Selaat arkistoa kohteelle #eläimet.

17.02.2018

17.2.2018 Yleinen

Robukka teki tätä blogia varten hienon uuden kuvan, joka näkyy tuossa ylempänä. Kiitos tuhannesti hänelle!

Omablogi.fi, jossa tämä minunkin blogini sijaitsee, on aina välillä ollut epätoimintakunnossa. Tästä syystä olen vakavasti harkinnut blogin siirtämistä jonkin toisen palvelun alle. Eli jos tämä sivusto vielä jatkossakin kenkkuilee, niin luultavasti osoitteeni muuttuu. Harmillinen juttu, sillä muutenhan olen ollut tähän sivustoon hyvinkin tyytyväinen. Täältä on myös kadonnut kokonaan ominaisuus, jolla seurataan kävijöiden määrää ja muita statistiikkoja. Mahdollisesti tulevan uuden blogini luultavasti voi löytää ainakin hakemalla Googlella sanoilla ”Soltun blogi”. Jos tiedät jonkin hyvän nettisivun, jossa voi pitää omaa blogia, niin pistähän vinkkiä! :)

Olen ollut pikkuisen innoissani yhdestä pienestä asiasta! Äitini sanoi vakavasti harkitsevansa kissan hankkimista kotiinsa. Itsekin pidän kissoista ja koirista. Kissahan meillä olikin kotona, kun olin vielä jotain 6-vuotias. Se annettiin pois, koska Robukka oli allerginen (Robukka on siis isoveljeni, ei ole silti hänen ihan oikea nimensä). Kissan nimi oli Iines, koska serkkuni kehoitti nimeämään sen jonkin Disney-hahmon mukaan.

Katselin juuri uuden Tuntematon sotilas -elokuvan. En juurikaan tykännyt, mielestäni aika tylsä elokuva. Mutta ne elokuvat, joista tykkään ovatkin aika harvassa. Kohta alkaa TV:stä Putous, jonka jokaisen kauden jokaisen jakson olen katsonut tähän asti. Luultavasti katson koko tämänkin kauden. Vielä kanavalta 5 tulee huomenna klo 14:05 alkaen olympialaisjääkiekkoa, jossa pelaavat vastakkain Suomi ja Ruotsi.

Ylihuomenna olisi tämän aikaisemmin mainitun veljeni kanssa tarkoitus mennä pelaamaan sählyä. En ole nyt pariin viikkoon mennyt, koska on ollut muutakin tekemistä. Meitä on ollut hyvin pieni, mutta hyvä porukka pelaamassa.

Lähiaikoina olisi tarkoitus tehdä uutta musiikkia. Saa nähdä saanko inspiraatiota. Jos tulee hyviä biisejä, niin luultavasti lisään nettiin ja ilmoittelen täälläkin. Nyt siirryn kuitenkin lukemaan kirjaa! =)

Tässä vielä kaksi hienoa kappaletta kuunneltaviksi!

Näkymätön

24.5.2017 Yleinen

Kun joskus mietin, millainen minusta tulee vanhana, vastaus kuuluu usein: omituinen erakko, joka asuu keskellä metsää mökissään eläintensä kanssa. Elän yksin ja kuolen yksin – ah, niin dramaattista. Sekä omituisuutta että erakkoutta on tullut jo harrastettua, yhdessä ja erikseen. Elukoitakin on ollut montaa eri sorttia. Metsä ja mökki vain puuttuvat.

