Selaat arkistoa kohteelle arki.

Välivuosi – viimeinen kantapää

16.9.2017 Yleinen

Välivuosipäätökseni ei ollut kypsä vielä syksyn tuomien koitosten saapuessa. Minä aloitin kuin aloitinkin taas koulunkäynnin kesän jälkeen. Se alkoi harjoittelulla kirurgisella poliklinikalla, ja menin sinne tiedostaen hyvin vahvasti että se olisi jotakin, mihin minun voimani eivät järjellä ajateltuna riittäisi alkuunkaan. Minun voimani eivät kuitenkaan myöskään riittäneet suoraan luovuttamiseen. Kuten Anoreksian kanssa yleensä, minun oli jälleen saatava tehdä ihan vähän enemmän. Mennä ihan vähän pidemmälle. Minä uskottelin itselleni että harjoittelun jälkeen minä sitten jäisin välivuodelle, vaikka samalla salaa odotin ihmettä joka palauttaisi voimani harjoittelun aikana. Siirsin päätöksentekoa eteenpäin jotta ihme ehtisi tapahtua. Kaiken sen ohella tiesin, että ihmeiden aika ei ollut tulossa. Minä olin jo pelkästään somaattisesti siinä kunnossa, että minun ja ihmeiden välillä seisoi muun muassa fysiikan lait.

22.8.2016, Maanantai klo 18:25
”Eka päivä harkkaa takana. Nämä asiat todella kiinnostavat minua. Silti, huominen tuntuu isolta vuorelta mikä täytyy jaksaa ylittää. Ja huomenna on vasta toinen päivä. Kunpa saisin täydet fyysiset ja henkiset voimat… En oikeasti edes tiedä miltä se tuntuu. En enää. Jälleen kerran myös huomaan miten minun luonteelleni on niin rasittavan hankalaa käsitellä tätä tunnetta, kun ei vielä ymmärrä miten kaikki asiat tuolla toimii. Keskeneräisyys sekä käsitys siitä että edes koulusta valmistuminen ei tuo minulle kaikkea tietoa mitä se talo pitää sisällään, on hankalaa. Tarvitaan monta vuotta työelämässä että sen kaiken oppii… Ja haluaisin osata sen kaiken nyt heti. Ja kuitenkin tuntuu että pää on aivan loppu jo yhden päivän aikana imetystä informaatiosta… Olkoonkin että sieltä tilaa vie myös sairauteni. Mutta tuntuu vaikealta sopeutua siihen, että ymmärrän kuinka saakelin monta liikkuvaa osaa tuolla alalla on, mutta niistä itse osista en ymmärrä edes murto-osaa. Tämä kaikki laukaisee päässäni sellaisen tahdosta riippumattoman taistelun loputtoman tiedon nälän ja luovuttamisen välillä. Todellinen luonteeni kaiketi tukee ensimmäistä, ja tämä uupumus ja epävarmuus jälkimmäistä.
En tiedä miten jaksan huomisen, mutta sen murehtiminen ei vie huomista pois. Päinvastoin; huominen lähestyy minuutti minuutilta ja mieluummin käytän ne minuutit poissa tästä hankalasta maailmasta. Siispä hyvää yötä.”

 23.8.2016, Tiistai klo 17:44
”Jätin tänään eväät kotiin koska eilen toinen ohjaajistani sanoi että tuolla kaikki käy ruokalassa syömässä, ja Taina taas muistutti yhteisen ruokailun sosiaalisesta merkityksestä. Jos en mene sinne, en pääse mukaan yhteisöön. No, sattumalta tämän päivän ohjaajani olikin sitten ilmeisesti se ainoa joka ei käy siellä ruokalassa, joten jouduin menemään sinne yksin… Istuin ensin pukkarissa yrittäen ympäripuhua itseäni sinne sen sijaan että olisin ollut toiset 4 tuntia syömättä. Olisin pystynyt siihen, mutta millä oppimisen prosentilla? Sain itseni ruokalaan ja sain lautaselleni perunan. Sosiaalisen hetken kohdalla kuitenkin panikoin. Se oli minulle liikaa.. Se tilanne. Ja se peruna. Istuin yksin ja lähdin niin pian kuin kehtasin. En enää ikinä halua mennä sinne.”

 24.8.2016, Keskiviikko klo 18:00
”Elämiseksi en tätä kutsuisi. Herään aamulla, revin itseni ylös, koitan koko päivän keskittää energiani itseni kannattelemisen lisäksi kaikkeen tärkeään ja joka päivä kun pääsen kotiin raskaan päivän kasaan painamana, huomaan, että ulkona on meneillään viimeiset lämpimät kelit, mutta en jaksa hyödyntää niitä. Kotona googlaan silmät ristissä päivän aikana muistilistaani kertyneet termit, mietin loppuillan ruokailuja sekä sitä miten pitäisi mennä lenkille mutta minusta ei ole siihen, ja lasken minuutteja aikaisimpaan kellonaikaan jolloin on hyväksyttävää mennä yöunille. Välillä mietin myös, että minulla olisi koko ilta aikaa soittaa pianoa ja tehdä musiikkia… Mutta en jaksa. En yksinkertaisesti jaksa.”

 27.8.2016, Lauantai klo 12:45
”Minulla on hankalauuksia rentoutua kun tiedän että heti maanantaina alkaa taas aikainen aamu ja tsemppi. Ihan kuin viikonloppuna rentoutuminen jotenkin estäisi minun valmiuksiani maanantaille? Ihan kuin jotenkin unohtaisin mennä sinne jos en ajattele sitä koko ajan? Naurettavaa. Aivoni, kuulitteko? Naurettavaa.”

