Selaat arkistoa kohteelle äiti.

16.07.2018

16.7.2018 Yleinen

Heräsin juuri ja avasin TV:n. Kohta alkaa lähetys Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisesta Suomessa. Telsu.fi-osoitteessa lukee näin:

#Helsinki2018: Trump – Putin
11:10 – 13:00 TV1
#Helsinki2018 -lähetyksessä seurataan Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien kohtaamista Helsingissä asiantuntijavieraiden kanssa. Teemoina mm. maiden suhteet sekä tapaaminen sisä- ja ulkopoliitikan välineenä. Vieraina mm. ex-suurlähettiläät Hannu Himanen ja Jaakko Iloniemi sekä ohjelmajohtaja Mika Aaltola ja tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro.

Ohjelmaa samasta aiheesta jatkuu sitten oikeastaan koko päivän!

Eilen loppuivat jalkapallon MM-kisat, kun Ranska sitten voitti finaalissa Kroatian. Olin tässä pelissä tavallani Kroatian puolella, mutta sai Ranskakin voittaa. Nämä kisathan pelattiin useassa kaupungissa ympäri Venäjää ja seuraavat kisat ovat sitten Qatarissa, vähän myöhäisempänä aikana vuodesta, eli 21. marraskuuta – 18. joulukuuta 2022. Nämä kilpailut olivat oikestaan ensimmäiset jalkapallokisat, joita olen kunnolla seurannut. Pyrinkin katsomaan kaikki ottelut. Meiningit kiinnostivat niinkin paljon, että kun kisat alkoivat, luin muutaman näistä kisoista kertovan lehdenkin. Viime aikoina olen lukenut muutenkin lehtiä, lähinnä Tiede-lehteä, joka on mielestäni myös aina tosi mielenkiintoinen. Niistä saan kiittää veljeäni, jolta olen varmaan jo yli vuoden saanut aika nopeasti uusimmat numerot.

Olen jonkin verran tässä viime aikoina grillaillut iskän luona ja sää on ollut todella lämmin! Toivon mukaan pääsen vielä tänä kesänä syömään herkullista grillimakkaraa ja maissia! :D

Veli asuu nykyään Joensuussa ja on tällä hetkellä lomalla äitin luona aika lähellä minun kotiani. Toissa viikolla ajoimme Joensuuhun veljen ja iskän kanssa ja olimme siellä muutaman yön. Tulen varmaan muistamaan tämän reissun hienosta hiirimatosta, jonka sieltä ostin. Ensimmäiseksi fiilis oli, että se on turhan ”pelottava”, mutta totuin siihen hyvin. Edellinen hiirimattonihan oli täysin musta, joten tämä kuitenkin tuo tiettyä ilmettä ja piristystä tietokonepöydälle. Tämän kanssa on mukava pelata! Tässä vähän kuvia, joiden kuvanlaatua pahoittelen:


Ylemmässä kuvassa siis myös isonveljeni ja minun uusi midi-koskettimisto, jonka voi helposti liittää sekä tietokoneeseen että iPadiin. Itselläni laite on käytössä tietokoneella. Se ei ole korvannut edellistä midi-soitintani, mutta tuntuisi että tätä on kokonsa takia kätevämpi käyttää. Ei tarvitse asetella pöydän laitteita, sen kun laittaa koskettimiston näppäimistön eteen. :) Tässä soittimessa on tosiaan tosi pienet koskettimet ja sen voimakkuudentunnistin on sellainen, että se ei kovin monta eri painalluksen nopeutta tunnista. Eli siis ääni kuuluu ehkä 4:llä eri äänenvoimakkuudella riippuen siitä, kuinka ”kovaa” koskettimia painaa. Minulla on tällä hetkellä pari biisiprojektia, jotka haluaisin pian valmiiksi. Yleensä teen sävellyksen loppuun yhden päivän aikana, joten musiikintekoon tarvitsen hetken, ettei tarvi tehdä mitään muuta.

Jokin on muuttunut!

Minulla oli ennen tapana soittaa koko ajan musiikkia joko tietokoneelta tai puhelimesta. Radiosta, Youtubesta tai Spotifystä. Mutta tuossa joitakin viikkoja sitten tuli sellainen outo olo, että pienikin ääni tuntui häiritsevältä, kuin tykinlaukaukselta. Sen jälkeen olen vähentänyt kuuntelua roimasti. Jotenkin tajusin, että ei sitä musaa voi vain koko ajan kuunnella! Olin käyttänyt koko ajan siis nettiä ja sen takia pitänyt puhelinta latauksessa periaatteessa kaiken aikaa. Sitten lopulta puhelimen akku jotenkin paisui niin, että puhelin meni sellaiselle kaarelle. Täytyihän siinä sitten ostaa uusi puhelin, Nokia 5, johon olen ollut tyytyväinen. Nyt kuuntelen siis musiikkia vähemmän ja lataan puhelinta vähemmän.

Olen vähän opetellut pelaamaan Fortnitea tietokoneella. Tuntuu aika vaikealta näin alkuun, mutta uskon että voin kehittyä pelissä. Aloin pelata peliä vain sen takia, että se on niin suosittu ja ilmainen. En oikein tiedä miten peliä kuuluisi pelata, joten olen katsellut Twitchissä suomalaisten pelaajien pelejä, lähinnä Stonden. Ehkä tässä pikku hiljaa oppii! Mun menestys tässä pelissähän on siinä, että muistaakseni tokassa tai kolmannessa pelissäni voitin heti alussa jonkun toisen pelaajan sellaisella hakulla, vai mikä ase se nyt olikaan. Olen pelannut peliä myös kerran Pleikkarilla ja haluaisin kokeilla sitä vielä Switchilläkin. Käsittääkseni peli on jo ilmestynyt sille. Nintendo Switchissä vaan on tosi vähän muistia, joten sitä kai pitäisi ostaa lisää, sekä paremmat ns. pro-ohjaimet.

Täällä Kotkassa on meidän suurin juhla pian! 26.–29.7. vietetään Meripäiviä. Viime vuonna kävin pikkuveljen kanssa siellä tapahtumassa muutaman kerran ja sääkin oli muistaakseni oikein hyvä. Joskus olen päässyt Meripäivillä kuuntelemaan mm. Jannan ja Samuli Edelmannin ilmaiskonsertteja. Ymmi Hinaajankin olen nähnyt siellä livenä! :)

Vielä jaksaisin muistutaa, että tänäänkin tulee tv:stä jalkapalloa! Kyseessä on jalkapallon alle 19-vuotiaiden EM-turnaus. Ensin pelaavat Norja ja Portugali, illalla sitten Suomi ja Italia.

