Selaat arkistoa kohteelle auttaminen.

Christine

24.3.2017 Yleinen

Heissan!

Melkein joka päivä astellessamme Ateenan kaduilla näemme monia kodittomia ihmisiä. Mieleen herää kysymyksiä: Miten he ovat joutuneet tuohon tilanteeseen? Miksei kukaan auta heitä? Mutta hetkinen… jos kaikki ajattelevat miksi kukaan muu ei tee mitään niin silloin kukaan ei tee mitään. Ehkä se olenkin juuri minä joka voisi tehdä jotain?

Iidan ja Hildan iltarukouksessa sydämelle nousi ajatus siitä, että voisimme yrittää auttaa kodittomia jotenkin. Seuraavana päivänä marssimme sitten koko poppoomme voimin kauppaan ostamaan kassit täyteen ruokaa ja saippuaa!

Niimpä auringon porottavassa paahteessa läksimme kohti lähipuistoa! Ennen puistoon astumista pidimme vielä pienen rukoustuokion ja pyysimme, että Jumala johdattaisi eteemme oikeat ihmiset, jotka eniten apuamme tarvitsisivat.

Löysimme puluja ruokkimasta valkohapsisen mummelin, joka raahasi varmaan koko omaisuuttaan Ikea-kasseissa. Menimme tarjoamaan ruokakassia, mutta hän vain hymyili, pudisti päätään ja kreikaksi selostaen osoitti läheiseen pusikkoon. Hämmentyneinä lähdimme käppäilemään kohti pusikkoa ja löysimme sieltä harmaapartaisen papparaisen nukkumasta tuolilla. Ajattelimme jättää pussin hänen eteensä, mutta silloin puskasta pujahti esiin valkohiuksinen, harvahampainen mummo nimeltä Christine. Sydämmellinen Christine kertoi asuneensa koko elämänsä Ateenassa, mutta emme kysyneet, mikä hänet oli johtanut kadulle asumaan. (Tällä välin harmaapartainen papparainen heräsi ja annoimme hänelle ruokapussin. Josta hän kiitti hampaattomalla hymyllään!) Hyvästelimme Christinen, joka antoi Iidalle vielä muiskauksen poskelle hyvästiksi.

Saimme kävellä välillä pitkänkin aikaa, sillä emme meinanneet yhtäkkiä löytääkään kodittomia, vaikka yleensä näemme heitä paljonkin kaduilla. Löysimme kuitenkin miehen, joka kulki roskikselta roskikselle. Juoksimme hänen perässään ja saatuamme hänet kiinni annoimme hänellekin ruokakassin. Yhden kassin jätimme pahvista ja kankaista rakennetun hökkelin ovelle. Luultavasti pienessä majassa asuu lapsiperhe, sillä sisällä näkyi pellenukkeja ja lastenrattaat. Viimeisen jätimme roskiksen reunaan, johon ateenalaisilla on tapana jättää köyhille ruokaa.

Reissumme sai meidät ajattelemaan. Suomalaisen keskivertopalkka on noin 2600e/kk ja meillä meni tähän tempaukseen 2,35e per pää. Tottakai Suomessa hinnat ovat hieman kalliimpia kuin Ateenassa, mutta pienikin teko voi kuitenkin oikeasti pelastaa jonkun päivän. Apu voi olla paljon muutakin kuin rahallista, vaikka toisen ihmisen huomioimista jollain tapaa. Oli kyseessä sitten koditon, pakolainen tai vain ihminen, jolla on tosi huono päivä. Me voidaan olla niitä, jotka pelastaa sen ihmisen päivän!

Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niinkuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Joh 13:34

 

– Iida ja Siru

Kohteliaasti – toiset huomioon ottaen vai nöyristellen?

12.2.2016 Aikakausi kaksi lasta

En ole saanut elämäni varrella kovinkaan montaa konkreettista kasvatusneuvoa vanhemmiltani. Yksi niistä kuitenkin on ole kohtelias. Tämän neuvon haluaisin välittää lapsillenikin, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Viime päivinä on mediassa ollut paljon keskustelua ujoudesta ja herkkyydestä. Niiden tärkeyttä johtajuudessa ja hyvässä työntekijässä peräänkuulutetaan. Tärkeää ovat myös mielestäni hyvät käytöstavat. Ehkä kysymys onkin osittain samasta asiasta.  Empaattinen ja herkkä henkilö kuulee helposti toisten sanattomatkin viestit ja pystyy asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään tätä. Vaikka hyviä käytöstapoja voisi pitää tietyllä tapaa ulkokultaisina, kertovat ne mielestäni siitä, että on kiinnostunut myös muiden hyvästä olosta.

Voiko kohteliaan käytöksen taakse meneminen sitten aiheuttaa hallaa, jos ei missään tilanteessa halua tai osaa loukata toisen tunteita? Huonoa kohtelua saatan itse päivitellä selän takana muille, mutta itse tilanteessa negatiivisen palautteen anto voi tuntua haasteelliselta. Kun tarjoilija kysyy ravintolassa maistuiko ruoka, mutisen ”kyllä”, vaikka todellisuudessa minun olisi pitänyt sanoa, että cevicheni oli jäässä ja tilaamani pääruoka meni ilmeisesti naapurille.

Mikä on kohteliasta?