 28.8.2016, Sunnuntai klo 19:35
”Olen helpottunut että minun ei tarvinnut olla yksin tätä viikonloppua… Valehtelisin jos väittäisin että voisin hyvin henkisesti, ja kaikki täällä meidän perheestä tietää sen. Se on helpottavaa. Tuntuu vaan että toleranssini on taas nollassa. Ei tarvitse tulla kuin ihan minimaalinen vastoinkäyminen ja koko maailmani romahtaa, ja sitä on joka kerta hankalaa rakentaa takaisin. Ainakin yksin. Huomenna harkkaa on jäljellä tasan 4 viikkoa. Kuukausi. Toivon että jaksan sinne asti, mutta on fakta että sen jälkeen tarvitsisin vielä voimia tehdä elämääni koskevia päätöksiä.”

 Oli alusta asti selvää että neljä viikkoa oli minulle liikaa. Jälleen tilanteen täytyi kuitenkin karata mitä pahimmalla tavalla käsistä ennen kuin osasin reagoida siihen.

29.8.2016, Maanantai klo 12:45
”Peli on puhallettu poikki. Tänään on välivuoden ja parantumisen ensimmäinen päivä. Eilen illalla tuli ahdistuskohtaus joka oli niin paha että se laukaisi päätösten tekemisen aikaistamisen. Jotain oli tehtävä.
Minusta tuntui pahalta jo päivällä… Siksi halusin lähteä omaan kotiin. Etten pilaisi yhteisen viikonlopun viimeistä päivää. Kotona en kuitenkaan saanut kierrettä loppumaan. Lamaannuin täysin niin kuin alkuaikoina, en löytänyt tietä ulos ja minuun sattui yhä kovempaa. Ja minua pelotti. Jouduin tosissaan taas tappelemaan sellaisia asioita vastaan jotka ovat jo pitkään olleet poissa. En halua enää ikinä satuttaa itseäni, en edes ’nilkkaan tai jalkaterään josta kukaan ei huomaa’. Niin ne eilen kehottivat ja minä pelkäsin. Halusin kuolla, ja se on kaikkein kamalinta. En ole halunnut sellaista pitkään aikaan vaikka olenkin välillä ajatellut sitä. Miten jokin edelleen pystyy saamaan minut siihen tilaan etten yksinkertaisesti nää muuta tietä ulos? Olen kokenut sen satoja kertoja mutta se on yhä pelottavinta mitä tiedän. Pelkään että jonain päivänä se kohtaus ei nää lopukaan. Joka kerta olen varma että se ei lopu, mutta aina se on loppunut. Entä jos joku kerta se oikeasti ei lopu? Kuolenko sitten? Vai menenkö takaisin osastolle?
Puhelin soi ja äiti yritti tavoittaa minua mutta olin kipsissä, en tiennyt mitä tehdä tai mitä halusin joten en osannut painaa vihreää luuria kuin vasta kolmannella soittokerralla. Äiti haki minut takaisin heille. Sanoi että nyt tämä loppuu, enkä minä vastustellut enää. Luoja tietää kuinka vaikeaa ja pelottavaa minulle on nyt hypätä pois tästä pyörivästä pyörästä ja rauhoittaa kaikki… Mutta luoja tietää myös minkä painajaisen kävin läpi eilen illalla. Mikään ei ole vähään aikaan tuntunut enää niinkään hyvältä kuin ennen. Ajattelin että kesä korjaisi kaiken kuin taikaiskusta… Mutta nyt on myönnettävä ettei yksi kesä enää riitä korjaamaan tätä sotkua.”

 30.8.2016, Tiistai klo 16:13
”Taina sanoi: ’Ihmettelen suuresti sitä, miten ikinä selvisit viime syksystä ja keväästä, vaikka ei se helppoa ollut. Mutta sitä en yhtään ihmettele mitä se on tehnyt sulle.’ Saisinpa ne asiat ennalleen mitkä olivat jo ihan hyvin tässä välissä… Nyt en tiedä mitä ajatella, mitä tehdä ensimmäisenä, mitä kertoa muille ihmisille… Ainoa asia mitä haluaisin, olisi olla onnellinen. Tuntuu ettei millään muulla ole enää väliä. En jaksa tai pysty siihen nyt, mutta minun on todella löydettävä vastaukset kysymykseen: Mikä minut tekee onnelliseksi? Koska nyt on vuosi aikaa tehdä juuri sitä, mitä ikinä se onkaan.”

 Montako kantapäätä todella tarvitaan opettamaan anorektikolle kaikki se, mistä olen jo kirjoittanut: asioiden kohtaaminen, pysähtyminen, lepääminen, omien rajojen tunnistaminen, keskeneräisyyden sietäminen, irti päästäminen, avun pyytäminen ja niin – syöminen? Vastaus on: monta. Minun toivottavasti viimeiseksi kyseisiä aiheita käsitteleväksi opetuksekseni jäi välivuoteen johtanut romahdus sekä kaikki siihen romahdukseen johtaneet virheet, joiden seuraukset olivat ilmeisesti jälleen päässeet unohtumaan sitten viimevirheiden. Saman asian oppiminen kantapään kautta vielä kuuden vuoden jälkeen saa minut epäilemään kantapäideni toimivuutta. Eikö juuri kantapään kautta tulleiden opetusten pitäisi juurtua syvälle jo ensimmäisen kerran jälkeen? Kyllä ne juurtuvat. Opetusten ydin vain pääsee unohtumaan Anoreksian valvovan silmän alla.

