Selaat arkistoa kohteelle elää.

Katkelmia maarajojen ylittämisestä

2.1.2018 Yleinen

15.5.2017, Maanantai klo 21:40
”Olen istunut sängyssä ja hakenut koko päivän tietoa kaupungeista joihin tahdon mennä. Kyllä minua edelleen pelottaa ja huolettaa fyysinen kuntoni yhdistettynä Interrailiin. En ole edes kertonut suunnitelmistani lääkäreille, koska pelkään että minulta kielletään kaikki… Mutta bucket listini nosti tämän idean päähäni. Tämä on jotakin mitä haluan tehdä ennen kuin kuolen, joten jos sydämeni pysähtyisikin tulevalla matkalla, niin pysähtyisihän ainakin onnellisena. Ihan samalla tavalla se voi pysähtyä kotimaassani, tyhjänä kaikesta mitä olisin voinut kokea, mutta mitä en kokenut koska pelkäsin.”

 26.5.2017, Torstai klo 18:25
”Pakkasin rinkan. Se on aivan valtava. Mahdun itse sen sisään täysin ongelmitta. Olen miettinyt kaiken mahdollisen painon kautta; mitä vähemmän rinkkani painaa, sitä todennäköisemmin jaksan. Mutta kyllä siitä painava tuli. Se vaappuu selässäni ja saa askeleeni tuntumaan vieläkin huterammilta. Taidan olla mielipuoli kun lähden sille reissulle… Mutta sitten katson tekemääni matkasuunnitelmaa ja muistan, että juuri sellaisten asioiden takia haluan ottaa riskejä. Haluan elää.”

 2.6.2017, Perjantai klo 8:04
”Kirjoitan Milanosta, maailman kämäisimmästä hostellista. Minulla oli melkein likaisempi olo suihkun jälkeen kuin ennen sitä, mutta silti tämä on parasta. Kun bussi lähti lentokentältä keskustaan, tunsin oloni vapaaksi. Saan tehdä mitä haluan ja mennä mihin haluan. Olen myös tietoisesti vapauttanut itseäni Anoreksian kahleista. Se yritti tänään pakottaa minua laskemaan eilisiä ruokia, mutta minä kieltäydyin. Uskotko? Tunnen oloni vahvemmaksi. Tuntuu kuin olisin saanut voimani takaisin moninkertaisesti.”

 4.6.2017, Sunnuntai klo 9:35
”Eilen tuntui ensimmäistä kertaa siltä että lysähdän rinkkani alle. Energiat olivat vähän väliä nollassa ja väsymys painoi koko kroppaa. Torkahdin junan lattialle. Se oli niin täynnä etten mahtunut istumaan, eikä minusta ollut kannattelemaan itseäni. Nyt olen paikallisten ympäröimänä pienessä Italialaisessa kaupungissa, San Martino Buon Albergossa. Taustalla siintää vuoristo. Aamuinen tuuli on lämmin ja lempeä.”

 6.6.2017, Tiistai klo 4:59
”Tunnit vierähtelivät yllättävän kepein ja lennokkain askelein juna-aseman lattialla Villachissa, jossa vietin yöni. Jätin ahdistuslääkkeen tänään ottamatta koska tiesin että se väsyttää minua. Normaalisti jos unohdan ottaa sen, en saa unta ennen kuin muistan… Siksikö siis olen vielä hereillä? Otan sen lääkkeen kun tiedän ettei tarvitse vähään aikaan kyetä kantamaan rinkkaa ja selvittämään missä pitää seuraavaksi olla. Aurinko alkaa nousta ja taivas on violetti. Sen eteen piirtyy suuren vuoriston siluetti ja tunnelma on kieltämättä väsähtänyt, mutta taianomainen. Maisemat vilistää ohi junan ikkunasta mutta kaikki näyttäytyy liilassa hehkussa. Ollaan jossain päin Itävaltaa.”

 8.6.2017, Torstai klo 14:05
”Kun saavuin perille Sloveniaan, olin niin väsynyt että se ilmeni huonovointisuutena joka vei minut muutamassa tunnissa tosi huonoon kuntoon. Ehdin jo hetken ajatella etten enää pääse jaloilleni. Mutta tässä vielä istun ja kirjoitan. Bledin järvellä. Olen rakastunut tähän paikkaan, se on kaunein tähän mennessä ja haluan nauttia tästä ainakin viimeiseen bussiin asti… En haluaisi lähteä täältä ikinä. Haluaisin muuttaa vuoristoon ja olla joku muu. Ainakin tänään.”

”Eilen tapasin Aberton. Hän on 24 vuotias Italialainen lääkäriopiskelija, ja hän kertoi minulle matkoistaan ympäri Eurooppaa. Aberto ymmärsi ja jakoi täydellisesti tunteen siitä, miten joskus haluaa vaan lähteä kauas ja unohtaa oman elämänsä ja arkensa hetkeksi. Hänellä on kaunis hymy.”

 9.6.2017, Perjantai klo 14:45
”Aberto ehdotti brunssia. Minä pakkasin tavarani ja lähdin karkuun.”

”Täällä junassa on runsaasti istumapaikkoja, mutta rakastan hengailla käytävässä koska junan ikkunat saa siellä auki. Niistä pystyy työntämään pään ja kädet ulos ja tuntemaan ihanan, raikkaan, lämpimän tuulen joka tuivertaa hiukset sekaisin. Ympärillä näkyy vuoria, metsää ja turkoosi joki jonka mutkia juna myötäilee. Tästä paremmaksi ihminen ei voi itseään tuntea. Kunpa matka kestäisi ikuisesti.”

 11.6.2017, Sunnuntai klo 15:28
”Zagrebin juna-asemalla tutustuin Amerikkalaisiin reppureissaajiin, ja viimeyönä karattiin Ivanin kanssa keskuspuistoon. Minulla oli ylläni yöpaidan housut, eikä lainkaan kenkiä. Hän odotti minua talon nurkalla kun kello oli yksi. Kellahdettiin märälle nurmikolle ja sovittiin, että olisimme toisillemme rehellisiä. Mitä menetettävää meillä olisi? Emme tulisi enää koskaan näkemään toisiamme, ja sinä tiedät että rakastan sen faktan luomaa tunnelmaa. Kerroin hänelle sairaudestani, minusta, kaikesta. Hän kyseli ja kuunteli ja vaikutti jopa lumoutuneelta joistain niistä asioista, joita minä normaalisi häpeäisin. Kerroin olevani vielä edelleenkin sekaisin silloin tällöin, ja hän puhui asioista joista ei ollut kertonut kenellekään. En ole koskaan käynyt sellaista keskustelua englanniksi. Totesimme olevamme idiootteja kun emme osaa arvostaa itseämme tarpeeksi. Hän haukkui minua tyhmäksi leikkisä virne kasvoillaan, ja minä heitin häntä viileällä ruoholla. Ivan kantoi minut reppuselässään kämpälle. Kynnyksellä hän sanoi karhealla äänellään että olen kaunein olento jonka hän on koskaan tavannut. ’Inside and out’. En ikinä unohda niitä sanoja, ja haluan tehdä selväksi Anoreksialle, että vaikka Ivan tiesi sen asuvan sisälläni, hän ei puhunut siitä sanoessaan minua kauniiksi.”

