Selaat arkistoa kohteelle Ahdistus.

Huonoja uutisia

1.7.2017 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Raiskaus ja väkivalta muistot

Tiedän, etten ole about “sataan vuoteen” kirjoittanut, vaikka aika monesti olis asiaakin ollut. Kyllä mä näemmä viel hengis oon.

 

Mutta nyt on aivan pakko saada purkaa pahaa oloa ja ahdistusta. Läheinen ystäväni on lähdössä armeijaan maanantaina (3.7.) ja sain tänään häneltä kuulla, hänen tuntevan erään joka on tulossa sinne samaan aikaan. Ystävääni lainaten “se kaikista paskin vaihtoehto”. Ystäväni sanoi kestävänsä ja tulevansa toimeen jopa kiusaajiensa kanssa, mutta tämän yhden kanssa hän ei ole hiukkaakaan vakuuttunut pystyvänsä elämään.

 

Suorista ja vähemmän suorista vihjailuista lienee helppo arvata kenestä kusipäästä on kyse, tietenkin exästäni. Se estää mua käymästä lähelläkään koko paikkaa, silloin kun siihen muuten olisi mahis. Se tulee myös saamaan mut pelkäämään hullunlailla bussissa matkustamista, koska mun surkealla tuurillani osun kuitenkin samaan bussiin sen kanssa, koska reitti on osittain sama. Edellinen taas johtaa siihen, etten halua käydä koulussa bussin vuoksi.

 

Tuossa puoli yhden maissa kun tulin sänkyyn, alkoivat muistot palautua mieleeni. Tuntuu kuin tuli korventaisi aivojani ja ne kuvat syöpyisivät ikuisesti mieleeni muistuttamaan tapahtumista, joista en pysty puhumaan ja joita en halua muistaa. Eivätkä pelkät muistikuvat palanneet vaan mukana tuli se liiankin tuttu likaisuuden tunne. Tiedän se ei varsinaisesti  ole totta, muttei se poiskaan lähde, tunne likaisuudesta ei lähde missään pesussa, se ei edes kulu pois. Mua oksettaa ja puistattaa.

 

En tiedä pystynkö olemaan huoneessani, pystynkö ahdistuneena ja peloissani nukahtamaan. Saatan nukahtaa vasta kun olen aivan uuvuksissa ahdistuksesta. Saatan nukahtaa vasta kun olen itkenyt itseni uneen.
Onneksi saan keskittyä edes tämän pienen hetken kirjoittamiseen, koska silloin ahdistus ei saa niin hyvää otetta. Mutta kun lasken puhelimen kädestäni ja lopetan kirjoittamisen alkaa paniikki kasvaa. Tämän vuoksi tavallaan toivoisin, että saisin kirjoittaa koko yön, en halua paniikkikohtauksen iskevän. Pelkään sitä yhtä, mutta pelkään myös itseäni. En ole hyvään toviin toivonut pääseväni tuskasta lopullisesti eroon millään radikaalilla keinolla, nyt haluan. En välttämättä haluaisi luovuttaa, koska en haluaisi sen yhden voittavan viedessään multa vielä hengenkin. Mutten oikeasti tiedä miten paljon kestän tuskaa ja ahdistusta. En tiedä milloin murenen lopullisesti ja katoan kaikkien ulottumattomiin.

 

Toivottavasti teillä muilla menee paremmin..

 

 

-Elina

 

Ps. Omien itseeni kohdistuvien pelkojen lisäksi pelkään exän satuttavsn edellä mainitsemaani ystävää. En tiedä, miten, muttei sen väliä, tärkeintä on ettei hänelle tapahdu mitään. Vaikka en osaa ja pysty ystävääni rakastamaan, välitän hänestä silti, tuskin pystyisin elämään ilman häntä.

Matikan yo #2 ja väsymys

23.3.2017 Fiilikset matalalla

Eilen tosiaan oli se koe ja se koe oli hirveä. En osannut kuin muutaman tehtävän. Vietin kuudesta tunnista kaks viimeistä tuntia odotellen älynväläystä, sitä että hoksaisin mitä tehtävässä kysytään ja miten saisin sen ratkaistua. Älynväläystä ei tullut.  Eilen koulun jälkeen olin ihan kuitti, mutta koska sunnuntaina yritin lukea kokeeseen, skippasin naapurin muksun kans olemisen ja sovin sen kans keskiviikosta. Niinpä vietin lapsen kans 3,5h. Tuntia myöhemmin lapsen lähdettyä kotiinsa sain jonkun ihme virtapiikin ja imuroin huoneeni tuosta noin puol ysiltä illal. Älkää kysykö, en tiedä itsekään miksi.

