Selaat arkistoa kohteelle autokoulu.

En ole koskaan halunnut näin kovasti kuolla

23.10.2015 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Täällä taas. Miljoonaan vuoteen en olekaan tänne ehtinyt sanaakaan kirjoittaa, vaikka halu on ollut kova. Nyt kun mulla ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa, kuin viillellä sieluni kyllyydestä tai edes yrittää purkaa tuntematonta tuskaa, kirjoitan tänne siinä toivossa, että tämä olisi viimeinen tekoni, viimeiset sanani.

 

Minulla ei ole pitkiin aikoihin mennyt kovinkaan kummoisesti: 1. julmettu päänsärky on piinannut mua kuukauden päivät 24/7. 2. Kenellekään en osaa puhua, vaikka tiedän että olisi pitänyt jo ajat sitten. 3. Autokoulu ja normi koulu liiskaavat mut. 4. Vihdoinkin sain lääkäriajan ja lääkitykseeni tehtiin muutos. En tiedä miksi mulla on ollut kamala olla, miksi mun kehoni reagoi näin voimakkaasti: 1. suunnilleen kuukauden ajan mun ruokahalu on ollut tipotiessään -> heikko olo, lähes mitään en ole saanut suustani alas, vaikka kuinka tuntuu siltä, että kuolen nälkään. 2. Väsymykseni määrä on ollut jotain potenssiin sata (vähintään kymmen kertainen ”normaaliini” verrattuna). Koeviikolla en toimertunut kouluun tekemään kokeita, nukuin yöt, nukuin päivät. 3. Koeviikolla lokakuun alussa vietin yhtenä päivänä päivystyksessä neljä tuntia, otettiin pitkä liuta verikokeita ja keuhokuvat ja kyseltiin, yllätys kukaan ei osannut kertoa mikä mua vaivaa. Terveen paperit sait, vaikka en ole lähelläkään tervettä. Psykiatrialta mut heitettii somaattiselle puolelle, yrittäkääs arvata mitä sisätautiosastolla sanottiin? Tää on psykiatsisen puolen hommia!! 4. Nyt reilun viikon ajan ruoka juttujen kanssa on tapahtunut suuri romahdus: ei ole mitään mikä maistuisi/minkä saisin syötyä, koko ajan kamala nälkä ja taukoomatta tunne kohta oksennan. Yritä siinä nyt jotain syödä, kun et tiedä mikä pysyisi sisällä. Kroppa sanoo kohta sopimuksen irti, kun ei saa mistään ravintoo, mutta kuitenkin kuluu tupla määrä energiaa. Nyt olen maannut koko syysloman kotona. Oloani ei tippaakaan paranna se, että mun tarvis tehdä koulu hommia, mutta tässä vaan makaan.

Tänään mulla oli teoriakoe ihme pääsin edes sen läpi, mutta maanantain inssistä tulee 99,999999 %:n varmuudella hylsy. Ei noi autokoulu jutut ota yhtään luonistuakseen. Tai siis kyl mä sillai hiukan niist oon perillä mut toi kaupunki ajopaska ei yhtään. Siis en mä pysty mitenkään keskittyyn niin moneen asiaan ja huomioimaan niitä kaikkia asioita. Sain saarnan ajo-opettajaltani tänään. Kuinka paljon mun tarvis vielä harjoitella, päänkääntämistä, risteykset (vauhti pois, onko väistettävää, käännynkö yks- vai kakssuuntaiselle kadulle), auton käyttötaitoja (perusjutuista alkaen), mutta silti se sano et mulla on 90% mahis päästä läpi, riippuen keskittymisestäni inssissä.

Mua sattuu ihan vitusti ja haluan itteni hengiltä, koska en kestä tätä tuskaista oloa. En muista koska mulla olisi ollut näin kova halu viillellä, helpottaa oloani. Himon nostaa potenssiin miljardi se, että tiedän kuinka euforisen tunteen saan tämän tuskan tilalle, kun ihan vähän viiltelen. Kaikki tuska katoaa jo ensimmäisellä viillolla. Kukapa ei haluaisi vaihtaa tuskaista oloa euforiseen hurmokseen?

