Selaat arkistoa kohteelle diagnoosi.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Välivuosi – viimeinen kantapää

16.9.2017 Yleinen

Välivuosipäätökseni ei ollut kypsä vielä syksyn tuomien koitosten saapuessa. Minä aloitin kuin aloitinkin taas koulunkäynnin kesän jälkeen. Se alkoi harjoittelulla kirurgisella poliklinikalla, ja menin sinne tiedostaen hyvin vahvasti että se olisi jotakin, mihin minun voimani eivät järjellä ajateltuna riittäisi alkuunkaan. Minun voimani eivät kuitenkaan myöskään riittäneet suoraan luovuttamiseen. Kuten Anoreksian kanssa yleensä, minun oli jälleen saatava tehdä ihan vähän enemmän. Mennä ihan vähän pidemmälle. Minä uskottelin itselleni että harjoittelun jälkeen minä sitten jäisin välivuodelle, vaikka samalla salaa odotin ihmettä joka palauttaisi voimani harjoittelun aikana. Siirsin päätöksentekoa eteenpäin jotta ihme ehtisi tapahtua. Kaiken sen ohella tiesin, että ihmeiden aika ei ollut tulossa. Minä olin jo pelkästään somaattisesti siinä kunnossa, että minun ja ihmeiden välillä seisoi muun muassa fysiikan lait.

22.8.2016, Maanantai klo 18:25
”Eka päivä harkkaa takana. Nämä asiat todella kiinnostavat minua. Silti, huominen tuntuu isolta vuorelta mikä täytyy jaksaa ylittää. Ja huomenna on vasta toinen päivä. Kunpa saisin täydet fyysiset ja henkiset voimat… En oikeasti edes tiedä miltä se tuntuu. En enää. Jälleen kerran myös huomaan miten minun luonteelleni on niin rasittavan hankalaa käsitellä tätä tunnetta, kun ei vielä ymmärrä miten kaikki asiat tuolla toimii. Keskeneräisyys sekä käsitys siitä että edes koulusta valmistuminen ei tuo minulle kaikkea tietoa mitä se talo pitää sisällään, on hankalaa. Tarvitaan monta vuotta työelämässä että sen kaiken oppii… Ja haluaisin osata sen kaiken nyt heti. Ja kuitenkin tuntuu että pää on aivan loppu jo yhden päivän aikana imetystä informaatiosta… Olkoonkin että sieltä tilaa vie myös sairauteni. Mutta tuntuu vaikealta sopeutua siihen, että ymmärrän kuinka saakelin monta liikkuvaa osaa tuolla alalla on, mutta niistä itse osista en ymmärrä edes murto-osaa. Tämä kaikki laukaisee päässäni sellaisen tahdosta riippumattoman taistelun loputtoman tiedon nälän ja luovuttamisen välillä. Todellinen luonteeni kaiketi tukee ensimmäistä, ja tämä uupumus ja epävarmuus jälkimmäistä.
En tiedä miten jaksan huomisen, mutta sen murehtiminen ei vie huomista pois. Päinvastoin; huominen lähestyy minuutti minuutilta ja mieluummin käytän ne minuutit poissa tästä hankalasta maailmasta. Siispä hyvää yötä.”

 23.8.2016, Tiistai klo 17:44
”Jätin tänään eväät kotiin koska eilen toinen ohjaajistani sanoi että tuolla kaikki käy ruokalassa syömässä, ja Taina taas muistutti yhteisen ruokailun sosiaalisesta merkityksestä. Jos en mene sinne, en pääse mukaan yhteisöön. No, sattumalta tämän päivän ohjaajani olikin sitten ilmeisesti se ainoa joka ei käy siellä ruokalassa, joten jouduin menemään sinne yksin… Istuin ensin pukkarissa yrittäen ympäripuhua itseäni sinne sen sijaan että olisin ollut toiset 4 tuntia syömättä. Olisin pystynyt siihen, mutta millä oppimisen prosentilla? Sain itseni ruokalaan ja sain lautaselleni perunan. Sosiaalisen hetken kohdalla kuitenkin panikoin. Se oli minulle liikaa.. Se tilanne. Ja se peruna. Istuin yksin ja lähdin niin pian kuin kehtasin. En enää ikinä halua mennä sinne.”

