Selaat arkistoa kohteelle arvet.

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

Ystävänpäivä 2017

16.2.2017 jotain positiivista, Kuulumisia

Aamuni oli lievästi sanottuna ihan paska. Ainakaan minä en osaa olla aurinkoinen ja ystävällinen herätessäni myöhässä. Hyvää mieltä ei nosta, kun koin etten saanut ymmärrystä, huoltani ei jaettu. Huoltani siitä selviänkö bussille asti vai pyörrynkö matkalla. Okei olen useamman kerran ollut paljon kuolleemmassa kunnossa jätettyäni pyörän kololle ja käveltyäni pysäkille. Nimim. Pari kertaa muistan kirkkaasti, kun en pystynyt istumaan bussissa sitä 10-15 minsan matkaa vaan jouduin pakosti ottamaan aikalisän vaakatasossa bussin käytävällä. Vastaavissa tilanteissa mulla on tasan kaks vaihtoehtoa: a) jatkaa istumista ja pudota lattialle kiitos painovoiman tai b) hyväksyä tilanne ja laskeutua vapaaehtoisesti lattialle ja nostaa jalat koholle.

 

Eli siis selvisin kouluun ja onneksi aamusta huolimatta päiväni parani pikkuhiljaa. Varsinkin illalla mulla oli hyvä fiilis, koska juttelin hyvän ystävän kanssa tai oikeastaan kahden. Sain hymyillä paljonkin ja hiukan jopa nauraa. Varsinkin toisen ystäväni kanssa sain jutella mukavia ja puhua asioista joista mulla oli paljon sanottavaa. Ei se tarvitse olla maailman ihmeellisin asia mistä jutella, mutta silti se voi olla se päivän tärkein juttu.

Kuten monet tietävät partio, Lappi ja vaeltaminen kuuluvat asioihin joita rakastan ja joista jaksan puhua tuntikausia. Myös itsensä telominen (en tarkoita itsetuhoisuutta vaan ”tekevälle sattuu” -tyylistä) on asia josta voin puhua tunnin jos toisenkin. Vaikka siinä nimenomaisessa hetkessä olisikin sattunut, olo ollut kurjaakin kurjempi jne., voi jälkikäteen nauraa ja muistella mistä mahtavasta syystä se hammas lohkesikaan ja mitä kaikkea seurasi luistelusta tai muutamasta juoksuaskeleesta. Aika kultaa muistot kuten eräs ystäväni minulle tässä taannoin sanoi. Kultakehyksiin vain kipsit, lääkekuurit, kylmäpussit ja ne kaikki miljoonat uudet kokemukset, joiden ansiosta elämästäni on tullut rikkaampaa. Kuten joku joskus sanoi: ”Jos ei koskaan tee mitään, ei mitään voi sattuakaan”/”Jos et ole koskaan loukannut itseäsi et mitään ole tehnytkään”. Viisaus on täysin oikeassa, kuinka moni on juossut/ pyöräillyt yms., eikä ole kertaakaan kaatunut ja saanut naarmua? Niin mitä vaarallisemmaksi ja riskialttiimmaksi homma menee sitä varmemmin jotain ikävää sattuu, mutta virheistä voi oppia (ellei menetä henkeään). Kaikissa asioissa on riskejä, monet asiat aiheuttavat syöpää päihteet, punainen liha, uv-säteily jne. jne. Jos haluat pysyä hengissä älä syö, älä matkusta, älä käytä päihteitä, äläkä ainakaan ole kotona, älä tee mitään ei kunhä hetkinen kuolet siltikin.. Niin että jos kuitenkin eläisit ja ottaisit elämästä mahdollisimman paljon irti, matkusta, näe ja koe maailmaa, syö simppelisti elä kuolethan kuitenkin johinkin.

 

Hieman äsken hairahdin sivuraiteille, mutta sekin on elämää. Jollain konstilla kaikista arvistaankin pitäisi olla ylpeä, edes sillä perusteella että on vielä elossa. Jotain kumman syystä kyynerpäähän murtuman hoidon yhteydessä laitettujen ruuvien tekemistä arvista on helpompi olla ylpeä kuin niistä kun sua on viillellyt joku, vieläpä joku muu kuin sinä itse. Noi molemmat arvet tulevat varmaan pysymään nahkassani siihen asti kun pääsen hautaan. Kaikilla arvilla on jokin tarina, oli se sitten pienemmässä tai suuremmassa roolissa se on osa sinua, halusit tai et juuri se arpi tekee sinusta juuri sinut.