Olen kuitenkin ehkä nykyään vähän vähemmän erakko kuin olen ollut aiemmin. Tai ainakin pyrin normaalitilassa – mitä ikinä sellainen normaali mahtaakaan tarkoittaa, vastustan koko perhanan sanaa ihan periaatteesta – olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, enkä ole ihan niin neuroottinen kaikesta. Ehkä vähän kuitenkin. Olen siis tätä nykyä kai jonkinlainen sosiaalinen erakko.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut todella heikoilla itseni kanssa. Olen suorastaan hävennyt, jopa vihannut itseäni. Olen myös ajatellut koko muun maailman vihaavan minua. Olen toisten ihmisten satuttamana ryöminyt piiloon kuin haavoittunut eläin. Olen kokenut, etten kelpaa mihinkään, ettei minulla ole oikeutta edes olla olemassa. Olen inhonnut maailmaa, jossa elän, sen nurjan puolen ilmiöiden vuoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että inhoan vieläkin. Olen halunnut pakata reppuni ja lähteä pois – vaikka Lappiin noidaksi tai Siperiaan maatuskaksi, kuten joskus olen puolivitsillä uhkaillut – jonnekin, missä ei tarvitsisi olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tai sitten vain kävellä niin kauas erämaahan, etten enää jaksaisi kauemmas.

Yhteen aikaan ajattelin olevani pahasta muille ihmisille. Enkä voi kieltää, etteikö ajatus kävisi mielessä toisinaan vieläkin. Siksi olen joskus kieltänyt itseltäni mahdollisuuden sosiaaliseen elämään. Osittain nämä ajatukset voivat johtua siitä, että vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän, että syitä niihin löytyy paljon syvemmältäkin. Minulle ei ole yksinkertaisesti opetettu, tai en ole jostain syystä vain oppinut, että olisin hyvä ja arvokas – juuri minä, sellaisena kuin olen. Vain sen kautta, että pidän muita ihmisiä arvokkaina ja näen heissä hyvää, olen alkanut ajatella, että ehkä sittenkin myös minä olen arvokas ja minussakin voi olla jotain hyvää. Armollisuus itseä kohtaan ja terve itsearvostus ovat kuitenkin asioita, joita joudun yhä opettelemaan.

Olen joskus hautautunut kämppääni päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Olen kyllä käynyt koirien kanssa ulkona ja kaupassa ja muuta sellaista pakollista, mutten ole tavannut muita ihmisiä, ainakaan tarkoituksella. Ehkä korkeintaan tervehtinyt kaupan kassaa tai naapuria ohimennen. Asuin nuorempana vähän aikaa sellaisessa kerrostalossa, joka oli kuin mausoleumi: missään ei koskaan liikkunut ketään, mitään ääniä ei koskaan kuulunut. Vain viereisen kirkon kello moikasi aina sunnuntaiaamuisin. Samaan aikaan hyinen talvi oli pysäyttänyt maailman. Makasin silloin usein sängyssä tuijottaen ikkunasta näkyvää harmaanvalkoista talvitaivasta ja mietin, olenko elossa vai kuollut. Ei ihme, että muutuin sinä aikana lähes aaveeksi.

Olen pelännyt ihmisiä niin paljon, etten ole pystynyt lähtemään ovesta ulos. Eräänä talvena, kun oli kovia pakkasia, kävin kaupassakin huppu päässä ja kaulaliina kasvojen yli kiedottuna, ettei kukaan vain näkisi minua. Olen kävellyt kadulla leuka niin syvällä takin kauluksessa, katse maahan luotuna, että niskani on tullut kipeäksi – vain välttääkseni näkemästä vastaantulijoiden kasvoja. Puhelimessa puhuminen, tai ainakin soittaminen jollekulle, on ollut jotain aivan järjettömän hirveää – enkä voi väittää, ettenkö jännittäisi sitä välillä vieläkin. Pahin kokemus oli ehkä se, kun vielä yliopistolla opiskellessani olin menossa seminaariin, jonka pitäjä oli ollut minulle aiemmin ilkeä – päädyin itkien vessaan oksentamaan ja seminaari jäi käymättä. Lopulta keskeytin yliopisto-opinnot kokonaan.

Miten minusta sitten on tullut erakko? Vai olenko aina ollut sellainen?