Jalkapallon EM U19: NOR – POR
14:50 – 17:00
Jalkapallon alle 19-vuotiaiden EM-turnauksen ottelu Norja – Portugali. Vaasa. HD

Jalkapallon EM U19: FIN – ITA
19:45 – 22:05
Jalkapallon alle 19-vuotiaiden EM-turnauksen avausottelu Suomi – Italia. Selostus Matti Härkönen. Vaasa. Ruotsinkielinen selostus Christoffer Herberts. HD

Nintendo 64 -ohjain

18.4.2018 Yleinen

Äiti kaivoi jostain kellarin kätköistä tällaisen pienen N64-ohjaimen. Varmaan alunperin avaimenperä ollut. Asetin sen tuohon näytön alle, pysyköön siinä koristeena. :)

Suomen hauskin mies

10.3.2018 Yleinen

Kävimme äitin ja veljen kanssa katsomassa kyseisen elokuvan. Letterboxdissa oltiin veljen kanssa 2. ja 3. elokuvan nähneet ihmiset! :) Kaikki tykkäsimme kyllä elokuvasta ja näyttelijöissä oli mukana joitakin tuttujakin naamoja. Lisäksi elokuva oli kuvattu tässä tosi lähellä.

Siitä olikin pitkä aika kun olin viimeksi käynyt leffassa, mutta äiti sanoi että hänellä oli viime kerrasta jopa yli 10 vuotta! Kyllä tässä lähiaikoina pitää taas uudestaan käydä katselemassa! :)

28.02.2018

28.2.2018 Yleinen

Veljen syntymäpäivä tänään. Onnitteluni hänelle! :) Hänen ja äitimme kanssa kävimme juuri ulkona syömässä. En muista koska olen syönyt viimeksi niin paljon!

Tein viime yönä unessani merkittävän keksinnön. Usein näen unissani paljon ihmisiä (tuli tässä myöhemmin mieleen: onko ne edes ihmisiä? =) ) ja nyt tajusin, että heille voi jutella. Etenkin naispuolisille! Ei tarvi muuta kuin mennä sanomaan, että tule mun mukaan ja hehän tulevat! Asiaa auttaa se seikka, että tiedän näkeväni unta! Ja kaiken kukkuraksi he tuntuvat aina pitävän minusta. Tai no, olen kyllä tehnyt niin ennenkin, mutta nyt vasta tajusin, että sehän on mainio juttu ja että pitää jatkossakin tehdä niin. Hyvä vastapaino niille ilkeille ihmisille, joita unissani usein näen. Positiivisuus on aina positiivisuutta.

Tänään on vielä tarkoitus katsoa Pasila-DVD:itä ja lukea kirjaa, jonka aloitin eilen illalla. Kirjan on kirjoittanut Donna Tartt ja sen nimi on Jumalat juhlivat öisin.

17.02.2018

17.2.2018 Yleinen

Robukka teki tätä blogia varten hienon uuden kuvan, joka näkyy tuossa ylempänä. Kiitos tuhannesti hänelle!

Omablogi.fi, jossa tämä minunkin blogini sijaitsee, on aina välillä ollut epätoimintakunnossa. Tästä syystä olen vakavasti harkinnut blogin siirtämistä jonkin toisen palvelun alle. Eli jos tämä sivusto vielä jatkossakin kenkkuilee, niin luultavasti osoitteeni muuttuu. Harmillinen juttu, sillä muutenhan olen ollut tähän sivustoon hyvinkin tyytyväinen. Täältä on myös kadonnut kokonaan ominaisuus, jolla seurataan kävijöiden määrää ja muita statistiikkoja. Mahdollisesti tulevan uuden blogini luultavasti voi löytää ainakin hakemalla Googlella sanoilla ”Soltun blogi”. Jos tiedät jonkin hyvän nettisivun, jossa voi pitää omaa blogia, niin pistähän vinkkiä! :)

Olen ollut pikkuisen innoissani yhdestä pienestä asiasta! Äitini sanoi vakavasti harkitsevansa kissan hankkimista kotiinsa. Itsekin pidän kissoista ja koirista. Kissahan meillä olikin kotona, kun olin vielä jotain 6-vuotias. Se annettiin pois, koska Robukka oli allerginen (Robukka on siis isoveljeni, ei ole silti hänen ihan oikea nimensä). Kissan nimi oli Iines, koska serkkuni kehoitti nimeämään sen jonkin Disney-hahmon mukaan.

Katselin juuri uuden Tuntematon sotilas -elokuvan. En juurikaan tykännyt, mielestäni aika tylsä elokuva. Mutta ne elokuvat, joista tykkään ovatkin aika harvassa. Kohta alkaa TV:stä Putous, jonka jokaisen kauden jokaisen jakson olen katsonut tähän asti. Luultavasti katson koko tämänkin kauden. Vielä kanavalta 5 tulee huomenna klo 14:05 alkaen olympialaisjääkiekkoa, jossa pelaavat vastakkain Suomi ja Ruotsi.

Ylihuomenna olisi tämän aikaisemmin mainitun veljeni kanssa tarkoitus mennä pelaamaan sählyä. En ole nyt pariin viikkoon mennyt, koska on ollut muutakin tekemistä. Meitä on ollut hyvin pieni, mutta hyvä porukka pelaamassa.

Lähiaikoina olisi tarkoitus tehdä uutta musiikkia. Saa nähdä saanko inspiraatiota. Jos tulee hyviä biisejä, niin luultavasti lisään nettiin ja ilmoittelen täälläkin. Nyt siirryn kuitenkin lukemaan kirjaa! =)

Tässä vielä kaksi hienoa kappaletta kuunneltaviksi!

Hyvää uutta vuotta 2018!

1.1.2018 Yleinen

Päätin heti vuoden vaihtumisen jälkeen juhlistaa sitä kirjoittamalla uuden artikkelin!

Viime yönä tosiaan tuli valvottua, niin kuin uutenavuotena kuuluukin! Telkkarista myöhään illalla tuli samanaikaisesti jääkiekkoa ja koripalloa, joita katseltiin veljen kanssa. Veli häippäsi ja vietin vielä jonkin aikaa kuunnellen musiikkia. Tai no, musiikkiahan minä melkein kuuntelen aina hereillä ollessani. Joskus myös nukkuessani, ja silloin tällöin musiikki tulee uniini. En vain oikein pääse siitä eroon! Muistan, että lapsena minua aina jotenkin nolotti kuunnella musiikkia. Jotenkin kai ajattelin, että se on liian tunteellista.

Heräsin sitten yhden maissa äidin soittoon. Hän kyseli, että menisinkö hänen kanssaan katsomaan mummoa. Olin vielä niin väsynyt, että sanoin etten vaan jaksa. Harmittaa, tottahan MUMMOLLA pitäisi vierailla! Nukahdin heti uudestaan ja herättyäni 15:30 lähdin pienelle kävelylle. Olin noin tunnin ulkona ja tullessani kotiin lämmitin ja söin pakastepizzan. Vähän ajan päästä äiti tuli piipahtamaan.

