tai muiden vaatteista. Laskokset valtasivat mieleni. Halusin koskettaa niitä. Ryömin kohti seinälippua, kosketin sitä ja äkkiä tunsin kuinka jokin veti minua kauemmas seinästä. Jokin meren syvyyksistä? Olin hetken aikaa hieman hämilläni. Mitä tapahtui? ”Ei äkkinäisiä liikkeitä!”, muistan kaverin sanoneen. Jälkeenpäin kuulin kaverilta, että olin hänen mielestään juuri tipahtamaisillani rantakallioille. Olin ryöminyt sohvan reunalle ja se ehkä näyttikin hurjalta. Asiat olivat hallinnassani, mutta jos kaverin mielestä olin tippumassa päin kallioita niin hän oikeastaan pelasti minut.

”Nyt haluan viedä meidät Lothlorieniin, haltioiden luo. Minun täytyy vain johdattaa meidät sinne”, kaveri sanoo ja nousee vaihtamaan musiikiksi ehdottomasti parasta trippausmusiikkia ikinä! Soljummeko puukaupunkiin joutsenveneellä? Vai leijummeko? Taidamme tehdä molempia. Olo on täysin rentoutunut.

”Hei, mä haluaisin tietää miltä suihku tuntuu. Tuletko mukaan?”, kaveri kysyy. ”Miten ihmeessä voin olla kuiva, vaikka juuri nousin vedestä?”, ihmettelen. ”Kuivuit nopeasti”, kaveri vastaa. ”Nyt haluan johdattaa meidät toisiin maailmoihin”, kaveri sanoo ja se kiehtova tapa, jolla hän sen sanoo! On kuin näkisin hänet ensimmäistä kertaa ja haluan mennä hänen mukaansa. Mitään pahaa ei voi tapahtua. Nousen ensimmäistä kertaa tripin aikana jaloilleni. Maailma huojuu. Tuntuiko minusta tältä joskus hyvin kauan sitten kun todella ensimmäistä kertaa nousin jaloilleni? Silmissä aaltoili, esineet aaltoilivat. Hetken aikaa koin myös selvän hetken ja muistin ajatelleeni että nyt olen saanut sitä mitä halusin, ota tästä tilasta kaikki irti. Pelkäsin nimittäin aluksi ettei puolikas lappu riitäisi mihinkään. Tulen vielä myöhemmin kiittämään kaveriani siitä että hän oli suositellut vain puolikasta.

Suihku tuntui taivaalliselta. Vesi hyväili ihoa ja tuntui välillä katoavan, vaikka tasan tarkkaan seisoin suihkun alla. Tästä johtuva hämmennys oli kiehtovaa. Suihkussa meillä molemmilla taisin olla trippiemme kohokohdat. Minä osasin muuntaa tila-avaruutta ja hengittää veden alla. Tunsin kuinka seinä muuttui lattiaksi, lattia katoksi. Ajalla ja paikalla ei ollut mitään väliä. Kaveri osasi muuttaa veden ihan minkä makuiseksi tahansa: viskiksi, mehuksi. Minäkin kokeilin. Vesi kutitti kieltä. Hetkeksi vesi tuntui maistuvan sitruunamehulta, sitten greipiltä. Kuvittelin pureskelevani mitä herkullisinta pihviä ja vesi tuntui muuttuvan kiinteäksi suussani. Purskahdin nauruun. Tämä todellisuus, jonne olin itseni saattanut tuntui satoja kertoja kiehtovammalta ja ihanemmalta kuin normaali todellisuus. Tila-avaruuden muuntelusta pidin kaikkein eniten ja se tuntui voimakkaimmin silmät kiinni. Tuntui siltä, että olimme koko ajan olleet lattialla. Yhden vesipisaran kosketus säteili koko kehoon ja yhdessä vesipisarat tuntuivat sanoinkuvaamattoman hienoilta. En tuntenut että olisin märkä. Vesi tuntui luonnoliselta iholla.

Kun avasin silmäni ja katsoin suihkutilan seinää (Vaiko lattiaa? Kattoa? Eipä sillä ollut väliä.) minusta tuntui että suihkutila oli suurentunut. Seinä ei ollut seinä, vaan savuinen ja utuinen pimeys, jossa suihkutila jatkuisi ja jatkuisi. Sitten seinä paljasti kaakelinsa, jotka tanssivat lumoavasti. Silmät kiinni koin erittäin selvästi mitä tarkoittaa käsite ”laajentunut tajunta”. Se on sitä että pienikin tila tuntuu valtavalta salilta ja sitä että tuntee olemuksensa olevan kaikkialla. Olet monessa paikassa yhtäaikaa. Kaverini taas pystyi matkustamaan ajassa ja hän jopa kertoi nähneensä minun nuortuvan suihkussa 11-vuotiaaksi. Itse en tällaista aikamatkustamista kokenut missään vaiheessa.

Katsoin kaverin kasvoja. Ne muuntuivat ja elivät hyvin jännittävästi. Kaveri sanoi, että olin muuttumassa käärmeeksi. Sellaiselta minusta oli tuntunutkin. Kiemurtelin, koska tuntui siltä, koska tuntui niin hyvältä. Kaverin kommentin jälkeen todella tunsin hetken olevani käärme. Kaverin kasvot muuttuivat samalla hetkellä; kasvonpiirteet katosivat spiraalin muodossa mustaan porttiin. Kaverin kasvot muuttuivat portiksi. Tämä oli hieman pelottavaa, joten suljin silmäni. Käärmefiilis katosi myös. Käännyin kohti seinää. Seinä muuttui maaksi ja koin uuden muodonmuutoksen. Minusta tuntui että olin krokotiili. Ryömin hitaasti maalla, tunsin häntäni ja kuononi ja että tallustelin lyhentyneillä käpälilläni kohti jokea. ”Sinä muutut eläimiksi” ”Kyllä. Näetkö että minä olen haukka?” Levitin käteni niin kuin ne olisivat olleet siivet. Muutin ne siiviksi tahdonvoimallani. Tunsin äkkiä hyvin voimakasta egyptiläisyyttä. Käärme, krokotiili, haukka; kaikki nämähän ovat hyvin egyptiläisiä eläimiä. Halusin lentää, mutten pystynyt. Suihkutilan rajallisuus tuntui siivissäni. Oli liian ahdasta lentämiseen. Aloin pikkuhiljaa haluta pois suihkusta. Olin silloin tällöin kurkistanut suihkuverhon taakse. Vessa oli muuttunut mielenkiintoiseksi tunneliksi, jonka toinen pää oli ensimmäisellä kurkistuksella tuntunut pelottavalta, mutta alkoi kiehtoa uteliaisuuttani. Kaveri jäi hetkeksi suihkuun, kun minä olin jo kuivaamassa itseäni. Pyyhe tuntui erilaiselta. Se tuntui hetken olevan osa minua. Se liimautui ihooni.

”Olemme viidakossa”, sanoo kaveri, kun suihkuepisodi viimein on ohi. Nojaan vessan oveen ja parhaillaan soiva musiikki tuo todellakin mieleen viidakon. Olemme edelleen sillä samalla saarella, johon rantauduin kauan sitten. Viidakko alkoi melkein heti rantaviivan jälkeen. -Katso, tuon sinulle viidakon hedelmän. Whoa! Kaverin kädessä oli keltainen, hohtava viikuna. Se oli kauneinta ikinä näkemääni. Sen hohto oli yliluonnolinen ja se näytti niin herkulliselta, että olisin maistanut sitä, ellen yhtäkkiä olisi tajunnut että sehän oli vain tyhjä, muovinen sitruunamehupullo! Eihän sellaista voi syödä! Mielikuva hohtavasti viikunasta teki minut joka tapauksessa onnelliseksi. Olimme viidakossa. Millään muulla ei ollut väliä.