Kiitos ruoasta, kiitos kyydistä, kiitos lahjasta. Anteeksi, että huitaisin vahingossa laukulla, anteeksi, että tönäisin, anteeksi että loukkasin tunteitasi.  Tätähän se on, mutta mitä muuta? Varmasti kulttuuri-, aika-, paikka- ja ihmissidonnaista. Itse koen kohteliaisuuden toisten ihmisten huomioimiseksi. Minä olen tällainen, sinä tuollainen, voimme olla erilaisia, mutta silti suvaita toisiamme. Ottaa toisemme huomioon niin, että mahdollisimman monella olisi parempi olla.

Onko sitten kohteliasta huomauttaa jollekulle, tutulle tai tuntemattomalle, että hänen sepaluksensa on auki, ripsari levinnyt poskelle tai suupielessä hammastahnaa? Huomautus saattaa saada kuulijan hämilleen ja nolostumaan, vaikka kommentoijan tarkoitusperät olisivatkin hyvät, saada henkilö korjaamaan epäsiistiä ulkoasuaan. Eräässä työhaastattelussa haastattelija kertoi tekevänsä minulle, lukihäiriöiselle suuren palveluksen. Hän paljasti, että ansioluettelossani oli kirjoitusvirhe. Huomautus ei mitenkään edesauttanut haastattelun sujumista itsevarmoissa ja rennoissa tunnelmissa, mutta sainpahan korjattua virheen häpeästä ja nöyryytyksestä toivuttuani ennen seuraavan hakemuksen lähettämistä.

Meiltä ja muualta

Vieraisiin kulttuureihin liittyy tietysti erilaisia kohteliaisuussääntöjä kuin omaamme, ja joskus käy niin, että toinen tulkitsee toisen viestin epäkohteliaaksi, vaikka toinen ehkä yrittää olla vain avulias tai rehellinen. Nuorempana asuessani Espanjassa kaverini kämppis otti illan aikana pöydällä olevasta tupakka-askistani useita tupakoita kysymättä lupaani. ”Mikä on sinun, on myös minun, eikö niin, kun kerran iltaa yhdessä vietetään”? Lomamatkalla basaarissa myyjä avasi sovituskopin verhon kesken sovituksen, ja totesi ”you are too fat for that dress, try this one”. Hän oli ehkä rehellinen ja pyrki auttamaan minua löytämään sopivamman asun, mutta kaupat jäivät sillä kertaa syntymättä.

Erään kerran taas ulkomaalaistaustainen kaverini kertoi miten tuomaani itsetehtyä lahjaa olisi pitänyt muuttaa, jotta se olisi ollut parempi. Toisaalta Italian lomalla nuoret miehet jaksoivat leperrellä ja kysellä yksivuotiaastamme bussipysäkillä kyllästymiseen asti. Nykypäivän maahanmuuttokeskustelussa olisikin hyvä pitää mielessä, että tapoja on erilaisia, ja vaikka joku tuntuukin meistä oudolle ja ehkä jopa hieman tylylle, ei sen viestin lähettäjä ole välttämättä tarkoittanut sillä pahaa.

Epäkohteliasta kansaa

Suomalaiset ovat tunnettuja epäkohteliaisuudestaan. Ulkomailla tekisikin mieli usein pukeutua paitaan I’m sorry I didn’t mean to sound rude, I’m just from Finland. Kohteliaat korulauseet eivät vain tunnu sopivilta omaan suuhun ja tulee helposti töksäyteltyä ja vastattua yhdellä sanalla vain siihen, mitä kysyttiin.

Omituisia tilanteita saattaa syntyä myös ihan Suomessa kantasuomalaisten kanssa. Raskaana ollessani olin uimahallissa ystäväni kanssa. Hän halusi mennä saunaan. Raskaana oleville ei suositella kovia löylyjä, joten kun eräs keski-ikäinen nainen alkoi muilta kysymättä heittää löylyä kauha toisensa perään, siirryin alimmalle lauteelle. Mielestäni hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti, mutta hänestä huonosti käyttäytyvä  olinkin minä! Hän suuttui tästä siirtymisestäni niin, että alkoi valistaa minua siitä, että saunassa saa kyllä heittää löylyä, jos ei kestä, niin voi lähteä pois ja onko lääkäri edes antanut minulle lupaa saunoa. En ollut sanonut hänelle mitään, saati katsonut pahalla silmällä. Ilman silmälaseja en saunassa edes näe juuri mitään.

Kunnioita minua niin minä jätän arvostamatta sinua?

