Selaat arkistoa kohteelle Catherine.

Catherinen tarina, Osa 3

5.12.2014 Kirjoittaminen, Novellit

Catherinen tarina, Osa 3

 

Robert nousee portaat hänen perässään ylös ja näkee, kuinka hän ottaa kaapista esiin valkoisen puvun, johon on kirjottu erittäin harjaantunein ottein punaisia kukkasia. Catherinen silmistä näkee, että siihen liittyy paljon muistoja. Ja Robert itsekin muistaa, kuinka Catherine saapui kyseinen mekko yllään Robertin juhliin. Robert kävelee Catherinen luo ja hän lausuu selvästi kauan harkitut sanat nyt ääneen:

”Haluaisin käyttää tätä hääpukunani. Samoin kuin juhlissasi aikaisemmin, kun etsit itsellesi kumppania. Valkoisia kukkasia punaisissa hiuksissa. Punaisia kirjottuja kukkasia valkoisessa mekossa.” Catherine toistaa kihlatulleen sanat jotka hän on lausunut jo kerran aikaisemmin. Silloin hän tosin lausui ne palvelusväelle. Hänen silmäkulmastaan karkaa kyynel, kun puku tuo hänen mieleensä niin paljon onnellisia muistoja. Muistoja äidistä ja isästä elossa, sekä päivästä jolloin hän ja Robert menivät kihloihin. Mutta samana päivänä noin vuosi sitten, tauti vei hänen molemmat vanhempansa.

 

Kartanon rouvan kamarineito auttaa nuorta Catherinea pukeutumaan kauneimpaan leninkiin, jonka hän omisti. Kampaaja laittaa hänen hiuksiaan ja hänen äitinsä tulee katsomaan, kuinka hänen tyttärensä laittaminen juhlakuntoon onnistuu. Äiti on erittäin tyytyväinen tyttärensä ulkonäköön ja kamarineito lähtee auttamaan talon rouvan takaisin sänkyyn. Sillä kulkutauti on valitettavasti ottanut talon rouvan sekä herran tiukkaan otteeseensa. He ovat molemmat heikossa kunnossa, ja Catherinen äitikin juuri ja juuri jaksoi nousta ylös sängystä. Kun Catherinen hiukset ovat kauniilla letillä pään ympäri, niin että siihen on pujoteltu valkoisia kukkasia, hän menee peilin eteen.

”Valkoisia kukkasia punaisissa hiuksissa. Punaisia kirjottuja kukkasia valkoisessa mekossa. Vastakohdat kiinnittävät huomiota toiseen ja näin ylleni kutoutuu täydellinen kauneuden verkko, josta ei pakoon pääse”, nuori neiti Catherine sanoo hyväksyvästi kampaajalle ja ompelijalle. He hymyilevät huojentuneesti ja ompelijatar sanoo:

”Oivasti muotoilitte kauneutenne kiteytyksen muutamaan lauseeseen, joita jokainen kuulija jääköön miettimään ja ihailemaan. Olemme kiitollisia siitä että saamme palvella yhtä kohteliasta ja kaunista neitiä kuin te neiti Catherine. Toivomme että tulevaisuudessa huolitte meidät vaatimattomat palvelijasi edelleen työskentelemään arvon neidille.”

”Teette molemmat kiitettävää jälkeä ja kielenkäyttönne on oivallista. Kun joskus tulevaisuudessa tulen kotikartanoni jättämään ja tarvitsen uskollisia palvelijoita, muistan kyllä teitä. Voitte poistua”, Catherine sanoo hymyillen lempeästi ja nyökkää heille. He poistuvat reippaasti huoneesta ja Catherine katsoo itseään peilistä.