 12.6.2017, Maanantai klo 15:47
”Istutaan samalla rannalla jolla istuttiin joskus äidin, iskän ja Fiian kanssa. Tuntui ihanalta palata tänne. Split. Tämä on yksi lempikaupungeistani ja aina kun joudun jättämään sen, aattelen että tämä voi olla viimeinen hetkeni täällä. Täällä minä kuitenkin taas olen. Vesi on kirkkaan turkoosia, ja niin suolaista että se kelluttaa koko vartaloa ja maistuu huulilla. Kun uimisen jälkeen kuivuu aurinkokylvyssä niin suolakiteet alkavat kutitella iholla, joka kerrankin myötäilee vartaloa, jonka sisällä on hyvä olla.”

 13.6.2017, Tiistai klo 19:03
”Vesiputousten ääni on massiivisen rauhoittava. Käsittämätöntä miten luonnossa voi olla tuollaisia paikkoja, ja miten ne ovat samalla niin kauniita ja tappavan vaarallisia. Virtauksen voima on valtava. Melko lähelle sitä olisi päässyt uimaan, mutta sydämeni on väsynyt. En voinut ottaa riskiä ja ajautua virtauksen vietäväksi rikkinäisellä sydämellä. Se teki oloni haikeaksi, mutta silmieni edessä loistava näkymä ei jättänyt tilaa pettymyksen tunteille. Ylhäällä putousten alkupäässä oli kasvillisuuden muodostamia kirkkaita altaita. Niiden keskellä kulki pieniä polkuja joiden yli puut taipuivat vihreiksi porteiksi. Se kaikki herätti hämmästyttävällä tavalla kunnioittamaan luontoa. Se on vahva ja arvaamaton, mutta niin kaunis ja herkkä. Se paikka sai minut sanattomaksi. On eri asia tietää jonkin uskomattoman asian olemassaolo, kuin nähdä se omin silmin. Eikä edes vain nähdä, vaan myös tuntea ja kokea. Tämä matka on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut vuosiin.”

 14.6.2017, Keskiviikko klo 13:33
”Kävelimme kohti rantaa, ja mitä pidemmälle kävelimme, sitä enemmän ihmisiä seuraamme liittyi. Kello kääntyi pikkutunneille ja meitä oli jo 7. Tie rannalle oli pilkkopimeä. Kävelimme käsi kädessä pientä kivistä rantapolkua ja kuun valo oli ainoa asia joka meitä valaisi. Se oli kyllä uskomattoman kirkas kuutamo. En tiedä kuka sen keksi, mutta tietysti me menimme veteen. Ei meillä ollut uimapukuja tai pyyhkeitä, saatika vesikenkiä. Vesi oli öisen vilpoista ja mustaa. Roiskittiin sitä toistemme päälle ja vaikka terävät kivet meren pohjassa raapivat jalkojani, en osannut varoa niitä koska minulla oli niin hauskaa. Vedestä noustessa jalkani vuosi verta ja yön viileys puhalsi märän ihon kananlihalle kun puimme vaatteita märkien alusvaatteiden päälle. Kävelin kämppään asti avojaloin, hymy huulillani.”

”Huomenna lähden kotiin enkä ole lainkaan valmis palaamaan. Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden poissa, mutta samalla tiedän että haluaisin ja tarvitsisin ainakin toisen ikuisuuden jättääkseni tämän kaiken. Kotona minua ei odota mikään. Siellä ei juuri nyt ole mitään mitä kaipaisin. Täältä jään ikävöimään lämmintä tuulta, meren suolaa ja sen tuoksua ilmassa, kadulla vapaana saapastelevia riikinkukkoja ja kahviloista saatavaa paksua kaakaota jota en edes pystyisi juomaan kotona. Eniten tulen kaipaamaan vapautta. Sitä, ettei tiedä mitä huomenna tapahtuu tai mihin seuraavaksi päätyy, ja sitä ettei se epätietoisuus haittaa. Kukaan ei kysy mitä teen elemälläni, ja jos kysyy, saan tehdä mitä haluan. Saan olla kuka haluan. Saan olla minä. En ole koskaan ollut näin oma itseni. Suomessa minua kahlitsee Anoreksia ja pelko. Pelko siitä etten riitä, osaa tai pysty. Täällä mikään ei ole pidätellyt minua. Siksi en halua kotiin. Haluan olla minä yhtä täysillä kuin nämä viimeiset viikot, mutta mitä lähemmäs ajatukseni liukuvat Suomea, sitä enemmän alan pelätä etten pysty siihen siellä. Ja sitten huomaan jo olevani pois itsestäni. Pelkääväni. En tiedä mitä teen kun palaan Suomeen. En tiedä jatkuuko sairasloma, pääsenkö musikaaliin vai menenkö töihin… En tiedä miten Anoreksia toivottaa minut tervetulleeksi. En tiedä mitään, enkä olisi koskaan uskonut että tarvitsen rohkeutta kyetäkseni palaamaan kotiin.”

”Otan vastaan mitä tulee, ja jos kaikki menee pieleen niin tiedän nyt mistä lopulta löydän itseni jos kadotan minut jälleen. Löydän itseni maailmalta. Sieltä, missä vapaus asuu. En ole saanut matkallani vastauksia tulevaisuuttani koskeviin kysymyksiin, mutta olen saanut jotain parempaa: Olen tutustunut itseeni uudelleen. Tiedän kuka olen, ja pidän siitä. Tiedän mitä haluan, ja uskon nyt että se on mahdollista tasan niin kauan kun muistan kuka olen.”

 15.6.2017, Torstai klo 13:37
”Seikkailu on päättynyt. On mentävä kotiin ja vietävä matkamuistona kaikki kokemani. Saan kantaa sitä sisälläni koko loppuelämäni ja se on hienoa. Ei se oikeasti edes ole kantamista: Nämä muistot ovat höyhenen kevyitä ja ne kutittelevat minua mukavasti antaen voimaa ja uskoa kaikkeen tulevaan. Minulla on takana elämäni ehkä hienoimmat viikot. Ei pitäisi olla surullinen kotiinpaluusta, vaan onnellinen kaikesta tapahtuneesta.”