Vanhus-kohteliaisuus on tietysti oma alalajinsa. Nettikeskustelussa joka sai alkunsa siitä, että mummeli oli kiilannut lastenvaunut bussijonossa, eräs kirjoittaja oli sitä mieltä, että riippumatta kiireen määrästä, hänen mielestä vanhusten tulee aina päästä bussiin rollaattorin kanssa ennen lastenvaunuja. Siis riippumatta siitä, kuinka kauan äiti ja lapsi ovat pysäkillä odottaneet ja kuinka monta täyttä bussia on ajanut ohi. Oma kokemukseni epäkohteliaasta mummosta sattui kymmenisen vuotta sitten lähikaupassa. Kassalle päästyään mummo huomasi, että olikin ottanut mustaherukkapussin mustikkapakasteen sijaan. Hän sitä päivitteli kassalle, joka ei tehnyt elettäkään asian korjaamiseksi. Itselläni oli kiire, joten otin mummon pakasteherukat, vein ne paikalleen ja toin tilalle toivottuja mustikoita. Mummo seisoi hölmistyneenä ja alkoi päivitellä sitä, että kuinka nykyajan nuoret yleensä käyttäytyvät niin huonosti. Kiitosta avustani en saanut, lähinnä tuntui siltä, että mummo oli ärsyyntynyt, kun en täyttänytkään hänen ennakko-oletustaan huonosti käyttäytyvästä teinistä. Toisen kerran taas sain mummon kävelykepistä, kun olin ruuhkaratikassa tullut istuutuneeksi vanhuspaikalle. Hän ei pyytänyt minua nousemaan, tai muutenkaan sanallisesti kommentoinut tilannetta, antoi vain kepin puhua.

Omille vanhemmilleni vanhempien ihmisten kunnioittaminen on ollut aina itsestään selvyys. Itse olen sitä mieltä, että ihmistä tulisi kunnioittaa iästä riippumatta. En nostaisi ikäihmisiä jalustalle vain sen vuoksi, että he ovat eläneet itseäni pidempään. Kolotusta, painavia kasseja, ja istumapaikan tarvetta voi olla myös nuoremmalla. Teitittelemäänkään en ole harjoittelusta huolimatta vielä oppinut. Mieleeni tulee lapsuusmuisto, jossa äitini patisti minut täydessä bussissa syliinsä istumaan, jotta paikkani vapautuisi mummolle. Ymmärsin kyllä, että tämä oli ”oikein tehty” ja kohteliasta, mutta minua ärsytti. Olin jo iso tyttö, eikä minun olisi pitänyt enää istua kenenkään sylissä. Toivoin aina bussilla matkustaessa, ettei kyytiin tulisi mummoja.

Asiakaspalvelu – asiakkaan palvelu?

Asiakaspalveluala on varmasti paikka, jossa kohteliaisuustaitojaan, pinnan venyttelyä ja tekohymyä saa treenata tuon tuosta. Kävin muutama päivä sitten pikaruokapaikassa, jonka siivooja tervehti minua kuitenkin iloisesti hymyillen ja toivotti hyvää huomenta. Poistuessani hän hymyili jälleen ja toivotti hyvää päivän jatkoa. Tuli tunne, että hän aidosti halusi olla ystävällinen. Hänenhän ei olisi tarvinnut sanoa minulle mitään, toisin kuin tiskillä toimineen myyjän.

Kohteliaat ja rehelliset lapset

Onko kyläillessä hyvä käytös sitten ulkoa opittua mielistelyä, jos kotona kuitenkin näytetään tunteet säästelemättä? Sosiaalisesti älykäs lapsi, joka siis osaa ottaa toiset huomioon ja osaa käyttäytyä, tulee elämässä paremmin toimeen, kun alati toisille pahaa mieltä aiheuttava. Joten kyllä, mielestäni kylässä on kiva käyttäytyä paremmin, vaikka tutuille ja tuvallisille vanhemmille tulisikin vähän kenkuteltua.

Jaksan aina ihmetellä kummityttöni ja hänen isosiskonsa (ainakin kylässä näkyvää) hyvää käytöstä. Kun kerran itse vielä lapsettomana olin ostanut heille tiramisu-jäätelöä vierailun kunniaksi, söivät he kulhonsa tyhjäksi, ja ilmoittivat sen jälkeen, ”kiitos, en tarvitse lisää”. Vasta jälkikäteen tajusin, että jäätelön on täytynyt maistua heidän suussaan juuri sellaisen aikuiselta valitsemalta ”herkulta”, joka ei ymmärrä lasten mausta mitään. He eivät kuitenkaan sanalla tai ilmeellä moittineet tarjottavaa jälkiruokaa.  Kotona he kuulemma kuitenkin osaavat olla toisilleen välillä tulisenkin epäkohteliaita. Toisella kertaa lapsivieraita kestitessäni sain kuulla tarjoamani ruoan olevan pahaa, erilaista kuin kotona, siinä oli kasviksiakin ja maitokin oli väärän merkkistä.

Hiljaa tai ainakin hissukseen oleminen on yksi kohteliaisuuden muoto. Jos vieruskaveri lukee kirjaa tai on juuri saanut vauvansa nukuteuksi, ei ole kiva kailottaa. Missä lapsi sitten saa huutaa? Ei kirjastossa, ei rappukäytävässä, kaupassa, kotona eikä kai oikein metsässäkään. Kai lapsella sentään joku paikka pitää olla, missä saa pitää kunnolla meteliä ja purkaa höyryjä? Olla välillä sallitusti huonokäytöksinen?

Huonosti käyttäytyvistä lapsista meillä kaikilla on tietysti kokemusta. Kolme-vuotias heittäytyy kaupan lattialle ja TAHTOO. Ja EI TAHDO. Eivät aikuiset kuitenkaan aina käyttäydy yhtään sen paremmin. Metromatkustaja saattaa kuulla, ettei ansaitse kohteliasta käytöstä, koska ei ole suomalainen ja varmasti monet maahanmuuttajat saavat osakseen paljon sellaisia kommentteja, joita he eivät ansaitsisi.