Ensimmäiset välivuoden päivät olivat painajaisen jatkoa. Väkisin arjessa roikkuminen oli pitänyt minun kasvoni juuri ja juuri synkimpien ajatusten pinnalla, ja kun päästin irti velvoitteista, vajosin koko kehoani myöten pitkäkestoiseen ahdistuneisuuteen, jota olin vain kasvattanut ja siirtänyt eteenpäin lykkäämällä päätöksentekoa. Toivon palaset olivat kuitenkin esillä ja löydettävissä, kunhan maltoin levätä aivoni kuntoon, jossa ne kykenivät suorittamaan tilanteen vaatimaa idealistista ajattelua.

2.9.2016 klo 10:27
”Olen ollut ahdistunut ja käynyt läpi sekavia mielentiloja. Itkenyt, tuntenut kaiken täysin toivottomaksi ja välillä saanut jostain taistelutahtoa. Olen kamppaillut sen kanssa, mihin käytän suruni ja masennukseni jättämät tunteet: Annanko niiden viedä minut pohjalle (usko, se tuntuu houkuttelevammalta päässäni, kuin tähän kirjoitettuna), vai käännänkö ne voitoksi? Pari päivää sitten tuijotin itkeneitä silmiäni peilistä ja kävin itseni kanssa äänetöntä keskustelua aiheesta. Sitten minä sain pitkästä aikaa idean. Anonyymi blogi. Alan kirjoittaa sairaudestani, menneistä vuosista sen kanssa, ja tästä välivuodesta.”

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani. Tuntuu, että koko tämä juttu; niihin kajoaminen ja näistä asioista avoimesti kirjoittaminen on yksi suurimmista askelista mitä olen tämän sairauden kanssa ottanut. Minua pelotti kuollakseni… Etenkin se osastoaikainen päiväkirja… Käytän blogissani suoria lainauksia. Sekin on pelottavaa… Se, että avaan tämän kaiken ihmisille niin totaalisesti. Mutta samalla se on jotain mitä todella haluan tehdä. Saan itse valita katkelmat, saan itse valita sanani, ja haluan valita ne niin hyvin että ihmiset ymmärtävät mitä tämä kaikki oikeasti on. Kuoren alla. Koska Anoreksiassa se kuori on suuri ja paksu. Vaikka tunnen itseni alakuloiseksi ja väsyneeksi ja päiväkirjojen jutuista on vaikeaa päästää mentaalitasolla irti, niin koen taas pitkästä aikaa että elämälläni on joku merkitys.”

 14.9.2016, Keskiviikko klo 18:31
”Ollan psykoterapiassa käsitelty paljon kaikkea sitä mitä olen lukenut niistä vanhoista päiväkirjoista… Se tuntuu raskaalta, mutta kai hyödylliseltä. Puhuimme tänään niistä osastoaikaisista jutuista jotka olen tietoisesti siirtänyt mielessäni niin sanotusti jonnekkin ’unohda nämä’ –osioon, koska niitä on ollut liian hankala ja pelottava edes ajatella tai muistella. Mutta nyt olen lukenut ne, ja olen puhunut niistä. Olen kertonut niistä ja analysoinut niitä. Olen aika kirjaimellisesti katsonut pahimpia painajaisiani suoraan syvälle silmiin.”

 Aluksi minun oli haastavaa jäsennellä kaikkea sairauttani koskevaa tekstiksi. Koko juttu tuntui isolta, yli kuusivuotiselta möykyltä, mistä oli vaikeaa saada irti selkeitä paloja. Pian sain kuitenkin yhä enemmän visioita päähäni, ja huomasin, että minulla on paljon sanottavaa. Ensimmäisen tekstin viimeistely tuntui ihanalta. Olin saanut jäsenneltyä ajatuksiani kauniisti tekstiksi, jota muutkin kuin minä itse voisivat lukea.

Vanhoihin päiväkirjoihini sukeltaessa hämmästyin erityisesti siitä, miten sairauteni alkuvuosien kirjoitukset sopivat niin hyvin Anoreksian muottiin. Ne tekstit istuvat sairauteni kuvaan täydellisesti. En voinut lakata ihmettelemästä sitä, miten minun sisältäni kumpuavat tunteet ja ajatukset saattoivat toistua niin kaavamaisesti monilla tämän diagnoosin alla kulkevilla ihmisillä. Miten minun omat tunteeni ja ajatukseni saattoivat olla kirjoitettavissa oireet –nimellä kulkevan otsikon alle? Olin kuusi vuotta tiennyt olevani sairas, mutta vasta nyt totuus siitä näyttäytyi päivän selvänä.

 Olen nyt kirjoittanut sairaudestani tasan vuoden ajan. Olen oivaltanut tärkeitä asioita ja ottanut ensimmäisistä suurista askelista vielä monia pieniä eteenpäin. Tarinani ei ole valmis. Anoreksiani ei ole päästänyt vielä irti. Se ei kuitenkaan nauti siitä, mitä kirjoitan. Levitän tietoisuutta sen pahuudesta ja kaikesta siitä mihin se on kykeneväinen. Kirjoitan säästääkseni muiden samassa tilanteessa vellovien kantapäitä. Kirjoitan tuottaakseni ymmärrystä muille, mutta myös itselleni. Ja mitä enemmän minä kirjoitan, sitä enemmän haluan eroon sairauteni tahmeasta hengityksestä niskassani.