 

Tänään aamulla ylös nouseminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin keskiviikkona. Olis niin tehnyt mieli jäädä nukkumaan koko päiväks. Tulin kotiin 12.30 ja kävin pitkällä koiralenkillä naapurini kanssa. Tulin kotiin ja lösähdin telkkarin eteen, samalla kun katsoin pari nauhoittamaani ohjelmaa söin hiukan. Ei maistunut uunikala ja peruna vaan menin hedelmä linjalla. Jonkun aikaa vaan makoilin sohvalla, mutta sitten antauduin väsymykselle ja nukuin pari tuntia heräten klo 19.45. Viime aikoina olen nähnyt paljon unia, mutten oikeastaan koskaan muista mitä. Joten nyt onkin mahtava muistella unta jossa samaan aikaan katselin itseäni kun nukuin ja näin painajaista jossa putosin ja putosin. Vierestä katsellessani kuulin valittavani ahdistuksesta ja pelosta, olipa kaikin puolin piristävää.

 

En saa tartuttua läksyihin kuin ne vain liukuisivat kauemmas. En jaksa tehdä niitä vaikka pitäisi. En vaan jaksa. Surullinen fiilis. Mikään ei kiinnosta nukkumisen lisäksi. Mitään en jaksaisi tehdä kuin nukkua. Masentaa.

 

Ei huvita olla sosiaalinen, ei huvita puhua kenenkään kanssa, mutta silti tavallaan haluisin jutella jonkun kanssa. Olen myös kyllästynyt olemaan masentunut, olemaan ihminen jonka suupielet eivät nouse. Oon niin väsynyt itseeni.
Luonnollisesti abien hakiessa jatkokoulutuspaikkoja, en voi välttyä kysymyksiltä, jotka koskevat omia opiskeluitani. Joka kerran kun kuulen kysymyksen “Minne sä haet?” tms. mielialani laskee entisestään, enhän muutenkaan jo muista, etten tiedä minne hakisin. Tuntuu siltä kuin joku olisi päättänyt etten jatka opintoja lukion jälkeen, etten koskaan mene töihin, että jään lukion jälkeen eläkkeelle. Nämä ajatukset jos mitkä ovat niin mieltä kohentavia.. siksipä ei ole ihme, että itken itseni uneen. Illalla yksin hiljaisuudessa voin päästää irti ja antaa kyyneleiden tulla. Illalla yksikseni mun ei tarvitse olla vahva vaan voin antaa muurin romahtaa hetkellisesti.

 

 

-Elina

And again..

11.3.2017 Fiilikset matalalla

Tiedossa ei tänäänkään oo mitään järkevää ja selväjärkist tekstiä, random sanoja peräjälkeen.

Vaihteeks päivä, jona en jaksa tehä mitään. Jälleen mikään ei kiinnosta. Ei jaksais tehdä ruokaa eikä syödä. Ei jaksaisi edes avata koulukirjoja. Tavallaan haluaisin jutella jonkun kanssa, mutta tavallaan ei tippaakaan. Tavallaan toivoisin et joku olis luonani, mutta tavallaan haluaisin työntää kaikki ihmiset kilometrien päähän ja olla yksin.

Paha olo tuli jälleen luokseni. Ahdistus. Tuntuu kuin vähintäänkin taivas putoais niskaan.