-Elina

Alakulo

24.8.2015 Fiilikset matalalla

Tänään oli hiljainen päivä. Alakuloinen päivä. Tai ei ihan aamusta asti, mutta melkein. Ei vaan jaksa mikään huvittaa, en pystynyt keskittymään mihinkään varsinkaan päivän kuluessa. Mikään ei tuntunut miltään.  Väsyttää. Tää jatkuva alakuloinen, surumielinen olotila masentaa. En jaksa tätä fiilistä, varsinkaan kun minulla ei ole harmaintakaan aavistusta mistä tämä johtuu. Haluan vain käpertyä mahdollisimman pieneksi mytyksi sängyn nurkkaan. Olisipa minulla joku joka kaipaisi ja pystyisi lohduttamaan.

Hymyilemiseen tarvitaan kuulemma vain kolmasosa lihaksista joita tarvitan murjottamiseen. Mutta eikö ole kaikkein helpointa pitää kasvolihakset aivan rentoina, alakuvoisuus ilme kasvoilla? Enhän tarvitse siihen yhtään lihasta.

Huomenna on luvassa tappopäivä: lähden kotoa herätys 6.45, 7.40 lähden kouluun, koulussa: ruotsia (75min), hyppytunti (75min), bilsaa(75min) ja äikkää (120min), suoraan koulusta autokoululle jossa teoriatunti 16.30-18. Kotiin pääsen ehkä 19.15., ku tarvii viel käydä kaupassa. Huokaus. Sitten läksyt ja masun ruokkimista. Ja nukkumaan. <3

 

 

 

-Elina

 

 

Ps. En ole ikuisuuksiin ehtinyt kirjoittaa kuulumisia, en tosin tiedä kiinnostaako ketään mitä mulle kuuluu, mutta joo. Mulla on mennyt vähän paremmin viime viikkoina, mitä nyt pari huonoa hetkeä, mutta muuten on mennyt varsin siedettävästi. Olen saanut facen kautta kaksi uutta ystävää. En usko kertovani heistä täällä oikeastaan mitään, koska he molemmat tietävät blogini osoitteen, joten varmaan ymmärrätte mitä tarkoitan. Autokoulun olen myös aloittanut, jos en sitä täällä ole aiemmin maininnut. Vielä olisi monta monta ajotuntia, mutta teoriatunteja on vain 4x90min. Kolukin alkoi tuossa kaksi viikkoa sitten. Siellä menee kohtalaisen siedettäväsi, kun ei oteta huomioon, että keskeytin ekan viikon jälkeen hissan. Mulla on koeviikolla kolme koetta: äikkä, bilsa ja ruotsi. Noiden lisäksi preppaan muistiani ja käyn myös matikan kurssilla, jonka olen siis suorittanut vuosi sitten..

Eipä kai tässä muuta. Käyn laittamassa herätyskellon soimaan ja vedän peiton korviin. ZZZzzz…

Ja taas mennään, kohti pohjaa

26.1.2015 Yleinen

Olin E:n ja Heikin kanssa lenkittämässä koiria. Puolet lenkistä pojat vain puhuivat peleistä, joita he pelaavat, olin tietenkin pihalla kuin lumiukko. Tunsin oloni jälleen niin ulkopuoliseksi, hylätyksi, olin aivan kuin ilmaa ja ilmahan ei ole yhtään mitään. Pojat olivat kuin minua ei olisi ollutkaan, ja jälleen kerran se olin ollut minä joka olin pyytänyt E:tä lenkille. Tämä ei siis todellakaan ollut eka kerta, kun myös Heikki oli mukana ja ainahan he ovat suurimman osan lenkistä puhuneet peleistä ja muista omista jutuistaan, niin että olen ollut se joka vain kävelee heidän perässään tylsistyneen näköisenä ja pitelee koirien hihnaa. No tämä lenkki ei sujunut todellakaan hyvin, nimittäin: Suunnilleen puolessa välissä lenkkiä E havahtui huomaamaan minunkin olemassa oloni ja vittuilevalla äänensävyllä kysyi: ”Mikäs se Elinaa ärsyttää??!” Vastasin siihen jotain: ”Ei mua mikään ärsytä, mut hiukan tympii, ku te vaan juttelettee koko ajan kahdestaan, enkä voi osallistua mitenkään keskusteluun”. (Tossa vaiheessa mua ei oikeasti edes ärsyttänyt vielä, varmaan siksi, ku oon niin tottunut siihen, et oon ihmisille ilmaa.) En sitten tiedä miksi E aloitti kauhean pitkän keskustelun autoihin ja ajokorttien suorittamisista, muistaakseni pojat olivat puhuneet myös traktorikortista (Heikki aikoo hommata sen ens kesänä). No ei siinä mitään ajokortti keskustelu on mulla kyllä ihan ajankohtainen juttu, koska yritän ens kesänä hankkia sen, mutta todellakin haluisin puhua siitä jonkun sellaisen kanssa joka todellakin tietää faktat, enkä E:n kanssa, ku en todellakaan tiedä mistä hänen tietonsa ovat peräisin (vanhentuneita, muistaa väärin yms.)