 24.8.2016, Keskiviikko klo 18:00
”Elämiseksi en tätä kutsuisi. Herään aamulla, revin itseni ylös, koitan koko päivän keskittää energiani itseni kannattelemisen lisäksi kaikkeen tärkeään ja joka päivä kun pääsen kotiin raskaan päivän kasaan painamana, huomaan, että ulkona on meneillään viimeiset lämpimät kelit, mutta en jaksa hyödyntää niitä. Kotona googlaan silmät ristissä päivän aikana muistilistaani kertyneet termit, mietin loppuillan ruokailuja sekä sitä miten pitäisi mennä lenkille mutta minusta ei ole siihen, ja lasken minuutteja aikaisimpaan kellonaikaan jolloin on hyväksyttävää mennä yöunille. Välillä mietin myös, että minulla olisi koko ilta aikaa soittaa pianoa ja tehdä musiikkia… Mutta en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.”

 27.8.2016, Lauantai klo 12:45
”Minulla on hankalauuksia rentoutua kun tiedän että heti maanantaina alkaa taas aikainen aamu ja tsemppi. Ihan kuin viikonloppuna rentoutuminen jotenkin estäisi minun valmiuksiani maanantaille? Ihan kuin jotenkin unohtaisin mennä sinne jos en ajattele sitä koko ajan? Naurettavaa. Aivoni, kuulitteko? Naurettavaa.”

 28.8.2016, Sunnuntai klo 19:35
”Olen helpottunut että minun ei tarvinnut olla yksin tätä viikonloppua… Valehtelisin jos väittäisin että voisin hyvin henkisesti, ja kaikki täällä meidän perheestä tietää sen. Se on helpottavaa. Tuntuu vaan että toleranssini on taas nollassa. Ei tarvitse tulla kuin ihan minimaalinen vastoinkäyminen ja koko maailmani romahtaa, ja sitä on joka kerta hankalaa rakentaa takaisin. Ainakin yksin. Huomenna harkkaa on jäljellä tasan 4 viikkoa. Kuukausi. Toivon että jaksan sinne asti, mutta on fakta että sen jälkeen tarvitsisin vielä voimia tehdä elämääni koskevia päätöksiä.”

 Oli alusta asti selvää että neljä viikkoa oli minulle liikaa. Jälleen tilanteen täytyi kuitenkin karata mitä pahimmalla tavalla käsistä ennen kuin osasin reagoida siihen.

29.8.2016, Maanantai klo 12:45
”Peli on puhallettu poikki. Tänään on välivuoden ja parantumisen ensimmäinen päivä. Eilen illalla tuli ahdistuskohtaus joka oli niin paha että se laukaisi päätösten tekemisen aikaistamisen. Jotain oli tehtävä.
Minusta tuntui pahalta jo päivällä… Siksi halusin lähteä omaan kotiin. Etten pilaisi yhteisen viikonlopun viimeistä päivää. Kotona en kuitenkaan saanut kierrettä loppumaan. Lamaannuin täysin niin kuin alkuaikoina, en löytänyt tietä ulos ja minuun sattui yhä kovempaa. Ja minua pelotti. Jouduin tosissaan taas tappelemaan sellaisia asioita vastaan jotka ovat jo pitkään olleet poissa. En halua enää ikinä satuttaa itseäni, en edes ’nilkkaan tai jalkaterään josta kukaan ei huomaa’. Niin ne eilen kehottivat ja minä pelkäsin. Halusin kuolla, ja se on kaikkein kamalinta. En ole halunnut sellaista pitkään aikaan vaikka olenkin välillä ajatellut sitä. Miten jokin edelleen pystyy saamaan minut siihen tilaan etten yksinkertaisesti nää muuta tietä ulos? Olen kokenut sen satoja kertoja mutta se on yhä pelottavinta mitä tiedän. Pelkään että jonain päivänä se kohtaus ei nää lopukaan. Joka kerta olen varma että se ei lopu, mutta aina se on loppunut. Entä jos joku kerta se oikeasti ei lopu? Kuolenko sitten? Vai menenkö takaisin osastolle?
Puhelin soi ja äiti yritti tavoittaa minua mutta olin kipsissä, en tiennyt mitä tehdä tai mitä halusin joten en osannut painaa vihreää luuria kuin vasta kolmannella soittokerralla. Äiti haki minut takaisin heille. Sanoi että nyt tämä loppuu, enkä minä vastustellut enää. Luoja tietää kuinka vaikeaa ja pelottavaa minulle on nyt hypätä pois tästä pyörivästä pyörästä ja rauhoittaa kaikki… Mutta luoja tietää myös minkä painajaisen kävin läpi eilen illalla. Mikään ei ole vähään aikaan tuntunut enää niinkään hyvältä kuin ennen. Ajattelin että kesä korjaisi kaiken kuin taikaiskusta… Mutta nyt on myönnettävä ettei yksi kesä enää riitä korjaamaan tätä sotkua.”