Oikeestaan yks asia erityisesti painaa mun mieltäni tänään. Tää ongelma on ollu mulla jo suht kauan. Tuntuu kuin olisin vajonnut kaulaani myöden tyyliin mutaan ja ylös pääseminen tuntuu mahdottomalta. Asiaa kun tänään mietin (miten pystyisin purkamaan edes osan ajatuksistani tekstiksi) niin randomil keksin aika hyvän vertauksen. Musta tuntuu (kaiketi) samanlaiselta kuin ihmisest joka pettää puolisoaan (en tokikaan varmaks voi sanoa, mut näin kuvittelisin asian olevan). Haluaisi kertoa totuuden, mutta pelkää kamalasti seurauksia kuten luottamuksen ja rakastamansa ihmisen menettämistä. Mitä kauemmin kertomista pitkittää sitä vaikeammaksi se tulee, noidankehä on valmis. Tuntuu silt, et tää olis jatkunu jo liian pitkään, ettei enää vois perääntyä. Miettii ja toivoo, että löytyisi jokin keino päästä ulos, kuitenkin hyvin tietää ettei sellaista ole. Ainut tapa päästä taakasta on tunnustaa, särkeä peilityynen lammen pinta.

Tiedän hyvin tää asia vetää mua pohjaa kohti, mun mielenterveyteni kärsii ja itsetuntoni heikkenee. Mutta silti kaikesta huolimatta tuntuu mahdottomalta tehdä se siirto, ottaa seuraukset vastaan ja jatkaa elämää. Ja ei en puhu asiasta suoraan, en kenellekään, hyvä kuin just ja just ittelleni.

En saanutkaan kirjoitettua niin paljon kuin kuvittelin, luulin et tekstist olis tullu paljon pidempi, mut täl mennää

-Elina

Ystävänpäivä 2017

16.2.2017 jotain positiivista, Kuulumisia

Aamuni oli lievästi sanottuna ihan paska. Ainakaan minä en osaa olla aurinkoinen ja ystävällinen herätessäni myöhässä. Hyvää mieltä ei nosta, kun koin etten saanut ymmärrystä, huoltani ei jaettu. Huoltani siitä selviänkö bussille asti vai pyörrynkö matkalla. Okei olen useamman kerran ollut paljon kuolleemmassa kunnossa jätettyäni pyörän kololle ja käveltyäni pysäkille. Nimim. Pari kertaa muistan kirkkaasti, kun en pystynyt istumaan bussissa sitä 10-15 minsan matkaa vaan jouduin pakosti ottamaan aikalisän vaakatasossa bussin käytävällä. Vastaavissa tilanteissa mulla on tasan kaks vaihtoehtoa: a) jatkaa istumista ja pudota lattialle kiitos painovoiman tai b) hyväksyä tilanne ja laskeutua vapaaehtoisesti lattialle ja nostaa jalat koholle.

 

Eli siis selvisin kouluun ja onneksi aamusta huolimatta päiväni parani pikkuhiljaa. Varsinkin illalla mulla oli hyvä fiilis, koska juttelin hyvän ystävän kanssa tai oikeastaan kahden. Sain hymyillä paljonkin ja hiukan jopa nauraa. Varsinkin toisen ystäväni kanssa sain jutella mukavia ja puhua asioista joista mulla oli paljon sanottavaa. Ei se tarvitse olla maailman ihmeellisin asia mistä jutella, mutta silti se voi olla se päivän tärkein juttu.

Kuten monet tietävät partio, Lappi ja vaeltaminen kuuluvat asioihin joita rakastan ja joista jaksan puhua tuntikausia. Myös itsensä telominen (en tarkoita itsetuhoisuutta vaan ”tekevälle sattuu” -tyylistä) on asia josta voin puhua tunnin jos toisenkin. Vaikka siinä nimenomaisessa hetkessä olisikin sattunut, olo ollut kurjaakin kurjempi jne., voi jälkikäteen nauraa ja muistella mistä mahtavasta syystä se hammas lohkesikaan ja mitä kaikkea seurasi luistelusta tai muutamasta juoksuaskeleesta. Aika kultaa muistot kuten eräs ystäväni minulle tässä taannoin sanoi. Kultakehyksiin vain kipsit, lääkekuurit, kylmäpussit ja ne kaikki miljoonat uudet kokemukset, joiden ansiosta elämästäni on tullut rikkaampaa. Kuten joku joskus sanoi: ”Jos ei koskaan tee mitään, ei mitään voi sattuakaan”/”Jos et ole koskaan loukannut itseäsi et mitään ole tehnytkään”. Viisaus on täysin oikeassa, kuinka moni on juossut/ pyöräillyt yms., eikä ole kertaakaan kaatunut ja saanut naarmua? Niin mitä vaarallisemmaksi ja riskialttiimmaksi homma menee sitä varmemmin jotain ikävää sattuu, mutta virheistä voi oppia (ellei menetä henkeään). Kaikissa asioissa on riskejä, monet asiat aiheuttavat syöpää päihteet, punainen liha, uv-säteily jne. jne. Jos haluat pysyä hengissä älä syö, älä matkusta, älä käytä päihteitä, äläkä ainakaan ole kotona, älä tee mitään ei kunhä hetkinen kuolet siltikin.. Niin että jos kuitenkin eläisit ja ottaisit elämästä mahdollisimman paljon irti, matkusta, näe ja koe maailmaa, syö simppelisti elä kuolethan kuitenkin johinkin.