Välivuoteni aikana olen huomannut kehitelleeni ovelia konsteja joiden avulla pärjään pienissä jokapäiväisissä taisteluissa. Saman vuoden aikana olen tajunnut selvinneeni kohta seitsemän vuotta Anoreksian kylmää läsnäoloa, ja käsittänyt oppineeni enemmän kuin yhdestäkään koulukirjasta voi koskaan oppia. Ymmärrys tähän kaikkeen on tullut levosta, ajasta olla, tilasta ajatella, uskalluksesta kohdata asiat ja kyvystä kirjoittaa ymmärryksen jokaisesta palasesta. Tämä välivuosi on opettanut minulle enemmän kuin yksikään elämäni vuosi, koska tämän välivuoden aikana olen oppinut näkemään kaiken jo aiemmin oppimani.

 

Kuulumisia tohinan keskeltä

23.5.2016 Yleinen

No niin, eipä sitä ole paljoa ehtinyt tässä tietokonetta availemaan, saatikka kirjoittamaan jotain. :) Ei sillä, poitsu nukkuu kyllä hyvin myös päivällä, mutta jotenkin sitä ei vaan ole saanut sitten aikaiseksi raapustaa teille kuulumisiamme. No yritetään nyt, edes jotain. :)

Arki rullaa täällä ihan mukavasti. Pojan kanssa hengaillaan kotosalla ja nyt kun ilmatkin on näin upeat niin koitetaan ulkoilla mahdollisimman paljon. Elämä kipsin kanssa on sujunut ihan mallikkaasti ja edessä olisi vielä pari kipsin vaihtoa ja sitten kesäkuun alussa tuo minun pelkäämä akillesjänteen tenotomia eli katkaisu. Silloin vietämmekin sitten päivän ja yön sairaalassa pojan kanssa. Tulee olemaan sitten itselleni hyvin raskas päivä. Mikään muu ei itseäni juurikaan pelota, mutta tuo nukutus. Koitin udella kiurgilta nukutuksesta, mutta hän antoi hieman ympäripyöreän vastauksen. Lähinnä kun toimenpide on hyvin pieni, kestoltaan ehkä 2min + kipsaus, että joutuvatko laittamaan hengitysputket jne. Toivoisin niin, että tuo tehtäisiin vaan kevyessä humautuksessa. Mun sydän varmaan hajoaa jos tuolle pienelle laitetaan hengitysputki. :( Tiedän kyllä, että pienempiäkin vauvoja leikataan ja heille tehdään isojakin sydänleikkauksia, mutta nyt täytyy sanoa, että oma on oma. Se pienikin asia tuntuu oman lapsen kohdalla ihan kauhean suurelta ja pahalta. Ja tietenkin tähän liittyy vahvasti myös tuo oma menettämisen pelko, joka vaivasi minua koko raskauden. Leikkaus on aina riski, joten tiedostan myös sen varjopuolet. Ja menettäminen… Se olisi jotain ihan kammottavaa. Itken jo nyt, kun mietinkin tulevaa leikkausta. :(

Synnytyksestä kirjoittaessani en muuten muistanut ollenkaan kertoa kokemuksiani doulasta. No, lyhyesti: Parasta! Siis voi hyvänen aika. Ehkä meidän kohdalla vielä sattui doulan kanssa kemiat niin hyvin yksiin, että vaikkei oltu nähty ennen synnytykseen menoa kuin pari kertaa niin tuntui kuin oltaisi tunnettu pidempäänkin. Aivan loistavaa. Ja mikäli tulevaisuudessa vielä päädyn synnyttämään niin ihan varmasti otan doulan mukaan. Samaa mieltä on myös puolisoni jolle jäi myös tosi hyvä mieli synnytyksestä. :) Että miettikää ihmeessä doulan käyttöä, vaikka se oma puoliso siellä synnytyksessä paikalla olisikin.

Havahduin tässä toissapäivänä siihen, että aloin kaipaamaan sitä pyöreää raskausvatsaani ja sen sisällä potkivaa tyyppiä. Jossain määrin pidin siitä vatsasta. Samaten kolmen viikon aikana olen useaan otteeseen itkenyt sitä, kun näen tuon pienen pojan kasvavan. Eihän minulla kohta enää ole sitä pientä vauvaa… :( Ne pienet tulitikun ohuet sormet ovat saaneet ylleen pienen rasvakerroksen. Samoin leuanalle on tullut toinen leuka ja posketkin ovat nyt niin pyöreät. Poika viettää päivässä jo useamman tunnin hereillä, ärisee, örisee ja päästelee kaikkia ihmeellisiä ääniä. Katselee jo tarkkaan ympärilleen. Niin, ja on muuten poika kietonut jo molemmat vanhemmat pikkusormensa ympärille. Että saa nähdä miten hienosti tässä vielä käy. ;)

Adoptioprosessi ei ole vielä edennyt juuri mihinkään. Paperit on laitettu eteenpäin, mutta nyt siellä PeLassa odottelevat kaupungilta maksusitoumusta ja jotain tietoja. Viime viikolla kävin isyydentunnustuksessa. Kyllä meinasi mennä hermot siihenkin touhuun, kun eka he eivät tienneet mitä sinne pitää kirjoitella kun isyyslaki on muuttunut. Verenpaineet nousi jo melkoisesti jo pelkän puhelinkeskustelun aikana. Onneksi itse käynti lastenvalvojalla oli sitten helpompi nakki, ja hän pyyteli vielä anteeksi sitä säätämistä. No, mutta jospa tämä jossain vaiheessa etenisi mutkattomasti. Onhan tässä kaikkea muutakin huolta ja stressiä, että ei jaksaisi enää noista asioista stressata.