”Nyt on tilaisuuteni”, hän kuiskaa hiljaa ja suoristaa ryhtinsä. Robertin perhe pitää juhlat, joissa heidän poikansa on tarkoitus valita itselleen kumppani. Catherine menee portaat alas eteisaulaan ja hän laskeutuu portaat hallitusti ja rauhallisesti, käsi sileällä mahonkikaiteella saumattomasti liukuen. Hän siirtyy rauhallisesti vanhempiensa huoneeseen ja käy hyvästelemässä heidät. Hänen isänsä on erittäin huonossa kunnossa, ja hänen täytyy vain toivoa, että hän on edelleen elossa, kun hän tulee takaisin. Hevosvaunut odottavat ovien ulkopuolella ja Catherine astuu niiden kyytiin raskain mielin. Jos hän nyt saa Robertin miehekseen, hänen vanhempansa ovat hänestä ylpeitä. Jos he ovat edelleen elossa, kun hän tulee takaisin.

 

Catherine havahtuu muistoistaan kun hän huomaa Robertin ojentavan hänelle pientä samettipussia. Hän katsoo Robertia odottaen ja Robert ottaa pussista esiin kauniin timanttisormuksen.

”Catherine, otatko tämän sormuksen vastaan? Se on isotätini vanha, ja hän halusi että se tulisi suojelemaan liittoamme. Kuten se on aikoinaan suojellut hänen ja hänen miehensä liittoa. Ainoa asia mikä heidät koskaan erotti, oli kuolema. Isotätini toivoi että se sama suojaus siirtyisi meidän väliselle liitolle. Otatko kihlajaislahjani vastaan?” Robert kysyy hermostuneena ja antaa timanttisormusta Catherinelle.

 

Valitettavasti novelli on nyt loppu mutta jotain uutta kyllä on tulossa myöhemmin kunhan saan jotain työstettyä :D

Catherinen tarina, Osa 2

3.12.2014 Kirjoittaminen, Novellit

Catherinen tarina, Osa 2

Kun hänen kyntensä painuvat kämmeniin, pieni kipu havahduttaa hänet takaisin nykyhetkeen. Kyynel vierähtää silti hänen poskelleen, mutta hän vain pyyhkäisee sen nopeasti pois. Kukaan ei huoli vaimokseen heikkoa naista, hän ajatteli ja suoristi ryhtinsä.

”Halusit tavata Catherine”, kuuluu hänelle tuttu ääni pensaiden lomasta. Siitä huolimatta hän säpsähtää, sillä hän ei ollut kuullut Robertin tuloa. Hän kääntyy ympäri rauhassa ja katsoo kihlattunsa kasvoja, kun tämä kävelee hänen luokseen. Nuo tummat hiukset ja komeat kasvonpiirteet, toivottavasti periytyvät heidän lapsilleen. Ne ovat harvinaiset ja erittäin komeat täälläpäin maata, täällä maalla. Ne ovat Catherinen ensimmäiset ajatukset kihlatustansa. Robert on häntä päätä pidempi ja roteva sotapäällikkö. Onnekseen sodassa, jossa hän oli mukana, hän ei ollut joutunut tulitukseen. Hän oli palannut kotiin ainoana ongelmana kylmyys ja nälkä. Edes päälliköillä ei ole aina parhaat mahdolliset oltavat. Mutta nyt Catherine on päättänyt kysyä kihlatultaan erään kysymyksen, jota on hautonut sisällään jo kihlauksen ensi päivistä asti.
”Jos haluat, voimme kunnostaa sukuni kartanon ja muuttaa sinne. Ettei tarvitsisi enää asua vanhempiesi kanssa. Sukunne kartano on hieno, mutta haluaisin silti oman kartanon. Ja nyt olen perinyt tämän”, Catherine sanoo ja valikoi sanansa huolella, jottei loukkaisi kihlattuaan tai olisi hänelle liian töykeä.
”Se on aivan ymmärrettävää Catherine. Varsinkin kun meille on odotettavissa perheenlisäystä piakkoin”, Robert sanoo ja tarjoaa käsivarttaan. Catherine kietoo kätensä Robertin käden ympärille, ja antaa kihlattunsa taluttaa hänet puutarhan läpi lähemmäs taloa.
”Haluaisitko käydä sisällä katsomassa kartanon kuntoa?” Robert kysyy rauhallisesti. Catherine nyökkää hillitysti, vaikka hänen silmistään näkee, että hän on innoissaan.
”Se olisi oikein mukavaa. Voimme samalla katsoa ketä kaikkia meidän tarvitsee palkata avuksi kunnostukseen. Ainakin puutarhureita sekä siivoajia”, hän sanoo tyynellä äänellä vaikka pinnan alla kuohuu, hänen ojentaessa Robertille vanhan avaimensa. Robert jättää Catherinen kauemmas ja menee avaamaan oven. Kun ovi aukeaa naristen, molemmat kurkistavat varovasti sisälle. Catherine ei enää malta odottaa kauempana, vaan ryntää sisälle taloon.