 30.8.2016, Tiistai klo 16:13
”Taina sanoi: ’Ihmettelen suuresti sitä, miten ikinä selvisit viime syksystä ja keväästä, vaikka ei se helppoa ollut. Mutta sitä en yhtään ihmettele mitä se on tehnyt sulle.’ Saisinpa ne asiat ennalleen mitkä olivat jo ihan hyvin tässä välissä… Nyt en tiedä mitä ajatella, mitä tehdä ensimmäisenä, mitä kertoa muille ihmisille… Ainoa asia mitä haluaisin, olisi olla onnellinen. Tuntuu ettei millään muulla ole enää väliä. En jaksa tai pysty siihen nyt, mutta minun on todella löydettävä vastaukset kysymykseen: Mikä minut tekee onnelliseksi? Koska nyt on vuosi aikaa tehdä juuri sitä, mitä ikinä se onkaan.”

 Montako kantapäätä todella tarvitaan opettamaan anorektikolle kaikki se, mistä olen jo kirjoittanut: asioiden kohtaaminen, pysähtyminen, lepääminen, omien rajojen tunnistaminen, keskeneräisyyden sietäminen, irti päästäminen, avun pyytäminen ja niin – syöminen? Vastaus on: monta. Minun toivottavasti viimeiseksi kyseisiä aiheita käsitteleväksi opetuksekseni jäi välivuoteen johtanut romahdus sekä kaikki siihen romahdukseen johtaneet virheet, joiden seuraukset olivat ilmeisesti jälleen päässeet unohtumaan sitten viimevirheiden. Saman asian oppiminen kantapään kautta vielä kuuden vuoden jälkeen saa minut epäilemään kantapäideni toimivuutta. Eikö juuri kantapään kautta tulleiden opetusten pitäisi juurtua syvälle jo ensimmäisen kerran jälkeen? Kyllä ne juurtuvat. Opetusten ydin vain pääsee unohtumaan Anoreksian valvovan silmän alla.

Ensimmäiset välivuoden päivät olivat painajaisen jatkoa. Väkisin arjessa roikkuminen oli pitänyt minun kasvoni juuri ja juuri synkimpien ajatusten pinnalla, ja kun päästin irti velvoitteista, vajosin koko kehoani myöten pitkäkestoiseen ahdistuneisuuteen, jota olin vain kasvattanut ja siirtänyt eteenpäin lykkäämällä päätöksentekoa. Toivon palaset olivat kuitenkin esillä ja löydettävissä, kunhan maltoin levätä aivoni kuntoon, jossa ne kykenivät suorittamaan tilanteen vaatimaa idealistista ajattelua.

2.9.2016 klo 10:27
”Olen ollut ahdistunut ja käynyt läpi sekavia mielentiloja. Itkenyt, tuntenut kaiken täysin toivottomaksi ja välillä saanut jostain taistelutahtoa. Olen kamppaillut sen kanssa, mihin käytän suruni ja masennukseni jättämät tunteet: Annanko niiden viedä minut pohjalle (usko, se tuntuu houkuttelevammalta päässäni, kuin tähän kirjoitettuna), vai käännänkö ne voitoksi? Pari päivää sitten tuijotin itkeneitä silmiäni peilistä ja kävin itseni kanssa äänetöntä keskustelua aiheesta. Sitten minä sain pitkästä aikaa idean. Anonyymi blogi. Alan kirjoittaa sairaudestani, menneistä vuosista sen kanssa, ja tästä välivuodesta.”