 15.6.2017, Edelleen torstai klo 23:02
”Konservatoriolta tuli info: ’Pääsy- ja valintakokeet hylätty’. Mamma Miaan minua ei valittu. Huomenna alkaa hormonitutkimukset. Postiluukusta oli tullut uusi sairaslomatodistus, vakuutuskorvauslaskelmia, kelakorvauslaskelma ja 2 kutsua sisätautipolille. Tämäkö on taas sitä arkea johon tänään matkustin takaisin? Tämäkö on minun kotini? Minun maailmani? Pysähdyin hetkeksi ja laitoin silmät kiinni. Yritin tunnustella ja irtautua siitä kaikesta mikä hiipi minua kohti: paniikki, ahdistus, epätoivo, epätietoisuus, pettymys ja pelko. Kaikki se minkä jätin tänne ennen kuin lähdin. Avasin silmäni ja aloin pyörittää vaihtoehtoja: Jos menisin töihin… Saisin nopeasti rahat ja pääsisin lähtemään pian taas pois. Vielä pidemmäksi ajaksi. Ja kauemmas. Voisinko lähteä karkuun tutkimuksia, lopettaa psykoterapian, unohtaa lääkärit, kaikki ongelmat ja kaiken mitä on ollut?”

 16.6.2017, Perjantai klo 23:54
”Ajatukseni ovat koko illan kiertäneet syvissä vesissä ympyrää. Olen vuorotellen miettinyt asioita ja ollut liian väsynyt miettimään mitään. Olen ajatellut ahdistuslääkkeen ottamista mutta ollut liian väsynyt tekemään mitään. Onko matkustuksen jälkeinen masennus ihan oikea käsite vai onko sen matkailun tuoma adrenaliini lopultakin kadonnut ja jättänyt jäljelle vain entistäkin suuremman väsymyksen? Väsymys ja masennus ovat parhaita kavereita, sen olen oppinut jo kauan sitten. Tai sitten sopassa on mukana vielä kaikki hylkäyskirjeet ja pettymykset joita koetan väistellä.”

 17.6.2017, Lauantai klo 22:45
”Käytiin äidin ja iskän kanssa pitkä keskustelu. Puhuttiin Konsan tuloksesta ja kaikki se vaan ryöpsähti ulos suustani, vaikka olin päättänyt etten halua puhua siitä tai edes ajatella sitä… Välttääkseni viimeviikot pilaavan pahan mielen. Mutta ei viimeviikkoja voi pilata. Se on eri asia että todellisuus on kohdattava. Keskusteltiin pitkään. Iskä puhui omaan painokkaaseen ja saarnaavaan sävyynsä siitä, miten minussa on se kaikki mitä tarvitaan mihin ikinä. Miten minun pitää vain tulla terveeksi. Hän sanoi ettei maailma paranna minua. Hän sanoi ettei oikeasti mikään muutu kun ylittää Suomen rajan. Rajan ylittäminen ei ole ratkaisu, koska sen tuoma helpotus ei ole totta kestävässä näkökulmassa. Ja se on ihan totta että se ei ole totta… Mutta siitä ei pidä vaipua epätoivoon vaan ajatella se näin: Jos pystyn ulkomailla olemaan oma itseni ja luottamaan itseeni ja unelmiini ja siihen kuka olen, niin miksi en pystyisi siihen täällä? Mitä se rajan ylittäminen siihen vaikuttaa? Okei, se vaikuttaa paljonkin, mutta perusajatus on iskällä ihan oikein. Ei mielisairaus tiedä maan välisiä rajoja vai tietääkö?
Minun on lakattava pelkäämästä. Mitä minä oikeasti haluan? Taina kysyisi sitä nyt, ja minä miettisin pitkään ja ajattelisin ihan ensimmäisenä uutta, pidempää reissua ja poissa pysymistä, mutta vastaisin lopulta ’terveyttä’. Haluan olla terve ja käyttää kaiken sen sairauteen suunnatun energian siihen, että jonakin päivänä minä vielä onnistun. Jos se ei ole Konservatorio tai Mamma Mia, niin se on joku muu. Tarvitaan terveyttä, uskoa, luottamusta ja rohkeutta. Matkustamisesta saa oikein käytettynä aineksia kaiken sen ammentamiseen. Kotiinpaluu ei ole epätoivoiseen arkeen palaamista, vaan sen tajuamista mikä on pielessä, ja avartuneemmalla mielellä sen kimppuun käymistä. Ongelmia ei paeta. Minun ongelmani ovat Anoreksia ja pelko. Niiden sisään mahtuu kaikenlaista, mutta totuus on, että matkalle ei saa lähteä ongelmia karkuun. Matkalle lähdetään hakemaan näkökulmaa, uskoa, sekä halua elää. Ja sen kaiken minä sain.
On vaikeaa selittää tätä kokemattomalle ihmiselle miltä tuntuu päästä pois minun arjestani. Siitä, kun mikään ei tunnu miltään ja epäonnistuminen ja sen pelko varjostavat kaikkea. Siitä pois pääseminen edes pieneksi hetkeksi tuntuu käsittämättömän hyvältä. Niin ihanalta, että se hämärtää totuutta: Alkaa helposti uskomaan että pakeneminen on se oikea tie. Iskä ja äiti ovat ehkä kokemattomia tietämään miltä minun elämäni näyttää, tuntuu ja maistuu minun pääni sisällä, mutta siinä he ovat oikeassa, että maan rajojen ylitys ei ole lopullinen ratkaisu… Eikä sen kai pitäisi olla edes väliaikainen.”

 

Lukio – Neljän vuoden syvä suo

31.12.2016 Yleinen

14.2.2014 – Penkkarit –
”Oliko outoa juhlia koulun päättymistä kun se ei vielä pääty? Oli. En osaa vielä ajatella sitä että nämä kaikki muut ihmiset lähtevät täältä ja minä jään… Ei näitä tyyppejä juurikaan tule ikävä. Minähän olen keskittynyt pääasiassa selvitytymiseen koko lukioajan joten sen syvempiä suhteita ei ole syntynyt. Ja vuosi vielä…”

 Lukiossa ihminen kasvaa, löytää koko elämän kestäviä ystävyyssuhteita ja saa selvyyttä siihen, mitä haluaa jatkossa tehdä. Sanotaan että lukioaika on ihmisen parasta aikaa. Minulle se oli kaikkea muuta. Tein lukion neljässä vuodessa, ja siinä taipaleessa oli tasan neljä vuotta liikaa. Kun viimein tuhansien poissaolojen jälkeen sain valkolakin, olin vain iloinen siitä, että se kaikki oli ohi. Nyt jälkeen päin nään kaiken vaivan jopa turhana. Minulle jäi lukiosta käteen vain todellinen kokemus siitä, miten kaiken voi tehdä eri tavalla kuin on alun perin tarkoitettu. Kaikenkaikkiaan lukion läpikäyminen anorektikkona ei ole helppoa.