 

 

 

Illalla viimesimpiä biisejä radiost enne kuin nukahdin oli Lauri Tähkän ja Elastisen Lempo. https://youtu.be/VImBwlInGpo  Hyvällä mielellä hymyillen sain nukahtaa, kerrankin..

Juu, olis se nukkumine voinu men samaa rataa, mut ei pakol. Ensmäine n. 45min jälleen painajaista. Sen verran hereil havahduin et katoin kellonajan. Paljoo mitään en muista, ainoat hämärät muistikuvat ovat: joissain kohdissa en päässyt liikkumaan ja ahdistus ja pelko olivat läsnä. Miettiessäni tuota kun en päässyt liikkumaan, mieleeni tuli sen vastakohta vapaus ja mitä Haloo Helsingin biisissä ”Vapaus käteen jää”  https://youtu.be/6IhnydCct80  lauletaankaan: ”Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa…” Mutta entä jos sulta viedäänkin vapaus, mitä sulle sitten jää? Tätä olen pohtinut usein miettiessäni niitä kertoja kun multa on riistetty vapauteni

 

 

 

Vielä paluu positiiviseen: kaikkein parasta on päästä sanomaan hyvää ystävänpäivää face to face ja halaten kiittää ihanasta ihmisestä elämässä, mutta luonnollisesti on mahdotonta nähdä kaikkia eritoten tuona yhtenä päivänä vuodessa, silloin kortti on toisteks paras vaihtoehto. Kuten usein sanotaan tehdessäsi jollekin hyvää, palaa se hyvä joskus takaisin luoksesi, niin minulle kävi. Ystäväni ei ollut lainkaan odottanut korttia ja onnistuin ilahduttamaan häntä, hyvä mieli palasi luokseni kuullessani asiasta. Se ihana tunne kun onnistut piristämään toista vain pienellä hyvällä eleellä, vieläkin hymyilyttää ja tulee hyvä olo. Ilo, onnellisuus, ystävyys. ❤

 

 

 

 

 

-Elina

Matka psyykkisen työn äärelle

2.12.2016 Yleinen

24.2.2011, Torstai klo 20:43
”Olen nyt käynyt kerran psykologilla. Äiti ja iskä olivat mukana. Minusta se oli kamalaa. Tuntui että istuin yksin toisella puolella huonetta, kaikki kolme toisella, ja minulta kysyttiin kysymyksiä joihin en osaa vastata, ja he kaikki tuijottivat minua vaativasti… Jos he vain pääsisivät minun pääni sisään… Silloin he huomaisivat, että mikään ei auta. Kukaan ei pysty selvittämään sitä sotkua eikä kukaan pysty saamaan niitä arpia pois, koska olen itse tehnyt ne.”

Ensimmäiset käyntini nuorten psykologisella polilla aloitettiin jo varhain. Psykiatriset käynnit olivat pelottavia, mutta käsitin niiden tarkoituksen paremmin. Siellä puhuttiin voinnista ja lääkityksestä. Asioista, joista en halunnut keskustella, mutta ymmärsin kai niiden tarpeellisuuden. Inhosin lääkkeitä, sekä niiden aloittamiseen liittyviä toimenpiteitä ja seurantaa, mutta niiden avulla minut saatiin tilaan, jossa kanssani kyettiin kommunikoimaan. Psykologin käynnit sen sijaan eivät koskaan, kaikkien vuosienkaan jälkeen muuttuneet hyödyllisiksi.

Psykologini oli vanhempi nainen. Käynnit etenivät usein hänen äänensä voimalla. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Olin hänen kanssaan eri mieltä monista asioista, mutta en koskaan sanonut yhtäkään niistä ääneen, ja näin toivottu dialogi säilyi kerta toisensa jälkeen terapeuttini monologina. Hänen kysyessään jotakin, oli vastaukseni lähes poikkeuksetta ’En tiedä’.