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Tuntuu, että koko tämä juttu; niihin kajoaminen ja näistä asioista avoimesti kirjoittaminen on yksi suurimmista askelista mitä olen tämän sairauden kanssa ottanut. Minua pelotti kuollakseni… Etenkin se osastoaikainen päiväkirja… Käytän blogissani suoria lainauksia. Sekin on pelottavaa… Se, että avaan tämän kaiken ihmisille niin totaalisesti. Mutta samalla se on jotain mitä todella haluan tehdä. Saan itse valita katkelmat, saan itse valita sanani, ja haluan valita ne niin hyvin että ihmiset ymmärtävät mitä tämä kaikki oikeasti on. Kuoren alla. Koska Anoreksiassa se kuori on suuri ja paksu. Vaikka tunnen itseni alakuloiseksi ja väsyneeksi ja päiväkirjojen jutuista on vaikeaa päästää mentaalitasolla irti, niin koen taas pitkästä aikaa että elämälläni on joku merkitys.”

 14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Ollan psykoterapiassa käsitelty paljon kaikkea sitä mitä olen lukenut niistä vanhoista päiväkirjoista… Se tuntuu raskaalta, mutta kai hyödylliseltä. Puhuimme tänään niistä osastoaikaisista jutuista jotka olen tietoisesti siirtänyt mielessäni niin sanotusti jonnekkin ’unohda nämä’ –osioon, koska niitä on ollut liian hankala ja pelottava edes ajatella tai muistella. Mutta nyt olen lukenut ne, ja olen puhunut niistä. Olen kertonut niistä ja analysoinut niitä. Olen aika kirjaimellisesti katsonut pahimpia painajaisiani suoraan syvälle silmiin.”

 Aluksi minun oli haastavaa jäsennellä kaikkea sairauttani koskevaa tekstiksi. Koko juttu tuntui isolta, yli kuusivuotiselta möykyltä, mistä oli vaikeaa saada irti selkeitä paloja. Pian sain kuitenkin yhä enemmän visioita päähäni, ja huomasin, että minulla on paljon sanottavaa. Ensimmäisen tekstin viimeistely tuntui ihanalta. Olin saanut jäsenneltyä ajatuksiani kauniisti tekstiksi, jota muutkin kuin minä itse voisivat lukea.

Vanhoihin päiväkirjoihini sukeltaessa hämmästyin erityisesti siitä, miten sairauteni alkuvuosien kirjoitukset sopivat niin hyvin Anoreksian muottiin. Ne tekstit istuvat sairauteni kuvaan täydellisesti. En voinut lakata ihmettelemästä sitä, miten minun sisältäni kumpuavat tunteet ja ajatukset saattoivat toistua niin kaavamaisesti monilla tämän diagnoosin alla kulkevilla ihmisillä. Miten minun omat tunteeni ja ajatukseni saattoivat olla kirjoitettavissa oireet –nimellä kulkevan otsikon alle? Olin kuusi vuotta tiennyt olevani sairas, mutta vasta nyt totuus siitä näyttäytyi päivän selvänä.

 Olen nyt kirjoittanut sairaudestani tasan vuoden ajan. Olen oivaltanut tärkeitä asioita ja ottanut ensimmäisistä suurista askelista vielä monia pieniä eteenpäin. Tarinani ei ole valmis. Anoreksiani ei ole päästänyt vielä irti. Se ei kuitenkaan nauti siitä, mitä kirjoitan. Levitän tietoisuutta sen pahuudesta ja kaikesta siitä mihin se on kykeneväinen. Kirjoitan säästääkseni muiden samassa tilanteessa vellovien kantapäitä. Kirjoitan tuottaakseni ymmärrystä muille, mutta myös itselleni. Ja mitä enemmän minä kirjoitan, sitä enemmän haluan eroon sairauteni tahmeasta hengityksestä niskassani.