P.S. Ette muuten usko, mutta en ole vieläkään saanut Kelalta päätöstä äitiyslomasta! Katselin juuri tänään noita omia tietojani Kelasta ja edelleen siellä odottelevat työnantajalta sitä yhtä paperia. Pikkusen alkaa kismittämään! Niin, ja nyt kun opintovapaani katkaistaan vaan sairausloman perusteella, mikä on kuitenkin minulle palkallista äitiyslomaa on työnantaja hakenut Kelalta sairauspäivärahaa! Mikähän soppa tästäkin syntyy… Pahoin pelkään, että tämä ei pääty hyvin. :(

 

9.5.2016 Yleinen

Kiitos kaikille onniteluista <3 Lämmittää mieltä kovasti.

Täällä on nyt vietetty jo ensimmäinen äitienpäivä, vaikka täytyy myöntää, että se tuntui ihan päivältä muiden joukossa. Tähän asti jokainen päivä on tainnut olla minulle äitienpäivä. <3

Meille kuuluu oikein hyvää. Pikkumies sai viime viikolla ensimmäisen kipsin jalkaansa. Hän oli kovin reipas, nukkui koko kipsauksen ajan. Ylihuomenna on edessä kipsinvaihto ja samalla reissulla saamme käydä kylvettämässä pojan sitten lastenosastolla. Kotonahan tuo kylvettäminen ei oikein onnistu tosiaan sen kipsin kanssa, joten on tosi kiva että sairaalassa tämä asia on sitten järjestetty. Poika syö todella hyvin. Ollaan naurettukin jo monta kertaa sitä, miten päivittäin syödyn maidon määrä kasvaa. :) Meillä mennään nyt pelkällä korvikkeella. Oma maito on semmosta liurua, ja kun poika on tottunut syömään pullosta jo sairaalasta asti niin imetys oli melkoista huutoa. Muutaman kerran sitten pumppasin maitoa pulloon ja annoin pullosta rintamaitoa, mutta kun se on semmosta liurua niin ei poitsu ollu kovin tyytyväinen. Ja sitten päätin, että miksi kiusaan poikaa tuolla. Ihan varmasti hän kasvaa myös korvikkeella (onhan serkkunsakin kasvaneet) ja itselleni on pääasia, että poika on tyytyväinen ja saa mahansa täyteen. Nyt meillä sitten nukutaan yötkin hyvin. Viime yönä syötiin klo 23, klo 2,30 ja 5.30. Itekin on paljon virkeämpi olo, kun saa nukuttua tuommoisia 3tunnin pätkiä joka yö.

Puolisoni oli viime viikon ja on tämänkin viikon sairaslomalla. Kyllä sekin on melkoista showta. Hän on oikeutettu isyyslomaan, mutta saamme Kelaa varten jonkun lapun vasta sitten kun tämä adoptioprosessi lähtee liikenteeseen. Viime viikon lopulla haimme maistraatista virkatodistukset jotka meidän pitää nyt sitten toimittaa adoptiotoimistoon. Ihan jännä nähdä kuinka kauan tässä seuraavassa projektissa sitten menee. Mutta pääasia on, että poika voi hyvin ja ilman virallisia papereitakin me olemme perhe ja poika on myös puolisoni. :)

Ilmatkin ovat olleet aivan mahtavat, joten olemme päässeet joka päivä ulkoilemaan. On muuten ollut aivan ihanaa päästä kävelemään tuonne ulos. Ei tarvitse pelätä, että vauvalle kävisi jotain ja liitoskivutkaan eivät vaivaa. Mutta onhan tuo kävely vielä semmoista köpöttelyä, mutta kyllä se tästä. ;) Nauttikaahan tekin auringosta! <3

Kesää kohti

5.5.2016 Yleinen

Kävin tänään kaupungilla ja tänään oli aurinkoinen ilma.

Oli mukava käydä ulkona kun oli lämmin ilma.

Kesää kohti mennään. Ihanaa kun tulee kesä on lämmintä.

Loppuillan aion lukea menossa Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani.

Arjen ajatuksia

18.9.2015 Yleinen

RuusujaOlen pitkään yrittänyt muuttua. Tuoda elämääni positiivisuutta, jättää negatiivisuuden ja sanoa suoraan mitä ajattelen. Liian usein tulee ajateltua negatiivisesti ”mutta siellä sataa, en voi”, ”taas pitää sitä ja taas tätä” ja ”minusta ei ole mihinkään”. Nykyisin, jos sataa ulkona, koen sen puhdistavana. Mitä sitten? Syksyisin sataa :) Kotitöitä teen ehkä liikaakin, varsinkin nyt, kun olen sairaana. Mutta kun haluan kodin olevan siisti.

