Selaat arkistoa kohteelle ammatillinen koulutus.

Opetus, ohjaus ja niiden arviointi

22.3.2015 Yleinen

Opiskelijapalvelukeskuksia rakennettaessa ja niiden toimintatapoja kehitettäessä
voitaisiin hyödyntää ja soveltaa jo 1970-luvulla Floridan valtionyliopistossa
opiskelijoiden päätöksenteon avuksi uravalintakysymyksissä kehitetyn
CIP (cognitive information processing)- prosessin menettelytapoja (Sampson,
Reardon, Peterson & Lenz 2004). Erityisissä ura- ja ohjauskeskuksissa asiakkaan
tai opiskelijan vastaanottaa henkilö, joka esittää ensimmäisenä kysymyksen
” Mikä tuo sinut tänne tänään?” Vastauksesta riippuen asiakas ohjataan
sopivan asiantuntijan puheille tai mahdollisesti itsepalvelupisteeseen, josta
löytyy tietoa mm. opintoihin, opintotukeen, asumiseen tai terveydenhoitoon
liittyen. Tarkoituksena ei ole luoda byrokraattisia ja monimutkaisia palvelupisteitä,
vaan matalan kynnyksen paikkoja, eräänlaisia ”opiskelijahuollollisia
myymälöitä”, joihin opiskelija voi tulla ”vain katselemaan” tai, niin halutessaan,
palveltavaksi.

Lainaus on Seija Koskelan vuonna 2013 julkaistusta väitöstutkimuksesta ”Mie teen vain oman työni”. Kuluneen talven aikana tekemieni havaintojen perusteella näyttäisi siltä, että tuo yksi tutkimuksen tuloksiin perustuvista käytännön toimenpide-ehdotuksista olisi ottamassa varsin laajasti tuulta purjeisiin.

Arvioni perustuu kuluneella viikolla eri yhteyksissä käymiini keskusteluihin opetuksen uusista muodoista, osaamisen arvioinnista, oppimaan ohjaamisesta ja opinto-ohjauksesta. Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä opetus ja ohjaus ovat erotelleet eri ammattikuntia ja niihin pätevöittävää koulutusta. Tästä johtuen ohjauksesta on tullut aliarvostettu käsite. Muutosoraakkelina kehoitan tässäkin asiassa valmistautumaan nopeaan muutokseen.

Se ei silti vähennä pedagogisen osaamisen tarvetta tai arvostusta – päinvastoin. Korkean teknologian tietoyhteiskunnassamme opetus ja ohjaus painottuvat koko ajan voimakkaammin konstruktivistisiin ja sosiokonstruktivistisiin oppimiskäsityksiin. Opetuksen ja ohjauksen toteuttaminen siten, että opiskelijoiden vastuu omasta oppimisesta toteutuu ja opetusta ja ohjausta annetaan erilaiset oppimistyylit huomioiden edellyttää pedagogista osaamista. Tiedon käsittelyn ja välityksen jatkuva ja koko ajan nopeutuva muutos on jo itsessään haaste, johon  samalla intensiteetillä muuuttuva työelämä tuo ammatillisen koulutuksen opetukseen sekä opinto- ja uraohjaukseen liikkuvia lisäosia.

Tämän talven aikana osallistun opinto-ohjauksen arvioinnin työkaluksi tarkoitetun kyselyn kehittämiseen. Arvioinnin haaste on se, etteivät tiedot ja taidot siirry lähetettäessä vaan vastaanotettaessa ja käyttöön otettaessa. Arvioinnissa on siis tarkasteltava ohjauksen määrää, sisältöjä, työtapoja, vuorovaikutusta ohjaajan ja ohjattavan välillä, ohjaajan ja ohjattavan kokemuksia ja käyttäytymisen muuttumista sekä kaikkien tekijöiden keskinäisiä vaikutuksia toisiinsa. Tarvitaan aika monta kysymystä.

Kysymysten asettelussa on ollut vaikeuksia rajata opinto-ohjaus ja opetuksessa annettava ohjaus toisistaan. Tulevaisuudessa raja hämärtyy entisestään. Opinto-ohjauksen ja opetuksessa annettavan tai saatavan ohjauksen erottaminen niiden määrän ja laadun arvioimiseksi on siten aikaisempaa vaikeampaa niin henkilöstölle kuin opiskelijoillekin. Tarvitseeko niitä tulevaisuudessa edes erotella?