Johtaja ainesta – ei kiitos

Yksi toinen, huonosti käyttäytyvä ryhmä nousee kuitenkin mieleeni niin sanottujen maahanmuuttokriittisten lisäksi. Nimittäin johtavassa asemassa olevat henkilöt. Osa heistä tuntuu ajattelevan, että heidän asemansa antaa ikään kuin oikeuden toimia epäkohteliaasti vähäisemmässä asemassa olevaa kohtaan. Erään kerran olin tuttavani, toimitusjohtaja, ja hänen vaimonsa kanssa illallisella Espanjassa. Ajelimme useamman tunnin etsien sopivaa ravintolaa ja vierailimme varmaan kahdessakymmenessä eri paikassa, koska mikään ei tuntunut heille kelpaavan. Kun sitten viimein ilmoitin, että minun pitäisi kohta jo päästä muihin askareisiin, päädyimme erääseen tunnelmalliseen paikkaan. Kieltä taitamaton toimari oli tyly tarjoilijalle, joka yritti parhaansa täyttääkseen vaativan asiakkaan toiveet. ”Pienet kalat” olivat liian pieniä, olut liian suuressa tuopissa, pöytä väärässä paikassa, viini väärän lämpöistä, patonki leikattu liian ohuiksi siivuiksi. Ikinä en ole hävennyt niin paljoa seuralaisteni käytöstä, kuin tuona iltana.

Jos olen ollut työporukalla syömässä ulkona niin, että mukana on ollut myös iso kenkäisempiä, olen usein ainoa, joka sanoo ”kiitos” taksikuskille tai tarjoilijalle. Eräs entinen esimieheni, joka allekirjoitti sähköpostiviestinsä aina pelkästään nimellään, oli sitä mieltä, että jos hän joskus on niin hövelillä tuulella, että lähettää terveisiä, ei siihen enää mitään ”ystävällisyyttä” tarvitse lisätä. Saman yrityksen hr-osasto joutui lähettämään koko firmalle viestiä siitä, että jos kollega tulee aamulla hississä vastaan, hänen hyvän huomenen toivotukseen tulee vastata.

Ystävällisin terveisin
Itse Isosisko

Kalaruokaa ja shampoota

18.12.2014 Aikakausi kaksi lasta

Kohta kaksi-vuotiaalle tyttärelleni joulupukki ei ole käsitteenä vielä aivan avautunut. Kun aikuiset kyselevät, mitä hän haluaa joululahjaksi, hän pohtii hetken ja vastaa sitten: ”Ruokaa. Kalaruokaa”. Hänen toiveensa varmasti täytyy ja lisäksi hän saa pukilta myös vaatteita ja leluja. Niin kun monet ovat jo huomanneet, Suomessa on valitettavasti myös paljon niitä perheitä, jotka toivovat pukilta oikeasti sitä jouluruokaa, koska edes siihen ei ole varaa.

Mieheni kertoi eräänä päivänä aamiaispöydässä lukeneensa Jouluapu-nimisestä Facebook-ryhmästä. Hän ei päässyt selostuksessaan kovinkaan pitkälle, ennen kuin kyyneleet nousivat silmiini. Liikutuin ja innostuin heti hankkeesta. Luin aluksi sivuilla olevia tarinoita järjestyksessä. Siitä ei tullut mitään. Itkin liikaa. En pääse yli siitä, että joku maassamme voi toivoa lapselleen joululahjaksi shampoota.

Sitten etsin lähinnä kotiamme olevan avun tarpeessa olevan perheen. Raskaana oleva nainen odottaa tyttövauvaa, isä elää sosiaalituella sairauden takia, 7-vuotias tyttö. Mietin, miltä itse tuntuisi odottaa vauvaa, kun omat resurssit olisivat niin rajalliset.

Sen jälkeen aloin pohtia käytäntöä. Kehtaisinko tarjota vauvalle käytettyjä vauvan vaatteitamme vai pitäisikö ostaa uusia? Ovatko taaperotavarat jo liian kuluneita, kulahtaneita tai poissa muodista? Haluaako perhe tietyn merkkistä tai väristä? Entä millaisia hygieniatarvikkeita? Mieluummin kerrankin arvokkaampaa vai mahdollisimman paljon? Entä mistä tuoksuista ja suklaasta he pitävä? Vieraille ihmisille hankintojen tekeminen ujostutti.

Osa perheistä oli määritellyt toiveensa tarkastikin. Juuri tietynlaisia legoja ja eräs perhe toivoi joulupöytäänsä juuri sitä kalaa, mieluiten graavia. Toki köyhälläkin pitää olla oikeus mieltymyksiin ja makutottumuksiin, mutta tämän tyyppisessä palvelussa on tietysti aina vaarana se, että ihmiset alkavat tilata joulustaan vielä puuttuvia mieleisiä osasia, vaikkei varsinaista puutetta olisikaan. Pieni kyynikko nosti päätään.