Olen aina ollut liian kiltti. Se näkyy mm. siinä, että lupaan monessa asiassa auttaa tuttavaa hänen työasioissaan. Tästä saan palkaksi kiitoksen toki, mutta minusta on muuhunkin. Ansaitsemaan vastapalveluksen tai palkkaa. Olin työelämässäkin aina auttamassa, milloin kopiokoneen käytössä, milloin excelin käytössä. Ne eivät kuuluneet työhöni ja veivät vain omaa työaikaani. Nyt aion tehdä kuten itse tunnen, en olla se kiltti ja avulias aina.

Näihin fiiliksiin ja tunnelmiin… Mukavaa viikonloppua!

Kuulumisia

31.8.2015 Yleinen


Minulla on mennyt hyvin kesä meni hyvin ja muutenkin menee hyvin. Olen lukenut paljon kirjoja. Parhaillaan olen lukemassa Nora Robertsin Rakkauden kuu.

Huomenna taas töihin. Menen vähäksi aikaa lukemaan ja sitten nukkumaan.

 

1440970553292

Se tunne ku sanot et kaikki on hyvin mut tiiät ite et meinaat romahtaa

26.7.2015 Yleinen

Tää kesä on ollut mulle tosi jännää aikaa, mulle ei oo koskaan sopinut se että on liian paljon aikaa, aikaa johon ei oo kalenterissa mitään määrättyä tekemistä…. Alku kesä meni siivotessa ja laitellessa piti lapsen huone laittaa kuntoon ku ei siel mahtunut enää ku kolan kanssa kulkemaan ja muutenkin koitti sisustaa kotia niin et on hyvä olla…. Mun lapsi on käynyt aina isällään mut jotenkin se on ollut tosi epäsäännöllistä ja nyt mä tiiän jo valehtelevani mut ei se mitään niin joka tapauksessa kesällä mä sitten heräsin siihen et hemmetti eksä menee jussina naimisiin…. Alkuun ei tuntunut miltään olinhan mä sen tiennyt et niin he aikovat mut jossain siin kesäkuun alussa alkoi tajuamaan ettei mua oo kutsuttu ja sit niistä puhuttiin mut jotenkin vaivaantuneesti AINA kun mä olin paikalla niin jotenkin sitä alkoi ajattelemaan niitä aikoja kun me oltiin minä ja hän ja meidän lapsi perhe. Toisaalta sitä osasi kuitenkin olla iloinen että oli löytänyt puolison mistä meiän mukelo pitää mutta kyllä sitä ajatteli että me ei koskaan kunnolla edes suunniteltu naimisiin menoa ja jotenkin tajusin että nyt se ei koskaan enää sitten tule enää meidän luokse.

No niinhän se meni sitten että jussina mä sitten join, perseet ja  mun frendi kysyi mitä ihmettä?  Koitin sanoa ku ahistaa mut ei se tajunnut ei se alkoholikaan auttanut eikä siihen auttanut sekään että meiän lapsi ilmoitti että mä en sitten koskaan tuu menee naimisiin tai jos meen niin hän ei osallistu. Liekö ollut sitten hieman pelkoa että isin aika ei riittäisi enää kun hän naimisiin menee mutta kaikista hulluinta tässä tekee sen että mä olin tuohon jussiin saakka kuin nunna (no joskus baarissa lähdin jatkoille jonkun kaa) niin sitten jussina mä löysin kivan kaverin ei me nyt edelleenkään puhuta et seurusteltaisiin mutta on se kiva mut on yksi ongelma se on nuorempi kuin mä ja niinkuin jo esittelin itseni aiemmin siihen laitoin mä olen elämää ehtinyt nähdä jo enempi eli meillä on 8vuoden ikäero ja oon koittanut siihen nyt sopeutua koska mä oon oikeasti onnellinen. Mut nyt ku sain tän kirjoitettua niin aloin miettii et onko tääkin seurausta siitä et tunsin niin suurta kateutta jaahistusta mut en usko…. Tosiaan ennen tätä oon ollut 2vuotta sinkkuna ja se teki mulle hyvää mutta kyllä sitä on alkanut kaipaamaan rinnalleen ihmistä joka jakaisi elämän ilot ja surut sekä olisi osa perhettämme ja saisi rakastaa ja tulla rakastetuksi se on musta yksi elämän hienoimpia asioita rakastaa ja saada rakkautta. Mä oon pitkään rakastanut vaan mun lastani ja nytkun mun huomiota on ollut jakamassa joku muu niin voin sanoa oon saanut purra hammasta yhteen että oon kestänyt meinaa lapsen mielestä mä oon tyhmä ja mä enää rakasta häntä kun halaan miespuolista ystävääni on tää kyllä ollut niin ihanaa ton jussin jälkeen et en tiiä mitä seuraavaksi keksin että meidänkin kotona on taas rauha maassa. Mutta ainakin olen itse sitä mieltä että minullakin on oikeus olla onnellinen ja saada rakkautta ja antaa sitä. En tiiä miten vaan toimin kun lapsi vahtii vaikka laitan nukkumaan koko illan että halataanko tai pussataanko ja jos jotain minkä hän kokee mustasukkaisena/uhkana juoksee huutaen paikalle väittäen että en välitä ja rakasta enää…. Itselläni ei ole keinoja enää tilanteessa joten jos sinulla on neuvoja otan mielelläni vastaan….

Heitän myös ilmoille kysymyksen onko sinuta äidillä oikeus parisuhteeseen ja onneen vai keskitytkö itse mielummin vain lapsee?