Divine Moments of Truth

Halusin juoda vettä. Istuin kaverin tiskipöydän ääreen sohvajakkaralle otettuani kraanasta vettä. Juominen tuntui käsittämättömän kummalliselta. Ei miellyttävältä, eikä epämiellyttävältä. Tämä kuvaus sopi sillä hetkellä kaikkeen tuntemaani. Katsoin mustan mukin pohjalle. Mukin reunat tulivat minua kohti vaikka pidin mukia paikallaan. Kyllä, reunat olivat muuttuneet pyöriväksi spiraaliksi, jotka tavoitteli minua. Mukin pohjalla näkyi jotain ja se tuntui uhkaavalta, mutta en ymmärtänyt pelätä.

”Auta minua! Olen vajoamassa!”. Autan kaverin samalle sohvajakkaralle istumaan. ”Tule tälle samalle kielekkeelle istumaan niin olet turvassa. Niin et huku mereen.” Olemme meren keskellä pienellä luodolla. Istumme sylikkäin. Katsomme rannalla lojuvaa kiveä, joka kaverin mielestä onkin pieni saari nähtynä korkealta ilmasta. Pystymme molemmat muuttamaan näkemämme lattialla olevan möykyn joko kiveksi tai saareksi. Olemme avaruudessa tai jossain hyvin korkealla ja näemme saaren tai sitten vain kiven rantahiekalla.

Kaveri tutustutti minut jääpaloihin. Niiden sulaminen iholla. Niiden ihana viileys terävöityneen tuntoaistin peittämällä iholla oli jotain niin upeaa, että muistan sen lopun ikääni.

Kenelle sinälle minä puhun?

Tapahtui seuraavan kahdenkymmenen minuutin aikana: pukeuduimme, kävelimme kauppaan. Kaveri osti kaupasta satsuumeja, suklaata, popkornia, pizzaa ja limua ja tämän jälkeen kävelimme takaisin kaverin asunnolle. Täysin arkinen toimenpide, eikö niin? Mutta hapossa, täysin kaoottinen ja surrealistinen kokonaisuus:

Portaat jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat. Tuleeko tästä loppua ollenkaan? Kuinka kauan olen kävellyt näitä portaita alas. Ne eivät loput ikinä! Maailma on pysähtynyt. Vaikka kuinka kävelen eteenpäin, en tunnu koskaan pääsevän perille. Olen kuin juoksumatolla. Käännyinkö minä juuri 180 astetta ja kävelen päinvastaiseen suuntaa? Mikä kaupunginosa tämä on? Olemmeko yhtäkkiä tulleet keskustaan? Ihmisiä tulee vastaan. ”Tuota! Minusta ei oikeasti taida olla sinne kauppaan menijäksi!” Ihmiset tuntuvat jämähtäneen paikoilleen. Portaat. Keltainen aurinko.

Kaupassa. Sama trendi jatkuu: maailma menee hitaasti madellen ohi, vaikka kävelisin kuinka nopeasti. Kuinka monta kertaa olemmekaan kiertäneet tätä kauppaa ympäri? Ihmiset alkavat jo mulkoilla meitä. Voi ei! Vartijoita! Kaikkialla on vartijoita. Kaikki tietävät mitä me ollaan tänään tehty. Kohta joku soittaa poliisit.

Kassalla. Kaveri saa kuin saakin maksettua ostokset, huomaa unohtaneensa kauppakassin ja tekee sellaisen kassalta saatavasta muovipussista. Nyt. Keskity. Keskity. Älä puhu tai sano yhtään mitään, tai muuten kaikki saavat tietää että olet aineissa ja sitten alkavat hankaluudet. Noin. Nyt olemme ulkona. Paniikki. Paranoia. Epävarmuus. Henkisesti niin kurja ja paha olo kuin olla voi. Tunsin ihmisten katseet, tunsin heidän ajatuksensa. He kaikki tuomitsivat meidät. Kaikki tiesivät. Minnekään en voinut paeta. He saartoivat meidät. Heitä tuli vastaan ja heitä oli meidän takanamme ja he kaikki supattivat meistä.

Paluumatka oli samanlainen kuin menomatka. Maailma ei mennyt eteenpäin vaikka kuinka kävelimme. Käännyimmekö taas 180 astetta? Olemmeko eksyneet? Missä olemme? Dementikosta taitaa tuntua tältä, eikä tämä ole kivaa. Kun mistään ei enää ole varma. Puristin kaverini kättä ja välillä halusin että pysähdymme. Kaveri oli ainoa, johon tässä kaoottisessa mielentilassa luotin. Hän oli majakkani. Jos hän olisi missään vaiheessaa ollut liian kaukana tai kadonnut näkyvistäni, olisin alkanut huutaa kauhusta. Sitä minä tunsin: kauhua, pelkoa, inhoa, paranoidisuutta, epäluottamusta maailmaa kohtaan. Kaverin käsi oli ainoa turvallinen asia. Kaveri tiesi, minne mennä. Luotin häneen sokeasti.

”On muuten ihme, että selvittiin tänne asti.” kaveri sanoo. ”Kaikki näkivät. Kaikki tiesivät.” ”Täytyy vain toivoa ettei tästä tule isompaa juttua.” ”Mitään pahaa ei tapahtunut.” ”Me vaan käytiin kaupassa ja ostettaan vähän asioita.” ”Mitään pahaa ei tapahtunut, oltiin ehkä vähän sekaisen oloisia.” ”Niin, sekavia ja niin selkeesti jossain ihan muussa kuin kännissä.” ”Ihmiset tietävät.” ”IHMISET TIETÄVÄT!”

Nyt tiedän miltä skitsofreenikosta tuntuu, enkä enää naura asialle. Joka sekunti tunsin puhuvani täysin eri ihmiselle ja olin itsekin eri ihminen. Kaverini oli milloin ystävällinen, se ihana ihminen, joka puhui minusta pelkkää hyvää, mutta jo seuraavassa hetkessä hän oli sarkastinen, toisinaan pilkkaava ja ivallinen, ja sitten taas se hyvä ja ymmärtävä. Kävin yhden minuutin aikana saman keskustelun kymmeniä kertoja aina uuden ihmisen ja uuden itseni kanssa enkä kunnolla muistanut mitä edellisessä keskustelussa oli käyty läpi. Mitä kaupassa tapahtui? Olimmeko nolanneet itsemme? Olimmeko jääneet hapottelusta kiinni? Olinko minä sanonut tai tehnyt jotain tyhmää? Ystävällinen naama kertoi ettei mitään tapahtunut, ei yhtään mitään pahaa. Sarkastinen ja pilkkaava naama taas vihjaili ilkeästi sinne suuntaan, että koko elämäni on nyt mennyt pilalle. Olin kauhuissani. Tiesin vain sen, että oma mieleni oli totaalisen pirstaleina. En pystynyt luottamaan itseeni, enkä ollut varma, millaiselle kaverille puhun seuraavaksi. Tunsin itseni idiootiksi pilkallisen naaman edessä, rauhalliseksi ystävällisen naaman edessä. ”Minä en tiedä kenelle sinälle minä puhun? En ole enää varma itsestäni. Miten voin olla varma enää mistään, kun en ole varma edes omasta todellisuudestani?” En todellakaan enää naura skitsofrenialle, tältä se tuntuu. Tältä tuntuu olla hullu. Halusin pois. Heti paikalla pois.

”Oletko sinä paranoidisella hetkellä vai paremmalla hetkellä? Uskaltaako sinulta kysyä tätä?” kaveri kysyy ja kun katson hänen naamaansa, näen siinä pahansuovan ilmeen. Hän sanoisi että on jymäyttänyt minua ja tulen jäämään tällaiseksi koko loppuiäkseni. Trippi ei loppuisi koskaan. Painoin pääni sohvaan ja sanoin että olen paranoidi. Ja hyvä ettei kaveri kysynyt. Hän olisi kysynyt, tuntuuko minusta nyt samalta kuin siinä Blair Witch 2:ssa, jossa se noita oli ottanut kaikki nuoret valtaansa ja he tekivät asioita joita eivät enää muistaneet tehneensä. Tämän kun olisin siinä tilassa muistanut, olisin varmasti menettänyt järkeni tilapäisesti kokonaan.