Kaupassa valitsin tuotteita: hammastahnaa ja – harjoja, suihkugeelejä, deodoranttia, shampoota ja hoitoainetta, vauvanpesuvaahtoa, rasiallinen konvehteja ja joulupukkisuklaita kuuseen. Kotoa mukaan vielä hyvin vähän käytetty toppahaalari pienokaiselle. Kai tästä ainakin jotain apua on, vaikkei ihan nappiin menisikään? Myyvät vaikka eteenpäin, jos ei ole mieleen.

Sovimme perheen kanssa, että veisin tavarat heille kotiin, jottei rahaa kuluisi postikuluihin. Bussissa matkalla minua jännitti. Mitä tuntuisi perheen tapaaminen? Entä jos he eivät pitäisikään ostoksistani tai suoranaisesti kieltäytyisivät ottamasta niitä vastaan? Omissa mietteissäni ihailin muutamien muiden palvelun kautta vastanneiden jämptejä vastauksia: Ostan Prisman lahjakortin, ostatte sitten itse mitä haluatte.

Perillä vastaanotto oli lämmin. Isä oli mukava, ja tilanne täysin luonteva. Aivan kun olisin ollut toimittamassa heille Huuto.net-pakettia. Emme tehneet numeroa pussukastani, juttelimme mukavia lapsista. Isä huomasi rattaiden koriin unohtuneen korvikepurkin ja tarjoutui puolestaan antamaan meille omiaan, heidän vauvalleen kun ne eivät kuulemma maistuneet. Aivan turhaan olin jännittänyt ja nyt sain vielä itsekin tarpeellista takaisin.

Mietin, miksi minun pitää analysoida auttamista niin paljon. Miksei voi vaan auttaa ja siinä se. Jos joku nyt onkin päässyt palveluun vilpillisen tarinan avulla, on kai kuitenkin parempi, että ne ihmiset, jotka oikeasti toivovat lapsilleen lahjaksi kenkiä ja shampoota saavat apua ilman sen kummempaa harkintaa.

Hellyyttävä Joulu. 5 päivä Joulukuuta

5.12.2014 Rakentaminen alkaa kohta, Yleinen

Joulukuu oli saatu hyvälle alulle ja Alman sekä Jaskankin auttaminen oli saatu käyntiin. Almalla oli aamulla tullut paha mieli. Poika ei ole käynnyt kahteen vuoteen heillä kylässä. Yhden kortin vaan on lähettänyt. Siinä luki vähäisesti seuraavaa osoitteen lisäksi. ”Meillä on kaksi lasta. Mira 2 v. ja Sami 7kk”. Niin pahalta tuntuu kun ei saa katsella noita pieniä lapsia. Antaa heidän puristella sormiani ja hymyillä, saisin keinutella hiljalleen keinussa pienokaista hyräillä hänelle ja kun viimein vauvan nukahdettu syliini, tulisi minulle siitä lämmin ja hyvä olo. Mutta en ole sellaista päässyt vielä kokemaan, on vain niin yksinäinen olo vaikka Jaska onkin mun seuranani. Kyyneleet vuolaasti tippuivat Alman kosteista silmistä rinnalle. Jaska kuunteli Alman hiljaista puhetta ja tuli lohduttamaan vaimoaan.taakka 2

Irene oli kauppareissulla kirkonkylässä. Tuiskulan kirkonkylä oli aika vilkas kauppapaikka. Liikkeet olivat isoja ja välillä löytyi hyviäkin tarjouksia. Näin kävi nytkin kun paikallinen kodinkoneliike tarjosi puhelimia 30 €uron hintaan kappale. Kaksi puhelinta ostettiin Sykerön perheelle. Nyt heillä oli yhteys mailmalle, vaikka soittaisivat presitentille.

Samalla reissulla käytiin katsomassa erästä pientä rakennusalan yrittäjää. Hän teki välillä isojakin töitä vaikka etupäässä hänen remontit olivatkin pieniä kun kerran yksin näitä töitä teki. Suikkasen Niilo olikin kotona mikä Irenen kannalta oli hyvä juttu. Irene kertoi heidän tehtävästään mitä olemme Sykerön vanhuksille tekemässä. Pieni mutta tässä tietenkin on, että voiko tälläisen tehtävän suorittaa näin talvella. ”Hyvinkin voi jos on vain peitteitä vesiputken päälle”. Asiat lyötiin lukkoon siltäosin, että Ville tulee katsomaan seuraavana päivänä mikä on tilanne. ”Ja jouluksi pitäisi saada kuntoon. Onkos siellä talkooväkeä ja vähän sellaistakin väkeä joilla pysyy vasara kädessä”.  ”Kova auttamisen halu on kyläläisillä, eiköhän ne asiat ole järjestyksessä”.

lahjan anto

Hienolta tuntui kaikki asiat, tuumi Irene kun ajeli kirkonkylältä kotiinsa. Ensin hän päätti kuitenkin käydä Sykerön kautta ilmoittamassa, että tälläisiä miehiä tulee huomenna sinne töitä tekemään.