Välivuoteni aikana olen huomannut kehitelleeni ovelia konsteja joiden avulla pärjään pienissä jokapäiväisissä taisteluissa. Saman vuoden aikana olen tajunnut selvinneeni kohta seitsemän vuotta Anoreksian kylmää läsnäoloa, ja käsittänyt oppineeni enemmän kuin yhdestäkään koulukirjasta voi koskaan oppia. Ymmärrys tähän kaikkeen on tullut levosta, ajasta olla, tilasta ajatella, uskalluksesta kohdata asiat ja kyvystä kirjoittaa ymmärryksen jokaisesta palasesta. Tämä välivuosi on opettanut minulle enemmän kuin yksikään elämäni vuosi, koska tämän välivuoden aikana olen oppinut näkemään kaiken jo aiemmin oppimani.

 

Totta vai tarua

9.1.2017 Yleinen

Olen miettinyt paljon ihmisen kehonkuvaa ja sen haavoittuvaisuutta. Se on aihepiiri, joka tuntuu nousevan esille aina Anoreksiasta puhuttaessa. Jo yläasteella terveystiedon tunnilla opetetaan, miten tässä sairaudessa kuva omasta kehosta vääristyy ja todellisuus hämärtyy sen mukana. Muistan tarkkaan sen opetusmateriaalin kuvan, jossa luurangonlaiha Anorektikko katsoo peiliin. Kuvan on kai tarkoitus havainnollistaa Anoreksiasta vahvistettua faktatietoa. Siinä kuvassa peilistä takaisin tuijottaa siihen katsovaa tyttöä huomattavasti pyöreämpi hahmo.

Kun sairauteni diagnosoitiin, tiesin kyllä mistä oli kyse. Vietin silloin paljon aikaa peilin edessä koettaen selvittää näinkö jotakin, mitä ei ollut olemassa. Tulin aina samaan lopputulokseen: Ei tämä sairaus ole silmissä. Miksi en siis uskoisi omia silmiäni? En ollut mielestäni laiha, ja vaikka pidin sitä faktana, mietin silti toisinaan voisiko se paljon puhuttu kehonkuvan muuttuminen olla vain elävää legendaa. Jokaisen aterian jälkeen näin itseni välittömästi monta kiloa lihavampana. Tiesin ettei sellainen lihominen yhden aterian myötä voinut olla totta, mutta silmäni näkivät sen, ja ihmisellä on taipumus uskoa näkemäänsä. Tällaisia järjen ja näköaistin välisiä ristiriitoja koen edelleen.

18.1.2012, Keskiviikko klo 19:26
”Pahimpia on koulun terveystarkastukset. Aina samat jutut… Kamalinta on, etten ole laiha, vaikka ne niin sanovat. Siitä tulee liikaa ajatuksia päähän. Tietääköhän terkka mitä ajattelen ja koettaa huijata? Luuleeko hän että uskon sen? Vai koittaako hän sanoa että pitäisi syödä vähemmän?”

 Vasta viimevuosina alkoivat todelliset hankaluudet liittyen kehonkuvaani. Mietin sitä yhä enemmän, ja jokin sai minut hylkäämään aikaisemman teoriani. Silmissäni ei ehkä ollut vikaa, mutta aloin ajattelemaan sitä, mitä tapahtuu niiden takana. Entä jos jotakin sattuu sillä välillä kun viesti kulkee verkkokalvoiltani aivoihin? Sillä lyhyellä matkalla jokin ehtii vääristää näkemääni, ja kun viesti saapuu perille, se ei olekaan enää totuudenmukainen. Tähän ajatukseen luottaminen vei aikaa. Ei ollut helppoa uskoa sitä, että kaikki mikä minulle oli totta, ei ehkä ollutkaan sitä oikeasti. Se vaati todellisia ponnisteluja useiden asioiden kanssa. En kyseenalaistanut ainoastaan itseäni tai sitä mitä näin. Kyseenalaistin myös muiden ihmisten sanat ja motiivit, ja se sai minut välillä epätoivon partaalle. En tiennyt mitä tai ketä uskoa.