Häiritsevintä oli, etten ilmeisesti puhunut tämän psykoosin aikana hirmuisesti. Kaveri sai koko ajan inttää: ”Sanoisit jotain. Puhuisit mulle. Onko kaikki hyvin. Sano jotain.” Mutta minusta tuntui, että puhuin koko ajan ääneen. Kävin kymmeniä keskusteluja yhtä aikaa sekä itseni että kaverin kanssa. Jossain vaiheessa tajusin olleeni hiljaa koko ajan ja minun piti tarkistaa olenko puhunut mitään. Todellisuus oli siellä jossain, mutta nyt sinne oli hyvin, hyvin vaikea päästä. Enkä ollut aina edes varma mikä oli totta ja mikä mielikuvitusta. Vakuutin itselleni että kaikki oli hyvin. Sitten mikään ei ollut hyvin. Kaverin ääni oli muuttunut todella omituiseksi. Kaveri ei missään vaiheessa ollut muuttanut puhetyyliään, mutta minusta hän lässytti ja leperteli minulle kuin lapselle, ihan kuin olisi pitänyt minua jälkeenjääneenä. Paranoidisella hetkellä ainakin siltä tuntui. Se myös ärsytti, mutta en uskaltanut mainita siitä. Pelkäsin sarkastisen ja ivallisen naaman nauravan minulle jos suuttuisin. Hyvällä hetkellä ääni taas rauhoitti minua ja välillä havaitsin kaverin äänen olevan täysin normaali; minä vain kuvittelin että hän leperteli. Tämä trippi kyllä loppuu aikanaan, älä ole huolissasi.

Ihmisyyden ymmärtäminen & suloiset jälkipöhnät

Tästä lähin lempileffoihini kuulluvat sellaiset suloistakin suloisemmat animaatiot kuin Ponyo rantakalliolla ja Nemoa etsimässä. Katsoimme nämä leffat peräjälkeen. Leffat tuntuivat ihanan pitkiltä ja joista varsinkin jälkimmäinen oli värimaailmansa puolesta silmänruokaa. Leffojen tuoma henkinen anti on pureskeltu Analyysi-kappaleessa tarkemmin. Tiivistettynä, tunsin kasvaneeni ihmisenä.

Kello oli jo reippaasti yli puolenyön. Puoli kolmen aikoihin menimme nukkumaan. Trippi oli selvästi loppumassa. Tuntui erilaiselta, mutta ei mitenkään sekavalta enää. Maattiin kaverin kanssa sängyllä ja keskusteltiin tripin aikana koetusta. Katto aaltoili vielä hyvinkin paljonkin, mutta tähän tämä trippikertomus päättyy. Tajusin vielä ennen nukahtamista, että pääni oli täysin tyhjä kaikesta mahdollisesta turhasta, jota sinne oli vuosien aikana kertynyt. Pää tuntui kevyeltä. Tunsin olevani minä, sellaisena kuin minun olisi aina pitänyt olla.

Analyysit tripin tärkeimmistä kohdista

Kenelle sinälle minä puhun kertoo henkilökohtasen demonin – epävarmuuden – kohtaamisesta ja oli onni että se oli koko trippini ainoa huono hetki ja kiitin kaveria monta kertaa siitä, että olin tosiaan suositellut minua ottamaan vain puolikkaan lapun. Tiedän, että olen ollut paranoidinen ja hyvin epävarma maailmaa kohtaan. Ihmisiin ei voi luottaa ja tietysti kaikki supattavat minusta pahaa minkä kerkiävät. Kaikki johtuu menneistä kouluvuosista, jolloin olin todella koulukiusattu, kaikki ne yhdeksän vuotta. Sellainen piina muuttaa ihmistä. Kaikki se epävarmuus ja paha olo tulivat tässä esille. Tunsin sen kaiken mädän ja inhottavan maailman, sen turvattomuuden; sen minkä takia elämä muiden ihmisten kanssa on ollut niin vaikeaa. Koska pelkään elää. Koska pelkään ihmisiä ja heidän reaktioitaan ja haluaisin niin kovasti olla miellyttämässä kaikkia koko ajan ja jos vähänkin epäonnistun tunnen olevani kurjimmista kurjin maan matonen, jota kukaan ei arvosta. Mutta maailmahan on juuri sellainen millaiseksi sen kuvittelemme, ja jos emme pysty päästämään vääristyneistä mielikuvista irti, maailma ei tule muuttumaan. Minulle voisi tehdä hyvää etten enää kynsin hampain yritä miellyttää kaikkia – sellainen ei vain onnistu. Voisin lakata murehtimasta, mitä muut ajattelevat minusta. Olla oma itseni sellaisena kuin tunnen itseni olevan. Helppoja totuuksia sanoa, mutta käytännön toteuttaminen on paljon vaikeampaa. Ei kukaan minua vainoa. Ketään vastaantulijaa ei kiinnosta kuka minä olen eikä kukaan halua tuomita minua. Syylisyyden tunto on tervettä silloin kun on tehnyt jotain väärää, mutta olemssaolostaan ei kenenkään tarvitse pyytää anteeksi. Tämä on ainoa keino epävarmuuden demonin voittamiseksi ja haluan tosissani tehdä töitä sen eteen.

Kaveri kertoi myöhemmin, että oli henkisellä tasolla tutustunut minuun uudestaan ja kun hän laittoi Ponyo rantakalliolla – leffan pyörimään, olin vakuuttunut että hän oli ymmärtänyt minut täysin. Parempaa leffaa hän ei olisi voinut keksiä sille paranoidiselle ja itseensä käpertyneelle minälle, joka kantoi harteillaan koko maailman syytökset. Leffa oli alusta loppuun pelkkää hellyyttää ja kaikki sen hahmot tuntuivat puhuvan minulle. En ole koskaan itkenyt niin paljon minkään leffan aikana. Tunsin voimakasta samaistumista Sosuken äitiin, kärttyisään mummoon ja lopulta Ponyon äitiin.

Sosuken äiti oli aika temperamenttinen, ihan niin kuin minä. Herkkä suuttumaan kun asiat eivät mene minun pillini mukaan. Vanhana tulen ihan takuulla olemaan yhtä kärttyinen kuin se mummo, jos en ala muuttamaan elämäntyyliäni. Mummot olivat kuin peili. Jos alkaisin pikkuhiljaa nähdä maailman rauhallisemmassa valossa, olisin vanhana yhtä valoisa kuin ne muut mummot, muussa tapauksessa olisin kärttyinen ja katkera vaikka olisin elänyt miten hyvä elämän tahansa. En halua olla katkera. Tajusin silmänräpäyksessä että minulla ei oikeastaan ole mitään syytä olla masentunut mistään. Kaikki on hyvin. Elämäni on kunnossa; minun ei tarvitsisi olla masentunut.

Ponyon äiti, Suuri Äitimeri, oli ilmetty minä. Koin voimakasta samastumista tripin alkupäässä kokemasta yhteydestä mereen. Ja se avoimuus. Olen oikeasti hyvinkin avoin ihminen kaikelle uudelle, mutta suurimman osan ajasta yritän kynsin hampain pitää vanhasta totutusta kiinni (niin kuin Ponyon isä) enkä päästää mitään uuttaa sisälleni. Mutta miksi? Jos kerta olen avoin ja ystävällinen niin miksi haluan peittää sen. Miten ylipäänsä olen tähän asti onnistunut näyttelemään sellaista ihmistiä, joka en oikeasti tunnu olevan. Haluan olla tasan tarkkaa oma itseni, en enempää enkä vähempää. Haluan olla tasan tarkaan vain sitä mitä pystyn olemaan.