Hän astui omakotitalon rappusia ylös kun huomasi Alman hänelle vilkuttavan keittiön ikkunasta. ”Voi miten ihanaa että tulit meitä katsomaan. Käyppä istumaan niin keitellään kahvit”. Nyt on vähän kiire kun olen menossa vasta kotiin lypsämään lehmiä. Mutta nyt olisi vuorossa seuraavanlainen juttu. Miten olisi jos Teille tultaisiin rakentamaan kylpyhuone sisäveskin kanssa. Talkoilla tehdään eikä Teidän tarvitse laittaa siihen yhtään rahaa. Se on meidän kyläläisten joululahja Teille”. Jaska istahti keittiön penkille ja Alma hakeutui keinuun istumaan. Alma laittoi kätensä suunsa eteen ja heikolla äänellä kuului, ”Herranen aika sentään”. ”Miten te nyt sentään menette tuollaista tekemään, hyvähän meidän on ollut käydä ulkohuussissakin, mitä te nyt semmoista”: Alma ja Jaska olivat aivan sanattomia. Ja kun vielä Irene otti kassista kaksi puhelinlaatikkoa ja sanoi, ”Nyt pääsette soittamaan vaikka pojallenne, tässä on sellaiset värkit. Mutta katsotaanko huomenna niitä tarkemmin, kuinka ne palaavat”.

hattu 2

Sykerön vanhukset jäivät katsomaan Irenen perään kun hän vilkuttaen lähti kotiinsa. Alma ja Jaska istuivat hiljaa tuoleissaan. Irene oli saannut heidät hiljaiseksi. Jopa Alma oli hiljainen, hän ei yksinkertaisesti osanut lähteä kiikusta mihinkään. Siinä hän vain istui ja välillä katsoi miestään, joka myöskin oli aivan pois pelistä. Vasta kun Jaska sanoi, että katsotaanko millaisilla vehkeillä sitä nykyään ihmisille soitellaan. ”Älä, älä koske niihin kun et tiedä mistä pitää painaa”. ”Enhän minä mistään painakkaan katson vain kun nostan laatikosta kannen ylös”.  ”Oleppa sitten varovainen ettei tarvi heti Irenelle antaa toista, että se menikin rikki”.

Iltapäivä oli ollut ihmeellinen, ihmeellisiä asioita oli tullut heidän eteensä paljon. Siinä sitä onkin miettimistä kerrakseen. Mistähän kyläläiset meitä haluavat auttaa. Onko täällä sellainen tapa vai mitä tämä oikein on.

 

hattuTaavetti oli jo mennyt navetalle ja sinne Irenekin touhukkaasti asteli. Taavetti huuteli Irenen nähdessään, ”Kuinka kirkonkylällä oikein meni”. ”Ootappa kun tulen lähemmäksi sinua”. Ja kun Irene pääsi Taavetin lähelle kertoi hän, että kaksi puhelinta on ostettu ja viety Sykerölle. Opastaa en kerennyt mutta katsellaan niitä sitten huomenna. Ja Suikkasen Niilo tulee aamupäivällä katsomaan Sykerölle. Meidänkin tietenkin pitään myöskin sinne mennä. ”Tälläinen kertomus oli mulla, olinko minä hyvä”.  ”Ainahan sinä hyvä olet, enhän minä suo muuten täällä pitäiskään”.

Irene mietti itsekseen, miten saisi helpommin kyläläisille sanaa auttamisesta tai jonkinlaisesta avustamisesta. Pitäisi ehkä olla lähinaapureihin yhteydessä. Ehkä keksisin vaikka huomiseksi, jos meillä pidettäisiin pieni palaveri. Itse laitoin jo kylällä käydessäni pari riviä Lottoa vetämään. Jos vaikka sattuisi onnistumaan niin kaikki sijoitan Sykerölle. Tai jos sattuu päävoitto tulemaan, niin eivät kai he kaikki tarvitse sentään.

Paljon oli tänä päivänäkin saatu aikaan kun pariskunta käveli navetasta sisälle. ”Niin jotenkin mua säälittä varsinkin Alma. Sen poika ei ole kahteen vuoteen käynny lainkaan vanhempiensa luona ja kuulemma heillä on kaksi pientä lastakin. Eivät isovanhemmat ole heitä vielä nähneet, ei edes valokuvaakaan ole lähetetty. Mutta ehkä me löydetään pojan numero niin voidaan antaa Alman soittaa pojalleen niillä uusillä puhelimilla”: Taas tuntui tulevan Irenelle hyvä olo sydämmeen. Ei sitä paljonkaan tarvitse tehdä tai auttaa kun hyvä mieli tulee molemmille osapuolille.

 

imagesenkeli 1Jokisen Taavetilla ja Irenellä oli ollut ylimääräistä puuhaa tänään. Mutta hyvä mieli kuitenkin molemmilla oli. Kyllä auttaminen vain on jaloin taito mitä ihminen voi tarjota.

Sykeröllä alettiin jo pikku hiljaa puhumaan. Mutta eivät olleet vanhukset aivan omia itsejään vielä. ”Kuinkahan meidän nukkuminen oikein onnistuu, taitaa olla liian paljon ajateltavaa. Mutta Hyvää yötä kuitenkin Jaska.