Astun sisälle taloon ja katson Catherinea onnellisena siitä että hän tulee olemaan vaimoni. Seuraan kuinka hän liikkuu talossa tottunein askelin, välillä väistää narisevan lattia lankun lähes huomaamattomasti, kulkee täällä kuin ei olisi koskaan täältä poistunutkaan. Katson suurta kartanoa ja kaikkia huonekaluja peittää valkoinen kangas, jonka yllä on paksu pölykerros. Ilma sisällä ei kuitenkaan ole tunkkaista, kun ilma on hajonneista ikkunoista päässyt vaihtumaan. Valkoinen kangas heilahtaa ilmaan kauniissa kaaressa, ja paksu pölypilvi pöllähtää ilmaan, kun Catherine kiskaisee kankaan sohvan päältä pois. Sohva olisi pesun ja kiillotuksen jälkeen jälleen kuin uusi. Katson kihlattuni kauniita punaisia kiharoita hiuksia, vihreitä silmiä jotka huokuvat intoa ja iloa. Olen jo pienestä tarkkaillut häntä, ja ollut jo lapsena ihastunut häneen. Muistan edelleen ensitapaamisemme kuin se olisi ollut eilen. Ja nyt olemme kihloissa, perhe suunnitteilla. Rakastan häntä ja hän sanoo rakastavansa minua. Toivon vain että se on totta enkä ole hänen unelmiensa tiellä. Hän on nykyään paljon arvokkaampi kuin hän lapsena oli. Pian veljiensä kuoleman jälkeen hän alkoi tosissaan opetella kaikkea, eikä hän enää tullut leikkimään kanssani. Mutta nyt koko piirikunnan suurin uutinen on kahden rikkaimman suvun lapsien häät. Catherine on viimeinen suvustaan. Hänen perheensä on kuollut tauteihin. Minulla on edelleen suuri suku, johon Catherine on ollut erittäin tervetullut. Katson kuinka hän nousee suuret portaat yläkertaan, missä hänen entinen huoneensa sijaitsi.

Toivottavasti nautitte tästä ja lisää tulee ylihuomenna :D

Catherinen tarina, Osa 1

1.12.2014 Kirjoittaminen, Novellit

Catherinen tarina, Osa 1

Vaunut ylittivät sillan, renkaat rahisivat hiekkaisella tiellä ja pöly nousi pistävänä ilmaan. Neito vaunuissa kohentaa ryhtiään, ajajan rohkaistessa hevosia pitämään vauhdin lievässä ylämäessä. Pian he pääsevät mäen päälle ja saavuttavat oman päämääränsä. Kuski hyppää nopeasti alas ja rientää avaamaan vaunujen oven neidille. Hän laskeutuu hiljaa vaunuista ja katsoo edessään kohoavaa ränsistynyttä kartanoa. Seistessään siinä paikallaan ja kuunnellen luonnonääniä, muistot ja lapsuus tuntuvat vahvana. Tämä paikka on nimittäin hänen lapsuudenkotinsa. Kuvitellessaan kartanon entisessä loistossa, hänen kasvoilleen nousee hymy, ja hän ihailee sen kauneutta muistoissaan. Avatessaan silmänsä ja katsoessaan sen kauniin kartanon rippeitä, hymy jää enää varjoksi hänen kasvoilleen.