Jollain tavalla olen ollut melko yksinäinen ja tuntenut itseni erilaiseksi jo lapsena. Ala-asteikäisenä minulla ei ollut kovinkaan monta ystävää. Yksi luokkakaveri, jota puolustin kiusaajilta ja jonka kanssa kuljimme matkat kouluun ja koulusta kotiin yhdessä. Koin, että koulukaverit eivät ymmärtäneet minua, puhumattakaan opettajista ja muista aikuisista – tavallaan minuakin kiusattiin, vaikka en toisia puolustaessani ehkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vietin kyllä jonkin verran aikaa lähiseudun lasten kanssa, keksin heille kerhoja ja muuta puuhaa – mistä lasten vanhemmat eivät aina olleet kovinkaan riemuissaan. Mutta kuljin myös paljon yksikseni metsässä ja lainasin kirjastoautolta kassikaupalla kirjoja, joihin uppouduin sänkyni nurkassa taskulampun kanssa peiton alle piiloutuneena. Näitä molempia teen paljon yhä, sillä sekä luonto että tarinat ovat aina antaneet minulle valtavan paljon inspiraatiota ja lohtua.

Yläasteella minulla oli jo muutama kaveri. Mutta hekin asuivat aivan eri suunnalla kuin minä. Näimme tietysti arkena päivittäin koulussa, ja joskus kävin heidän luonaan kylässä viikonloppuisin, mutta pääasiassa istuin vapaa-aikani yksin kotona omassa huoneessani tai lähdin koiran kanssa lenkille. Siihen aikaan perheessämme oli ongelmia, joten sekin vaikutti asiaan, ja lisäksi olimme vaihtaneet asuinpaikkaa. Olin murrosikään tultuani myös luopunut oikeastaan kaikista aiemmista  harrastuksistani. Minusta tuli synkkä, syömishäiriöinen wannabe-runoilija, joka istuskeli koulussa ikkunalaudoilla tyhjyyteen tuijotellen ja tuskaa märehtien, kantaen lujaa suojakilpeä, jonka läpi pääsivät vain ne, jotka itse halusin päästää.

Lukiossa tutustuin lisää vanhoihin kavereihin ja sain uusia. Seurustelinkin melkein vuoden verran. Liikuin kuitenkin tavallaan kahdessa eri porukassa, mikä sai minut jälleen tuntemaan itseni oudoksi, sillä en oikein täysin sopinut kumpaankaan, vaan olin jotain siltä väliltä. Seurustelu päättyi hieman traagisesti – ainakin minun kannaltani – ja minä aloin kulkea vuoristoratoja pitkin. Onneksi kuitenkin tutustuin niihin aikoihin erääseen parhaista ystävistäni, joka on usein pitänyt jalkani maassa tai takinhihasta kiinni, kun olen lentänyt liian korkealla tai ollut vajoamassa synkkyyden syövereihin.

Kun lähdin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, olin aluksi innoissani. Mutta melko pian minulle alkoi valjeta karu totuus: paikassa, jossa et tunne ketään, etkä oikein saa tutustuttua kehenkään, olet todella yksin. Sain jälleen sen yhden ystävän. Tämä ystävä oli kuitenkin hyvin sosiaalinen tyyppi, jolla oli paljon muitakin ystäviä kuin minä, paljon muutakin menoa kuin roikkua minun kanssani, niin paljon elämää elettävänä, etten minä hitaammin lämpiävänä oikein pysynyt tahdissa. Lopulta hän myös vaihtoi koulua ja muutti pois. Niinpä jäin taas yksin. Tapasin kuitenkin eräällä kurssilla ihmisen, jonka kanssa ystävystyin, ja olemme ystäviä yhä tänäkin päivänä. Meitä yhdistivät monet samankaltaiset kokemukset ja ajatukset. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta sitten tämä ystäväni löysi miehen ja meni naimisiin. Tavallaan koin silloin menettäväni hänetkin, vaikkei se täysin totta ollutkaan.