Jatkuu huomenna

piki

 

 

Positiivinen postaus päivä 1. keskiviikko

12.11.2014 Positiivisuus haaste

Moi

Eräs lukijoistani haastoi minut viikon ajan joka päivä kirjoittamaan positiivisen postauksen. Kiitos hänelle vielä kerran. ♥

 

Mistähän kirjoittaisin?   Tämän päivän positiivisimpia asioita ovat olleet:

-Aamulla mulla oli ekaks kuvista, tänään tekemässäni työssä onnistuin mielesti hyvin, (vaikken päässytkään kovin pitkälle, sunnuntaina taidan tehdä loppuun). Mutta positiivisimpien asioideni listalle pääsee tämä: kuukausi sitten aloitimme kuviksessa työtä jossa piti piirtää oma koti realistisena ja kodin ympärille epärealistisissa mittasuhteissa kaikenlaista mitä mieleen tuli (esim. isoja kasveja ja eläimiä tai piirtää koti merenpohjaan). Tarkoitus oli, ettemme aina ajattelisi kaavoihin kangistuneena: talo ja puut ovat tietyn kokoisia ja näköisiä, samoin esineet ja asiat. Omasta ja muutaman muunkin (kuten kuviksen opettajani) mielestä onnistuin kyseisessä työssä todella hyvin. Valitettavasti en saa laitettua kuvaa tänne näytille mutta voin joskus yrittää selittää mitä kuvassa on ja kyseisten asioiden ja esineiden merkityksiä minulle. En voi tässä postauksessa sitä tehdä, kun en voi kertoa mitään negatiivista! ;D

-Toinen positiivinen asia oli: kun kävin myymässä partiolaisten adventtikalentereita. En muista olenko jo kertonut, mutta harrastan partiota, jo vuodesta 2005! Jotkut teistä varmaan tiedättekin partiolaisten joulun alla myyvän adventtikalentereita. Kalentereiden myyminen on tärkein partiolaisten  varainkeruu keinoista, joten on hyvin tärkeää myydä mahdollisimman monta kalenteria. Itse olen aiempina vuosina myynyt 30-50 kalenteria. Mikä on aika paljon, varsinkin kun ottaa huomioon ettei mulla ole kuin muutama sukulainen jotka ostavat, joten pääasiassa olen myynyt kalenterieita kiertämällä ovelta ovelle. Lääkärini ihmetteli miten pystyn siihen (ottaen huomioon vointini ja ongelmani: olen ujo, vaikea tutustua uusiin ihmisiin, olla vieraiden kanssa tekemisissä, vaatii aika paljon kanttia lähteä soittelemaan vieraiden ihmisten ovikelloja, tarvii peittää kaikki se paska iloisen ja reippaan ilmeen taakse jne.). On se toki raskasta, mutta partio on minulle rakas harrastus ja haluan antaa oman panokseni, partiotoiminnan hyväksi.  Sain tänäänkin hyvin kalentereita kaupaksi. Jalat ovat väsyksissä, vaikka äiti olikin kuskaamassa.

-Kolmas ja tällä hetkellä viimeinen mieleeni tuleva päivän positiivisimpien asioiden listalle sopiva asia tulee tässä: Äitini siskon ja hänen miehensä rahatilanne ei ole moneen vuoteen ollut kovinkaan hyvä. Sisko on ollut koko ikänsä invalidi ja mies on ollut jo useamman vuoden työttömänä. Vuosi sitten eräs mies julkaisi kirjan. Mies sattuu olemaan äidin siskon ja hänen miehensä tuttu. Kirjailija antoi siskon miehelle (olisko ollut noin) 700 kirjaa ja sanoi, kun myyt nuo saat pitää niistä saamasi tuotot. Kirja maksaa 20 €/kpl ja niitä on n. 300 jäljellä. Mies postittaa kirjat ostajille, joten hän tarvitsee osoitetarroja (ei halua epäselvällä käsialallaan kirjoittaa osoitteita pakettien kylkiin säästäen monelta osapuolelta vaivaa).  (Nyt pääsen vihdoin taustojen selvittelyn jälkeen itse asiaani.) Mies tekee osoitteista luettelon ja lähettää sen minulle s.postiin ja minä teen tietokoneella osoitetarrat. Tunti sitten sain viimeisimmän tarraerän valmiiksi ja huomenna vien sen heille. Saan auttaa (vähävaraisempia) läheisiäni selviämään elämästä, saan tukea heitä.

 

En usko pystyväni paljoakaan positiivisemmista asioista enää kirjoittamaan, toivottavasti kyseisen haasteen lähettäjä ja te muut piditte postauksesta.  Lisää haasteita ja postausehdoituksia tulemaan! ♥♥

Hyvää yötä ja huomiseen! Tiedän jo mistä huomenna kirjoitan! :D Sitä odotellessa.. ♥

 

 

Vaihteeksi positiivisemmalla tuulella (kiitos ihanan haastajani): Elina

Kahdeksan viikkoa jouluun on…

29.10.2014 Yleinen

…ja se tarkoittaa sitä, että tänään käynnistyi eräänlainen joulunaluskuuri, että voi sitten jouluna mussuttaa suklaata huolella! No ei sentään, mutta vähän voisi kiristellä jouluaattoon asti, kun nyt tuo terveellisesti syöminen on ollut vähän toisaikaista. Pidän tiukkaa linjaa ja kiinnitän huomiota riittävään proteiinin saantiin, riittävän vähäiseen hiilihydraatin saantiin ja kohtuulliseen rasvan saantiin, kunnes eteen osuu joku vastustamaton herkku. Ja sitten hups, se katoaa. Niin että nyt voisi vaikka vähän tsempata eikä vain uskotella itselleen, että tämä on se viimeinen herkku ennen ryhtiliikettä. Kunnes löytää kätensä taas karkkipussista.