Musiikista puheen ollen, tein tuossa pari päivää sitten uuden kappaleen. Yritin tehdä tällä kertaa pelimusiikkia pelejä varten – veljen kanssa odotellaan yhden sovelluksen ilmestymistä, jolla luultavasti osaisimme tehdä ainakin jonkin sortin pelejä. Toivon kovasti, että suunnitelmamme toteutuu.

Joulukin meni tuossa vähän aikaa sitten. Pelattiin lahjaksi ostamaani uutta versiota Sega Mega Drivestä pikkuveljen kanssa. Oli ihan hauskoja pelejä! Viime aikoina olen muutenkin pelannut aika paljon – lähinnä shakkia ja ajopelejä. Suosikkini on tällä hetkellä GRID 2, joka alkuun tuntui aika vaikealta, mutta pikku hiljaa sain juonesta kiinni. Siinä on sellainen kiva ominaisuus, että jos ajaa pahasti väärin, voi aikaa kelata taaksepäin ja ajaa uudestaan paremmin. Shakkia olen pelannut hyvin heikkoa vastusta vastaan (tietokonetta), mutta tuntuu, että olen silti kehittynyt paremmaksi pelaajaksi. Yritän saada selkeät virheet pois pelitavastani.

Toinen lahja, jonka ostin itselleni on uudet hienot langattomat kuulokkeet. Oli tosi järkevä ostos!

Vuoden vaihtuessa minulla on tapa lukea yksi tietty Don Rosan Aku Ankka -kirja. Muutenhan noita sarjakuvia tulee luettua miltei olematon määrä. :)

Odottelen tässä kovasti maaliskuuta, koska silloin tulee teattereihin kauan odottamani elokuva Ready Player One! Mielenkiinnolla odotan myös uutta Putous-kautta, joka alkaa tämän kuun 20. päivä.

Loppuun vielä veljeni runo, jonka hän keksi katsellessamme koripallo-ottelua. Se menee näin!

Hei, sinä lyhyt pelaaja!
Kentän pienin!
Tee itsestäsi vielä lyhyempi!
Kyyristymällä!

Klap! Klap! Klap! =)

01.12.2017

1.12.2017 Yleinen

Se on sitten joulukuu jo! Katsoin heti herättyäni DVD:ltä ensimmäisen jakson The Joulukalenteria. The Joulukalenteri on jo ollut muutaman vuoden ajan tapanani katsoa, joulukuussa aina oikea jakso oikeana päivänä tietenkin. Heti perään vetäisin suklaajoulukalenterista ensimmäisen suklaan. Nami nami! The Joulukalenterihan tulee nyt taas telkkarista, tänään ensimmäinen jakso kello 18:50 Subilta. Jokaisen jakson pituus on muistaakseni jonkin verran päälle 10 minuuttia. Juulian joululevyä kuuntelin sitten jonkin aikaa, siinä on muutama aikas hieno kappale. Kiitos pikkuveljelle sen hankkimisesta minulle. Löytyyhän se nykyään Spotifystä, mutta on se hienoa omistaakin noin hieno levy.

Käytiin juuri äsken isoveljen kanssa Gigantista ostamassa Playstation VR. Olin oikeastaan valmis pettymään. Asentelemisessa meni jonkin aikaa ja sitten veli kokeili niitä vr-laseja ensin ja kyselin ihan malttamattomana, että miltä se näyttää? Saanko minäkin kokeilla? Veli ajatteli, että olen joku 10-vuotias. :) Minulla ei ollut mitään käsitystä, miltä virtuaalitodellisuus näyttäisi ja tuntuisi. Valitsimme Youtube VR:stä jonkin virtuaalivideon, jossa oli Paul McCartney. Ilman 3D-efektiä tosin. Katselin sitä ja ajattelin, että onpa erikoista, ihan kuin olisin videon sisällä itse! Itse asiassa tuli mieleen se, kun joskus näin hyvin realistisia selkounia. Mietin, että jos nyt olisi joku jyrkänne ja siitä pitäisi hypätä alas, niin en ehkä uskaltaisi! Vielä mielenkiintoisemmaksi meininki meni, kun kokeilin ”syvänmerensukellusta”. Kuva oli aika realistinen ja huutelin vaan, että ”mahtavaa, mahtavaa!”. Ajattelin, että tätä systeemiähän voisi soveltaa vaikka mihin hienoon. Esim. elokuva jossa itse olisi mukana, eli katsella ympärilleen ja näin, voisi tuntua tosi hienolta elämykseltä.

Sitten iskäkin tuli käymään ja hänkin kokeili uutta laitettamme ja taisi tykätä kovasti. Kysyin häneltä, ja hän vastasi, että ihan kiva. Virtuaalitodellisuus tuntuu jo nyt hienolta, vaikka se maailma on vielä lapsenkengissä. Ja tämähän on vasta halvin vaihtoehto, ehkä muut VR:t ovat vielä parempia! Minulla on laadukas pyörivä tuoli, jonka päällä on kiva istua virtuaalilasit päässään. Mutta ei siis ollut lopulta pettymys. Luulen, että tämä on hieno laite! Suosittelen ostamaan, jos on ylimääräistä rahaa! Vielä kun tosiaan tulisi paljon materiaalia, pelejä ja elokuvia. Haluan pyytää anteeksi äidiltä, joka ei halunnut, että ostamme PS VR:n. Tule joskus kokeilemaan niin huomaat, ettei se ole niin paha juttu!

Parin kuukauden aikana olen taas muuten vähän urheillut. Kerran viikossa olen käynyt pelaamassa sählyä ja se on ollut kivaa. Edellisestä kerrasta oli ollut joku puolitoista vuotta jo. Lenkkeillytkin olen melkein joka päivä, joten eiköhän kunto tässä pikkuhiljaa taas kohene.

Joulua odottelen innolla. Olen ostanut jo muutaman lahjan itselleni, ja suunnitelmissa oli ostaa vielä pikkuveljelle ja itselleni ainakin yksi kalliimpi lahja. En tiedä onnistuuko nyt, kun tähän PS VR:ään meni niin paljon mania. Esko Valtaojan Kohti ikusuutta vois olla yksi mihin rahat vielä hyvin riittäisivät. Itsenäisyyspäiväkin on ovella. Suunnittelin vähän, että syötäisiin pizzaa isoveljen ja äitin kanssa silloin. Ja katsottaisiin TV:stä linnan juhlia.