Nettiyhteys on monessa kohdassa osoittautunut minulle pelastusköydeksi. Toki netissäkin saa huutaa ja kiljua, eikä kukaan huomaa tai huomioi. Mutta joskus sitä sattuu löytämään bittiavaruuden kaukaisilta laidoilta ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun. Ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ehkä jopa ymmärtävät, ovat tukena silloin, kun läheltä ei löydy ketään, johon voisi tai uskaltaisi tukeutua. Eräs tällainen ystäväni menehtyi hiljattain, enkä usko, että suru voisi olla yhtään suurempi, vaikka olisimme tunteneet vain tosielämässä.

Jos en olisi koskaan ottanut koiraa ja eksynyt koiraharrastusten pariin, en tiedä, miten minun olisi käynyt. Luultavasti olisin joko syrjäytynyt, hautautunut hiljalleen elävältä, tai sitten päätynyt johonkin radikaalimpaan ratkaisuun. Koirat ovat olleet minulle jopa tärkeämpiä kuin ihmiset, sillä ilman niitä olisin tuskin uskaltanut tehdä moniakaan asioita. Joskus olen toivonut, että voisin ottaa koiran mukaan kaikkialle, sillä se tuki, jota koira voi antaa vain olemalla läsnä, on jotain aivan valtavaa. Koirat ovat toimineet tavallaan puskureina minun ja muiden ihmisten välissä. Samalla olen niiden kautta kuitenkin tutustunut moniin ihmisiin ja sitä kautta vähitellen myös löytänyt taas enemmän sitä todellista omaa itseäni, jonka luulin aikapäiviä sitten kadottaneeni.

Minun on kuvailtu olleen lapsena toisaalta hieman syrjäänvetäytyvä, hitaasti lämpiävä ja hiljainen, mutta toisaalta taas olen ollut aika temperamentikas, voimakastahtoinen ja näyttänyt tunteeni – ainakin siihen asti kun tästä usein moitteita saatuani aloin tukahduttaa ne. Olen usein pysytellyt poissa porukoista, mutta lähestynyt toisaalta itse toisia lapsia, joiden olen nähnyt olevan yksin. Olen viihtynyt omissa oloissani, mutta kerännyt myös joskus useampia seuralaisia ympärilleni – erityisen tyypillistä minulle on ollut kerätä kiusatut siipieni suojaan. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän kiinnyn heihin – ja toisaalta sitä enemmän huomaan, miten erilainen olen. Miten yksin. Mutta niin kai lopulta on jokainen meistä. Emme pääse toistemme nahkoihin kokemaan, mitä on olla joku toinen. Voimme katsella maailmaa vain omasta näkökulmastamme.

Olenko minä yksinäinen? Tätä kysyn joskus itseltäni. Erityisherkkänä kyllä tarvitsen rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta onko sitä joskus liikaakin? Valitettavasti on pakko vastata myöntävästi, sillä huomaan usein kaipaavani toisia ihmisiä, ja silloin yksinäisyyttä on vaikea sietää. Kestän ja tarvitsen yksinäisyyttä kyllä. Mutta vain silloin, kun itse haluan sitä – vaikka olen elämäni aikana tottunut olemaan paljon yksin. Kaikkeen kai tottuu, kun on pakko. Tiedän kyllä, ettei maailma pyöri minun napani ympärillä, eikä sen kuuluisikaan pyöriä – mielellään mahdollisimman kaukana siitä. Käännyn myös itse hyvin helposti pois, sisäänpäin, käperryn itseeni kuin siili. Yksinolo on usein myös helpompaa, ja on aikoja, jolloin en oikeastaan edes halua nähdä ketään. Mutta haluaisin silti opetella olemaan rohkeammin auki ja vastaanottavaisempi. Sellainen kuin olen joskus ollut, ja enemmänkin.

Eräs ystäväni kirjoitti minulle kerran: ”Yksinolo on jännä juttu. Parhaimmillaan voi olla oma itsensä, pahimmillaan unohtaa, miten ihmeellistä elämä on jaettuna.” Olen valinnut yksinolon juuri siksi, että voisin taas tulla omaksi itsekseni. Mutta jos kukaan ei katso, kukaan ei näe, kukaan ei kuule, on sama kuin olisi näkymätön – kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Siltä minusta joskus tuntuu.