On syytä valmistautua ohjauksen kyselyn osalta siihen, että yhdellä kyselyllä jatkossa kysytään ohjauksesta kokonaisuutena ja arvioidaan  koko henkilöstön ohjaustaitoja ja ohjauksen onnistumista. Kyselyä rakentavassa työryhmässä on keskusteltu myös siitä, että laajaa kyselypatteri on tärkeä rakentaa, mutta eihän sitä tarvitse kerralla asettaa vastattavaksi. Oleellisempaa on jatkuva seuranta ja kehittäminen.

Kuten kehittämisessä aina, myös palautteen keräämisessä ja hyödyntämisessä tulee katseet suunnata tulevaisuuteen. Mobiiliteknologia kehittyy koko ajan ja uusi 5G-teknologia tekee tuloaan. 2020-luvulle siirryttäessä meillä on jälleen uusia välineitä ja toimintatapoja sekä entistä nopeampia ja luotettavampia tapoja tiedon keräämiseen, arviointiin ja palautteiden antamiseen.

  • Mie teen vain oman työni -Toimintatutkimus moniammatillisen
    yhteistyön ja ohjausosaamisen kehittämisestä

    Seija Koskelan väitöstutkimus 
    Jyväskylän yliopisto, kasvatustieteiden tiedekunta 2013

 

Politiikan pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista, ei teatteria

21.3.2015 Yleinen

Kulttuurijärjestön työntekijänä päätin heittäytyä teatterikriitikoksi, koska vallan kabineteissa ryhdyttiin esittämään yhteiskunnallista toisen asteen opiskelijoiden terveyttä ja hyvinvointia haittaavaa improvisaatiota. Pohdin tämän arvostelun julkistamista viikon verran. Ajankohtaisuus kärsi, mutta itse asia ei ole vanhentunut.

Vaalikauden 2011 – 2015 viimeisellä viikolla toisen asteen koulutus sai näkyvyyttä kaikissa mahdollisissa medioissa. Eduskunnassa järjestettin näyttävä vaalifarssi, jota koulutuksen kentällä seurattiin suurella mielenkiinnolla. Arvokkaimmilla aitiopaikoilla istuivat toisen asteen opiskelijat. He ovat päättämättömyyden ja poliittisten pisteiden kalastelun suurimmat häviäjät.

Valtion heikon taloustilanteen johdosta koulutuksestakin on viime vuosina ollut pakko leikata. Sitä asiaa en tässä arvioinnissa kritisoi. Kun rahaa ei ole, niin sitä ei ole. Valtioneuvoston kehysriihissä oli siis päädytty 260 miljoonan euron leikkauksiin, joiden seurauksena laadittiin kolme erillistä lakiesitystä, jotka koskivat järjestämisoikeuksia ja rahoitusta. Vaalikauden viimeisellä  viikolla ei siis kaadettu koulutuksen säästöjä, vaan lakiesityksiä, jotka oli laadittu jo tehtyjen leikkausten toteuttamiseksi hallitusti.

Ammatillisen koulutuksen kentällä harjoitus ei ollut mitenkään uusi ja ihmeellinen. Koulutuksen järjestäjäverkko on viimeisen kymmenen vuoden aikana harventunut joka vuosi fuusioiden myötä. Oppilaitosverkko on silti pysynyt kohtuullisen kattavana. Koulutuksen järjestäjä ja oppilaitos kun ovat kaksi ihan eri asiaa. Asia näyttäisi usein unohtuvan monelta tasavallan korkeinta päätösvaltaa käyttävältä kansanedustajalta ja kuntapäättäjältä. Eikä asia ei ole itsestään selvä ihan kaikkien tutkimuslaitosten asiantuntijoillekaan, joita kuitenkin kuullaan asiantuntijoina lakien valmisteluvaiheessa.