Leffan tuomia ajatuksia ei voi sanoin kuvata riittävästi. Samalla tavalla kun koin aistieni tärävöityneen, myös tunteeni olivat terävöityneet. Koin leffan tapahtumat herkemmin, ymmärtäen niiden henkiset vivahteet; ystävyyden yksinkertaisuuden: ”Minä pidän sinusta ja sinä minusta.” Piste i:n päälle oli kaverin kommentti leffan lopussa: ”Jos sinuakin vain rakastettaisiin niin sinäkin voit olla ihminen.” Voiko leffalle enää parempaa tulkintaa sanoa, kun Ponyo viimein suutelee Sosukea ja muuttuu ihmiseksi. Tunsin kovan kuoreni sulavan. Kaikki täällä tarvitsevat rakkautta. Se on se voima joka sulattaa ihan kaiken pahan pois. Mutta se on ollut tunteena minulle hyvin vieras ja etäinen. En tarkoita että nyt ymmärtäisin sen täysin, mutta sen tuottaman lämmön myötä voin varovaisesti sanoa että opin ensiaskeleita; tällaista minun olisi pitänyt tajuta jo kauan sitten. Miten olen voinutkin ollakin niin kova ja kolkko ja vielä valehdellut nauttineeni siitä?

Nemo ei ollut henkisesti yhtä avartava leffa, tosin tunteet olivat edelleen pinnnassa ja kyyneleet valuivat. Eniten nautin leffan värimaailmasta. Kalat olivat ihanan värikkäitä, suorastaan hohtavia ja leffan seikkailuhenki tarttui minuun. Tajusin yhtäkkiä millaiselta faijasta on tuntunut kun minä olin pieni. Kuinka huolissaan hän on minusta ollut, kun olen ollut ainoa lapsi. Tiesin ja tunsin yhtäkkiä millainen kallis ja rakas taakka olen joskus ollut ja miksi faija on ärsyttänyt vain yrittäessään suojella minua. Ei faijaa voi moittia. Hän on omista ongelmistaan huolimatta ollut minulle paras isä koskaan.

Tässä vielä tiivistetysti tämän tripin anti neljässä lauseessa.

  1. en enää halua jännittää turhista asioista elämässäni

  2. en pakene asioita, en mennyttäni

  3. haluan olla vapaa, oma itseni; ei suorituspaineita

  4. enkä yritä olla liikaa, olen juuri sitä mitä pystyn olemaan

Rommia, hunajaa ja limeä.

4.7.2016 Yleinen

Istuin koneeni ääressä ja selailin ties mitä. Ei saatana. Tämä elämä on kyllä omituista. Kaunis ja ihmeellinen maailma avautuu ikkunan takana ja silti tämä välkkyvä ruutu vie siitä voiton. Onko täällä muka jotain parempaa? Jotain intelektuaalista tai tärkeää? Onko ulkona jotain sellaista? Paitsi tietenkin se ihka aito maailma ja elämä. Mieleni teki lähteä ajamaan. Jonnekkin. En tiedä minne. Aivan sama. Mutta pelko puhallusratsiasta piti minut kotona. Juopumistila lukitsi sisään tänne jumalan hylkäämään korpeen.Kaipasin jotain menoa! Orgiat, juhlat, huumeita. Edes hieronta joltain naiselta, josta tykkäisin. Ottaisin sen vastaan kiitellen ja palauttaisin palveluksen moninkertaisesti. Mutta ei. Yksin.
Tykkään viihdyttää itseäni tilanteilla, joita en ikinä koe. Tilanteilla, jotka voisin kokea, jos uskaltaisin tarttua härkää sarvista ja sanoa mitä missäkin tilanteessa mietin. ”Otatko kuitin?” No totta kai otan, jos siinä on neidin puhellinnumero. Ystävällinen ja kaino hymy ohikulkevalta kauniilta naiselta. ”Hei arvoisa neito. Työvuoroni loppuu tämän puun jälkeen ja hymystäsi päätellen pidät minua viehättävänä, joten miten olisi jos menisimme kahille ja katsoisimme mihin se johtaa?” Minulla menee huonosti, sillä olen joutunut tylsämielisyyden loukkuun ja siihen loukkuun jouduin vain koska minulla menee huonosti. Voi helvetti kuinka minä tähän päädyin!? Ennen olin iloluontoinen ja menevä. En jäänyt turhia murehtimaan elämää tai eroa. Vedin kännit, runkkasin kerran tai pari ja se oli siinä. Nyt olen hukassa. Ehkä menettäminen on aina vaikeampaa, mitä vanhemmaksi elää. Tässä iässä menetys jättää jo jäljen, sillä ymmärrän kaiken olevan rajallista ja loppuvan joskus. Ei nuoret mieti minkään loppumista. Kaikkihan on vasta alussa. Lupaan itselleni joka ikinen päivä, että ”huomenna sitten” ja seuraava päivä kuluu kuten edellinenkin. Uskon silti parempaan. Ei tässä muutakaan voi. Ilman uskoa helvetti voi olla missä vain.

Iltasatuja

4.7.2016 Yleinen

Bogota

Siinä se seisoi silmät kiiluen ja tuijotti, jotain espanjaksi sanottuaan. Ymmärsinkö? En. Pidin pokkani ja jatkoin marihuanasätkän käärimistä. Se oli ulkona kasvatettua. Sen tunsi hajusta. Sisällä kasvatettu tuoksui vahvemmalta ja sen katunimi oli cripi, yskä.
”I kill people for money.” se sanoi ja jatkoi tuijottamistani kämmenen mitan naamastani. Vitun vitun vittu, ajattelin ja nyökytin päätäni samalla nuolaisten paperin päältä kun jointti oli jo loppuun asti käännetty.
Tyyppi alkoi käydä hiilenä. Sen huomasi ilmeestä. Pysyin välinpitämättömän oloisena, heitin pötkön huuleeni ja sytytin liekin.
”I kill people for money!”
”Tranquilo.” sanoin. Rauhoitu.
Tarjosin palavan sätkän tälle uhoajalle. Hän nappasi sen ja imi posket lommolla.
”De donde eres?” hän kysyi.
”Finlandia.”
”Englandia?”
”FINlandia!”
Mietin, mitä vitua teen ja kuinka pääsen livahtamaan paikalta. Vielä tarkemmin asiaa pohdin kun tämä orankia muistuttava latino veti paitansa helmaa ja siihen piirtyi pistoolin ääriviivat. Se hymyili. Vitun kusipää. Tiesi että gringo oli pulassa.
Siinä vaiheessa koko illan tanssittamani neito saapui paikalle. Pidän naisista, joilla on jotain josta saa kiinni. Muttei liikaa. Muodot ovat tärkeämmät. Tällä ruskeasilmäisellä ja kanelin värisellä naisella ei moisia ollut, ellei muotoja väärään suuntaan lasketa. Hän oli silti kaunis omalla pyöreällä tavallaan. Tyttö alkoi pauhata jotain espanjaksi. En saanut selvää mitä he sanoivat toisilleen, mutten älynnyt lähteä paikalta kun siihen tarjoutui tilaisuus. Latinot ovat mahtavia kun he riitelevät. Hetken ölistyään tämä oranki heilauttaa käsiään kuin antautuen ja käski minua painumaan vittuun. Olen hieman macho, mutta en hullu. Alkoi armoton vitutus. En saisi maistaa tuota kanelia, joka katsoi uhoajaa silmät täynnä jotain, jota en silloin vielä osannut tulkita. Lähdin vetämään. En katsonut taakseni, mutta kuuntelin tarkasti mitä takanani tapahtui.

Bógotan yö oli viileä, kuten vuorilla usein on. Ei ristin sielua La Candelarian, eli vanhan kaupungin paskaisilla kaduilla. Vitutti armottomasti. Pää täynnä pilveä, viinaa ja kokaa. Nainen kainalossa. Nainen, joka osasi tanssia. Voi Luoja! Tämä tipunen oli liimautunut entistäkin tiukemmin kylkeeni kun lauloin baarin edesssä suomeksi. Aloin taputtaa rytmiä ja heittämään jotain vanhaa Jukka Poikaa. Hän tuli taakseni ja kietoi kätensä ympärilleni kuin näyttääkseen kaikille, että olin hänen. Naiset ovat tuolla tavalla omituisia. Heidän on omistettava ja suojeltava mustasukkaiesti kaikkea omaisuuttaan. Varsinkin miehiä. Miesten lukumäärällä ei ole väliä, kunhan niitä on. Monta. Minä sen sijaan olin taas kerran yksin.
Kävelin pitkin La Candelarian katuja kun kuulin juoksuaskelia takaani. Eikö yö voisi jo päättyä, mietin. Se oli tuo kanelin värinen somistus.