Toisinaan pidin psykologiani seinähulluna. Hän eläytyi puheisiinsa kummallisin ilmein ja elein, ikään kuin yrittäen innostaa minua mukaan keskusteluun. Joskus hänen äänensävynsä muistutti tapaa jolla puhutaan pienelle lapselle, mutta siinä terapiahuoneessa esiin tulleiden puheenaiheiden synkkyys oli vahvassa ristiriidassa hänen ilmaisutapansa kanssa. Toisinaan se äänensävy kietoutui hänen sanojensa ympärille niin omituisella tavalla, että tuntui, kuin hän olisi puhunut itselleen. Kerran hän huudahti: ’Näin se menee! Minä olen nyt Anoreksia’, ja lähti samassa lipumaan huoneen toiselta puolelta kohti minua. Hän pysähtyi aivan korvani juurelle, ja pysyi siinä kymmenisen sekuntia tuijottaen minua tiiviisti lähietäisyydeltä. Sitten hän nousi, ja kuittasi esityksensä sanoen tyytyväisenä: ’Niin se menee’. Minä istuin tapani mukaan hiljaa paikoillani ja seurasin silmilläni hänen liikkeitään. Olin kauhuissani. Tämänkö pitäisi auttaa minua? –ajattelin.

Nyt kun mietin sitä kohtausta, minua naurattaa. Kuka ihme oli tuo nainen, jonka vastaanotolla kävin useamman vuoden kokematta yhtäkään avun hetkeä? En koskaan vakuuttunut hänen ammattitaidostaan, mutta sen tiedän, että hän oli parempi psykologi kuin näyttelijä. Kummastakaan ammatista ei minun kanssani kuitenkaan tullut hänelle suurta menestystä.

Ensimmäinen terapiasuhteeni oli siis kaikkea muuta kuin onnistunut, ja se oli monien tekijöiden summa. Psykologin kanssa on tärkeää saavuttaa suhde, jossa kemiat toimivat. Se syntyy usein pienin askelin, ja vasta kun se saavutetaan, voidaan aloittaa varsinainen työ. Tällöin hoitomuodon onnistumista edellyttävä vuorovaikutus pääsee tekemään tehtävänsä.

Minulle ja ensimmäiselle psykologilleni ei kehittynyt vuorovaikutusta. En koskaan todella ymmärtänyt miksi minun piti viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa. Psykologini omalaatuisuuden ohella on kuitenkin muistettava, että elin tuolloin vielä vaihetta, jossa kaikenlainen kommunikointi liittyen sairauteeni oli miltei mahdotonta. Niinä vuosina minulla ei ollut sairaudentuntoa, eikä mikään ulkopuolinen pysty läpäisemään Anoreksian luomaa muuria, ilman sairastavan kykyä myöntää sairastavansa. Sairaudentunnon löytymiselle täytyy antaa aikaa, joten myös Anoreksian lyömiseen terapiamuodossa tarvitaan oikea hetki. Toki asiansa osaavalla terapeutilla tulisi olla myös avaimet toistuvien ärsykkeiden tarjoamiseen sairaudentunnon löytymiseksi.

Keväällä 2013 somaattista tilaani hoitava lääkäri ehdotti minulle siirtymistä terapiamuotoon, jonka kertoi auttaneen suurinta osaa sairastavista. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin pyskoterapiasta. Monet sanoivat, että on mahdotonta parantua ilman sitä, ja lähes koko hoitotiimini komppasi päätöstä. Ainoa, joka oli vahvasti eri mieltä muiden ammattilaisten kanssa, oli kummallinen psykologini. Kaiken kanssani käytetyn ajan jälkeen hänen olisi pitänyt tuntea minut parhaiten, mutta olin jo pitkään tiennyt, että se aika oli valunut hukkaan. Hän tunsi minut huonoiten, ja siitäkin huolimatta hän väitti vahvasti, etten ollut valmis psykoterapiaan.

Negatiivinen suhtautumiseni kaikenlaiseen terapiaan oli pitkälti ensimmäisen psykologini aikaansaannosta. Huonot kokemukset olivat tehneet minusta entistäkin skeptisemmän, eikä psykologin vaihtuminen psykoterapeutiksi saanut minua helposti muuttamaan käsitystäni. Ironista kuitenkin on, että juuri tämä kyseinen psykoterapiaan siirtymistäni vastustanut psykologi sai minut myös miettimään uutta terapiamuotoa mahdollisuutena: Tajusin, että psykoterapia päättäisi lopullisesti yhteistyöni kummallisen psykologini kanssa.