Yläasteelta tutut ystäväni olivat ylemmillä luokilla koska he suorittivat lukiotaan normaalin oppilaan tahtiin. Minä jäin jo ensimmäisen kouluviikon aikana heistä jälkeen kevennetyn lukujärjestykseni kanssa, ja pian ymmärsin, että tämä olisi jälleen yksi niistä taipaleista, jotka minun olisi kuljettava yksin. Lääkärikäynnit, punnitukset sekä ahdistuskohtaukset aiheuttivat lukuisia poissaoloja. Olin tunneilla läsnä hyvin harvoin, joten en päässyt juuri tutustumaan minua nuorempiinkaan ihmisiin. Ruokailuissa en käynyt, ja jos joskus päätin syödä eväitä, tein sen vessassa jotta kukaan ei huomaisi. Opiskelin ahkerasti. Liian ahkerasti. Koulukirjat olivat stressintäyteinen pakoreitti anorektisista ajatuksista.

19.9.2013, Torstai klo 19:03
”Syntymäpäivä ja ensimmäinen yo-kirjoitus samassa päivässä. Stressasin niin paljon… Ihan kamalaa. Miksi kirjoituksista pitää vaahdota koko kouluaika joka päivä joka tunnilla koko lukioajan? Parhaimmassa tapauksessa myös yläasteajan. Opettajat itse tekevät siitä meille kamalan peikon ja luovat puheillaan stressitason joka vain alentaa tuloksia. Aamulla en edes muistanut että minulla oli syntymäpäivä. Mielessäni oli vain taistelu siitä kumpi voittaa: ahdistus vai paniikki.”

”Tavarat luokkaan… Tarjottimelle olemattomat eväät… Varalyikkäri… Kumi…. Tekstit pois näkyvistä. Istu odottamaan. Hyvä etteivät ohjeita antaneet opettajat vielä muistuttaneet: Stressaa. Panikoi. Ahdistu. Ja toisaalta ei kyllä tarvinnut muistuttaa. Tuntui että kävelin oman pääni sisällä keskellä stressiä vaikka kävelin käytävillä ja vastaan tuli tuttuja kasvoja jotka toivottivat hyvää synttäriä. Ainiin, se. Kiitos, hymyn tapainen irvistys ja äkkiä pois.”

 15.9.2014, Maanantai klo 20:40
”Nyt se on ohi. Osasin kai kaiken. Luin ihan liikaa ja silti pelkäsin enkä voinut lopettaa. Olen ollut hajamielisempi kuin koskaan, ikään kuin päähäni ei mahtuisi enää muuta kun olen täyttänyt sen koulukirjojen tekstillä. Nyt olen väsynyt ja helpottunut enkä enää ikinä astu siihen saliin. Päinvastoin, kierrän sen kaukaa ja levitän sanomaa siitä miten turhasta asiasta ihmiset ovat valmiita järkyttämään mielenterveyttään. Ylioppilaskirjoitukset. Liian pitkälle vietyä, sairasta oppilaiden kantokyvyn rajojen rikkomista pitkällä terävällä kepillä.”

Opettajien tehtävä on potkia nuoria eteenpäin ja kannustaa lukemaan. Anorektikolle se on bensan heittämistä liekkeihin. Minä hoidin jo itseni potkimisen kahta rankemmin kuin kukaan opettaja oppilasta koskaan, mutta kaikki puheet ja pelon lietsominen kirjoituksia kohtaan tekivät minusta entistäkin väkivaltaisemman itseäni kohtaan. Ymmärrän, että opettajat eivät aina ymmärrä ajatella sitä, mitä heidän puheensa saattavat todella aiheuttaa. Suurimmalle osalle oppilaista se sanallinen potkiminen on varmasti tarpeellista parempien tuloksien saavuttamiseksi. Näin jälkeen päin, muutamien vuosien jälkeen uskallan kuitenkin olla julkisesti samaa mieltä 18 -vuotiaan itseni kanssa. Ylioppilaskirjoitukset ovat yliarvostettuja. Jos voisin nyt puhua nuoremmalle itselleni, koittaisin saada hänet tajuamaan, miten pieni osa elämää ne kirjoitukset ovat. Syömisen, nukkumisen, ja kaiken oikeaan elämään liittyvän laiminlyönti ei ole sen arvoista, vaikka opettajat sanoisivat mitä. Huomatkaa, että tämä on vain Anorektikon näkökulma asiasta. Vaihtaisin ylioppliastodistukseni pois koska tahansa, jos saisin mielenterveyteni takaisin edes menneiden lukiovuosieni ajaksi.

Jos koulunkäynti ja kirjoitukset olivat minulle selviytymistä ja stressin läpi rämpimistä sairauttani kantaen, oli hankalaa myös selvitä päivästä, joka tapahtui tasan vuosi ennen omia lakkiaisiani. Se oli ystävieni valmistujaispäivä. Päivä, joka näytti minulle hyvin selkeästi kuinka jälkeen olin jäänyt kasvamisessani, elämässäni, ja tulevaisuuteni tavoittamisessa. Siltä se ainakin tuntui.

31.5.2014, Lauantai klo 19:00
”En arvannut että tämä päivä olisi näin rankka. Nähdä kaikki se… Lakit, iloiset ilmeet, seisovat pöydät, sukulaiset, onnittelut ja kysymykset tulevaisuudesta. Halusin juosta karkuun. Tämä on se päivä kun minä en valmistunut. Tässä se nyt on. Ensimmäinen päivä joka erottaa minut konkreettisesti normaaleista ikäisistäni. En ikinä uskonut että tämä olisi tuntunut näin vaikealta… Se kun kaverit viimein saivat päätökseen yhden vaiheen elämästään ja minulle iski totuus itsestäni vasten kasvoja. Luulin ettei enää olisi mitään iskettävää.”

Viimein kaiken jälkeen koitti kuitenkin päivä, jona sain oman valkolakkini. Päiväkirjani tekstit paljastavat totuuden siitä, mitä se minulle merkitsi -tai enemmänkin siitä, mitä se minulle ei merkinnyt.