 

Hieman äsken hairahdin sivuraiteille, mutta sekin on elämää. Jollain konstilla kaikista arvistaankin pitäisi olla ylpeä, edes sillä perusteella että on vielä elossa. Jotain kumman syystä kyynerpäähän murtuman hoidon yhteydessä laitettujen ruuvien tekemistä arvista on helpompi olla ylpeä kuin niistä kun sua on viillellyt joku, vieläpä joku muu kuin sinä itse. Noi molemmat arvet tulevat varmaan pysymään nahkassani siihen asti kun pääsen hautaan. Kaikilla arvilla on jokin tarina, oli se sitten pienemmässä tai suuremmassa roolissa se on osa sinua, halusit tai et juuri se arpi tekee sinusta juuri sinut.

 

 

 

Illalla viimesimpiä biisejä radiost enne kuin nukahdin oli Lauri Tähkän ja Elastisen Lempo. https://youtu.be/VImBwlInGpo  Hyvällä mielellä hymyillen sain nukahtaa, kerrankin..

Juu, olis se nukkumine voinu men samaa rataa, mut ei pakol. Ensmäine n. 45min jälleen painajaista. Sen verran hereil havahduin et katoin kellonajan. Paljoo mitään en muista, ainoat hämärät muistikuvat ovat: joissain kohdissa en päässyt liikkumaan ja ahdistus ja pelko olivat läsnä. Miettiessäni tuota kun en päässyt liikkumaan, mieleeni tuli sen vastakohta vapaus ja mitä Haloo Helsingin biisissä ”Vapaus käteen jää”  https://youtu.be/6IhnydCct80  lauletaankaan: ”Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa…” Mutta entä jos sulta viedäänkin vapaus, mitä sulle sitten jää? Tätä olen pohtinut usein miettiessäni niitä kertoja kun multa on riistetty vapauteni

 

 

 

Vielä paluu positiiviseen: kaikkein parasta on päästä sanomaan hyvää ystävänpäivää face to face ja halaten kiittää ihanasta ihmisestä elämässä, mutta luonnollisesti on mahdotonta nähdä kaikkia eritoten tuona yhtenä päivänä vuodessa, silloin kortti on toisteks paras vaihtoehto. Kuten usein sanotaan tehdessäsi jollekin hyvää, palaa se hyvä joskus takaisin luoksesi, niin minulle kävi. Ystäväni ei ollut lainkaan odottanut korttia ja onnistuin ilahduttamaan häntä, hyvä mieli palasi luokseni kuullessani asiasta. Se ihana tunne kun onnistut piristämään toista vain pienellä hyvällä eleellä, vieläkin hymyilyttää ja tulee hyvä olo. Ilo, onnellisuus, ystävyys. ❤

 

 

 

 

 

-Elina

Tähän on välillä niin vaikea kirjoittaa mitään

7.2.2017 Jotain sälää

En nyt onnistu kirjoittamaan hiukankaan järkevästi..

 

Vaisu fiilis ollu täl viikol. Jälleen nyt ehtoommalla alkaa ahdistus hiipimään esiin piiloistaan. En tiedä mikä mua ahdistaa, en tiedä mitä mun pitäis pelätä. Joku epämääräinen ahdistava ympäröi mua. Olo on hieman säikky. Tuntuu kuin pääni sisällä olisin, jossain hylätyssä mökissä keskellä metsää. Olen yksin. On pimeää, mutta vieläkin synkempi pimeys lähestyy mua joka taholta.

