Selaat arkistoa kohteelle Alkio-opisto.

Rakkaudesta Alkioon

30.3.2015 Yleinen

Kaikki me 160 olimme nuoria ja kokemattomia tulokkaita. Korpilahti tuntui armottomalta syrjäkylältä, mitä se eittämättä onkin. Alkio-opisto sijaitsee Tähtiniemen nokassa aivan satama-altaan välittömässä läheisyydessä.

Käsillä olivat Alkio-opiston opistopäivät. Edustin tiedotusopin linjaa kahden naisen kanssa. Marian ja Mira olivat saapuneet verestämään kahdenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Oletin, että hyvällä onnella paikalle saapuisi suurin osa opiskelijoista, mutta toisin kävi. Tunsin tuskin ketään.

Lounaalla oli tarjolla kermainen lohikeitto ja kakkukahvit. Ajattelin väistämättä lounaalla, että kunniavieraille oli varattu yksi pitkä pöytä. Ja sain selville nopeasti, että vuosikurssilaiset vuodelta 1995 olivat kunniavieraita.

Ensimmäinen reaktio siis oli hyvin yksinäinen. Paikalle oli saapunut paljon viimevuotisia opiskelijoita ja muutama vuodelta 1974-75, mutta he väsähtivät kelkasta aikaisin. Ruokailun yhteydessä tein havainnon ja tunsin erään historian ja kirjallisuuden linjalta, mutta en kehdannut häiritä hänen syömistään.

Kolmelta oli luvassa sählyottelu entiset vastaan nykyiset. Entiset veivät tiukan taistelun maalein 15-7. Päivällinen oli puoli viideltä. Tarjolla oli riisiä ja broileria omenakastikkeessa. Tiedotusopin linja läksi käymään kylällä hakemassa juomaa iltamiin. Sauna oli odottamassa, minkä jälkeen oli lähtö paikalliseen ravitsemusliikkeeseen.

Olin parin muun kanssa rantasaunalla, mutta ovet olivat kiinni eikä valoja näkynyt pukuhuoneessa. Soitimme talonmiehelle, joka kertoi, että ovet avataan kohta puolin. Saunomisen jälkeen oli tarjolla iltapalaa ja juominkeja joka lähtöön. Oli puna- ja valkoviiniä, koskenkorvaa, olutta, siideriä, lonkerioa. Sitä mukaa kuin pöytä alkoi tyhjentyä, juomia kannettiin lisää saataville.

Sovin, että pääsisin legendaariseen ravintolaan autokyydissä. Kun aikanaan odottelin kurssikeskuksen edessä kyytiä kymmenisen minuuttia, lähdin kävelemään satamaa ylittävän sillan kautta keskustaan. Ajattelin, että he eivät olleet muistaneet noutaa minua.

Lopulta kävi niin, etteivät he päässeet sisään ravintolaan. Takkinarikka oli auttamattomasti täynnä. Sisälle pääsi takki niskassa. Mutta kun he olivat hienostuneita intellektuelleja, he päättivät palata rantasaunalle juomaan ilmaista viinaa. Istuin erääseen pöytään ja katselin hytkyviä tanssijoita, mutta tunsin itseni varsin ulkopuoliseksi, koska kunniavieraita en havainnut enää ravintolassa.

Pian pöytään istui kaksi vanhusta. Heittäydyin heidän kanssaan juttusille. Toinen oli jokseenkin sivistynyt ja matkastellut Etelä-Suomessa, mutta tämän velipoika oli asunut Korpilahdella koko pitkän ikänsä. He kuitenkin luovuttivat nopeasti.

Olin ravintolassa pilkkuun asti. Ajattelin mennä tuttua reittiä takaisin opistolle ja nousta ylös Tähtiniemeen. Havaitsin ja kuulin, että muut jatkoivat kulkuaan vasemmalle, kun minä kävelin suoraan. Ja olihan minun myönnettävä, että väärässä olin. Silta oli edessä oikealla ja olin kävelemässä päinvastaiseen suuntaan.

Kurssirakennuksessa metakka oli hiljentynyt. Muistan, että kävin tupakalla pihalla kello kolmen aikaan yöllä. Talonmies rupatteli muutamalle nuorelle alkiolaiselle. Vuonna 1995 jotkut olivat ryöstäneet kylän huoltoaseman. Asia oli mennyt aina korkeimpaan oikeuteen, mutta eihän siitä mitään kummempaa tullut, koska eihän rikollisilla ole mitään menetettävää.

Kömmin pian oikeaan huoneeseen ja kellahdin sängylle.

Aamulla heräsin yhdeksältä – opistoravintola Santeri oli juuri auennut. Tarjolla oli aamiainen/brunssi ennen kotiinpaluuta. Muistin, että kelloa piti siirtää tuntia eteenpäin. Näin oli opistopäivät vietetty. Nuo kaksikymmentä vuotta, jotka olivat hujahtaneet hirmuisella vauhdilla ohi, tuntuivat tapahtuneen vasta eilen.

Juuri, ennen kuin isäukkoni tuli hakemaan minut Jyväskylään, hyvästelin tiedotusopin linjan Marianin. Lupasimme toisillemme, ettei tapahtuma ollut viimeinen kerta, kun tapasimme.