 

Isäni kanssa kun olen lähes 18 vuotta ollut enemmän vähemmän tekemisissä, niin olen koko elämäni joutunut kuuntelemaan kuinka naiset eivät ole yhtään mitään ja miehet ovat täydellisiä, tai ainakin isäni. Isäni haukkuu aina äitiä ja minua, kun teemme pienintäkään virhettä tai vaikka tekisimme juurikin niin kuin hän sanoo, saamme aina haukut niskaamme. Mutta annasku Heikki tekee jotain (isonkin mokan), isän kommentti on jotai tällastä: ”No sellasta sattuu. Oo ens kerralla varovaisempi.” Äiti ja minä kuulemme väärään aikaan keitetystä kahvista sata vuotta, ja Heikille ostetaan heti uusi sadan euron virveli.  Tämän vuoksi suhtaudun miehiä kohtaan alentuvasti, ja mielestäni kommentit: ”Se oli varmasti joku nainen, ku ajoi noin huonosti/päin peetä!” ”No eiväthän naiset ymmärrä mistään mitään!” sopivat minuun. Olen todella arka ja pelkään kuollakseni uusia tilanteita, uusiin ihmisiin tutustumista, kaikenlaisia kokeita, paikkoja joissa voin mokata/nolata itseni eli julkiset paikat (koulut, kaupat, liikenne, sosiaaliset kanssakäymiset eli lähestulkoon kaikki paikat).   Voitte varmasti päätellä, etten mene autokouluun kovin rennolla mielellä, en todellakaan. Pelkään kuollakseni. Tekisin lähestulkoon mitä vain, ettei minun tarvitsisi mennää sinne nolaamaan itseäni, ja tuhlaamaan vähiä rahojamme turhaan. Tai siin älkää nyt ymmärtäkö väärin, ei mua mitenkään suoranaisesti sinne pakoteta, kyllähän sen nyt maalaisjärjellä ymmärrän, että kortin suorittaminen on nyt huomattavasti helpompaa kuin 20 vuoden päästä, mun on paljon helpompi oppia ne jutut nyt nuorempana kuin myöhemmin. Pelkään vaan niin hevetin paljon: en usko pääseväni inssistä läpi ikinä, mokaan ja nolaan itseni noin miljardi kertaa per tunti, esitän tuhat typerintä kysymystä, olen hitain oppilas kautta aikojen, stressaannun pienestäkin jutusta aivan kauheasti ja sekös antaa alamäkeeni vain lisää vauhtia, pelkään stressaantuvani ja panikoivani autokoulua niin paljon, että teen itselleni jotain. No jos noista kaikista selviäisin hengissä ja vieläpä saisin kortin, entäpä sitten muiden autoilijoiden vilinässä pieni pelokas kokematon kuski(?!) Kuinka monta autoa romutan. Äidille ostettiin uusi Volvo-merkkinen auto viime pääsiäisenä, en halua ajaa sillä, koska pelkään kuollakseni edes naarmuttavani sitä, saati sitten kolaroivani sen lunastuskuntoon. Luuletteko, etten ole saanut koskaan kuulla isältäni, ettei autojen lähellä saa esim. pyöräillä, pieleen meni.  Entäpä jos ajan kolarin lapsen kanssa ja hän loukkaantuu pahasti. Entä itsetuhoinen puoleni, miten pystyn estämään itseäni ajamasta rekan eteen, kun vajoan oikein alas. Pelkään etten selviä edes kauppareissusta hengissä. Juttelin myöskin äitini kanssa ajokortin suorittamisesta, kun tulimme mökiltä. Äitini sanoi, että joutuisin aina ajamaan, kun hän olisi mukana, kun menisimme mökille, kauppaan, kaupunkiin, sukulaisille yms. Tunnen vieläkin kuinka hädissään oleva pieni tyttö sisälläni huuta kauhusta, se ei haluaisi koskettaa pitkällä tikullakaan autoa, saati että joutuisi ajamaan sitä. EI EI EI!!!!!    Yksi pahimmista on varmaan se, että isä vissiin opettaa mua ajamaan, ja siitäkös tulee hienoa. Isä huutaa koko ajan, kun en osaa tehdä mitään oikein, enkä millään opi ja teen hänen mielestään ihan päin honkia. Voi vittu siitä tulee niin kamalaa olla isän kanssa samassa autossa, varsinkin kun joudun istumaan ajajan paikalla.