Tulen jatkossa kirjoittamaan taas arjestamme koen tämän jo nyt hyvänä purkkaus keinona ja saan ne asiat jotka mielessä painavat pois…

 

———————JÄTÄTHÄN VIESTIÄ JOS PIDIT LUKEMASTASI———————–

 

”Vaavi” ruokaa

17.7.2015 Yleinen

20150601_182455

 

Tällä kertaa lihapullia, ruskeaa kastiketta ja spaghettia.

Lihapulliin laitoin jauhelihaa porkkanaa ja sipulia, sekä tietenkin mausteita ja yrttejä. Pyörittelin pienen pieniä pullia jotka paistoin uunissa. Paistorasvasta tein sitten perus ruskeankastikkeen.

 20150524_155030

Lisäksi keitin vihanneksia.

Voin sanoa että pullat upposi stereoihin todella hyvin. Hyviä sormipaloja.

Iltapalaksi tein pienille uunimunakasta.

Munia joihin lisäsin korviketta sekä sipulia ja munakoisoa.

Alkuun tutkittiin rakennetta ihmeissään. Sitten maistettiin ja ihmeteltiin makua. Saivat ensimmäistä kertaa munaa ja ihmetys oli suuri. Mutta hyvin maistui.

20150601_182446

Nyt pitäisi alkaa siirtymään kokonaan tavalliseen maitoon. Osittain saakin jo mutta kynnys jättää korvike kokonaan pois on suuri.  Meillä kun pieniin uppoaa se litra päivässä. Selkä vääränä saa maitoa kantaa.

Yöt onneksi hwlpottaneet, paitsi nyt kun mä sanon niin alkaa yö kekkuloinnit  ja ilta humpat.

Esikoinen ollut kotona juhannuksesta lähtien ja nyt alkaa tuntumaan että seinät kaatuu jo neidilläkin päälle. Kaikki lajitoverit on lomalla jossain päin maailmaa. Eikä asiaa ainakaan helpota että ulkona sataa.  On vaikea keksiä jotakin ylikivaaa aktiviteettia jokaiselle päivälle.

Viimeisin keksintö on taulutussit kouraan ja pakastimen eteen. Ei lähde ihan niin hyvin kun koulussa aikoinaan mutta ainakin luvallinen paikka ja saa tohon rumilukseen väriä :D

29.6.2015 Yleinen

Niin meni juhannus ja miehen lapset lähtivät taas kolmeksi viikoksi äidilleen. Minun lapset jäivät kuitenkin vielä kahdeksi viikoksi. Parasta kesässä on, kun saa pitää lapset luonaan viisi viikkoa, niin että he ehtivät asettua kunnolla ja pääsen nauttimaan perusarjesta heidän kanssaan. Mieheni vanhempi tyttökin kävi meillä pyörähtämässä, kun oli käymässä Tampereelta. Ilmeisesti siellä on tähän asti mennyt hyvin. Ei kuulemma sitten kuitenkaan ole enää kesän jälkeen muuttamassa poikaystävänsä kanssa sinne. Poikaystävä oli saanut täältä töitä vuoden loppuun, joten tyttökin palaa sitten tänne. Olisi nyt jäänyt vaan sinne katselemaan maailmaa, ettei jymähtäisi tähän pikkukylään. Toivottavasti nyt kuitenkin ensi keväänä viimeistään hakee johonkin kouluun…

Juhannuksen jälkeen minulla jatkui työt vielä 75%:na kesäkuun loppuun, jonka jälkeen seuraavat kaksi kuukautta armonaikaa on 50%:lla työllä. Sen jälkeen ei taas ole mitään tietoa työpaikasta. Miehellä oli viimeinen viikko nykyisessä työpaikassaan. Sen jälkeen hän pitää taas viikon lomaa ja lähtee Tenolle perhokalastamaan, jonka jälkeen hän vaihtaa jo pitkään haaveilemaansa pestiin firmaan, josta lähti reilu vuosi sitten. Miehen ex soitti minulle ja kysyi, voisiko nuorempi tyttö tulla meille viikonlopuksi, kun hänellä on töitä toisella paikkakunnalla. Lupasin, että voi kun omatkin lapseni ovat vielä meillä, niin mukavahan se on että heille on seuraa, kun minä olen itse kanssa töissä viikonlopun ja mies Tenolla. Ehkä nämä asiat alkavat luistaa, nyt kun hänkin on hoksannut kysyä suoraan minulta, jos asia koskee minua. Vielä kun mieheni oppisi tämän. Hänelle on äärimmäisen vaikeaa kysyä minulta ensin ja sitten vasta luvata, jos kyse on minun vapaa-ajasta tai minun tavaroista. Ei sillä että haluaisin joka kerta kieltäytyä, vaan se että annettaisiin minulle mahdollisuus valita itse suostunko vai enkö, ja edes mahdollisuus siihen kieltäytymiseen, vaikka sitten suostuisinkin.

Nuorempi tyttö tuli meille sitten torstaina ja mies lähti Tenolle perjantaina. Ennen lähtöään hän kyseli minun lisäakkua, mutten löytänyt sitä mistään. Sitten muistin miehen vanhemman pojan olleen meillä ja soitin hänelle. Hän oli ottanut lisäakun mukaan autoon matkalle Rovaniemelle, että saa pelata. Sanoin hänelle kyllä, että olisi varmasti pärjännyt ilman lisäakkua kolme tuntia, koska nyt hänen isänsä lähtee viikoksi Tenolle, eikä hänellä ole mitään millä voisi ladata puhelinta mukana, eikä teltassa ole sähköjä. Huomautin myös, kysymään ensi kerralla luvan, ennen kuin ottaa meiltä mitään minun ja isänsä tavaraa matkaan. Ottaa päähän tuollainen, kun sitten ne vielä rikkoo kaiken, sanovat että tämä on ihan paska eikä toimi ja meidän täytyy ostaa uudet tilalle että miellä ne tavarat joita itse tarvitsemme.