3.5.2013, Perjantai klo 12:00
”Paino laskenut vähän, mutta en saa tietää paljonko… Kohta mennään taas psykoterapiaan kartoituskäynnille. En ole kamalasti puhunut siitä, mutta se johtuu vain siitä, etten tiedä mitä sanoisin… Minusta tuntuu ettei se nainen pidä minusta. Toisinaan minusta tuntuu jopa että hän inhoaa minua. Ajattelen nyt, että ehkä en ole vaan oikea ihminen tällaiselle terapiamuodolle, vaikka sanotaan että tästä on miltei mahdotonta parantua ilman psykoterapiaa. En haluaisi mennä sinne. En yhtään…”

”Se meni hyvin, luulisin… Aloitan terapian. Eniten merkkasi iskän mielipide… Äiti tottakai haluaa kokeilla mitä vaan saadakseen minut kuntoon ja niin iskäkin, mutta iskä on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin minä. Hän mietti pitkään vastausta kysymykseeni ja sanoi lopulta että kyllä hän minuna kokeilisi terpiaa. Silloin päätin rohkeasti alkaa valmistaa itseäni ajatukseen siitä, että puhuisin pian vieraalle ihmiselle kahdesti viikossa, ja etten tekisi sitä velvollisuudesta, vaan siksi että siitä voisi olla minulle itselleni aidosti hyötyä. Parantuminen lähtee itsestä. Ehkä terapiamuodon sopivuuskin lähtee itsestä.”

Kuten sanottu, en koskaan uskonut psykoterapiasta todella olevan hyötyä. Suhtauduin siihen hyvin epäilevästi, sairaudentuntoni oli vasta kehittymässä, enkä aluksi ymmärtänyt terapiasuhdetta. Kaikki tämä vaikutti varmasti siihen, miksi minulla meni niin paljon aikaa päästä terapiassa pisteeseen, jossa varsinainen työnteko saattoi alkaa.

Kuten olen päiväkirjaani kirjoittanut, minusta tuntui pitkään, että psykoterapeuttini Taina inhosi minua. Hän ei juuri koskaan hymyillyt, ja keskusteluista puuttui empatia ja lämpö. Vasta useiden kuukausien jälkeen aloin ymmärtää mikä on terapian tarkoitus, ja voisi sanoa että vasta vuosien jälkeen opin puhumaan avoimesti.

Psykoterapiassa on löydettävä se sama kemia terapeutin ja potilaan välille. Kun kemia löytyy, tulee suhteesta puhtaan ammatillinen. Minä ja terapeuttini ikään kuin teemme töitä yhdessä. Toipumistyötä. Kaikki siinä ympärillä tapahtuva on jopa jäykkää ja kaavamaista. Jokaisen tapaamisen alussa ja lopussa kätellään. Aluksi inhosin sitä. Tuntui oudolta ensin kätellä muodollisesti, ja sitten avata elämänsä kaikki synkimmätkin ovet kaikkea muuta kuin muodollisesti. Lopuksi taas kätellä, ja poistua kuin lähtisin työhaastattelusta. Nyt olen kuitenkin kätellyt terapeuttiani runsaat kolme vuotta, enkä enää kyseenalaista sitä. On silti edelleen hassua ajatella miten kaavamaisesti istunnot toistuvat, lukuunottamatta sitä 45 minuuttia jonka aikana puhumme mitä vaikeimmista asioista.

Vuosien myötä minusta ja terapeutistani on mielestäni muodostunut melko hyvä työpari. Hän osaa esittää oikeita kysymyksiä ja johdatella oikeiden asioiden äärelle, ja minä puolestani olen parhaani mukaan heittäytynyt siihen kaikkeen. Vuorovaikutus toimii, ja voin rehellisesti sanoa, että se on avannut silmäni uskomattoman moneen asiaan. En myöskään koskaan tajunnut, että terapiassa olisin itse se, joka tekee suurimman työn. Ensin en uskonut terapiaan lainkaan, ja sen jälkeen olin naiivisti kuvitellut että terapeutti lausuisi taikasanat ja se olisi siinä. Nyt tiedän, että terapia voi toimia, mutta se vaatii paljon työtä. Tiedän myös, ettei ole mitään taikasanoja. On vain sanoja, jotka ohjaavat minua oikeaan suuntaan, ja auttavat minua ymmärtämään että niiden ohjeita kannattaa kuunnella.