Katkelmia tulevaisuuden tavoittelusta

22.11.2017 Yleinen

10.5.2017, Keskiviikko klo 22:47
”Minua jännitti Konservatorion pääsykokeissa niin paljon etten muista koska olisin sellaisessa tilassa ollut. Sydän ei tykännyt siitä yhtään… Se on hakannut koko päivän niin kovaa, että kun lopulta pääsin kotiin, jalat muuttuivat veteläksi eivätkä lihakset enää ottaneet käskyjä vastaan. Mieli oli, ja on edelleen tasaisen päättämätön: Kaikki stressi ja jännitys on viimein ohi ja se on hyvä, mutta koen jääneeni jännityksen jalkoihin. Monet lukemani asiat pyyhkiytyivät mielestäni täydellisesti kun jännitys, stressi ja epävarmuus kumittivat ne pois. Lauluosuus meni kai ihan hyvin. Haastattelussa ne kysyivät taustastani ja unohdin senkin. Oman taustani. Ne kysyivät miksi en ole käynyt laulutunnilla enkä tiennyt mitä sanoa. Enhän voinut kertoa että olen ollut sairas enkä ole pystynyt mihinkään ylimääräiseen? Sopersin jotain kiireisestä elämästä, ja ne sanoivat että ’ahaa, eli koet että et tarvitse lauluopetusta?’ ja minä yritin selittää että ei ei ei vaan päinvastoin!”

”Kaikki muut hakijat juttelivat niiden lauluopettajista ja äänenkäyttötekniikoista… Istuin sen keskustelun keskellä todeten itsekseni että minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään lauluopettajaa, enkä tiedä mitään äänenkäyttötekniikoista. Juuri nyt en usko että minulla on mahdollisuuksia päästä sinne. Jännitys voitti minut ja tempaisi henkisen puolen lisäksi fyysisen kuntoni mennessään. Tein parhaani, mutta näen harmaata kun ajattelen mihin olisin voinut pystyä ilman omia ongelmiani. Koitan vaan ajatella että nyt se on ohi. Ja nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua… Nukkua niin paljon että sydän taas jaksaa, ja että kykenen taas vastaanottamaan uusia pettymyksiä.”

 11.5.2017, Torstai klo 22:29
”Kaiken epätoivon ja epäuskon yli tunnen rakkautta. Minun äitini täytyy olla tämän maapallon rakastavin ja rakastettavin olento. Äiti on opettanut minut uskomaan kohtaloon ja siihen, että kaikella mitä tapahtuu on tarkoituksensa. Kun on tehnyt voitavansa niin asia siirtyy kohtalon käsiin, ja jos tulos ei ole positiivinen niin ajan myötä selviää miksi. Minun äitini on se ihminen joka rakastaa minua silloinkin kun itse inhoan itseni maan alle. Hän edustaa minulle kaikkea sitä suurta ja uskomatonta vahvuutta ja hellyyttä jota sana ’äiti’ pitää sisällään. Äiti tuli äsken yläkertaan ja me juteltiin. Hän tiesi täsmälleen mitä olen miettinyt. Hän tiesi että tarvitsin hänen sanojaan.”

”Olen viimepäivinä kokenut niin monia epäonnistumisen ja epäuskon tasoja. Olen ollut pettynyt itseeni, ja tuntenut tuottaneeni pettymyksen kaikille jotka sanoivat että minä kyllä pääsen siihen kouluun. Ne puheet antoivat minulle uskoa siihen, että minulla oli mahdollisuus. Nyt tuntuu että hukkasin sen. En anna itseni edes surra sitä etten oletettavasti pääse sisään, koska sen sureminen tuntuisi ylimieliseltä… Koska silloin se suru kertoisi siitä, että uskoin pääseväni sisään, ja sitten tuntuu tyhmältä että uskalsin edes vähän uskoa siihen, vaikka en edes uskonut. Sain vain voimaa ihmisten kauniista sanoista. Tuntuu myös että Fiia hukkasi turhaan aikaansa… Tiedän että hänestä ei ehkä tunnu siltä (niin hän sanoi), mutta minusta tuntuu että olen lainannut hänen aikaansa palauttamatta sitä. Hän näki niin paljon vaivaa ja minä mokasin.”

”Löydänköhän koskaan paikkaani maailmassa? En koe olevani hirveän hyvä missään… Osaan joitain asioita. Olen hyvä joissain asioissa. Mutta en ole tarpeeksi hyvä missään. Mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi? Missä vaiheessa pitää heittää sivuun omat unelmat ja haaveet tulevaisuudesta, ja ajatella pelkästään järjellä? Ja mitä sitten jos ajattelenkin järjellä? Mitä sitten? Mitä minä sitten teen? Kuinka kauan ihmisellä on lupa olla hukassa ja epäonnistua? Ja kuinka kauan sitä jaksaa… Kuinka kauan sitä kestää hajoamatta aina vaan pienempiin palasiin. Pelkään että väsähdän kävelemään omaa polkuani kun se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Ja onko tyhmää jos sen vaikealta tuntumista lisää se, kun katson Fiian hyppelevän keveästi haluamastaan paikasta toiseen? En toivo hänelle mitään muuta kuin hyvää. Hän on vaan niin lähellä, etten osaa lopettaa vertaamista.”

”Tästä kaikesta me puhuimme äidin kanssa. Tähän kaikkeen hänellä oli vastata rauhallisia totuuksia jotka nostivat minut ylös maasta jossa makasin rähmälläni. Äiti tietää elämästä paljon, ja hänen kanssaan käydyt keskustelut auttavat minut ylös kun kaadun. Hänen välittämisensä saa minut myös haluamaan nousemista silloin kuin olen harkinnut maahan jäämistä. Äiti uskoo siihen että jonain päivänä minä juoksen ja viiletän kepeästi esteiden yli. Hän uskoo siihen, että kun se päivä koittaa, niin olen viisas ja osaan arvostaa jokaista liikettä, askelta ja hyppyä. Joskus minusta tuntuu että hän on ainoa joka siihen uskoo. Mutta se riittää. Ilman äitiä minun polkuni olisi jo hajonnut mukanani kuin saksilla silputtuna, mutta siinä se vaan edelleen on edessäni tuntemattoman pelottavana, ja minulla on taas vähän halua kävellä eteenpäin vaikka kaatuisin taas jo seuraavalla askeleella.”

 18.5.2017, Torstai klo 10:04
”Sain kutsun Mamma Mia! –musikaalin castingiin! Lähetin sen hakemuksen vain aikani kuluksi… Eihän minulla ole edes koulutusta. Olen niin hämilläni ja niin innoissani. Tästä on hyvä olo koska nyt ei ole mitään paineita. Voin vaan mennä sinne haistelemaan ammattiteatterin castingtunnelmaa: kukaan ei odota minulta mitään, voin vaan yllättää ja saada kokemusta. Samalla minusta tuntuu kuin universumi antaisi minulle tilaisuuden tasata tilit itseni kanssa… Konsan mokasin, ja nyt minulle annettiin uusi mahdollisuus antaa itselleni anteeksi. Ei minun tarvitse päästä siihen musikaaliin, sehän tuskin on edes mahdollista. Haluaisin vain kovasti saada onnistumisen tunteen. Sellaisen, että tein parhaani ja olen siihen tyytyväinen.”