25.4.2015, Lauantai klo 19:51
”’Onneksi olkoon, nyt on 75 kurssia täynnä ja olet ylioppilas!’ Viestin luettuani valahdin vain selälleni lattialle ja tuijotin hetken kattoa. Sitten taisin ajatella: ’Jes’. 4 vuotta takana puhdasta ylä- ja alamäkeä, ei tasaisesta lukiolaisen elämästä tietoakaan, ja nyt vihdoin se on ohi. Olen niin täynnä sitä koko laitosta. Voin käsi sydämellä sanoa etten tule kaipaamaan mitään. Monelle lukio on sitä parasta aikaa mitä muistellaan vanhana, mutta minä en voisi olla tyytyväisempi siitä, että pääsen eroon siitä kaikesta. Ehkä se on se 4 vuotta, ehkä olen vain kasvanut yli koko touhusta. Ehkä se on se että olen ulkopuolisena seurannut sitä meininkiä vuoden. Ehkä se on tämä sairaus, joka on kääntänyt koko lukion suorittamiseni ylösalaisin ja saanut minut tekemään kaiken täysin väärinpäin ja eri tavalla kuin muut ihan ekoista päivistä lähtien. Kai nämä kaikki vaikuttavat, ja kai olen kasvanut ihmisenä kaiken tämän myötä, mutta siihen kasvuun ei koululaitos ole osana, sen matkan olen kulkenut minä ihan itse, omia reittejäni.”

”En osallistu lakitustilaisuuteen. Rehtori sanoi: ’Mietin nyt vielä! Se on yksi elämän hienoimmista päivistä!’, mutta ihmiset jotka hämmästelevät, eivät ymmärrä ettei se ole sitä minulle. Lukio ei ole antanut minulle mitään mitä muut ylioppilaat hehkuttavat. Siinä tilaisuudessa ei ole minulle mitään. Ei ystäviä, ei tunnelmaa, ei yhteishenkeä tai ylpeyden tunnetta. Mitä vähemmän minun tarvitsee viettää aikaa lähellä sitä kaikkea, sen parempi. Enkä ole katkera! Päinvastoin. Olen tehnyt asiat tavallani tähänkin asti joten saatan lukion loppuun minuna itsenäni; Ei mitään minulle tekopyhää seremoniaa. En tarvitse ketään sanomaan että nyt saa laittaa lakin päähän, laitan sen silloin kuin haluan ja mitä pikimmiten saan sen rumiluksen pois, sen parempi. Ylioppilaslakki ei merkitse minulle ylpeyttä. Ei minulla ole arvosanojen värisuoraa tai sataa viittäkymmentä kurssia. Nyt vain tiedän että tämä ylikasvanut taisteluvaihe elämässäni on päättymässä, ja sitä haluan juhlia. Kunnolla.”

31.5.2015, Sunnuntai klo 20:12
”Me todella järjestettiin juhlat. Ne oli minun näköiset. Paljon ihmisiä; kaikki rakkaat ja muutama muu, mustikkashotteja ja hyvää musaa. Ei kysymyksiä tulevaisuudesta tai arvosanoista, vaan riemukas vapaapäivä menneestä, tulevasta ja velvollisuuksista. Siinä olivat minun toiveeni. Ruoan suhteen minulla ei luonnollisesti ollut toiveita joten annoin vapaat kädet äidille ja muille. Ennenkaikkea halusin että sana ’ylioppilas’ olisi täysin sivuseikka; pääpointtina olisi kesä ja hauskanpito ja ’päivänsankarina’ olisi yhtäläillä meidän koko perhe. Olin koko aamun auttanut järjestelyissä, en mennyt lakitukseen konserttitalolle koska olin päätökseni tehnyt. Kellään siellä ei ollut minulle mitään tarjottavaa, ja vähiten minulla heille.”

”Aluksi meinasin kuolla. Hirveä määrä ihmisiä ja minä olin kuitenkin keskipisteenä… Pahinta oli ne lahjat. Inhoan lahjoja, en ollut muistanut edes ajatella etukäteen kuinka hirveää olisi seistä siinä ja vastaanottaa niitä. Löytää oikeat sanat kiittää… Halusin vain ottaa sen typerän lakin pois päästä ja juosta pois ja sanoa Fiialle että nämä on nyt sun juhlat, have fun. Sen sijaan kuitenkin sanoin hänelle että älä pliis jätä mua yksin.”

”Et ehkä usko tätä, mutta ne olivat sittenkin vuosisadan katastrofin sijaan vuosisadan parhaimmat bileet. Ne saivat minut todella unohtamaan viimevuosien kauhut. Se oli vapaapäivä kaikesta kuten toivoin. Olen rämpinyt 4 vuotta lukiossa, joo, mutta näissä juhlissa olijat tiesivät missä todella olen rämpinyt sen 4 vuotta ja vaikka kaikki ei ehkä olekaan vielä ohi niin eilinen näytti meille kaikille että täällä on paljon iloa. Niin, moni heistä näki minut ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aito hymy huulillani, ja sen kai huomaa.”

Minun juhlani olivat täydelliset. Erilaiset, mutta täydelliset. Virallisten kiitoskorttikuvien sijaan ihmisille lähetettiin juhlista ottamani selfie. Siitä alkoi koko sairausaikani paras kesä. Kävin festareilla, matkoilla, liftasin sinne tänne ja elin nuoruutta. Sitä, mitä en ollut juurikaan päässyt elämään. Halusin tehdä sen kaiken mitä olin menettänyt. Hetken ehkä jopa uskoin, että se kesä olisi ollut alku terveydelle.

 

Lentävä matto

20.12.2016 Yleinen

Toistuvat ylä- ja alamäet ovat ehkä vaikeimpia, mutta kuitenkin taudinkuvaa parhaiten vastaavia ilmiöitä. On vaikeaa käsitellä sitä, miten parempien kausien jälkeen tulee taas huonoja jaksoja. Mitä pienimmätkin vastoinkäymiset voivat laukaista jyrkkiä alamäkiä, ja niiden seurauksena on poikkeuksetta vielä itse alamäkeäkin pahempi romahdus. Se romahdus tulee tunteesta joka syttyy kun huomaan, että suunta on jälleen kääntynyt. Jokaisen paremman jakson aikana uskon sinisilmäisesti siihen, että pahuus on ohi ja suunta on vain ylöspäin. Siksi sen pahuuden paluu on jotakin sellaista, johon en koskaan näytä tottuvan. Tuntuu kuin Anoreksia leikittelisi tunteillani. Se kutoo minulle kauniin maton ja houkuttelee minut astumaan siihen. Sitten se nauraa ilkeästi ja vetää sen maton altani.