Unelmieni koti, se on vanha

4.1.2017 Yleinen

Villa Tupala

Kuinka moni meistä saa asua unelmiensa kodissa? Olen yksi niistä onnellisista. Rakastan tätä vanhaa vuoden -52 taloa. Siinä on sitä jotakin..tunnelmaa. Tätä samaa tunnelmaa ei uusista taloista löydy. Toki tämähän on ikuinen remonttikohde, eikä varmasti koskaan valmis, mutta silti. Olen aina haaveillut Saariston lapset -tyylisestä asumuksesta ja täällä ollaan. Tosin ilman sitä saarta ;) Piha meillä kuitenkin on ja siinä on sopivasti tilaa lapsille ja meille aikuisille  myös (ja pihatontullemme).

Täällä missä asumme on ihania naapureita ja yhteisöllisyys kukoistaa. Minä saan toisinaan lainata naapurimme autoa ja naapuri lainaa meidän tramppaa tai hakee pihasta tuoretta pinaattia. Tietenkin mukaanlukien illanistujaiset ja muut hauskat jutut. Luulen että Helsingissä tätä yhteisöllisyyttä ei enää ole kovin monessa paikassa, mutta onneksi vielä on edes jossain.

Me emme ennen haaveilleet omakotitalossa asumisesta ja olimme ajatelleet, että ei se varmaan meille sovi. Never say never, täältä ihanasta talosta löysimme itsellemme täydellisen kodin. Lähes takapihaltamme pääsee myös keskuspuistoon, joten lenkkipolut, hiihtoladut ja villi luonto on ihan käden ulottuvilla. Villillä luonnolla tarkoitan sitä, kun täällä aina näkee kaikenlaisia elikoita vipeltävän. Ei siis pelkästään niitä Helsingissä jo ongelmaksi muodostuneita rottia, vaan monia muita myös.

Minä <3 Helsinki

Ps. Meidän naapurissa asuu lumikko!

Se lumikko

Eläinten ystävät

10.10.2016 Yleinen

Hei! aiheeni käsittelee  eläimiä ja niiden hoitoa.

Valitsin aiheen, koska pidän eläimistä ja toivon, että  muutkin pitäisivät lemmikeistään hyvää huolta ja rakastavaisivat niitä.

 

Blogissa on tietoa eläinten hoidosta, niiden kuluista ja
hankkimisesta.

Suosittelen Blogia eläinten ystäville ja henkilöille jotka miettivät lemmikin hankkimista.

Sai idean Blogiini siitä kun istuin sohvalla ja mietin mistä kirjoittaisin Blogiani niin koirani tuli eteeni ja kallisti päätään hyvin suloisesti, ihan kuin hän olisi puhunut minulle.

 

 

 

Keskiviikkona 12.10 kun tulin koulusta huomasin että koirani Pimu salaili jotain… nimittäin hän oli ottanut leivinpaperin pöydältä ja purskellut sen rikki, huoh! Sentään osa leivinpaperista selvisi ehjänä :D

14.10 lähdimme perheeni kanssa Katinkultaan kylpylään. Perheen eläimetkin piti ottaa huomioon. Äitini ja siskoni veivät koiramme Pimun hoitolaan jossa hän todennäköisesti viihtyi:D on paikkoja joihin voi ottaa lemmikin mukaan niin sanottuja erillisiä lemmikki huoneita tai mökkejä, mutta meille ne eivät sovi sillä Pimu avaa itse ovet. Iso musta saksanpaimenkoira saattaisi herättää hotellin käytävillä kauhua :D Mutta kissoilla oli vähän eri juttu, ne jäivät kotiin ja niille laitettiin nappuloita yllin kyllin, märkäruokaa, puhdasta vettä ja vaihdettiin kissanhiekat. Minun isoveljeni kävi joka päivä ruokkimassa kissat ja puhdistamassa kissanhiekat. Kissat pärjäävät hienosti kotona.

kitten-1397072_640dog-1232299_640

 

 

 

Lauantaina 8.10 pesin siskoni kanssa kaksi meidän kissoistamme ovat       muuten rodultaan Maine Cooneja ja koiramme joka on rodultaan saksanpaimenkoira.