 24.5.2017, Keskiviikko klo 14:35
”Istun Katajanokassa castingin lämppähuoneen edustalla ja olen rauhallinen. Kun ilmoittauduin niin harrastin vielä katastrofiajattelua. Olin varma että nimeäni ei löytyisi listasta ja se oli vahinko että minut kutsuttiin tänne. Yritin etsiä hermostuneelle katseelleni kiintopistettä kun se nainen liikutti sormeaan listalla etsien nimeäni. Siellä se oli. Lämppähuoneesta kuuluu läpi ja kaikki laulaa musikaalibiisejä… Ja kaikki laulaa ihan helvetin hyvin. Mutta minä en vertaile. En tällä kertaa. Minä laulan poppia ja teen sen niin hyvin kuin voin.”

 25.5.2017, Torstai klo 9:22
”Pääsin jatkoon! Se siitä, tanssivaihe oli painajainen. Huomasin hyvin nopeasti että kuntoni ei tule kestämään. Lopulta vain keskityin pysymään tolpillani. En saanut happea koska sydän oli kurkussa. Kun yritin hengittää niin päässä alkoi heittää. Lihakset eivät enää saaneet käskyjä: ne tärisivät ja kramppasivat. Meiltä pyydettiin aina vaan suurempaa ja energisempää liikettä, kun minun kroppani tippui askel askeleelta kauemmas siitä mitä ne hakivat. Pelkäsin että taju lähtee. Yritin pakottaa kasvoilleni riemukkaan hymyn, mutta totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan siitä kuinka tuskaiselta tai poissaolevalta todella näytin. Kun pääsin ulos aukkarihuoneesta, valahdin lattialle ja toivoin ettei kukaan juttelisi minulle: minun oli hankala vastata kun sydän tuntui pakenevan rinnasta. Keskityin jälleen vaan hymyilemään samalla kun katselin muiden tekevän lähtöä. Keräsin itseäni ja poistuin kun kaikki muut olivat menneet. Kävelin hitaasti keskittyen vain siirtämään jalkoja vuorotellen toisensa eteen. Tunsin kun vähäisetkin adrenaliinin rippeet karisivat ja oloni huononi askel askeleelta. Minusta ei ollut kuin varjo jäljellä. Tässä oli hyvä todiste siitä kuinka huonossa kunnossa vielä olen… Kaikesta huolimatta minulla on nyt hyvä fiilis: Selvisin ja ylitin itseni. Pääsin pidemmälle kuin olisin ikinä uskonut, ja lauluvaihe sekä siitä jatkoon pääseminen tuntuvat edelleen lämpimältä itseluottamuksen halaukselta. Eilinen oli hieno kokemus. Olen tavallaan helpottunut että se on nyt ohi, koska juuri nyt tuntuu siltä etten jaksaisi ikimaailmassa enää mitään vastaavaa. Samalla minulle jäi pieni hyvän olon tunne siitä että minusta saattaisi olla tähän jos olisin kunnossa! Et uskokaan kuinka paljon motivaatiota se tuo tullessaan.”

 Edelleen torstai klo 20:08
Mikään ei ole ohi vielä… Minut kutsuttiin castingin seuraavaan vaiheeseen. Avasin sen sähköpostin ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Olen kokonaisvaltaisen onnellinen ja yllättynyt, mutta en voi kieltää sitä, ettenkö olisi myös lopen uupunut ja kauhuissani. Ajatus seuraavasta raskaasta aukkaripäivästä tuntuu mahdottomalta, mutta se on jotakin mitä aion tehdä. Yritän valmistautua niin hyvin kuin voin. En vain opettelemalla reploja vaan myös syömällä ja lepäämällä. Ehdin jo olla helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kokea yhtä raskasta päivää, mutta se olisi ollut helpoin tie. Nyt kun ne oikeasti haluavat minut takaisin niin olen valmis. Tällä kertaa siellä tulee olemaan tuomaristo Lontoosta asti. Rukoilen ja toivon että saan voimia jaksaa. Syön niin paljon kuin se vaatii. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin voimien ja energian puutteesta johtuva eteenpäin menemisen tahmeus. Se tuntuu vähän siltä kuin painajaisessa yrittää juosta karkuun jotain pahaa, mutta ei pääse eteenpäin. Kaatuilee vain ja kompuroi.”

”Hassua miten tunnen niin paljon päällekkäin. Olen tottunut siihen sairauteni kanssa, mutta tämä on ihan erilaista kun moni niistä tunteista muuttuu positiivisiksi. Silti mielessäni kummittelee lause: ’Mitä jos en jaksa?’. Minulla on 4 päivää aikaa voittaa tuon epäilevän lauseen alaspäin painava voima. Lisäksi sitä on turha miettiä: Minulla ei edelleenkään ole mitään menetettävää. Kunhan sydän ei pysähdy.”

 30.5.2017, Tiistai klo 13:09
”Tanssikoe selätetty… Voin huonosti. Lopun improssa minä kaaduin. Jatkoin tanssia lattialla, voitko kuvitella? Mitä muutakaan olisin voinut? 16:20 on laulujen vuoro… En jaksaisi enää mitään. Tiedän että tämä on viimeinen päiväni täällä, joten kroppani anelee minua luovuttamaan. Jos kuuntelisin sitä niin lähtisin samantien Turkuun, mutta minä en ole luovuttaja. Se olisi typerää. Nyt on vaan jaksettava.

 Edelleen tiistai, klo 21:00
”Menin laulamaan tuomaristolle täysin jännittämättä, koska tiesin että matkani päättyisi tähän. En ole ikinä ollut samassa tilassa näin monen lahjakkaan ja uskomattoman taitavan ihmisen kanssa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se laulu olisi ollut viimeinen asia jota tulen tekemään sen tuomariston edessä. Ehkä juuri siksi minua ei jännittänyt, ja ehkä juuri siksi pääsin siihen biisiin sisälle täysillä. Nautin enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Näin miten ne eläytyivät kertomaani tarinaan, vaikka ne eivät ymmärtäneet suomenkielisiä sanoja. Se meni hyvin. Hymyilin, kiitin ja käännyin helpottunein elkein lähteäkseni, mutta sitten ne pysäyttivät minut. Terävimmän näköinen mies Lontoosta, keskellä tuomaristoa pyysi minua laulamaan vielä yhden laulun. Tiesin heti mitä ne hakivat, mutta en uskaltanut ajatella sitä. Se laulu oli annettu opeteltavaksi kaikille joita mietittiin päärooliin. Sanoin tietäväni laulun, mutta myönsin etten varmasti osaa sanoja ulkoa. Ne antoivat minulle nuotin ja sanoivat että tee parhaasi. Minä lauloin, ja olin jo niin pitkällä itselleni asettamani rajan yläpuolella, että mikään ei tosiaan tällä kertaa estänyt minua tekemästä parastani. Viimeisen tahdin jälkeen ne nyökyttelivät ja käskivät minun seurata yhtä niistä toiseen huoneeseen. Odotin hiljaa ja kuuntelin kun se antoi sihteerille ohjeita englanniksi ja ruotsiksi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se selitti minulle että minulle tulostetaan kaikki pääroolimateriaali ja minun tulee osata se huomenna. Tässä sitä nyt ollaan. En osaa päättää kumpi tuntuu raskaammalta: Kaiken materiaalin opetteleminen vai ylipäätään pystyssä pysyminen huomenna. Et tiedä kuinka paljon minun tekisi mieli luovuttaa vain tämän ylitsevuotavan fyysisen ja henkisen väsymyksen takia. Olin taas ehtinyt huokaista helpotuksesta, mutta taas on päällekkäin liian monta tunnetta. Nyt päällimmäisenä on yhtä voimakkaina pelko siitä miten ikinä ehdin opetella tämän kaiken materiaalin huomiseksi, sekä hämmennyksellä reunustettu ylpeys siitä että olen päässyt tähän asti. En voi uskoa sitä. Tuntuu hassulta olla ylpeä itsestään. Se on minulle tosi vieras tunne…”