Huonot jaksot saavat minut joka kerta ajattelemaan kulunutta aikaa. Sitä, miten vuosien jälkeenkin tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Totuus kuitenkin on, että asiat ovat kuin ovatkin muuttuneet: Olen näiden vuosien varrella oppinut paljon elämästä. Opitut asiat ehkä antavat kaikelle tapahtuneelle merkitystä, mutta sitä on vaikeaa ajatella alamäkien aikana. Edes suurempi merkitys ei tuo minulle uskoa siihen, että jonain päivänä tämä kaikki on ohi.

2.9.2012, Sunnuntai klo 20:16
”Kun lähdin kävelemään poispäin työpaikalta, kyyneleet alkoivat valumaan poskiltani ja minusta tuntui taas että olin rikki. Hajosin käsiin… Omiin käsiini. Taas.”

6.10.2013, Sunnuntai klo 10:03
”En osaa päättää onko turhauttavaa, kamalaa, surullista vai typerää, että olen pyörittänyt samoja pirun ajatuksia mielessäni jo monta vuotta, eikä loppua silti näy? Onkohan sitä koskaan tulossa…”

3.2.2014, Maanantai klo 19:50
”Turhauduin taas siihen samaan lauseeseen. ’Sä olet sairas’. Eniten turhauduin sairauteen. Pian se turhautumisen itku kääntyi pääni sisälle ja kaikki ajatukset jotka ovat jo ainakin vuoden pysyneet taka-alalla huusivat päässäni eri asioita ja se sattui. Ne käskivät satuttaa, olla ottamatta lääkkeitä, huutaa täysillä apua ja samalla pysyäkin hiljaa lukkojen takana. Pieni valkoinen yläkerran vessa oli kuin suoraan painajaisistani. Tällä kertaa olin kuitenkin hereillä. En tiennyt että näin voisi enää tapahtua. Näin monen vuoden jälkeen… Voiko olla että mitä kauemmas pääsen sairaudesta, sitä harvemmin, mutta tiukemmin se kiristää otettaan päässäni? Sisälläni on edelleen jotain hullua, täysin hullua, mikä ei kuulu sinne. Pelkään itseäni taas.”

 18.4.2014, Perjantai klo 10:59
”En voinut tietää vuosi sitten että tilanne ei ole vieläkään parantunut. En ikinä ajatellut että tämä kestäisi näin kauan. Halusin uskoa että se menee pian ohi ja sitten taas jaksan. Sana ’sairas’ sattuu niin paljon… ’Sä olet sairas.’ Sairas. Kaiken tämän jälkeenkin… Olen yhä sairas.”

 14.12.2014, Sunnuntai klo 23:13
”Tuntuu kuin kaikki olisi palaamassa ennalleen. Sillä väärällä tavalla: Ei siihen mitä oli ennen kuin kaikki alkoi, vaan juuri siihen mistä kaikki alkoi. Aivan kuin saisin toisen mahdollisuuden valita nyt sen toisen tien mitä en valinnut viimeksi… Sen ’oikean tien’. Mutta miksi se on yhä niin hankalaa? Tiedän täsmälleen, liiankin tarkasti, mihin se väärä johtaa… Tiedän sen ja tiedostan sen kaikella mahdollisella tavalla, ja silti se kuulostaa ihanteellisen houkuttelevalta päässäni. Se ei ole sitä, tiedän sen! Silti en suostu tietämään sitä 100% ja kun ajattelen tätä tietämisen ja tiedostamattoman tietämättömyyden välistä sekavaa massaa, en saa selvää enää mistään.
Tuntuu kuin olisin kirjoittanut sen kaiken jo kertaalleen. Kaiken sen miltä nyt tuntuu… Hallinnan tunteesta, syömättömyydestä, ja siitä miten pystyn kyllä syömään mutta en vaan halua. Siitä että on paha olla ja missään ei ole hyvä, ja että näkee mielikuvia juustoraastimesta repimässä ihoa koska sen aiheuttama jälki voisi uskottavasti olla peräisin kompastumisesta asfaltilla.
Ainoa ero on haamu tämän kaiken yllä. Se haamu on menneisyys, joka häilyvästi muistuttaa että olen kokenut tämän jo. Mutta en tiedä kenen puolella se haamu on. En halua ottaa lääkettä, se ei johda mihinkään. Haluan olla normaali… Enkä halua että äiti ja muut alkaa taas vahtia että syön ja pysyn ehjänä. Sekään ei johda mihinkään. Tämä on minun taisteluni nyt enemmän kuin koskaan. Vanhenen päivä päivältä, ja joka päivä minulla on enemmän vastuuta päätöksistäni.
Taina sanoo että minulla on tahdonvoimaa enemmän kuin monella muulla, ja että nyt se täytyy vaan kääntää oikeaan asiaan. ’Sä tiedät mitä sun pitää tehdä.’ Ja minä tiedän. Mutta en tajua miksi se on niin vaikeaa… Minulla ei ole enää hyvä olla kotona. haluan vaan pois, ja kun lähden, en tiedä minne menisin. Olen yksin mielessäni ja nyt kun se yksinäisyys taas konkretisoituu, se tunkee myös elämään pääni ulkopuolella. Joskus oikeasti mietin että ottaisin viinapullon, ostaisin röökiä ja unohtuisin niihin huoneeni ikkunalaudalla. Heittäisin kaikki ajatukset ikkunasta. Mutta sekään ei johda mihinkään. En tiedä mikä johtaa. Reitti ulos tästä kaikesta… Ennen kuin putoan taas syvemmälle, sinne missä olen jo ollut ja minne olen taas matkalla. Suunnittelen teräviä juttuja kunnes havahdun ja tiedän että se katkeaa lääkkeellä, jonka jälkeen unikin tulee vaikka se onkin painajainen, mutta en halua ottaa sitä lääkettä. Koska kuten sanottu; se ei johda mihinkään.”

 25.12.2014, Torstai klo 22:05
”Joulu, ja se että syö vaan pysyäkseen pystyssä, on huono yhdistelmä. Olen pettynyt itseeni. En vain mennyt omaan kuplaani, vaan myös itkin vessassa. ’Kasvaisit jo yli tästä’ –ajattelin.”