Kun ympärilä on vain roskaa, kulkukoiria, paskaa, pummeja ja poliiseja tulee epätoivoinen olo. Aivan kuin koko maailma olisi menossa kohti tuhoa. Päivä kerrallaan. Hetki kerrallaan. Ihminen kerrallaan. Tällainen ympäristö saa villiksi. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki on auki. Kaikki käy. Mikään ei ole kiellettyä. Pääsimme Kanelin huoneeseen. Se oli pieni komeron tapainen isommassa talossa, jossa oli monia huoneita.
”Quieres coca?” kysyin.
”Sí!”
Istahdin lattialla olevan patjan reunalle. Huoneessa oli matalat lipastot yhdellä seinällä ja patja toisella. Ainoa puhdas asia huoneessa oli katossa olevasta putkesta roikkuvat vaatteet. Keino päästä pois kurjuudeesta. Kenties lopullisesti.
Kaivoin pitkulan peilin taskustani ja otin pussin kokaiinia sukanvarrestani. Sekään ei ollu priimaa, kuten ei marihuanakaan. Vedimme viivat. Kun ällöttävä maku kurkkuni perällä alkoi olla ohi Kaneli kävi päälleni kuin villikoira. Suu auki, kieli kurkkuun ja toinen käsi haaroihini. Vastasin samalla mitalla takaisin. Revin housut hänen jalastaan ja avasin sepalukseni. Nousin seisomaan ja kaivoin kaluni esiin, joka oli helppoa sillä minulla ei ollut alushousuja, kuten ei hänelläkään. Se roikkui puolikovana ja sykähteli nousten pikku hiljaa. Aloin hieroa itseäni ja lähestyin patjalla istuvaa housutonta saalistani. Hän otti sen suuhunsa ja imi kuin hullu. Otin varmuuden vuoksi häntä niskasta kiinni, jottei hän pääsisi karkuun ennen kuin olisin saanut tarpeekseni. Kun sain mielestäni tarpeeksi kiskaisin kullin hänen suustaan ja suutelin rajusti. Työnsin huohottavan naisen selälleen. En ollut kovinkaan hellä, sillä se ei ole maan tapa. Myöhemmin tosin sain kuulla, että olin ”hellä macho”. Hän valui jo muutenkin likaiselle lakanalle. Työnnyin hänen sisäänsä ja hän voihkaisi ”Oh, papito!” Panimme kuin emme olisi ikinä saaneet. Monta tuntia. Kaikkialle. Kun väsyimme otimme nenämme täyteen ja huikat rommia. Kalu oli kuin terästä, mutta tuleminen vaikeaa. Hän jatkoi voihkimista ja vaikerrusta.
”Muy rico! Muy rico!”
Kun vihdoin sain omani oli jo aamu. Kaneli meni aivan villiksi kun roiskin mällini raivolla hänen pakaroilleen ja huusin orgasmista sekaisin ”Ota mälliä huora! Tästä saat! Ota!”
Makasimme ja huohotimme. Tajusin kuinka vaikeaa kommunikointi oli, silä hän puhui huonommin englantia kuin minä espanjaa. Hetken änkytettyämme hyvästelin hänet kuumalla suudelmalla, puin päälleni ja lähdin. Kompuroin ulos tuosta haisevasta lahosta läävästä, joka oli sikäläinen kerrostalo.

Kaikki on kauniimpaa aamulla. Tai sitten olin vain vielä sekaisin seksistä, rommista ja päihteistä, jotka jotkut idiootit luokittelevat huumeiksi.
Eräs mulatti kääntyi kujalta samalle tielle, jota kävelin. Pitkä ja vahva nainen. Sellainen joka tiedostaa olemuksensa tekemän vaikutuksen ympäristössään. Koko katu pysähtyi kun hän käveli ohi. Tiukat collage-shortsit ja hihaton toppi. Nännit piirtyivät kankaalle, perse oli kuin mustalla naisella. Kapeat hartiat ja leveä, mutta pyöreä lantio. Yksikään hänet nähnyt mies ei voinut jättää sitä vain vilkaisuksi. Tuijotimme, kuolasimme, kiihotuimme. Tuollaiset naiset tietävät sen ja käyttävät sitä saadakseen mitä vain typerykset ovat valmiita ostamaan. Naisilla on sillä tavalla helppoa. Ei minulla. On otettava se mitä saa. Lypsettävä elämää, ennen kuin se lypsää tyhjäksi niin taskut, kassit kuin sielunkin. Mitä muuta täällä voisi tehdä? Lapsia? Meitä on jo liikaa. Uraa? Vain kusipäät ylenee nopeasti. Häikäilemättömät, ahneet, sielunsa myyneet. Ei. Hetki kerrallaan. Pullo, jointti, viiva, nainen. Ei aina siinä järjestyksessä, eikä välttämättä yhdessä. Jotain on kuitenkin tehtävä.