 31.5.2017, Keskiviikko klo 18:17
”Olen niin väsynyt että kirjoittaminenkin tuntuu työläältä. En muista eläessäni olleeni tällä tavoin, tällaisista syistä johtuen täysin loppuun kulutettu sekä henkisesti että fyysisesti. Nyt kaikki on viimein oikeasti ohi. Minä seisoin viimeisten castingista valikoituneiden joukossa pääroolin nimikyltti rinnassani. Olin voimieni jatkoajalla jo pitkään ennen päivän päättymistä… Toivoin että ne lähettäisivät minut kotiin, myönnän sen. Toivoin että ne päästäisivät minut piinasta ja sanoisivat suoraan että minua ei valita, ja että saan mennä. Niin väsynyt minä olin. Mutta ne pitivät minut siellä loppuun asti ja minä tein parhaani. En ikinä osannut arvata että casting voisi olla näin rankka. Niin rankka, että kaikesta innostuksesta ja ylpeydestäkin huolimatta luovuttamisen katku leijuu ympärillä koko ajan ja sitäkin vastaan saa taistella. Katselin muita tyttöjä ja etenkin sitä miten ne tanssivat. Niin voimakkaasti ja hallitusti. Se sai minut vain ajattelemaan että haluan olla yhtä vahva. Haluan olla niin vahva kuin voin olla. Minulla on sinnikkyyttä kyllä. Olen vaan kanavoinut sen kaiken totaalisen vääriin asioihin ja tehnyt siten itsestäni heikon. Mutta tuolla, noiden ihmisten joukossa huomaan taas mitä elämä voisi olla jos jaksaisin. On aika kääntää sinnikkyys oikeaan suuntaan ja minä aloitan sen nyt nukkumalla pitkään.”

 

Aikapommeja

23.9.2017 Yleinen

2.2.2017 , Torstai klo 20:35
”Äiti tuli kotiin ja sain ikään kuin vahingon kautta hänet kertomaan hänen verikoetuloksistaan. Se kaikki tuli minulle aivan puun takaa ja tottakai huolestuin, mutta enemmän olin poissa tolaltani siitä, mitä hän sanoi kun kysyin miksi hän ei ole kertonut??! Hän vastasi ettei halua lisätä minun taakkaani turhilla murheilla. Mutta ei se mene niin. Ensinnäkään ne eivät ole turhia. Ja minä kestän kyllä huonot uutiset. Haluan olla mukana hänen asioissaan niin kuin hän on mukana minun asioissani, enkä halua että hän ajattelee hetkeäkään että minulle ei voi kertoa. Tiedän että hän haluaa suojella minua kaikelta pahalta, mutta hän on minun äitini: Minä haluan tietää, ja minun kuuluu tietää. Minua satuttaa paljon enemmän jos Anoreksia estää minua jopa tukemasta rakkaimpiani tai vetää minut pois siitä mitä oikeasti on meneillään, oli se sitten hyvää tai pahaa. Ja ei, en syytä äitiäni siitä ettei hän kertonut tai halunnut kertoa; syytän siitä Anoreksiaa. Se on kaiken takana, kuten tavallista. ’Minä pystyn kyllä kantamaan omat murheeni’ – sanoi äiti. Mutta ei sen kuulu mennä niin! Me ollaan täällä siksi että me tehdään se yhdessä. Sanoin sen hänelle. Ehkä hän ymmärsi… Tai ehkä alan vaan kyselemään häneltä entistä enemmän. Hän on maailman huonoin valehtelija.”

 Tuntuu raskaalta välillä huomata perheenjäsenieni suojelevan minua omilta murheiltaan. Kuten olen kirjoittanut, olen itse jo vuosia sitten oppinut sen, että vaikeuksista valehteleminen tai vaikeneminen on lyhytnäköinen ratkaisu läheisteni hyvinvoinnin takaamiseksi. Olen pienin askelin opetellut kertomaan totuuden kaikkein vaikeimmistakin asioista, ja tasannut tilit omaisteni kärsimyksestä tulevan syyllisyyden tunteen kanssa tiedostamalla rehellisyyden tuoman hyvän. Tiedän että pimittämällä pahaa oloani vain panttaan läheisteni kasvavaa tuskaa ja pidän käsissäni aikapommia joka lopulta kuitenkin räjähtää koko perheen käsiin. Sairaus on paljastuvaa sorttia oleva salaisuus. Läheisiltä pimitettynä se on aikapommeista tuhoisin.
En enää suojele perhettäni vaikenemalla, ja toivon että myöskään minua ei suojella samoilla keinoilla.

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Olen kovin huolissani Fiiasta. Hän on menossa tähystyksiin koska jokin on pielessä eikä se kai voi olla pelkkää refluksia. Pelko kelaa suljettujen silmieni sisäluomilla sairaanhoitovuoteni aikana opiskelemiani lauseita syövistä ja mahahaavoista. Oppikirjan teksti pukeutuu kauhuun ja sekoittuu painajaisiin, mutta muuta ei voi tehdä kuin odottaa. Ja ehkä valmistautua… Mutta en tahdo valmistautua sellaiseen. Enkä vieläkään osaa käsitellä perheenjäseniini suoraan kohdistuvia vitsauksia koska yleensä minä olen se sairas ja he joutuvat kestämään omaisen roolin. En tiedä miten ollaan yhtä aikaa sairas ja omainen, ja pelkään että me molemmat Fiian kanssa joudutaan opettelemaan se. Ei sillä oikeasti ole edes merkitystä. Opettelen vaikka kaikki maailman roolit mutta en halua että minun siskolleni tapahtuu mitään.”

Perheenjäseniini kohdistuvat vitsaukset asettavat minut asemaan, jossa en ole ennen ollut. Niiden myötä joudun opettelemaan uusia taitoja ja rooleja jotka rikkovat oman sairauteni luomaa vakiintunutta hahmoa. Anoreksia sitoo minut helposti sokeaan kärsimykseen jonka läpi en näe oman, sairaan roolini ulkopuolelle. Läheisteni rehellisyys omista ongelmistaan rikkovat minun kuoreni. Se ei ole helppoa, mutta se pakottaa minut ryhdistäytymään, työntämään Anoreksian hetkeksi sivuun ja ottamaan sairauteni ulkopuoliset ohjat omiin käsiini auttaakseni niitä joita rakastan.