 

Tiedän, kyl etten osaa tunnistaa tunteitani, selittää tai käsitellä niitä. Häiritsee ja ärsyttää kun en tiedä mistä tämäkin ahdistus johtuu, suunnilleen vaan koska se voi..

Maanantaina mul oli psykan koe, jotain sinne koitin väkisin säätää. Näkee sit miten meni. Tänään oli matikan preli, vaikea sanoa siitäkään mitään varmaa. Liian usein kun musta tuntuu et koe menee hyvin ja et se on semi helppo, menee se lopulta penkin alle. Joten tälläkin kertaa vaan koitan ottaa chillisti ja venailla mitä tuleman pitää. Oli kyl aika kuitti olo kun pääsin vihdoin kotiin. Koe alkoi 8.10 ja luovuin papereista (=luovutin tiettyjen laskujen pyörittelyn, ei sitä kaikkea voi osata) klo 14.15. (Vain yks luokkakaveri jäi viel 5 minsaks, suurin osa porukasta lähti 12 aikoihin.) Opettaja oli sanonu meil tunnilla, et ottakaa prelistä kaikki irti, no mähän tein just niin kuin käskettiin. Saa nähä sit maaliskuussa, miten tosi tilantees menee. Hiukan tuntuu siltä et istun siel viime minuuteil asti, mut sithän istun.

 

 

Voisin vaiks koittaa askarrel jotain ja kuunnel musiikkia tai mennä vaan nukkumaan..

 

-Elina

Jälleen vahva ahdistus

1.2.2017 Fiilikset matalalla, Nukkumatti

(Aloitin tämän kirjoittamisen puoli kahden aikaan ja lopetin neljän maissa.)

Viikonloppuinen pyrkii toistumaan.. Vahva ahdistus ja paniikin tykötarpeet. Väsynyt ihminen on heikompi vahvoja tunteita vastaan. Mun on todella vaikea saada itseäni rauhoittumaan, ei meinaa millään onnistua.

Kun tulin petiin, ajattelin vain kaatua niille sijoilleni ja nukahtaa ennen pään osumista tyynyyn. Juu niin varmaan, joku oli suunnitellut mulle ihan erillaisen yön. Suljin silmäni, yritin olla ajattelematta mitään. Alkuksi mielialani oli vain alakuloinen, mutta väistämättä eräät henkilöt tunkeutuivat ajatuksiini. En syytä heitä mistään, he eivät ole tehneet mulle pahaa. Syy on minussa itsessäni, traumoissani, peloissani siitä mitä voi tapahtua.

Monen monituista kertaa yritin tunnin aikana saada itseäni rauhoittumaan. Mm. koitin ajatella miten toimisin, jos ahdistus iskisi eräiden ihmisten seurassa, mutta ei en onnistunut. Psyykkinen kipu muuttui jälleen fyysiseksi, vaikka tällä kertaa vain sekunniksi kerrallaan.

 

Ei mulla ei ole täällä ketään tukena, en tiedä auttaisikokaan se. Ainut joka täällä on, on kissani Cissy. Rakas sairaanhoitajani, joka vaistoaa herkästi pahan oloni. Tällä kertaa varsinainen ahdistuskaan ei vielä ehtinyt iskeä, kun jo Cissy oli vaatimassa multa rapsuja, tarkoituksenaan lohduttaa ja rauhoittaa. Valitan Cissy tänään et pysty pitämään pahaa oloani loitolla, tänään kuihdun pienen palasen verran saavuttamattomiin. Tänään otan askeleen verran takapakkia. Jälleen tänä yönä joudun näkemään selvääkin selvemmin, kuinka syvällä olenkaan, kuinka kauas olen paiskautunut, koska joku päätti pilata minut, riistää mahdollisuuteni elämään ilman vaikeaa masennusta ja traumoja.

 

Pakko minun on myöntää että osa tämän öisestä fyysisestä heikosta olostani johtuu jälleen siitä etten ole syönyt tarpeeksi. Tuntuu niin tyhmältä lähteä yöllä kahden jälistä alakertaan iltapalalle, kun tulin sen välistä jättäneeksi ja koska tiedän ettei hutera oloni tästä parane, enkä välttämättä nukahdakaan ennen kuin olen syönyt. Toisaalta tiedän, et mun pitäis saada nukuttua mahdollisimman paljon koska puol ysiltä alkaa bilsan koe, jonka asioista en ymmärrän paljoakaan.