Nyt kun olemme jo yli vuoden olleet niin sanotusti asioiden ytimessä, koen terapian raskaana, pelottavana ja uuvuttavana. Siellä ajattelen asioita, jotka olisi helpointa jättää ajattelematta. Joskus terapiahuoneesta astuu ulos vain tyhjä kuori, ja yhä useammin tuntuu kuin se kuori oltaisiin revitty auki, jotta nähtäisiin siihen johonkin mitä sen alta löytyy. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta olen lopulta aina itse se, joka itseäni ja näitä asioita repii. Terapeuttini vain tarjoaa minulle tarpeeksi terävät välineet sen tekemiseen. Kaikesta pelosta ja kauhusta huolimatta minusta tuntuu, että nyt jos koskaan on oikea aika avata kaikki haavat, ja ommella ne kiinni siististi ja puhtaasti. Arpia ei saa pois, mutta psykoterapeuttini auttaa minua näkemään mistä, miten, ja miksi ne ovat tulleet. Se ei ole helppoa, mutta kaiken työn jälkeen ne sattuvat varmasti vähemmän.

 18.4.2013, Torstai klo 20:42
”Olen kadottamassa kontrollin. Huomaan sen kaikesta mitä teen. Taina päätteli jo ensimmäisellä psykoterapiakäynnillä, että tärkeimpiä juttuja joissa tarvitsen apua, on kontrollin hellittäminen jotta pystyisin elämään. Mutta mitä jos kaikki riistäytyykin käsistä? En halua elää ilman kontrollia ja ilman sitä että pystyn hallitsemaan itseäni niin kuin haluan, mutta en myöskään voi elää sen kanssa. Toisaalta itsensä hallitseminen tarkoittaa myös ehkä sitä, että hallitsee itsensä hallitsemista. Psykoterapia pistää ajattelemaan. Tottakai ajattelen muutenkin, mutta en tällä tavalla.”

 

Keino keinottomuuteen

21.9.2016 Yleinen

Käytännössä koko Anoreksia on itsensä satuttamista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Oman vartalon kurittaminen nälkiinnyttämisellä, tahallisella oksentamisella ja energiavajauksen aikana tehdyillä urheilusuorituksilla ovat fyysistä vahinkoa pahimmillaan. Sen fyysisen kivun tuottaminen mistä aijon nyt puhua, saa kuitenkin alkunsa todellisesta henkisestä kivusta. Lopulta itseään tällä tavoin sattuttamiseen ajautuminen johtaa vain suurempaan henkiseen piinaan, ja jälleen on uudenlainen versio sairaudelleni tyypillisestä oravanpyörästä valmis.

Viiltely on aihepiiri josta me kaikki olemme kuulleet. Ihmiset yhdistävät sen erilaisiin konteksteihin, joista yleisipiä ovat varmasti teini-ikä, masennus ja huomionhakuisuus. Mikään näistä ei kuitenkaan yksin vastaa omia kokemuksiani.

Olen miettinyt jo muutamia viikkoja miten kirjoittaisin itseni satuttamisesta. Se on ollut vahvasti läsnä lähes koko sairauteni ajan, mutta siitä puhuminen tuntuu edelleen haasteelliselta. En halua kertoa kauhutarinoita siitä miten itseäni vahingoitin. Omat muistoni tuovat minulle pelkoa siitä, että antaisin kyseistä teemaa käsitellessäni vääränlaista mallia ihmisille, jotka elävät mahdollisesti jotakin sairauden vaihetta tätä lukiessaan. En halua tarjota kenellekään ideoita tai vinkkejä itsensä vahingoittamiseen. Sen sijaan koen tärkeäksi rikkoa ihmisten ennakkokäsityksiä ja tuoda ymmärrystä tähän muuten niin käsittämättömään aiheeseen. Kertoa keinottomille että fyysinen kipu ei ole keino.

9.7.2011, Lauantai klo 16:13
”Sellainen kova ahdistus on kamalinta mitä tiedän. Ei sitä voi oikein kuvailla. Äänet ja ajatukset vellovat päässä ja saavat aikaan vyöryn joka kasvaa ja kasvaa ja peittää kaiken hyvän alleen. Sitten sitä vaan itkee eikä oikein pysty tekemään mitään.”

14.9.2011, Keskiviikko klo 14:13
”Miten yhden ihmisen päässä voi tapahtua näin kauheita asioita? Henkinen huono olo voi oikeasti olla niin huono, ettei pysy niin henkisesti kuin konkreettisestikaan pystyssä.”