 

Wappumatka

4.5.2015 Yleinen

Wappu hurahti aivan siivillä. Viime keskiviikkona töiden jälkeen pakattiin ukkelin kanssa itsemme autoon ja lähdimme ajelemaan kohti Kuopiota. Matkalla yövyttiin yksi yö ukkelin veljen perheen luona. Oli oikein mukavaa vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa ja sain uudenlaista näkökulmaa opiskelujen jatkamiseen avoimessa yliopistossa perusopintojen jälkeen.

Vappuaattoaamuna lähdimme jo hyvissä ajoin jatkamaan matkaa, koska majapaikan isäntäväkikin suuntasi aamusta kouluun ja töihin. Loppumatka Kuopioon, tai oikeastaan Siilinjärvelle, sujui melko jouhevasti yhden pysähdyksen taktiikalla, vaikka aikaa menikin kuutisen tuntia. Perillä olimme siis kohtalaisen ajoissa. Iltaa istuttiin porukalla rauhallisissa merkeissä syöden hyvää ruokaa, saunoen ja uiden. Minä tosin en uinut, koska en juurikaan pidä kylmästä vedestä. Majapaikan pihassa oli uima-allas ja kyllähän se melko luksusta oli. Mikäli minulla työt jatkuisi pysyvästi täyspäiväisinä, niin vakavasti harkittaisiin uima-allasta meidänkin pihaan. Nyt kuviot on toisenlaiset ja jäädään vain haaveilemaan, että ehkä sitten joskus meillekin…

Vappupäivänä pyörähdettiin tietenkin vapputorilla ja käytiin ajelemassa ja katselemassa Kuopiota. Muuten vappupäivä meni samoissa merkeissä kuin vappuaattokin. Majapaikan emännän kanssa käytiin myös mukavalla kävelylenkillä metsässä. On se vaan jännä huomata kuinka etelämmässä kevät on jo pitkällä ja meillä kotona on vielä aivan täysi talvi. Lauantaipäivän ohjelma ei juurikaan eronnut edellisistä. Tietysti kaupoilla täytyi käydä… Ukkelille löydettiin Espritin paita hänen tyttärensä ylioppilasjuhliin. Ajattelin kyllä että ukkeli varmaan kieltäytyy pistämästä paitaa päälleen, koska se on punainen, mutta hyvin näytti kelpaavan. Minä löysin itselleni aivan ihanan Desigualin kassin. Tiedän tiedän. Ilman sitäkin olisin varmasti pärjännyt vallan mainiosti, mutta edellinen kassi rupesi sanomaan sopimustaan irti ja sitä edellinen kassi, joka ei ollut kovinkaan laadukas, kesti käyttössä ehjänä vajaan viikon. Ikeasta käytiin ostamassa eväsrasioita yms keittiötilpehööriä. Ikeassa olisi voinut kuluttaa aikaa enemmänkin. Siellä oli niin paljon kaikkea kivaa uutta sisustustavaraa. En muistanutkaan kuinka mukavaa on, kun on kunnon kauppoja, joissa on kunnon valikoima mistä valita. Kauppakierroksen jälkeen kävime syömässä Pancho Villassa, ruoka oli hyvää, kuten meksikolaisissa ravintoloissa aina, ja sitä oli riittävästi. Minulla jäi osa jopa syömättä, koska en yksinkertaisesti jaksanut kaikkea, mikä on kyllä melko harvinaista. Majapaikan emännänkin ruuat olivat todella maukkaita ja söimme kyllä todella usein ja paljon. Iso kiitos muutenkin isäntäväelle mukavasta vapusta!

P5042873

 

Sunnuntaina sitten lähdettiinkin aamusta ajelemaan takaisin kotiin päin. Ajokeli ei todellakaan ollut mikään mukava: vettä, räntää ja lunta satoi lähes koko matkan. Pääsimme kuitenkin ehjänä perille illalla puoli kahdeksan aikoihin. Takapuoli oli kyllä melko puuduksissa yhdentoista tunnin istumisesta, vaikka kylläkin pidimme yhden tankkauspaussin ja toisen kerran pysähdyimme ostamaan täytettä jääkaappiin, koska ukkelin lapsetkin tulivat meille illalla. Koirat ja kissat olivat silmin nähden onnellisia meidän kotiin paluusta. Varsinkaan nuorempi pystykorva ei meinannut nahoissaan pysyä, kun minut näki. Onhan se ihanaa tulla kotiin, kun huomaa olleensa kaivattu.

Tänään oli paluu normaaliin ihanan kamalaan arkeen. Ukkeli lähti töihin, minulla vapaapäivä, lapset täytyy herättää kouluun, koska pitkän viikonlopun jäljiltä kaikilla taitaa olla rytmi vähän sekaisin, pyykkikone laulaa, taimet täytyy siirtää isompiin ruukkuihin jne. Huomenna päivä jatkuu samaa rataa siivoushommilla, illalla sitten hyppään lentokoneeseen, suuntaan isolle kirkolle koulutukseen ja ukkeli saa sunnuntaihin asti pyörittää taloutta lasten kanssa ilman minua.