Akateeminen toimittajatehdas

11.6.2014 Yleinen

VANTAA. Tiedotusopin linja huusi minua puoleensa keväällä 1994. Kyseessä oli kahdeksan kuukauden pituinen käytännön toimittajan työhön oikeuttava koulutus ylioppilaille, jotka pitivät välivuoden tai jotka vasta hakevat ominta aluettaan työmaailmassa. Mutta en ole ylioppilas enkä sabattivapaalla – olen vain kirjoittaja.

Sain idean pyrkiä toimittajaksi, ja varsinkin urheilutoimittajaksi, kun selailin kevään korvalla kansanopiston esitettä, joka oli tuoreeltaan hyppysissäni. Olin juuri keskeyttänyt kauppaopintoni markkinointilinjalla, ja halusin jotakin tekemistä. Kotona äiti ja isäpuoli alkoivat pyytää vuokraa huoneesta, jossa nukuin.

Esitteessä mainittiin useita koulutusvaihtoehtoja, mutta toimittajaksi tuleminen oli puraissut minua. Kauppakoulussa (ja sitä ennen yläasteella) kirjoittamani esseet ja tarinat saivat huomiota. Kirjoittamani hengentuotteet luettiin poikkeuksellisesti luokan edessä tai sitten opettaja luki niitä ääneen. No, ei se vielä riitä.

Muistan kesän 1994 erittäin kuumana ajanjaksona elämässäni. Olin matkustanut biologisen isäni luokse Jyväskylään hoitamaan hänen kahta koiraansa, Viliä ja Bobbya, jotta isä pääsi lomalle Italiaan. Palkaksi sain katon pääni päälle ja omaan käyttöön isän auton. Lämpötila ulkona läheni +35:ttä, ja koirat olivat ripulilla kuumuudesta. Metsässä, tuolla korkealla kummulla, koirat tykkäsivät juoksennella vapaana.

Koska minulta uupui ”yksi todistus” Korpilahden Alkio-Opistoon pääsemiseksi, aloin paukutella puhelimella linjan vetäjätärtä. Tuo yksi todistus oli siis ylioppilastodistus. Olin niin innokas pääsemään ”oikeaan” opistoon, että hän teki poikkeuksen: jos tulee peruutuksia tai linja näyttää jäävän turhan harvaksi, saisin opiskelupaikan. Äitiä hirvitti opistovuoden hinta, melkein parikymmentä tuhatta markkaa. Mutta sain pankista lainan, jonka valtio takasi. Lopulta sain paikan – sinnikkyyteni palkittiin ja pääsin opiskelemaan.

Tiedotusopin linja oli koolla. Joukossa oli muusikoita, taiteilijoita, laulajia ja hyvin motivoituneita tulevia menestyjiä. Me olimme ylpeitä opistolla. Olimme joukko tulevia toimittajia, joille maistui olut ja dartsin peluu Tähtiniemen ravintolassa opistonmäellä.

Asuin opiston asunnossa lähistöllä. Pitkältä tulevat asuivat noissa kunnan vuokra-asunnoissa soluissaan. Ylhäällä mäen päällä sijaitsivat kurssikeskus ja väritalot. Ne olivat suosittuja, ja muualta kuin Keski-Suomesta oli vain kourallinen opiskelijoita.

Minua kiehtoi äärimmäisesti tulla urheilutoimittajaksi. Kun opinnot olivat dosentin johdolla kohta puolin loppumassa, minun piti etsiä kahdeksi viikoksi harjoittelupaikka johonkin lehtitaloon tai radiokanavalle. Niin, sain Keskisuomalaiseen ensimmäisen kontaktini. Harjoittelu meni hyvin. Niin hyvin, että KELA:n papereissa ammatin kohdalla lukee yhä ”TOIMITTAJA”. Koulutus ei mennyt hukkaan, päinvastoin.

Toimin Alkion Aviisin ja Korpilahti-lehden joulunumeron toimitussihteerinä. Radio-opinnot menivät penkin alle, sain kurssista ”suorittanut” -arvosanan. Pimiössä opin valmistamaan valokuvia, erityisesti mustavalkoisia taidekuvia. Myöhemmin valokuvaustaidot olivat tarpeen. Ihmettelin alkuun Keskisuomalaisen valokuvaajia, jotka vaativat saada tietää, minkälaisia kuvia halusin juttuun liittää, jos en ollut itse ottanut kuvia.

Ylioppilastausta näkyi ainakin kielten kohdalla. Etenimme suoraan haastatteluihin, ammattislangiin ja muutamiin kielellisiin lainalaisuuksiin. Kiemurtelin epätoivossa, mutta sain kurssin suoritetuksi.

Lopulta havahduin, kun olin muuttamassa takaisin Etelä-Suomeen. Takana oli vaativa uurastus etenkin henkisesti. Takana olivat myös harjoittelut. Teimme opintomatkan Prahaan, Tshekkeihin, kun oli enää viikko yhteistä aikaa edessä. Kovin moni oli ihastunut ajatukseen mennä Tarton yliopistoon opiskelemaan ja elämään kroisoksina. Minulta puuttui yhä se yksi todistus. Opintonsa lopetteli tuona vuonna jotakuinkin 130 opiskelijaa, joista kolmannes kertoi ainakin hakevansa yliopistoon. Loput jäivät Jyväskylään etsimään töitä.

Erityisen ylpeä olen siitä, että sain suoritettua Jyväskylän avoimessa yliopistossa journalistiikan approbaturin arvosanalla hyvät tiedot. Akateeminen tutkinto kuulostaakin jotenkin hienolta.

Mikko Roivas