24.11.2016, Torstai klo 21:23
”Ne sanoo että olen sairaalloisen laiha. Miksi en näe sitä itse? Kun heräsin tänään ja istuin sängyn reunalle, näin siinä vain kaksi suurta lihamöykkyä. Reiteni. Äiti sanoo että olin paljon kauniimpi kun minulla oli enemmän kiloja. Miksi sekin on minulle hyvä uutinen? Koska se tarkoittaa että olen laihtunut. Olen laihempi. Olen laiha. Olen toisin sanoen nyt äitini mielestä rumempi, mutta sekin on minusta hienoa. Koska olen laihempi. En itse tiedä edes onko se totta. Sitä on vaikea uskoa.”

Yritin selvittää totuutta usein ahdistuksen vallassa. Ahdistus syntyi luottamuksen puutteesta kaikkeen siihen, mitä sisälläni ja ympärilläni tapahtui. Kun olin lakannut luottamasta jopa omiin silmiini, tiesin että peilistä ei ollut minulle enää apua. Se johdatti minut väärään suuntaan yhä uudelleen, koska Anoreksia kopeloi näköaistiani. Lukuisten itkuisten yritysten, ja useiden jopa kummallisten keinojen jälkeen aloin saamaan tolkkua kehonkuvaa koskeviin arvoituksiin. Yksi havainto kerrallaan jaottelin kaikkien aistieni keräämän informaation kahteen ryhmään: Asioihin, jotka olivat totta, sekä asioihin, jotka olivat sairauteni luomia illuusioita.

Peilikuva ei ole totta. Päässäni tapahtuvan itseni ja muiden kehonkuvien vertailun tulokset eivät ole totta. Ruokailun jälkeinen luisuminen useita kiloja turvonneeseen vartaloon ei ole totta. Se, että minuun ei päde jotkin tieteellisesti todistetut biologiset faktat, ei myöskään ole totta. Sen sijaan omaiseni puhuvat totta. He eivät vain yritä saada minua lihomaan, vaan se mitä he näkevät, on totta. Syömisen vähentämistä seuraava laihtuminen on totta. Vaatteiden suureksi jääminen on totta. Myös vatsakipu ruokailujen jälkeen on totta, kunnes vatsalaukkuni ehtii tottua suurempiin ruokamääriin.
Lopulta ajauduin takaisin alkuperäisen kysymyksen äärelle. Nyt, viisaampana, tiesin kumpaan kategoriaan sen vastaus kuuluisi: Kehonkuvan vääristyminen Anoreksian myötä ei ole pelkkää elävää legendaa. Se on totisinta totta.

30.11.2016, Keskiviikko klo 14:07
”Taina sanoi että tämä on vakava juttu. Se, että olen edelleen vaan laihtunut, ei ole mitään leikkiä. Hän toi esille sairaalahoidon jo ennen kun ehdin mainita että lääkäri ehdotti sitä jo. Taina sanoi että hänestä olen laihtunut jo viime viikosta. Itken, koska en tiedä mitä uskoa. Miksi en voi nähdä samaa mitä muut näkevät? On niin hankala uskoa jotakin muuta kuin omia silmiäni… Menin kotiin ja avasin vaatekaappini. Riisuin kaikki vaatteeni ja revin alasti itkien puhtaita vaatteita ulos kaapista. Puin päälleni niitä enkä katsonut peiliin, vaan suljin silmäni ja koitin tunnustella olivatko ne suuria. Olivat ne. Juhlahousut eivät pysyneet yllä laisinkaan.”

 7.12.2016, Keskiviikko klo 21:58
”Katselin tänään otettuja kuvia… Ne kertovat minulle jotain mitä peili ei kerro. Se on totta, että niissä näytän pieneltä. Pienemmältä kuin peilissä. Kun menen kotiin, aion ottaa itsestäni kuvia nähdäkseni jotain mitä en nyt näe. Ehkä se avaa silmäni?”