Kun mielialani pyörähti tähän pyörään mukaan ja alkoi teettää minulle ahdistusta josta oli vaikea päästä irti, sitä oli myös hankala käsitellä. Ajattelen tätä ahdistusta sellaisena, että sairauden ja terveyden välinen ristiriita on kaiken aikaa liian suuri. Se on paikoitellen niin valtava, että jopa sairaimmassa vaiheessa se saa aikaan lamaannuttavaa pelkoa ja epätietoisuutta, joka purkautuu ahdistuksena. Näinä hetkinä muiden ihmisten mahdollinen läsnäolo ja sanat kaikuvat jostakin liian kaukaa. Pakotietä ei ole ja henkinen ylikuormitus on niin laaja, että ihminen on poissa itsestään. Normaali elämä, ominaiset luonteenpiirteet ja persoonallisuus katoavat hetkellisesti, ja keinot tilanteen käsittelyyn loppuvat yksinkertaisesti kesken.

Tiesin kyllä mitä viiltely oli, mutta eniten olin kuullut siitä lääkärissä, hoitajan vastaanotolla ja psykologilla. Olin vastaillut kysymyksiin itseni satuttamisesta ja täyttänyt mielialatestejä joissa aihe putkahti esiin vähän väliä. On ironista, että juuri tämä ammattiauttajien toimesta esiin otettu teema tarjosi minulle viimeisen keinon keinottomuuteen. Kukaan ei tietenkään kehottanut minua kokeilemaan viiltelyä, mutta toistuvat kysymykset aiheesta istuttivat sen mieleeni. Kun ahdistus koitti ja elämä rikkoutui silmieni edessä, en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla sitä jotain, mihin olin aina ennen vastaanotoilla vastannut kieltävästi. Yhtäkkiä huomasin että käsissäni oli jälkiä, jotka muuttivat kaikki ne ammattilaisten kysymykset aiheellisiksi.

1.2.2011, Tiistai klo 16:38
”Se on yllättävän helppoa. Tuntuu että… Hallitsen itseäni paremmin. Mutta pistää sekaisin. Kukaan ei saa nähdä… Mitä minulle on tapahtunut?”

 24.2.2011, Torstai klo 20:43
”Käteeni en voi enää satuttaa. Se näkyy musikaalin hihattomassa rooliasussa… Olen antanut neljän syvän viillon arpeutua, mutta vaikka arvet katoaisivat kokonaan, ne ovat piirtyneet syvemmälle kuin vain käteen. Minusta tuntuu kuin ne olisivat sydämessä asti.”

 Aluksi viiltely on ratkaisu johon ajauduin äärimmäisessä hädässä. Sitten se iskostui tavaksi, joka katkaisi fyysisellä kivulla ahdistuksen kierteen. Se antoi hetkellisesti avaimet ahdistuksen hallintaan ja oli siten jollakin kierolla tavalla hyvin koukuttavaa. Voisin jopa sanoa jääneeni siihen koukkuun. Päädyin tarttumaan milloin mihinkin terävään esineeseen liian nopeasti, ja pian koko toiminta muuttui pakonomaiseksi. Siihen asti olin pelännyt vain kontrollin menettämistä ja kaikkea pääni sisällä tapahtuvaa, mutta nyt kohtasin uudenlaisen pelon. Pelkäsin ahdistusta, koska tiesin että se ajaisi minut tekemään asioita joita pelkäsin vieläkin enemmän. Aloin pelkäämään itseäni.
Vaikka aikaa kului, en koskaan tottunut itseni vahingoittamiseen. Se oli joka kerta painajaista johon ajauduin pakonomaisesti. Aina viiltelyn jälkeen pelon peitti pettymys, syyllisyys ja häpeä. Hitaasti ahdistus laantui, mutta tilalla oli tunteita jotka söivät minua sisältä.

28.6.2011, Tiistai klo 20:50
”En halua enää satuttaa itseäni. En halua! Pelkään sitä… Pelkään itseäni. Nyt se on loppu. Ei koskaan enää.”