 23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Tänään olin lääkärissä vaikka näiden käyntien piti jo loppua… Ajattelin että tämä on vain tsekkaus ja kaikki on hyvin, vaikka jokaisen sellaisen ajatuksen takana oli selkeä kuva siitä mitä tulisi tapahtumaan, ja mitä tapahtui. Paino oli laskenut monta kiloa ja seuranta on aloitettava heti, vaikka vielä varmistin useaan kertaan onko se tarpeellista… En halua takaisin sinne! Sinne mistä lähdettiin. Vaikka siellähän minä jo olen. Nyt näyttää siltä että ainoa ero entiseen ja tähän päivään on totuuden ja valheen ero. Jos en pysty syömään, en enää valehtele vaan vastaan jos kysytään. Se on oikeasti ainoa oikea suunta, ja vaikka en nyt pystykään olemaan iloinen siitä askeleesta jonka otin eteenpäin mennessäni lääkäriin, niin tiedän että sen myötä tulleet 10 askelta taaskepäin eivät jää sinne. Taistelen ne takaisin kaksinkertaisesti koska haluan elää. Oikeasti haluan, vaikka olen kuoleman väsynyt tähän kaikkeen.”

 14.6.2016, Tiistai klo 16:40
”Viimeinen nuorten puolen psykiatrikäynti. Hän kyseli enemmän kuin koskaan vaikka olisin vaan halunnut saada ne paperit ja päästä ulos sieltä. Eikö hän nähnyt kuinka vaikeaa se minulle oli? Vai kyselikö hän juuri sen takia että hän huomasi sen? Itkuani hän ei ainakaan huomannut; kyyneleet valuivat vasta kun käänsin selkäni. Tuntui että kaikki sanat sattuivat. Omani ja sen lääkärin. Sen kertominen että lääkevähennyssuunnitelmat ei tule onnistumaan ja kaikki on huonosti taas. Kysymyksiin vastaaminen… Ja ne kommentit: ’Sähän olet kohta jo 21’ ja ’Kyllä mä huomaan että sä olet vielä ihan eksyksissä’. Siinä tilanteessa ne sattuivat ja tuntuivat kuin joku kertoisi ne ensimmäistä kertaa vaikka niin ei todellakaan ole. Jälkeenpäin haluaisin vain huutaa että ’Mä tiedän, okei? Sun ei tarvitse sanoa sitä, mä tiedän sen.’ Se tuntui niin pahalta koska se on niin totta. Täytän 21 ja tilanne pääni sisällä on edelleen se, että en tiedä mitä tekisin tämän kaiken kanssa. Olen eksyksissä. Sekin on totta. Minun ei vaan tarvitse kuulla sitä koko ajan. Kuulen sen kun koitan selvittää ajatuksiani, näen sen kun katson kuntosalin jälkeen peiliin ja muutos on epätodellinen, kiroan sitä joka kerta kun arvon vaihtoehtojen välillä ja kaikki tuntuvat huonoilta.”

 30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”En halua sairaalaan. Mitä tämä on? Olen jo elänyt tämän ajan yli. Odotan vain että herään painajaisesta, niin kuin joka aamu ja monia kertoja yössä. Pahoin pelkään, että tämä kaikki on kuitenkin totta.”

Kuten päiväkirjani kertoo, se Anoreksian kutoma matto on lähtenyt altani joka vuosi. Vuodet vaihtuvat, mutta alamäkien aikana kirjoittamani tekstit pysyvät yhtä yllättyneinä, väsyneinä ja epäuskoisina. Nyt kun luen niitä, minun ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla lainkaan yllättynyt siitä, miten matto on lähtenyt altani tänäkin vuonna. Järki on kuitenkin se yksi asia, mitä tässä kaikessa ei ole. Olen jälleen yllättynyt. Mietin, miten kaikki elämääni palannut hyvä on voinut taas haihtua hitaasti pois? Suurin järkytys on se, miten syvälle olen pudonnut tällä kertaa. Luulin että näin syvälle ei voisi enää mennä. Luulin että sellaista ei voisi enää tapahtua.

Kaikki romahtaa kun pahuus iskee pitkän hyvän jakson jälkeen. Se tuntuu joka kerta lopulliselta. Siltä, kuin mitään ei saisi enää korjattua. Romahduksiin kai kuuluu se, että unohdan miten kaikki tulee ajan myötä taas olemaan paremmin. Jos muistaisin sen, ei alamäki olisi koskaan niin vaarallinen mitä se pahimmillaan on. Minun on hankalaa hyväksyä sitä, että vuosi vuodelta huomaan edelleen olevani sairas. Se on kuitenkin fakta, että alamäkiä tulee aina olemaan. Ne kuuluvat paitsi tähän sairauteen, myös elämään yleisesti ottaen. Ehkä taas seuraavien kuuden vuoden päästä olen oppinut olemaan yllättymättä mistään negatiivisesta. Ehkä silloin olen liimannut jalkani siihen mattoon ja kun joku koettaa vetää sen altani, minä lähden mukana. Siinäpä saa Anoreksia heitellä minua ja mattoa, koska minua ei enää haittaa. Se tekee minulle vain lentävän maton jonka kyyti on töyssyistä huolimatta elämää parhaimmillaan.

 

Katkelmia pakomatkasta kiireeseen

25.10.2016 Yleinen

30.6.2012, Lauantai klo 01:05
”Poissaoloja korvaavan kesätyön kolmas essee valmis. Olen kuollut sisäisesti ja kun katson peiliin, minusta tuntuu että sama alkaa tapahtua myös ulkoisesti.”

 30.7.2012, Maanantai klo 15:00
”Minulla on ollut liian hauskaa pari päivää. Hauskempaa kuin pitkiinpitkiin aikoihin… Niin hauskaa, että olin unohtanut loput esseet jotka piti tehdä nyt kesällä. Eilen se kostautui ja yhtäkkiä kaikki kaatui niskaan. Minulla oli ollut pari päivää lomaa töistä ja tajusin, etten tehnyt mitään järkevää. Miten saatoin? Olisi pitänyt tietää että siitä tulee ahdistus. Joskus tuntuu että minun oma mieleni on kamalin paikka maailmassa. Kukaan ei voi koskaan satuttaa minua niin kuin itse satutan.”

 31.7.2012, Tiistai klo 16:41
”Huomenna menen töihin, oli sairaslomaa tai ei. En jaksa enää maata tekemättä mitään muuta järkevää paitsi esseitä, joita niitäkin vaan sen aikaa että alkaa taas päänsärky ja pitää siirtyä makaamaan aikaansaamattomuuden syliin. Inhoan sitä. Tulen hulluksi siitä. Osaisimpa vain sulkea silmät ja unelmoida niin kuin joskus. Nyt tekemättömät esseet ja aikaansaamattomuuden neula puhkaisevat haavekuvat niin kuin ilmapallon. Poks.”