Karibia

Heräsin siihen kuin jäätyisin kuoliaaksi. Olin varma että heräisin lumihangesta. Aloin ottamaan askelta alas sängystä, kunnes tajusin että nukuin kerrossängyn yläpunkassa ja olin juuri tippumassa perseelleni, kuten niin monesti tässä elämässä. Sain kuin ihmeen kaupalla vasemman jalan alleni, jolloin koukistuva jalka otti tiputuksen vastaan ja siirsi sen suoraan leukaani. Pimeni.
”What was that?”
”Did someone fall?”
Naurua.
Avasin silmäni. Tai ainakin luulin avanneeni. Pilkkopimeää. Suussa maistui veri ja päässä pyöri. Perse oli kipeä.
”Perkele…”
”Aahaha! It’s the Finn!”
”Go fuck yourself! Who the hell turn the AC at such temperatures? Im right next to it. Shit. Where’s your brains you fucking retards!?”
Annoin palaa. Täyslaidallinen. Napsautin samalla valot päälle. Olin pärskinyt verta huutaessani allani nukkuneen kusipään vuodevaatteisiin, yövaatteisiin, käsivarrelle, repulle. Kaikkialle. Kun tämä britti huomasi ettei se kostea hänen kädellään ollut vain sylkeä, hänen ilmeensä muuttui murhanhimoiseksi.
”You fucking bra…”
Britti oli nousemassa alapunkalta, mutta latasin oikean koukun suoraan hänen leukaperiinsä koko raivoni voimalla. Vitun norsu! Muut huoneessa olijat jäykistyivät. On aina paras lopettaa kaikki helposti. Lyödä ensin. Äkillinen väkivalta lamauttaa ihmisen. Tungin kamani reppuun ja lähdin vessaan siivoamaan naamani ennen häipymistä tästä gringo helvetistä.
Karibialla ja varsinkin Cartagenassa vessat tunnistaa hajusta jo kaukaa. Viemäriverkosto oli vahassa kaupungissa niin ahdas, ettei vessapaperia saanut heittää pönttöön. Huusseissa oli korit paskapaperia varten. Löyhkä. Lämmin paska. Aina tuore. Pääsin ulos nopeasti ja kuulin takaani hälyä kun paiskasin hostellin oven kiinni.
Oli vasta aikainen aamu kun astuin ulos kamoineni. Lähdin satamaan päin.
Halusin päästä pois kaikesta. Pois näistä likaisista kaupungeista ja idioottituristien jaloista. Jonnekkin missä ei ole kulkukoiria estämässä tien ylitystä, pummeja repimässä hihasta tai poliiseja kyyläämässä. Epäilemässä kaikkia ja kaikkea. ”Mutta Joonas. Se on laitonta!” Niin ne aina sanovat. Se on heidän ainoa argumenttinsa kaikkea sitä vastaan, joka heitä pelottaa. Laitonta. Minusta ihmiset, jotka antavat muiden päättää mikä on oikein ja väärin ovat eksyneet. He eivät elä itseään varten, vaan miellyttääkseen muita. Kukin tavallaan. Minä sen sijaan kävelin rinkka selässä, ilman paitaa, vaaleat hiukset auki ja leukaani, sekä persettäni jomotti niin helvetisti.
Kesken sumeiden mietteideni vastaan kävelevä mulattinainen alkoi paasta minulle maailman epäoikeudenmukaisuudesta tuohtuneena. Tai ainakin niin luulin. Köyhistä ja rikkaista. Minusta, jolla on varaa matkata heidän maahansa ja heistä, joilla ei ole varaa edes bussilippuun. Toivotin ämmän kohteliaasti helvettiin.
”Painu sinä imemään äitiäs vitun vajukki!” Ei hän mitään tajunnut suomestani, mutta äänenpainoni varmisti pointin. Jotkut ovat tuollaisia. Valittajia. Luulevat ihonvärini tuovan mukanaan pari miljoonaa, Rolls Roycen ja huvijahdin. Olin persaukinen gringo vieraassa maassa. Turha minulle tulla jauhamaan.
En ollut ikinä käynyt satamassa, eikä tie ollut minulle tuttu. Ei puhelinta, karttaa tai minkäänlaista tietoa suunnasta. Ei edes kielitaitoa kysyä, tai ainakaan ymmärtää vastausta. Tällaiset retket ovat minulle tuttuja. Hah. ”Tuttuja.” Päämäärättä haahuiluun olin perehtynyt jo pikkupoikana. 5-vuotiaana ajelin vanhalla pyöränrämälläni pitkin Kellarpellon katuja. Ilman päämäärää ja kelloa. Ilman kännykkää, sillä ne olivat matkalaukun kokoisia. Keräsin pulloja, kiusasin spurguja ja tutkin uusia paikkoja. Pyörä oli haalean sininen. Kaksi tankoa, jotka molemmat tekivät notkon alakautta päättyen tukevaan tarakkaan. Pieni ja matala, kuten ajajansakin. Kunnes eräänä päivänä olin ajamassa parkkipaikan läpi kotiini. Asuimme silloin isäni kanssa Siwan talonmiehen asunnossa, joka oli kaupan kanssa samaa rakennusta. Henkilöauto, vanha Saab peruutti päälleni. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin pelastautumaan kuralätäkön kautta. Ilman sitä olisin takuulla murskautunut, kuten pyöräni, kuin kaljatölkki. Päämäärien ottaminen on vaarallista tai sitten vain liian tylsää. Nyt minulla kerrankin oli sellainen. Satama.
”Buenas amigo!”
Musta iso kalju mies, sekä hieman lyhyempi hyvin pukeutunut latino olivat edessäni virnuilemassa.
” Haluutsä ostaa laivalippuja?”
”Minne?”
”Playa Blancalle. Sopis sulle. Haha!”
”Paljon pyydät?”
”Viiskyt.”
”Viiskyt tuhatta Kolumbian pesoa?”
”Jep.”
”Älä viiti. Kakskyt.”
”Kolkyt ja säästyt kymppitonnin verolta.”
”Báru vero?”
”Just se. Se on kymppitonnin.”
”Selvä. Maksan kun nousen laivaan. En ennen sitä.”
”Joo joo. Mennään.”
Latino vinkkasi taksin luoksemme ja neekeri vahti minua kuin vankia. Seisoi kädet ristissä edessäni ja tuijotti alas. Aina ne tuijottavat alas. Latino sai taksin ja sanoi neekerille jotain. Nousimme tämän valkoisessa puvun takissa, suorissa vaaleissa housuissa ja hiukset geelistä märkinä olevan latinoloverin kanssa ahtaaseen taksiin. Hän eteen kuskin viereen ja minä taakse. Ajo-ohjeet kuulostivat kaikkea muuta kuin ”Satamaan kiitos ja vauhdilla.” Tungin kokat ja pilvet taksin istuinten väliin. En käytä. Olen puhdas. Matka jatkui ja kohta käännyimme päällystämättömälle tielle. Lahoista laudoista kyhättyjä hökkeleitä paratiisissa. Aaltopeltiä kattona, tai muovia. Selitys etupenkillä jatkui. Aloin huutamaan ”Mitä vittua jätkät!? Satamaan!” Juuri silloin taksi kaarsi slummien ympäröimään satamaan.

Epätoivo

Ajelehdin vailla päämäärää. Etsin unelmia aavalta elämän ulapalta hukkumisen uhalla. Kaikkihan me vellomme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa omine toivenemme, haluinemme ja mietteinemme. Niin minäkin. Tällä kertaa epätoivon vimmalla. Unelmat ovat kuin paatteja. Niitä haluaa ja toivoo sydämensä pohjasta. Haluaa päästä hyisestä merestä ja hukkumiskuoleman uhasta johonkin utopiaan. Ei unelmat ole pysyviä. Vain matka niitä kohti on pysyvää, sillä niissä purkeissa ei ole ankkuria. Kun kaikki saavuttamasi ajautuu alas maailman reunalta, voit pelastautua ja etsiä uutta, tai sitoa itsesi paatin kanteen ja vajota sen kanssa. Se siitä. Oli joulukuu ja makasin vitivalkoisella hiekalla polttavan auringon alla palmupuiden huojuessa tuulessa. Minulla oli kaikki mitä halusin. Hah! Minulla ei ole ikinä kaikkea, mitä haluaisin, mutta kaikki tarpeellinen, jota ihmiset yleensä kokevat tarvitsevansa. Aurinkoa, seksiä, rommia ja vähän hierontaa. Rannalla kierteli toisinaan mustia ja mulatteja tarjoamassa hierontaa pikkurahalla. Laadukasta se ei ollut, mutta toisinaan joku näistä kaunottarista suostui vetämään käteen tai antautumaan lemmenleikkeihin lehvästöiden suojissa. Lisämaksusta tietty. Se oli kapitalismin kulta-aikaa. Kaikki oli kaupan jos vain rahaa löytyi. Silti turhauduin Isla de Bárulla.
Mietin ja makasin. En osannut ottaa suuntaa. Elin päivä kerrallaan, kuten kaikki aina sanovat. Se on helvetin huono juttu. Ihminen kuolee sisältä eläessään vain päivän kerrallaan. Taantuu eläimeksi, jolla ei ole suunnitelmia, unelmia tai motivaatiota. Ei sillä, että niillä olisi lopulta mitään väliä, sillä millään ei ole. Koko olemassaolon dilemma alkoi ahdistaa. Otin puolikkaan rommipulloni ja lähdin. ”Jamaica” siinä luki valkoisella mustassa pullossa. Ei mitään muuta. Mutta se oli priimaa.