 Totaalikieltäytymistä en silti aloita nytkään, sillä senhän tietää, mitä siitä seuraa – ratkeaminen ja kahta kauheampi herkuttelu. Mulla on vähän taipumusta pyöritellä herkkuja mielessäni sitä kiivaammin, mitä täydellisemmin yritän putsata ne ruokavaliostani. Joten taidanpa taantua sinne kaukaiseen lapsuuteen ja ottaa seuraaviksi viikoiksi käyttööni karkkipäivän. Kuusi päivää viikosta syön treeniä tukevan terveellisesti ja kartan lisättyä sokeria, ja yhtenä päivänä on lupa höllätä otetta. MUTTA! Höllääminen ei tarkoita herkkujen vetämistä kaksin käsin niin, että kuuden päivän aikana saavutettu kalorivaje paukkuu plussan puolelle, vaan sellaista kohtuudella herkuttelua. Kuulostaa tosi hyvältä, eikö? Nähtäväksi jää, miten homma toimii käytännössä.

*******

 Toiseen asiaan; synkkään, karmivaan asiaan. Se Rautavaaran murhenäytelmä on vähän kaikkien huulilla näinä päivinä. Ymmärretään ja ei ymmärettä (itse kuulun jälkimmäisiin), spekuloidaan ja syytetään milloin ketäkin. Oikeastaan se on niin musta aihe, että ei tekisi mieli puhua siitä ollenkaan. Mutta jotenkin on kuitenkin pakko. Koska onhan se nyt ihan järkyttävää: äiti tappaa, tahallisesti, kolme pientä lastaan. Voiko paljon kauheampaa olla? No, onneksi kaikkein synkimmätkin tapahtumat usein saavat aikaan jotain hyvää. (Ja en siis sano tätä sillä mielellä, että hyvä kun se tapahtui, en todellakaan.) Minuunkin tapahtunut vaikutti niin, että sain vihdoin itseäni niskasta kiinni sen kauan päässä pyörineen ajatuksen suhteen koskien tukiperhetoimintaa.

 Asia on siis kiinnostanut jo pidempään, mutta en vain ole saanut aikaiseksi tehdä mitään sen eteen. Mutta nyt tein. Ilmoitin kiinnostukseni Pelastakaa Lapset ry:lle ja jäin odottamaan heiltä postia – sekä ensi vuoden puolella alkavaa tukiperhevalmennusta. Jos kerran on mahdollisuus auttaa jotakuta avun tarpeessa olevaa perhettä niinkin mukavalla tavalla kuin ottamalla perheen lapsi kerran kuussa viikonlopuksi hoitoon, niin tokihan se mahdollisuus pitää käyttää. Uskon, että tällainen avun tarjoamisen muoto sopii omalle perheelleni mainiosti – onhan meilläkin lapsia, jotka parhaassa tapauksessa saavat uuden leikkikaverin. Toki asia tuo tullessaan myös haasteita, mutta otan ne mielelläni vastaan, jos sillä tavalla jonkun väsyneen tai muuten apua tarvitsevan vanhemman arki helpottuu edes vähän.

Uhrautuvasta auttamisesta pyyteettömään auttamiseen

29.9.2014 Yleinen


Kiltin tytön/pojan rooliin liittyy vahvasti, että sinulle on opetettu olemaan avulias ja ystävällinen. Mitä avuliaampi, sen parempi, mitä anteliaampi, sen parempi. Avuliaisuus on toki hieno piirre ihmisessä, mutta jos sillä paikataan huonoa itsetuntoa, silloin homma menee usein pieleen. Pahimmillaan ylenpalttinen miellyttäminen karkoittaa ihmisiä luoltasi.

Ahdistus ja huono itsetunto pysyy, vaikka kuinka uhrautuisit toisten hyvinvoinnin eteen. Saatat jopa esittää jonkin sorttista marttyyriä kun autat toista, vaikka jalka oli kipeä, migreeniä pukkaa, flunssakin kaatuu päälle ja itse asiassa äitin 80 v. synttäritkin jäivät nyt väliin. Ikävä kyllä et saa siitä mitään bonuspisteitä. Janoat kiitosta ja ärsyynnyt jos sitä ei tipu. Loukkaannut, jos joku kieltäytyy avustasi, pahimmillaan syyllistät avusta kieltäytyjää. Toisaalta sinun hyväntahtoisuuttasi voidaan käyttää surutta hyväksi.

Kun autat toista pyyteettömästi, et koe uhrautumista, et janoa kiitosta, et ole marttyyri, etkä odota vastapalveluksia. Sen sijaan tunnet aitoa iloa.

Jos tunnistat itsesi uhrautuvaksi auttajaksi; lopeta palvelukset ja miellyttämiset hetkeksi kokonaan ja katso mitä tapahtuu. Keskity vain itseesi, nauti elämästä. Vasta kun saat itsesi enemmän tasapainoon, osaat hahmottaa omia rajojasi paremmin ja ymmärrät mistä pyyteettömässä auttamisessa on todella kyse. Kun autat vain ja ainoastaan auttamisen ilosta, silloin auttamiseen ei liity mitään negatiivisia tunteita.