 1.9.2013, Sunnuntai klo 21:42
”Haluaisin vaan elää… Kun ei tätä voi siksi kutsua. Stressaan ja mietin kaikkea koko aika ja elämäni juoksee ohitseni. Kirjoitusten jälkeen stressi ehkä helpottuu… Pitää nukkua hyvin ennen kokeita eikä saa stressata niin paljoa että stressaa stressaamista koska sitten ei ainakaan nuku. Keskittyminen on niin hankalaa… Täytän kohta 18 ja asiat eivät ole yhtään hyvin. Haluan irrottaa otteen joka pitää minua ajatusten kehässä, ja lähteä tanssimaan ja unohtaa.”

6.10.2013, Sunnuntai klo 18:03
”Mikä minussa voisi mahdollisesti viehättää? Olen rättiväsynyt tyttö joka säälittävästi kerää ohjelmaa jotta ei tarvitsisi istua alas ja ajatella. Teen sen jo kahdesti viikossa psykoterapiassa. Se riittää.”

 6.2.2014, Torstai klo 21:54
”Olen koittanut olla miettimättä stressiä jaksamisesta, stressiä pärjäämisestä, stressiä nukkumisesta ja stressiä stressaamisesta. Jaksamaan auttaa ’tämä vielä’ –ajattelutapa eli niin sanottu itsensä tehokkaasti huijaaminen. Ei ole vaikea huijata kun huijattavalla ei ole paljoa muita vaihtoehtoja kuin tulla huijatuksi.”

 5.3.2014, Keskiviiko klo 14:57
”Väsymys ja sairastelu alkaa väsyttää. ’Lepoa tarvitaan paljon ja turha stressi tulee karsia pois välittömästi’ blaa blaa ja silti tulin taas kipeäksi vaikka olen katsonut viikon sisällä enemmän telkkaria kuin kolmeen vuoteen. Aivot narikkaan niin sanotusti. Mutta eihän se minulla toimi niin. Eihän minulla mikään toimi niin kuin pitäisi. Ainakaan pään sisällä.”

 20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Sekavaa kyllä… Kun niin paljon meneillään eikä langat oikein pysy käsissä. Inhoan sitä tunnetta kun langat eivät pysy käsissä. Hitto, että se on inhottava olo. Mutta taas mennään muka asia kerrallaan… Uusinnat, kemia, mantsa, treenit, keikka, ylppärit, koeviikko, musadiplomi, kuorot…”

 13.3.2016, Sunnuntai klo 21:00
”Tänään oli yritelmä vapaapäivästä. Koulusta siis oli vapaata, mutta olen jotenkin hukuttautunut koulutöihin ihan aamusta iltaan vaikka olisin kotona, koska se auttaa. Saan muuta ajateltavaa ja olen samalla aikaansaava. Kirjat ja leffat eivät oikein riitä pitämään ajatuksia poissa.”

 

Kuka mitä häh?

29.1.2014 Asenne, elämä, elämänilo, eläminen, Haaveiden toteuttaminen, Huumori, Mustahuumori, Rohkeus, Uudet blogit, Uusi askel elämässä, voimaantuminen, Yleinen

Hei sinä, meitä kaikkia musta kuolo päähän koppaa!

Olet jostakin syystä ajautunut sivustolleni ja voi olla että minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa, mutta ennen kuin tehdään se ”johtopäätös” niin lukaise kuitenkin tämä lyhyt teksti loppuun.

Mitä aion tänne kirjoittaa?

Erittäin suurella todennäköisyydellä hyvin hyvin huonoa puujalkahuumoria, johon kuitenkin on verhoiltu oikeita ajatuksia mustasta maailmankatsomuksestani ja siitä ajatuksesta joka päässäni on jo pitkään pyörinyt: ”ELÄMÄ kulkee liian nopeasti, tee niitä asioita joista haaveilet. Niinpä, alkoipa oikein kliseisesti tämä juttu.

Varma asia on myöskin se, että aihepiiri tulee pomppimaan laidasta laitaan ja suosittelen suodattamaan osan tekstistä… tai ainakin miettimään että onkohan tämä kirjoittaja nyt ihan tosissaan. Järjissään ei ole, sen voin kertoa.

Mitä tarjottavaa minulla on sinulle?

Puhutaan siitä tosiasiasta, että jokainen meistä jossakin vaiheessa uneksii erilaisesta elämästä kuin mitä joutuu tarpomaan. Enkä nyt tarkoita, että sinun tai minun pitää vetää se kuuluisa syöpäkortti esille ja alkaa valittamaan että ”kyllä minulla on asiat ihan hyvin”. Todellisuudessahan tässä maailmassa ei ole olemassa mitään reilua…julmaa peliä. Oli sitten minkälaisessa ”uskossa” tahansa.

Niin, mitä minulla on sinulle tarjota? Ehkä se pieni kipinä jolla sinäkin saat omaa unelmaasi eteenpäin? Ehkä ei mitään.

Tottakai minä olen onnellinen siitä että perhe on terve, on katto pään päällä jne. mutta pitäisikö meidän silti HUKATA elämä siten että odottellaan eläkeikää ja kerätään varoja jotta voi ostaa sen mökin tai käydä ulkomailla? Ei pidä. Tässä vaiheessa voisin esittää kysymyksen: ”entä jos se kuolo koppaakin jo huomenna?” 

Miksi blogi?

Aloitin tämän blogin jo itse asiassa vuosia sitten ja ajatuksena oli, että teen tästä eräänlaisen muisti-/ päiväkirjan itselleni. No, kirjoitin välillä toista ”päiväkirjaa” ja tämä jäi odottamaan parempaa hetkeä. Olen myös huomannut että pidän kirjoittamisesta. Eräänlainen salainen haave olisikin se että tulevaisuudessa voisin osittain elättää itseäni tällä koska kohta kaksikymmentä vuotta olen myynyt itseäni.

Huomasin että, Oravanpyörä- tyylisiä blogeja on nykyään netti pullollaan, ehkä tämäkin on sellainen. V###ttaa kyllä jos tuntuu jotenkin sille että on ajanhermolla/ muodikas. Vituttaa moni muukin asia. Vähän tämä oma tekstikin toi mieleen jonkun Elämäntapavalmentajan, hyi.

No katsotaan mitä tapahtuu, ainakin toinen blogitekstini on jo vanhentunut…se oli nimeltään ”kuusivuotissuunnitelma” ja siitä on jo neljä vuotta mennyt. Aikataulussa kuitenkin ollaan tavoitteen suhteen. Silti poistan sen ja kirjoitan jotain uutta höttöä ja kerron myös hieman että minkälainen kirjoittaja taustalla on. Kiinnosti sinua tai ei.

/J