Etsin suuntaa elämääni ja nautin trooppisesta paratiisista, kunnes tulin sairaaksi. En tiedä oliko se paikallisten vesi, hietakärpäset vai kenties kalan kanssa syömäni salaatti. Tein kaikki virheet ja maksoin niistä kovan hinnan, kuten aina. Kantapään kautta. Noh, siinä olin rinkka selässä, kuumetta +40c ja pää niin lukossa, ettei sanaakaan tullut huuliltani vaikka kuinka koetin. Pääsin silti kuin ihmeen kaupalla takaisin mantereelle Cartagenaan. Menomatka Isla de Bárulle hoitui hoikailla pikaveneellä slummisatamasta, mutta paluumatkan istuin muiden turistien kanssa kiltisti isossa paatissa, jolla meni aivan liian monta tuntia päästä perille. Kun vihdoin sain maata jalkojeni alle oli jo myöhäinen yö ja satoi kaatamalla. Siis oikeasti kaatamalla. Suomen sateet olivat pelkkä ejakulaatio tähän vedenpaisumukseen verrattuna. Kävin kysymässä monesta paikasta huonetta, mutta kaikki olivat täynnä tai aivan liian kalliita. Halusin vain kuukahtaa sänkyyn ja kuolla pois. Jalkani eivät meinanneet enää kantaa ja pääni olisin mielummin syöttänyt rotille kuin kantanut harteillani. Juuri silloin eräs paikallinen hieman veijarin oloinen latino liimautui kylkeeni. Kyseli mistä olin ja mitä tarvitsin. Sanoin vain tarvitsevani majapaikan ja hän tietenkin, tietenkin tiesi jonkun kaiman kummin serkun, jolla oli halpa hostelli aivan lähellä. Lähdin hänen matkaansa, koska kävelimme valaistulla kadulla. Mutta kun tämä hölösuu kääntyi kapealle kujalle, jossa näkyi hämäriä hahmoja varjojen seassa annoin hänen mennä. Jatkoin vain matkaani edes sanomatta mitään. Hän huuteli perääni, mutten edes vilkaissut taakseni. Kusettajan tuntee aina. Pääsin silti tämän vanhan merirosvo kaupungin muurien sisäpuolelle, jossa eräästä ovesta astui aivan taivaallisen kaunis valkoihoinen nainen. Hän huusi perääni.
”Hey! Excuse me mister! What are you looking for?”
”Place to sleep.”
”Well, I just started a new hostell here, and I would love you to be my first…customer.”
Ihmettelin tätä taukoa hetken, kunnes tajusin hänen ilmeensä. Kävikö tämä jylhä skandinaavikissa kuumana?
”How much you want?”
”How much are you willing to pay…?”
”All I have…in here” Ja nappasin kiinni haaroistani. En tajua mikä minua vaivaa kun olen kuumeessa. Jos olen yksin runkkaan itseni puhki. Käyn kuumana monella tavalla.
Olimme kapealla pimeällä kujalla ja tämä minua päätä pidempi naaras seisoi puoliksi avonaisen oven kynnyksellä ja selvästi puntaroi minua katseellaan. Hän pyysi minut sisään ja myöhemmin sisäänsä maksuksi parin päivän levosta. Hänen nimensä jäi minulle epäselväksi, koska hän sanoi nimekseen vain ”Betty”. Meillä oli hauskaa muutaman päivän ajan, kunnes hän alkoi tykästymään liiaksi siihen mitä hänelle annoin. Pyysi minua jäämään ja hoitamaan hostellia hänen kanssaan. Siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Halusin olla vapaa. En tiennyt mitä halusin, missä halusin, saati ketä halusin, joten hiivin tavaroineni ulos kun hän oli nukahtanut. Se oli kieltämättä halpamaista, enkä nauti töykeydestä naisia kohtaan, mutten myöskään jaksa draamaa. Helvettiin hienotunteisuus ja sovinnaisuus. Helvettiin kaikki. Olemme lopulta kaikki yksin. Onneksi rommia oli vielä jäljellä.

Ensimmäinen blogi tekstimme

20.6.2016 Yleinen

Moikka :)

Tää on meidän ensimmäinen blogi tekstimme me olemme kolme tyttöä Sini, Sofia ja Julia. Sini ja Sofia ovat siskoksia ja Julialla on myös sisko nimeltä Lilia, joka esiintyy meidän blogissa usein  ja tämä lähti siitä, että noin vuosi sitten tykkäsimme ottaa paljon kuvia ja halusimme perustaa blogin ja me luultiin että me oltiin tehty blogi, mutta ilmenikin, että se ei ollut ilmestynyt ja ajan myötä se myös unohtui, kunnes tänään 20.6.2016 Sini sai sähköpostin, jossa luki blogi-sivustomme on asennettu, ihmettelin koska en muistanut mitään blogia kunnes tajusin että sehän on se blogi joka joskus tehtiin. Soitin heti Julialle ja kerroin tapahtuneesta Juliakin ihmettelin mikä blogi kunnes tajusi että kyse on siitä vuoden takaisesta blogista. Sofia ja Liliakin tuli paikalle ja aloimme tutustumaan tähän ja tässä sitä nyt kirjotellaan. Ajattelimme että voisimme laittaa kuvia tänne tämän viikon aikana.

*****************************************************************************

Sini, Sofia ja Julia

Aloituskirjoitus

20.6.2016 Yleinen

En osaa kirjoittaa hyvin (koittakaa kestää), mutta kerron nyt teille mitä päässäni liikkuu ja mitä haluan teille kertoa. Ensinnäkin, peruskouluni loppui noin kuukausi sitte, joka tarkoittaa että on aika aikuistua ja mennä opiskelemaan lisää. Minulla on melkein aina ollut hyvä suhtautuminen elämään ja sen kulkuun. Pienenä ei ollut huolia, paitsi jos sukkahousuissa oli ryppyjä, tai jos ei ollut jälkiruokaa, se oli maailman loppu. Ala asteella mietittiin että mihin ammattiin haluaa isompana, tai sitten leikittiin hyppynaruleikkejä joissa maagisesti selvisi koko loppuelämä. Minkälainen puoliso tulee olemaan, missä asussa menee naimisiin ja monta lasta tulee saamaa. Kun kasvaa, alkaa miettimään miten sopeutua joukkoon ja miten saada ystäviä. Ulkonäköpaineet iskevät päälle ja kaikki mitä peilistä näkyy on kamalaa. Kukaan ei huoli minua. Olen yksin. Ahdistaa. Pelottaa, en halua elää. Miksi joku ei halua elää? Miksi jollakin on asiat niin huonosti? Minkä sille voi jos ei osaa huolehtia itsestään? Nyt moni sanoisi että pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa huolehtimaan itsestään, vai mitä? Entä jos se ei olekkaan niin helppoa? Entä jos elämä tuntuu siltä, että sillä ei ole merkitystä? Entä jos tuntuu kuin eläisi kuplassa? Poissa muiden katseilta. Ei halua muiden apua, vaikka tietää tarvitsevansa sitä. Mietin näitä asioita lähes päivittäin, sillä ne ovat minulle ajankohtaisia kysymyksiä. Olen kamppaillut itseni kanssa jo ala asteelta lähtien. Minua on kiusattu, syrjitty, haukuttu, uhkailtu ja naurettu päin naamaa. Kaiken sen aiheuttamana minulla oli, kyllä vain, ala-aste ikäisenä itsetuhoisia ajatuksia. Uskokaa tai älkää, ylä-asteella kaikki perkelöityi entisestään ja muuttuu pahemmaksi. Kirosanoja käytettiin enemmän. Alettiin rakentamaan itselleen kovaa ulkokuorta polttamalla tupakkaa, juomalla, hakkaamalla muita, esittämällä kovaa. Kun pääsin ylä-asteelle, alkoi minullakin kovan ulkokuoren rakennusvaihe. Poltin, kapinoin, menetin hyvän koulumenestyksen ja pari ystävää. Itsetuhoiset ajatukset eivät lähteneet. Kaikki aikuiset sanovat aina että, kyllä se siitä kun sopeudut ja saat uusia ystäviä. Se ei aina mene sillätavalla. Kikilla on oma tapansa selviytyä. Muistakaa se.

Tällä tekstillä en halua aiheuttaa kenellekkään pelkoa tai vastaavaa. Yritän vain avata ajatusmaailmaani teille jotta tiedätte minkätapaista blogia aijon pitää. Sanottakoot vielä että en puhu vain ja ainoastaan synkistä aiheista. En nimittäin ole vain ja ainoastaan se jolla on asiat huonosti ja masentaa. Vietän myös aikaa perheeni ja rakastamieni asioiden ympärillä. Minulla on ihana perhe, ystäviä ja harrastus, joiden kanssa haluan viettää aikaa aina vain kun siihen on mahdollisuus.

Kuulette minusta pian. Varmasti iloisemmalla tekstillä :)

-247kuplassa-

Rakkaudesta sekaisin <3

2.5.2016 Yleinen

Anteeksi pitkä tauko blogin päivityksessä, mutta ehkä sen sallinette sillä siihen on erittäin hyvä syy. :) Meidän pieni poikamme näki päivän valon perjantaina 29.4.2016. <3 Eilen, kaksi päivä myöhemmin kotiuduimme sairaalasta ja koitamme nyt sopeutua tähän uudenlaiseen arkeen. Mutta kirjoitellaanpas jotain pääkohtia viime aikaisista tapahtumista.