Vesi solisee rauhoittavana ympärillä, kun se soljuu puron läpi kohti jokea. Kauempana kuuluu joen kohina, kun kevään sulavedet pyrkivät mereen. Katsoessaan kaunista kartano, hän muistaa elävästi, kuinka hän juoksi pihalla veljiensä kanssa leikkien. Suuret tammipuiset ovet olivat edelleen visusti kiinni. Kaunis punainen kivitiilikatto ja valkoiseksi maalatut kiviseinät ovat nyt likaiset ja hieman tummuneet. Pienet pojat ovat käyneet tekemässä tihutöitään, ja kartanon suuret ikkunat ovat nyt rikki. Muutama lasiruutu ikkunoista on ehjänä, mutta hyvä että niistä läpi näkee. Se on ollut nyt vuoden hoitamattomana, ja ennen niin kaunis ja harmoninen puutarha on päässyt repsahtamaan. Rikkaruohot ovat vallanneet istutukset ja nurmikko on kasvanut erittäin korkeaksi. Pensasaitakin on kasvanut holtittomasti, ja tukkii jo lähes kokonaan kulkuväylät taloon ja sieltä pois. Kun kartanoa katselee, ei uskoisi että aikoinaan se on ollut alueen kaunein ja vaurain paikka.

”Tämä paikka oli vanhemmilleni arvokkaampi kuin minä. Sen takia minun täytyy palauttaa se takaisin vanhaan loistoonsa”, hän sanoo hiljaa ja sanat jäävät riippumaan ilmaan surullisina. Hän antaa kuskille pienen merkin, että tässä menee vielä jonkin aikaa. Hevosten hirnunta taustalla tuo mukavaa elämän tuntua autiolle kartanolle. Sillä välin kun hevoset pääsevät läheiselle purolle juomaan, punahiuksinen nuori tyttö etsii aidasta aukon, josta pääsisi läpi ilman että mekko repeytyisi. Pian hän löytää sopivankokoisen aukon aidasta ja menee varovasti tuulessa liehuvien lehtien läpi kartanon pihaan. Hän nostaa katseensa uudelleen kartanoon ja katsoo sitä kaihoisasti.

”Täällä minut kasvatettiin hienoksi neidiksi, joka olen nykyään. Juoksin pihalla veljieni kanssa, kunnes äitini kertoi, ettei se ole sopivaa hienon tytön arvolle”, sanon hiljaa ja naurahdan, ”joten kun veljeni opettelivat ratsastamaan ja miekkailemaan, äitini vei minut paviljonkiin ja opetti pöytätapoja sekä hioi käytöstäni.” Katson hymyillen paviljonkia, joka on lähes virheettömässä kunnossa, jollei likaantumista lasketa.
”Mutta kun veljeni kuolivat yhdessä lukuisista tautiaalloista, kuulin pian sen jälkeen äitini sanovan isälleni, kuinka hän olisi toivonut veljieni säilyvän ja antanut ennemmin minut taudille. En kuulemma ole tarpeeksi kaunis jotta saisin kaupungin rikkaimman herran pojan miehekseni. Se oli paha isku minulle. Työskentelin enemmän ja ahkerammin saavuttaakseni äitini asettaman haasteen. Ole tarpeeksi hienostunut ja kaunis Robertin vaimoksi. Ja vihdoin onnistuin siinä. Tosin tauti sai vanhempani ennen kuin he sen saivat tietää”, sanon surullisena ja puristan käteni nyrkkiin estääkseni itkun.

Lisää laitan hieman myöhemmin, tämä on siis alku yhdestä novellistani. Eli jatkoa tälle tulee ylihuomenna :D