 

se sattuu

 

 

Huomaan jälleen hairahtaneeni sivupoluille. Jäin siihen, kun E aloitti pitkän keskustelun autoista ja ajokorteista. Ensinnäkin kuulun heihin joita autot yms. eivät kiinnosta tippaakaan, ja kuinka paljon olisin edes tehnyt millään autojen teknisillä tiedoilla elämässäni, en yhtään mitään. Nyt autokoulun kolkuttelevan ovella, minun on pakko alkaa sivistämään itseäni ja miettiä kysymyksiä: manuaali vai automaatti vaihteinen, opettaako isä vai autokoulu (lähinnä tmä on kiinni isästä) jne. No tietoni autoista ja ajamisesta ovat erittäin pintapuolisia, joo autosta löytyvät kaasu, jarru, kytkin, ratti, vaihdekeppi, renkaat, moottori…. Vau. Tosi hyvin menee. Okei joo saisin auton käyntiin ja aika varmaan osaisin ajaakin sillä, mutta kaikki muu sitten olisikin ihan hepreaa. Ja kuinka pitkä ikuisuus minulta menisi oppia edes perus jutut… Pelkään ettei minun ja auton suhteesta tule kovinkaan pitkää.  No siinä poikien kanssa, kun asioista keskustelimme esitin pari tuhmää kysymystä (en oikeasti tiennyt vastauksia) E veti jokaisesta hernepurkin nenääsä ja pilkkasi minut maanrakoon, ”Miksi edes kysyn tuollaista, kyllähän mun nyt tollanen pitäisi tietää.”, ”Ei se todellakaan meen noin vaan näin”, ”Kyllä hän (suuri ja mahtava E) tietää mikä on totta ja mikä valetta, minä naisena en voi tietää autoista yhtään mitään”. Kinasimme siinä menemään ees taas. Minulla ärsytys vaan nousi, koska E oli mua kohtaan niin töykeä ja muutenkin niin vastemielinen, vaikka yleensä hän on todella mukava ja hauska. E huusi siinä, etten minä muka kestänyt pientä riitaa, vaikka hänhän se oli kaikesta ruvennut kinaamaan ja pilkkaamaan. Kenellähän mahtoikin olla se huono päivä? E syytti mua, et mulla olis ollu huono päivä,  itse asiassa ennen sitä lenkkiä koko päivä oli mennyt ihan hyvin, mitä nyt äiti oli ollut julmetun kireällä päällä ja äksyillyt koko päivän, mut kaikesta huolimatta mulla oli ollut ihan hyvä päivä. En nyt tiedä kuinka paljon hän pilkkaa minua selkäni takana ja haukkuu tyhmäksi, mutta ole E onnellinen sait minut todella toivomaan kuolemaan. Onnitteluni.

 

Screenshot_2014-09-27-01-14-12-1

 

 

Screenshot_2014-09-27-01-33-57-1

 

 

En jaksa enää enempää vuodattaa tästä aiheesta ja sitä paitsi kello on jo yli puoli kaksi yöllä ja mulla on aamulla aikainen herätys..

Toivottavasti teillä lukijoillani menee paljon paremmin. Halaus kaikille teille, ketkä jaksatte lukea blogiani, kiitos! <3

 

 

 

-Elina