 

Siiliä säkissä

23.6.2015 Yleinen

Säkki on kyllä liioittelua, sillä kyseessä oli Atrian pikku muovipussi. Jokatapauksessa aamuni alkoi normaalisti 5.05 ylös sängystä aamutoimet ja autolla kohti Janakkalaa.

Saavuin kello 5.59 pääkirjaston parkkipailalle. Noustessani autosta kuulin autoni edessä olevasta pusikosta rapinaa. Oksatkin heilahtelivat. Ihmettelin asiaa, sillä normaalisti kun ihminen lähestyy eläin pakenee tai pysyy paikoillaan. Näin pusikossa vain muovipussin. Yritin liikuttaa oksia pois tieltäni, että näkisin paremmin. Päättelin että pussissa on jokin eläin loukussa. En tiennyt mikä eläin, joten päätin hakea sisältä mopinvarren ja katsoa saisinko pussin sisällön selville.

20150623_085122Tässä tapahtumapaikka, kuva tosin otettu työpäivän jälkeen.

Tulin sisään, leimasin itseni pikaisesti paikalla olevaksi, nappasin mopinvarren ja ilmoitin työparilleni meneväni tarkistamaan mikä eläin siellä pinteessä olikaan.

Saapuessani takaisin autolle huomasin kauempana pari miestä tupakalla. Kurkistuin pusikkoon ja tökkäsin hellästi pussin sisältöä. Pussi pompahti, mutta kukaan ei tullut ulos. En vieläkään tiennyt mikä eläin pussissa oli. Huikkasin tupakoivat miehet apuun. Miehet tulivat luokseni uteliania ja lievästi hämmentyneinä. Voin vain kuvitella mikä näky olin… nuori siivooja tyttö pusikossa mopinvarsi ojossa. Selitin tilanteen miehille ja kerroin etten tiedä mikä eläin pussissa oli. Nostin oksia mopinvarren avulla jotta näkisimme paremmin. Toinen miehistä huudahti ”Siilihän se siellä, tulee noi piikit läpi pussista”. Mietimme hetken kuinka vapautamme ressukan. Lopulta toinen miehistä sanoi ottavansa pussin pusikosta. Pidin oksia sivussa kun mies tarttui pussiin. Pelkäsimme kaikki kolme, että pelokas siili purisi. Lopulta pussi saatiin pusikosta ja mies nosti pussia varovasti, siili oli edelleen jumissa. Varovasti pussia ravistamalla sähisevä piikkipallo kuitenkin putosi maahan ja kömpi rähisten autoni alle. Kiitin miehiä avusta ja otain roskan ja vein sen sinne minne se kuuluu. Roskiin!

 

20150623_085059

Tässä siilin vankila. Siilistä en kuvaa saanut tämäkin kuva otettu työpäivän päätteeksi.

Siili pelastettu ja kaikki hyvin. Olin todella iloinen että sain apua operaatioon. Kaikkein hölmöintä tilanteessa on se, että kirjaston piha on täynnä roskiksia, mutta silti joku oli päättänyt heittää pussin luontoon ja täten aiheuttia siilin ahdingon. Pääasia että siili säilyi hengissä.

Kiva jos jaksoit tänne asti. Mukavaa, turvallista ja roskatonta loppupäivää sinulle missä ikinä tallustatkin ♡

Oravan pelastus operaatio!