Voiko omista ongelmista irtautumiseen oikeastaan edes olla suurempaa motiivia kuin huoli toisesta? Huoli on vahva voima, joka ei läpäise ainoastaan omien murheiden kuplaa, vaan on myös kaikessa negatiivisuudessaan vahvempi kuin positiiviset voimavarat. Monesti olen kääntänyt selkäni elämänilon kaipuulle ja tulevaisuuden halulle Anoreksian takia. Kun siskoni joutui tähystyksiin, se havahdutti. Hetkeen en vellonut sairaudessani, vaan huolessani hänestä. Kumpikin näistä negatiivisen ajattelun jatkumoista, niin Anoreksia, kuin huoli siskostani, pitivät yllä murheiden harmautta, mutta vain toinen niistä auttoi kääntämään kasvoni takaisin elämälle.

Kun kaikki siskoni tilanteeseen kuvittelemani kauhuskenaariot murskattiin terveillä tähystystuloksilla, sain elämääni pienen huojentuneen hengähdyshetken joka sisälsi vain ja ainoastaan helpotusta. Kun Anoreksia sitten huomasi sitä vahvemman voiman poistuneen ja iski takaisin, olin jo ehtinyt tarttua elämään. Olin ehtinyt havahtua siihen että ympärilläni sattuu ja tapahtuu, enkä minä ole ainoa jonka elämä voi katketa silmänräpäyksessä. Olisi aivan liian helppoa jos vain minä voisin lähteä odottamatta. Tämän muistutuksen myötä minä muistin myös sen faktan, että jokainen sairauteeni sulkeutunut hetki on poissa siitä mitä minulla on nyt, näiden ihmisten kanssa. Ihmisten, joiden elämä voi päättyä ihan yhtä helposti kuin kenen tahansa.
Niinhän sanotaan että ihminen huomaa arvokkaimmat asiat elämässään vasta kun ne riistetään häneltä. Joskus, kuten minun tapauksessani, huomaamiseen riittää onneksi jo pieni huolestuttava ärsyke yhdistettynä liian vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Murheiden on tarkoitus olla mustia. Ne on suunniteltu yksin kannettavaksi koska yksin kannettavina ne vastaavat tarkoitustaan kaikkein parhaiten. Yksin kannettuna ne palvelevat yksinäisyyttä joka syventää niitä entisestään. Murheista selviytyminen on kuitenkin keksitty, ja se selviytyminen pitää sisällään painolastin jakamista niille, joita rakastaa. On rakkautta uskaltaa jakaa sitä, ja samoin uskaltaa ottaa sitä vastaan. Kieltämättä on rakkautta myös jättää jakamatta murheitaan suojelutarkoituksessa. Ennen niistä vaikenemista on kuitenkin muistettava ajatella pitkälle. Aikapommi räjähtää aikanaan, ja minä tiedän sen, koska olen pidellyt sellaista käsissäni. Minä olen jo kerran Anoreksian pakottamana hallitsemattomasti räjäyttänyt valheideni pommiksi muuttamat murheeni läheisteni kasvoille, enkä koskaan halua tehdä sitä toiste.

 

Vääriä valintoja

10.9.2017 Yleinen

6.5.2015, Keskiviikko klo 17:00
”Taina sanoi tänään että tämän parin vuoden aikana on tuntunut että rentoutuminen ja tietyllä tavalla irti päästäminen ei ole ollut minulle edes vaihtoehto. Juuri siksi hän kertoi kokevansa sen nyt hyvänä jos en pääse opiskelemaan… Koska silloin minulla on vuosi aikaa opetella sitä irti päästämistä. Opiskeleminen ja oman polun etsiminen on helpompaa kun on tunne siitä että elämä kantaa, vaikkei kaikki langat ole aina täydellisesti käsissä. Haluan oppia sen kaiken vaikka se pelottaa vähän samalla tavalla kun sairaudestani luopuminen. Eli tosi paljon.”

Lukion jälkeen kaiken piti olla selvää. Sitä piti seurata välivuosi jonka myötä keräisin voimia jatkoa varten. Vakiinnuttaisin tilanteeni vakaaksi. Psykoterapeuttini kanssa kaavaillun välivuosisuunnitelman takaa hyppäsi kuitenkin yllättäen vaihtoehtoinen suunnitelma. Varasijalta vapautunut opiskelupaikka sairaanhoito-oppilaitoksessa.

Aluksi minun oli vaikeaa sopeutua ajatukseen välivuodesta. Minua pelotti jäädä paikoilleni, ja se pelko muuttui pelottavammaksi jokaisen ympärilläni kajahtavan ilouutisen myötä. Ne ilouutiset kajahtelivat ystävieni suusta. Minusta tuntui että kaikki tuntemani ihmiset saivat sinä kesänä tuulta unelmiensa alle, ja minä olin ainoa joka kulki siinä puuskassa vastatuuleen. Sitä pohdiskellessani tajusin kuitenkin ettei se tuuli vielä edes puhaltanut. Tajusin, että se tulisi puhaltamaan vasta tulevana syksynä, ja sen oivallettuani heittäydyin kesään suuremmin kuin koskaan ennen. Ollaanko tämä kesä näin? Minä olin sen kesän niin, ja siksi se oli paras kesä koskaan. Se oli kesä jonka pyörteessä kaikki tuntui suurelta, koska se kaikki tapahtui suuren muutoksen kynnyksellä.

Eläessäni sinä kesänä enemmän kuin vuosikausiin, valmistin itseäni samalla ajatukseen muutoksesta. Valmistauduin sellaiseen radikaaliin, jokaista ympärilläni olevaa asiaa koskevaan muutokseen, joka kuitenkin jättäisi minut paikoilleen välivuoteni kanssa. Pohjustin itselleni odotettavissa olevaa tunnetta onnellisesta pyörremyrskystä jonka synkän tyynessä keskustassa minä istuskelisin. Lopulta, kesän myötä minä totuin näihin ajatuksiin. Minä olin viimein tullut sinuiksi välivuosiajatuksen kanssa kun sitten sain sähköpostiini viestin opiskelupaikan avautumisesta. Vaivalla rakennettu, vain muutaman päivän verran elää ehtinyt mielenrauha tulevaisuudesta rikkoutui heti ratkaisevan kysymyksen äärellä: Mitä jos sittenkin…?