Niin monesti päätin lopettaa sen kaiken, ja niin monesti palasin entisiin tapoihini kun keinot loppuivat uudestaan ja uudestaan kesken. En kyennyt pysäyttämään aloittamaani kierrettä, ja lopulta pettymys itseeni oli niin suuri, että se sai minut uskomaan omia valheitani. Hetkinä joina viiltelin tai yritin tehdä itselleni mustelmia ja murtumia, olin poissa todellisesta minästäni. Olin jossakin niin syvällä, että palattuani ahdistuksen jälkeen niin sanotusti nykyhetkeen, ei ollut enää hankalaa omaksua todeksi keksimiäni selityksiä.

Uin yhä syvemmälle valheisiin kun näin mitä ahdistukseni jäljiltä syntyneet fyysiset jäljet tekivät läheisilleni. Tiesin, että jokaisen viillon ja mustelman myötä satuttaisin heitä henkisesti. En voinut peittää fyysisiä jälkiä konkreettisesti, joten peitin niiden syntytavat yhä kierommilla tarinoilla. Keksin satuttamiseen sellaisia tapoja, joiden jäljet vastasivat selityksiäni. Pahinta oli, että kaikki ne selitykset upposivat minuun itseeni paremmin kuin keneenkään muuhun. Olin kietonut itseni yhä tiheämmäksi käyvään valheiden verkkoon.

Ei ollut helppoa nousta ylös siitä suosta, joka ympärilleni rakentui sen niin sanotun viimeisen keinon käyttämisestä. Ratkaiseva muutos tapahtui vasta, kun uskalsin kyseenalaistaa sen, mihin olin itse alkanut uskomaan. Olin niin pitkään tietoisesti unohtanut arpieni todelliset syntytavat, että muistin jo totuutta selkeämmin mistä mikäkin arpi oli tarinoideni mukaan tullut. Totuus tuntui enemmänkin unelta. Painajaiselta, joka oli totta vain sen hetken, kun arpia tuli lisää. Pettymyksen ja syyllisyyden aikaansaamasta tietoisesta todellisuuden unohtamisesta oli tullut osa alitajuntaani, ja minun oli kaivettava se esiin ja lopetettava itseni huijaaminen. Ehkä tiesinkin koko ajan huijaavani itseäni, mutta vasta kun pystyin sanomaan sen ääneen, pystyin lopettamaan huijatuksi tulemisen.
Ennen tätä kaikkea en tiennyt, että ihminen kykenee tarpeeksi halutessaan muuttamaan omaa todellisuuttaan. Nyt tiedän myös, että sen muuttaminen takaisin normaaliksi on hankalaa. Sen onnistumiseksi tarvitaan tiukka ote normaalista elämästä.

Kun käsitin valehdelleeni pääasiassa itselleni, minusta alkoi tuntua siltä, että satutin toimintani kautta läheisiäni vieläkin enemmän kuin itseäni. Tunne siitä auttoi sietämään ahdistusta: en halunnut tuottaa tuskaa läheisilleni, joten tuntui vähemmän kamalalta sietää keinottomuutta, kuin turvautua keinoon joka vahingoittaa ihmisiä joita rakastan.
Satutin itseäni vielä tämänkin jälkeen, siitä ei ollut helppo päästä irti. En kuitenkaan enää kieltänyt todellisuutta, ja se oli käänne, jonka myötä sain voimaa ja halua etsiä muita keinoja.

Nykyään tämä kaikki on jättänyt jälkeensä syvät arvet niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tietynlaiset pelkotilat ovat kai edelleen tallella, koska pelkään itseni satuttamista ahdistuksen iskiessä minuun vielä tänäkin päivänä. En enää tee sitä, mutta valtava pelko kaikkea sitä kohtaan tekee yhä harvemmin tulevista ahdistuskohtauksista minulle entistäkin lamaannuttavia tilanteita.
Käytän mieluiten pitkähihaisia paitoja. Tilanteet, joissa jonkun ulkopuolisen silmät osuvat paljaisiin käsivarsiini, ovat kuitenkin yleisiä. Se sama säikähdyksen sekainen ilme, lyhyt katsahdus kasvoilleni ja nopea pään pois kääntäminen katseittemme kohdatessa. Se kaikki on minulle tuttua. En ole ylpeä arvistani, enkä ole omaksunut niitä osaksi menneisyyttäni tai vartaloani. Ne ovat ruma muistutus sairaudestani, ja häpeän niitä edelleen. Ehkä kestää taas vuosia ja vuosia tulla sinuiksi näiden jälkien kanssa, mutta asioiden hitaaseen etenemiseen alan pikkuhiljaa tottua.