 Kuten todettu, totuuden selville saaminen askel askeleelta vastasi viimein kehonkuvaa koskeviin kysymyksiini, joita olin miettinyt sairastumiseni alusta asti. Se ei kuitenkaan muuttanut vääristyneitä näköhavaintojani tai tuntemuksiani. Ne ovat edelleen olemassa. Edettyäni pisteeseen, jossa tunnistin oikeat ja väärät aistimukset, sain kuitenkin rauhaa tutkia asiaa lisää. Nykyään suhtaudun siihen lähes tieteellisesti. Pyrin jatkuvasti etsimään uusia väyliä joiden avulla kykenen osoittamaan itselleni, että kehonkuvani vääristyminen on totta. Minulla on vastaukset jotka luovat järkeä tähän kaikkeen. Nyt haluan vain löytää paljon todisteita niiden tueksi. Uskon, että järkeä tukevien todisteiden kautta vääristymät saattavat vähitellen väistyä totuuden tieltä.

Kaikesta oikeaan ja väärään liittyvästä informaatiosta huolimatta minun on jatkuvasti muistutettava itseäni siitä, että kaikki ahdistukseni aiheet eivät ole todellisia. Kun vääristymät iskevät vasten kasvoja, koitan muistaa että niiden vuoksi ei kannata ahdistua, koska niitä ei ole olemassa. Ahdistuksen sijaan yritän kääntää vääristyneet havaintoni muotoon, jossa pystyn näyttämään itselleni kuinka naurettavia ne ovat. Vertailen niitä tieteellisiin faktoihin ja sullon ne yhä syvemmälle siihen laatikkoon, joka on aivoissani varattu Anoreksian aiheuttamille aistiharhoille. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei ole lainkaan niin helppoa. Havainnollistavana metaforana voidaan ajatella värejä: Kuvitellaan tilanne, jossa minun näkemäni punainen on muiden silmissä sininen. Minun on alati muistettava kutsua punaista siniseksi, vaikka se ei ole sitä minulle. Päivittäin omaksun uudelleen oman käsitykseni vastaisia totuuksia ja koitan olla ahdistumatta niistä.

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Ehkä hulluinta tällä hetkellä on, että en ole edes kunnolla vielä aloittanut syömään normaalisti, mutta siitä hetkestä lähtien kun päätin yrittää, tunsin itseni turpoavan heti. AJATUS TAI PÄÄTÖS EI MUUTA VARTALOANI. Kukaan ei saa väittää mitään muuta. Inhoan sinua, Anoreksia. Viimeinen erä alkaa NYT.

Katkelmia diagnoosin jälkeen

15.9.2016 Yleinen

26.1.2011, Keskiviikko klo 18:20
”Minulle todettiin Anoreksia. En halua että kukaan tietää, mutta joillekin on pakko kertoa jotta minut jätetään rauhaan. Niin ne sanovat. En kestä kysymyksiä. Ei kuulu heille. En antanut suostumustani kertomiseen, mutta sanoin että jos he tekevät sen, niin eivät kerro minulle. En halua tietää. Äiti on ymmärtäväinen, mutta ei samalla tajua mitään. Iskä ei tajua ollenkaan.”

”Joka päivä minulta kysytään: Et kai tee itsellesi pahaa? Et kai työnnä sormiasi kurkkuun ja oksenna? Ei kai sinulla ole itsetuhoisia ajatuksia? Joka päivä vastaan: En, en, ei. Joka päivä mietin: En, yritän mutten onnistu, on.”

”Välillä ajattelen, että on ihan sama jos joudun sairaalaan, ihan sama kaikesta. Välillä haluan sairaalaan, jotta ei tarvitse syödä.”

”Pääni ei ole koskaan ollut näin täynnä ajatuksia. Ajatuksia, joista yksikään ei ole iloinen.”

24.2.2011, Torstai klo 20:43
”Ne uhkailevat minua sairaalalla… Ja musikaalin pois ottamisella. Jos en pääse musikaaliin, lupaan etten enää koskaan syö mitään. Ihan sama vaikka kuolisin pois, tuntuu että osa minusta on nyt jo mennyt. Yritän niin kovasti… Yritän että pääsisin musikaaliin. Se on ainoa mikä minua enää kiinnostaa.”

”Haluaisin kertoa miltä minusta tuntuu, mutta en osaa. Kaikki on vaan ristiriitaista, siinä kaikki.”