 1.7.2015, Keskiviikko klo 17:57
”Tänään on se päivä kun alkaa sadella opiskelupaikkafacebookpäivityksiä. Se tekee pahaa, mutta luen vain eteenpäin ja kiusaan itseäni. Tuntuu että koko maailma on päässyt opiskelemaan. Kaikki minulle tärkeät ihmiset lähtee Helsinkiin. En vain tunne itseäni eksyneeksi ja jälkeenjääneeksi, vaan myös tosi yksinäiseksi. Haluaisin olla iloinen kaikkien puolesta mutta oikeasti olen surullinen ja pelokas. Voin huonosti, näen itseni peilistä ja tuntuu kuin koko korttitalo romahtaisi pikkuhiljaa. Olen ollut ilman tarvittavaa lääkitystä yli kolme kuukautta ja tuntuu että nyt jos koskaan tarvitsen sen, mutta en osaa enkä halua enkä uskalla ottaa sitä. Olen umpikujassa.”

”Jopa Fiia lähtee Helsinkiin. Hänen puolestaan ihan tosissaan olen niin iloinen että en osaa edes kuvailla sitä, mutta hän lähtee kauas taidepiireihin. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en soita, koska haluan pärjätä itse ja osoittaa kaikille että olen oikeasti terve ja kykeneväinen. Tiedän että se kuulostaa pinnalliselta ja naiivilta ja lapselliselta, mutta se on niin paljon muutakin. Muuten en kai itkisi nyt sitä, että pelkään enemmän kuin mitään että teen tästä alkaneesta vapaudesta itselleni vankilan josta en löydä pakotietä. Nyt olen yksin ja se on varmaa.”

 7.7.2015, Sunnuntai klo 20:32
”Meillä oli niin hauskaa. Kesän paras viikonloppu. Mutta eihän kesä edes ole vielä ohi. Me päätettiin ottaa tästä koko ajasta ilo irti niin kuin kaikki loppuisi tähän. Koska tämä on kaiken tällaisen loppu. Tämän kuukauden jälkeen asiat eivät enää ikinä ole näin. Olen niin kiitollinen tästä viikonlopusta. Fiiasta ja Oliviasta. Koetan vielä muutamaksi kuukaudeksi unohtaa sen, että he molemmat lähtevät elokuussa. Aloittavat uuden elämän. Ja sitä on hankala unohtaa. Mutta yritän… Todella yritän. Muuten pilaan nämä viimeiset hetket.”

Jälkeenpäin olen miettinyt tuon kyseisen kesän vaikutusta sitä seuranneeseen syksyyn. Kun lopulta sain mahdollisuuden opiskelujen aloittamisen, hukkasin kokonaiskäsityksen elämäntilanteestani. Ehkä sen kesän riemunkirjava hetkessä elämisen ote voimaannutti minut uskomaan että kykenisin sittenkin aloittamaan opiskelut ihan heti. Ehkä lähipiirini unelmien toteutuminen ja mitä siistimpien opiskelupaikkojen heille avautuminen potki minuakin liikkumaan johonkin suuntaan elämässäni. Ehkä jälkeen jäämisen pelko sai minut juoksemaan päättömästi eteenpäin, miettimättä suuntaa johon todella juoksin. Ehkä tämä kaikki maalasi silmäni siniseksi ja sai minut ottamaan naiivisti opiskelupaikan vastaan uskoen sen olevan juuri sitä mitä tarvitsin.

Minun ei pitänyt lainkaan päästä opiskelemaan. Minun piti vain käydä pääsykokeissa jotta olisin ollut oikeutettu saamaan tukia joilla olisin selvinnyt välivuoden. Minun ei pitänyt osata siitä pääsykokeesta mitään. Oikeastaan, minun olisi pitänyt jättää se koepaperi tyhjäksi. Minun olisi pitänyt tajuta että kaiken kokemani terveydellisen myrskyn myötä minä osasin vastata moniin sen kokeen kysymyksistä valmistautumatta lainkaan. Ennenkaikkea minun olisi pitänyt muistaa, että en ollut valmis aloittamaan mitään uutta.
Niin siinä kuitenkin kävi, että minä palautin sen paperin täytettynä, ja kuukausia myöhemmin otin vastaan opiskelupaikan, jonka ei vielä päiviä aiemmin pitänyt olla edes vaihtoehto.

9.7.2015, Torstai klo 14:10
”Pääsin opiskelemaan. Sairaanhoitajaksi. Katsoin sitä sähköpostia varmaan 5 minuuttia hiljaa hievahtamatta kunnes sain todettua ääneen: oho. Äiti sanoi minulle pari viikkoa sitten että minun kannattaisi käydä itseni kanssa keskustelu siitä, mitä tekisin jos pääsisinkin sinne. Hän muistutti, että minun kokemuksellani tiedän niistä asioista jo valmiiksi, kokeeseen lukemattakin. Mutta enhän minä koskaan käynyt sitä keskustelua itseni kanssa, ja kun sain sen sähköpostin, en tiennyt yhtään mitä tehdä.”

”Minullakin alkaa uusi elämä? En tiedä onko se minuun elämäni, sellainen jota haluan elää, mutta en voi tietää jos en ota selvää. Ainakin nyt yritän hyödyntää sitä kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. En tiedä yhtään mitä odottaa, enkä tiedä edes mitä ajattelen tästä kaikesta… Minusta tuntuu että elän nyt päivän kerrallaan ja kun tulee 27.8. niin heittäydyn sinne pää edellä ja katson mitä tapahtuu. Ei ainakaan pahemmin voi mennä kuin viimeiset 5 vuotta!”

”Kaikki hehkuttaa että ’minusta tulee sitä ja tätä’. Tuleeko minusta sairaanhoitaja? En tiedä. En päivitä siitä mihinkään tai hehkuta sitä sen enempää. Ne ketkä tajuaa kysyä, ne onnittelee, mutta en osaa sanoa kiitos kun en oikein tiedä onko tässä onnittelemista. Koska en tiedä mitään mistään vielä, enkä tule vähään aikaan tietämäänkään. Olen todennut että ei se tieto tule kuin salama kirkkaalta taivaalta tajuntaan siten että yhtäkkiä koko tulevaisuus on kirkkaana ja päivän selvänä mielessä. Ei, toisten meistä täytyy kokeilla ja punnita ja tehdä virheitä ja lopulta vaan olla uhkarohkea ja joko onnistua tai aloittaa alusta. Kumpikaan ei varmasti ole helppoa, ei onnistuminen eikä varsinkaan alusta aloittaminen, mutta onnistumisessa on se hyvä puoli että tietää mihin keskittää energiansa, ja alusta aloittamisessa ainakin tietää sulkea yhden vaihtoehdon pois niistä tuhansista. Ja sellaista kaiketi on elämä.”

 Minun olisi pitänyt ottaa välivuosi. Olisi pitänyt. Taaksepäin on kuitenkin turhaa katsoa muutoksenhakuisesti. Minun tieni kulki sairaanhoito-oppilaitoksen kautta ja välivuosi tulikin lopulta ennemmin kuin myöhemmin. Kun minä en ottanut sitä, se otti itsensä ja minut siinä samassa.