Maanantaina 25.4. kävimme äitipolilla kontrollissa ja keskustelemassa lääkärin kanssa synnytyksen käynnistyksestä. Kaikki oli kunnossa ja lääkäri ehdotti, että synnytys käynnistettäisiin keskiviikkona 27.4. jolloin alkaa rv 39. Eli hyvillä fiiliksillä kotiin pakkailemaan sairaalakassia valmiiksi. Lääkärin kanssa sovimme, että ballongin laiton jälkeen jään osastolle odottelemaan tilanteen etenemistä. Tämä sen takia, että minä ja puolisoni saamme rauhassa levätä ja nukkua, eikä tarvitse hermoilla synnytyksen käynnistymisestä. Ja samalla pystyvät osastolla seurailemaan minun verenpaineita.

Keskiviikko aamu koiti ja suunnistimme aamupäivästä äitipolille. Ensin istuin taas käyrillä n. 20min jonka jälkeen pääsin lääkärille. Ballongin laitto oli minulle ainakin hyvin helppo toimenpide. En tuntenut sitä lainkaan. Paineen tunne tuli vasta sitten kun nousin jalkeille. Ballongin laiton jälkeen kätilö vei minut sitten osastolle. Keskiviikko menikin sitten osastolla hengaillessa. Alkuun ballongi aiheutti paineen tunnetta ja pientä menkkamaista kipua. Iltaa kohti tuo kipu helpottui vaikka koitin pysyä mahdollisimman paljon liikenteessä. Ensimmäinen yöni sairaalassa oli melkoinen kokemus. Sänky oli aivan kamala. Nukuin yön todella huonosti. 1-2 tunnin pätkissä ja sitten oli aina pakko kääntää kylkeä jne.

Torstai aamuna klo 10 lääkäri tuli sitten ottamaan ballongin pois. Se lähtikin ihan vetämällä. Siitä sitten tavarat matkaan ja kohti synnytyssalia jossa puhkaistiin kalvot klo 11. Salissa odottelinkin supistuksia jotka alkoivat kyllä, mutta kovin vaimeina. Pari tuntia taisimme odotella supistuksia ja sitten klo 13 alettiin tiputtamaan oksitosiinia. Tehokas aine. Supistuksia alkoi tulla. Annosta nostettiin vähän väliä ja supistukset pahenivat. Koitin pysyä liikenteessä mahdollisimman paljon. (anteeksi, mutta ajantajuni on varmaan kadonnut jossain vaiheessa) Ensimmäisenä kivunlievityksenä käytin ihan suihkua. Lämmin suihku oli aika ihana ja siellä vierähti aikaa noin 40min (suihkusta tulon jälkeen huoltomiehet tulivat paikalle sillä joku viemäri oli vuotanut alakertaan. Aiheutin sairaalalle vesivahingon). Tämän jälkeen kivunlievityksenä kokeiltiin kohdunsuunpuudutetta (tai joku vastaava). Se ei kuitenkaan tehonnut kovin hyvin. Kärvistelin jonkin aikaa ja sitten pyysin jo vahvempaa kipulääkettä. Ja siinä ei kauaa mennyt kun paikalle tuli nukkumatti laittamaan epiduraalipuudutuksen. Kokemuksena ei nyt mikään kovin ihana, varsinkin kun ensimmäinen pisto osui suoraan verisuoneen. Mutta taivas aukeni sen jälkeen. Ihana puudutus. Sillä mentiinkin sitten koko loppu synnytys.Puolen yön jälkeen oli pakko ottaa parin tunnin unet, kun homma eteni kovin hitaasti minun kohdalla. Kätilöillä kyllä riitti kiirettä, kun synnäri oli täynnä. Joutuivat soittamaan lisää henkilökuntaa töihin.

Jossain vaiheessa pidettiin oksitosiinista puolen tunnin tauko, että vauva ei ala stressaamaan. Oli ihan hyvä, sillä sain taas nukuttua hetken aikaa. Aamuvuoron vaihtuessa oli kohdun suu 8cm auki ja sain häpyhermopuudutuksen ja lisää epiduraalipuudutetta. Joskus klo 9 pintaan alkoi olla ponnistamisen tarve. Alkuun pikku treeniä ponnistamisesta ja siitä sitten enemmän tosissaan kunnon ponnistamista. Klo 9.38 maailmaan saapui huutava 10 pisteen poika. <3 Itku tuli aivan välittömästi ja sitähän riitti. Siihen tunnetilaan ei vaikuttanut mikään mitä minulle sanottiin. Synnytyskassiin olin kuitenkin pakannut vauvalle vaaleanpunaiset vaatteet. Olihan meille luvattu 99% varmuudella tyttövauvaa. (kotona oli siis laatikot täynnä tyttöjen vaatteita). Toinen mitä kätilöt kertoivat vauvan synnyttyä oli, että hänellä on kampurajalka. Mikään näistä tiedoista ei saanut minua itkemään tai murehtimaan. Itkin valtoimenani sitä onnea mitä tuona hetkenä koin. Niitä kyyneliä mitä olin tuskissani ja peloissani pidätellyt sisälläni koko raskausajan. Nyt minä olin oikeasti äiti. Minulla on ihana pieni poika joka on terve ja me olemme nyt ihka oikea lapsiperhe.

Pienen poikamme strategiset mitat syntyessä olivat 45,5cm ja 3070g. <3

Nyt olemme aloittelemassa arkea kotona ja eihän tässä ole ehtinyt tehdä muuta kuin ihastella pienokaista. Paljon kaikkea puuhaa on edessä. Keskiviikkona menemme sairaalalle kun kipsaushoito aloitetaan. Perjantaina tulee sitten neuvolantäti kotikäynnille. Adoptiopaperit pitäisi saada kasaan ja lähetettyä eteenpäin jne. On tässäkin hirveesti hommia, mutta tuo poika vaan on niin ihana ja rakas, että  sen vuoksi me tehdään mitä vaan. :) Mutta paljon on vielä taisteleltava. Tästä se elämä pienen pojan kanssa alkaa. <3

 

Elämisen loputon vaikeus

12.2.2016 Yleinen

Nuori mies. Yksin. Yksin kotonaan. Koti on lämmin ja uusi, kaikin puolin hyvä paikka asua. Jääkaapissa juuri sitä ruokaa ja juomaa mitä nuori mies itse haluaa. Jääkaapin vieressä allas ja hana, hanasta tulee juuri sen lämpöistä vettä kuin nuori mies itse haluaa. Niin paljon vettä kuin tarvitsee, ruokaa niin paljon kuin jaksaa syödä. Eteisessä on kenkiä usean ihmisen tarpeiksi. Kaikki kengät kuuluvat yhdelle. Kaapeissa on liikaa vaatteita. Kaikkia ei ehdi käyttää.

Mies opiskelee. Opiskelee ja saa opintotukea, ei maksa lukukausimaksuja. Työskentelee opintojensa ohella mielekkäässä paikassa. Työnantaja maksaa palkkaa. Ylitöistä maksetaan korvaus, työtä tekemällä ansaitsee lomaa. Mies ei tarvitse lainaa. Tilille kertyy säästöjä jatkuvasti. Lottokuponki täyttyy lähes viikoittain. Mies unelmoi. Unelmoi voittavansa. Mies pelkää voittavansa.

Mies on terve. Miehellä on perhe. Sisaruksia. Äiti ja isä. Perhe välittää, mies tietää sen. Ystävät. Niitä ei ole liikaa. Ei voi sanoa myöskään liian vähän. Yhteistä tekemistä löytyy soittamalla. Mies soittaa harvoin. Mies on miettinyt. Miettinyt omaa osaansa tässä kaikessa.

Mies on nähnyt maailmaa. Ostanut lentolipun kauas kodistaan. Nähnyt auringon marraskuussa. Mies tietää olevansa onnekas. Onnekas syntyessään suomeen, kotimaahansa. Lähtökohdat hyvään elämään ovat suunnattomasti paremmat kuin suurella osalla ihmisistä. Mies arvostaa isänmaataan ja miehiä, jotka pitivät maamme itsenäisenä. Mies on koulutettu. Koulutettu puolustamaan isänmaataan jos sitä uhataan.

Mies käy nukkumaan. Yksin. Mies tietää heräävänsä yksin. Mies haluaisi hymyillä. Mies ei hymyile. Mies ei ole onnellinen.