Rakenne- ja rahoitusuudistus eteni valitettavan hitaasti ja taas tuli kiire. Paketin ensimmäinen osa, vapaan sivistystyön koulutusta koskevien lakien muutokset etenivät maaliin juuri ennen helmikuun puolta väliä. Sitten rupesi kohina käymään. Ammatillista- ja lukiokoulutusta koskeva rakenneuudistus koettiin uhkaksi pienten kuntien lukioiden itsenäisyydelle. Hallinnollisen päätösvallan mahdollinen menettäminen tulkittiin suoraan lukion lopettamispäätökseksi. Käsikirjoitus ohitettiin ja kuiskaajat vaiennettiin. Näyttämöllä esitettiin improvisaatioita ja monologeja, joilla voisi hyvin tulla palkituksi vuoden 2015 Thalia-gaalassa. Jos lakiesitykset eivät olisi koskeneet lukioiden järjestämislupia olisi lait koputeltu läpi kaikessa hiljaisuudessa.

Nyt esitetyn näytelmän loppunäytös ei todellakaan imartele esittäjiä; ei hallituspuolueiden eikä opposition edustajia. Yhtenäisenä pysyessään hallitus olisi saatettu taputtaa näytöksen jälkeen jopa uudelleen lavalle kumartamaan, mutta keskinäinen riitely paljasti, etteivät edes hallituspuolueiden näyttelijät olleet lukeneet käsikirjoitusta tai heillä oli siitä ihan eri versiot. Oppositio keräsi pisteitä, mutta osoitti täydellisen asiantuntemattomuutensa toisen asteen koulutuksen ja erityisesti opiskelijoiden arjen tuntemisessa. Lähes narriksi itsensä asetti vihreä puheenjohtaja, joka omien sanojensa mukaan luuli koulutusleikkauksia päättäessään edistävänsä läpäisyn tehostamista. Sellainenkin hanke toki on, mutta ihan eri mittaluokan kehittämistoimi. Siihen myös osoitettiin rahaa, ei leikattu.

”Jokaisen nuoren on voitava suorittaa toisen asteen tutkinto kotoa käsin”
– sinällään tavoiteltava asia, joka ei ole toteutunut aikoihin – edes lukio-opinnoissa saati ammatillisessa koulutuksessa. Ammatillisen koulutuksen keskeskeyttämisen yksi merkittävimmistä syistä on opintojen johdosta toiselle paikkakunnalle muuttaneiden asumiskustannukset. Asuntolapaikan sai 2012 julkaistun selvityksen mukaan 84% sitä hakeneista. Kaikki koulutuksen järjestäjät eivät edes tarjoa asuntolatoimintaa.

”Kuntien kustannuksia on vähennettävä”
-vaatimuksia on esitetty aika ajoin hyvinkin painavin äänensävyin. Nyt kunnille vaadittiin  lukiokoulutuksen järjestämislupaa ehdottomana oikeutena. Monen kunnan kohdalla ei usean tulevan vuoden aikana ole näkyvissä järkevän kokoisen opetusryhmän verran aloittavan ikäluokan opiskelijoita – mitenkähän toteutuu opintojen valinnaisuus?

Juuri, kun kunnat opposition hankkiman voiton turvin olivat saaneet koulutuksen järjestämisen päätösvallan takaisin itselleen, Ylen aamuTV uutisoi kuntien perusopetuksen tietoteknisen opetuksen tason eriarvoistavan lapsia. Kaikilla kunnilla (lue: pienillä) ei ole varaa hankkia riittävää tietotekniikkaa, jotta opetus olisi valtakunnallisesti tasa-arvoista. Ja silti kuntien on saatava toimia lukiokoulutuksen järjestäjänä. Lukiossa sitten kurotaan ero kiinni? Uskoo ken tahtoo.

Poliittisen näytelmän suurin farssi onkin siinä, että vaalien alla omissa maakunnissaan polittisia pisteitä kalastaneet poliitikot eivät piitanneet toisen asteen ammattiin opiskelevista, eivätkä mielestäni ajaneet lukiolaistenkaan etua. He eivät näyttäneet olevan myöskään ajantasalla siitä, miten eri tavalla ammatillinen ja lukiokoulutus on tänä päivänä järjestetty ja toteutettu ja millainen muutos ammatillisen koulutuksen tutkintouudistus on käytännön tasolla.

Nyt esitetyn farssin seurauksena koulutusta jatketaan entisellä rakenteella, entisin rahoitusperustein, mutta huomattavasti pienemmällä budjetilla kuin ennen. Toivottavasti hallituksen muodostaminen tällä kertaa sujuu nopeammin kuin edellisten vaalien jälkeen, sillä kaadettujen lakiesitysten tilalle tarvitaan pikaisesti uusia esityksiä.