13.6.2015 Yleinen

Tultiin Oittiin miesystäväni kanssa viettää grilli/ saunailtaa äidin ja pikkusiskon kanssa. Ilta on mennyt mukavasti syötiin hyvin maustettua ja grillattua kanaa, maissia, makkaraa sekä salaattia. Oltiin syöty kun äiti ilmoitti että tietokoneenkanssa on ollu vaikeuksia joten miesystäväni Teemu tarjoutui katsomaan ja mahdollisesti korjaamaan ongelman.

Istuimme yhdessä ja keskustelimme samalla kun Teemu korjasi konetta. Lopulta äiti lähti ulos ripustamaan pyykkiä. Ei mennyt kuin pari sekunttia kun ulkoa kuului äidin huuto: ”Apua tulkaa auttamaan!” Juoksin ulos Teemu ja pikkusisko kannoillani. Äiti osoittaa vesisaavia ja sanoo: ”Tuonne on pudonnut orava miten me saadaan se pois?” Nappasin puuliiteristä pitkän kalikan ja asetin sen toisen pään saavin pohjalle ja toisen pään saavin ulkoreunalle. Orava oli niin väsynyt että hädin tuskin jaksoi pitää kiinni puukalikasta. Teemu oli aikeissa kalastaa oravan käsin saavista mutta äitini muistutti että pelokas orava voi purra. Juoksin puuliiteriin jälleen, mutta nyt nappasin käteeni laudanpätkän. Asetin laudan varovasti oravan alle ja nostimme oravan pois vesisaavista. Orava oli väsyneen näköinen eikä liikkunut ollenkaan, hengitti muttei liikkunut. Yritimme tarkistella oliko se satuttanut itsensä, onneksi ei. Orava käänsi kylkeään ja putosi maahan. Teemu nosti oravan käsiinsä ja totesi oravan olevan jääkylmä! Pikkusiskoni Saila haki pyyhkeen sisältä jolla varovasti kuivasin oravan turkkia. Orava oli kastunut alusturkkiaan myöten ja tärisi kylmissään. Asetimme eläimen aurinkoon pyyhkeen päälle. Kokeilimme vuorotellen oliko oravan keho vielä kylmä. Lopulta Teemu keksi ottaa oravan syliin ja lämmittää sitä kämmenissään. Minä ja Teemu vuorotellen lämmitimme pikkuista poikasta. Lopulta se alkoi tuhista ja laskimme sen maahan. Orava oli kuitenkin liian kylmissään liikkuakseen. Äiti alkoi varovasti hieroa oravaa että sen verenkierto paranisi ja orava virkoaisi entiselleen. Muutama minuutti sitä hierottiin ja niin vaan kävi että orava virkosi! Hetken se lepäili maassa ja kiipesi sitten puuhun <3

image

Ressu oli ihan jäässä :(

imageOrava Teemun lämpökäsittelyssä

image

Mun vuoro lämmittää :)

image

Tästä se sit lähti juoksee vapauteen <3

Tätä blogi päivitystä tehdessäni näin ikkunasta kun pikku ystävämme juoksi puusta alas ja pomppi iloisesti talon taakse. Kaikki hyvin loppujen lopuksi. Jälkiruokaa syödessämme Saila rupesi mietiskelemään oravasta lemmikkiä ja viittasi Alvin ja pikkuoravat -elokuvaan. Vedettiim jotain läppää asiasta kun Saila lohkaisi ”Sit siit tulis parempi ku One Direction!” Naurettiin kaikki hetken kunnes Sailan silmissä välähti ja huudahti: ”Eiku siit tulis One Directionin viides jäsen! Zayn Malikin tilalle!” Naurettiin Sailan kanssa tälle ehkä enemmän kun laki sallii mutta muhun tää osu ja uppos, varsinki ku Saila tykkää kyseisestä bändistä ja on menossa 14 päivän päästä niiden ekalle Suomen keikalle. :D

Olen tosi iloinen kun pelastettiin yksi henki tänään! Nimesimme oravan Nuikiksi btw.

Kiitos jos jaksoit lukea Nuikin tarinan. Hyvää ja turvallista päivänjatkoa sinulle missä ikinä sitten liikutkaan <3