 

Jälleen joku pääsisi minut nähdessään sanomaan, että olen valkoinen kuin lakana. Okei myönnetään olen tavallista kalpeampi. Tein siis päätöksen raahautua alakertaan ja lämmittää aamuksi tarkoitettu puuro. Onneksi illalla tuli keiteltyä aamupuuro, sillä jos nyt olisi alkanut keittelemään uutta, mullahan olis menny ainaki 30min et olisin saanu sen lautasel. Olisin ehtinyt menemään tarpeeksi heikkoon happeen, että hyväl tuuril olisin just ja just saanut ruokani valmiiks..

Yritän täs ny saada tuon lautasen tyhjäks, vaiks jokainen lusikallinen tuntuukin raskaan työn teolta. Erittäin mahtavaa huomata kuinka jälleen yksi ruoka on putoamassa ruokalistaltani tai ainakin vaarassa pudota. Pari päivää sitten olin iloinen kun äiti keksi keittää puuroa iltapalaksi, kun jälleen kerran tuskailin mitä söisin. Nyt tilanne on toinen, puurokaan ei maistu, ennemmin meinaan oksentaa. Laattaankohan tämän ulos ennen kuin ehdin edes nukahtaa? Toivottavasti en sentään. (Kaikkea en vain kyennyt syömään, ei millään onnistunut.)

 

Mikä ongelmanuori olenkaan. Masennus. Traumat. Ongelmat ruuan kanssa. Liki jatkuva väsymys. Itsetuhoisuus. Vaikeuteni käsitellä asioita, puhua. Psyykkiset ongelmani. Jne. Jne. Huokaus.

 

Kyllä itsetuhoisuudetkin tänään mielessäni pyörivät, mutta päärooli on ahdistuksella. Kuolemaan liittyvillä ajatuksilla taisin lähinnä yrittää irtautua tästä hetkestä ja ahdistuksen puristavasta otteesta. Vaikka onnistuinki hetkellisesti, olivat hetket lyhyitä. Vain pieneksi ajaksi sain itseni rauhoittumaan vetääkseni vähän henkeä ennen bumerangin paluuta..

 

Jossain välissä koin oloni niin pahaksi (kipu, epätoivo ettei ahdistus lopukaan yms.) etten enää kyennyt pitämään muutamia kyyneleitä aisoissa. Ne pääsivät vapauteen.

 

Kai voisi olla järkevää koettaa nukkua vielä jäljellä olevat kolme tuntia. Syvä huokaus, enhän toivonut kuuden tunnin unia? Univelka sen kuin kasvaa..

 

 

-Elina

Epämääräinen ja suhteellisen voimakas ahdistus

29.1.2017 Fiilikset matalalla, Nukkumatti

Sen siitä taas sain kun menin viime keskiviikkona sanomaan lääkärille ettei mulla oo tainnu ol paniikkikohtaukseen asti mennyttä ahdistusta ainakaan kuukauteen. Muistan vaan et syksyl mul oli kolme paniikkikohtausta, saattoi niitä olla enemmänkin, mutta ainakin noi kolme pystyin muistamaan selkeästi.

Eilenhän mun päiväni pilasi migreeni, joten kurjempi päätös päivälle taisi olla kirsikka kakun päällä. En sentään varsinaista paniikkikohtausta saanut, ahdistukseni ei mennyt ihan niin pahaksi likellä kuitenkin kävi. Eniten mua täs asias mietityttää se, ettei mulla ole minkäänlaista käsitystä mistä voimakas ahdistukseni johtui. En kerta kaikkiaan pysty liittämään sitä mihinkään, en pysty edes arvailemaan mitään, mun korttini ovat täysin tyhjät. Ahdistuksen ja pelon syy tuntuu olleen yksi epämääräinen möykky, ilman yhtään selvää piirrettä. Mietin tätä jo silloin yöllä 11.30-1.30 ahdistuksen kanssa painiessani ja suunnilleen koko tämän päivän. Ja kyllä ahdistus kesti tuon pari tuntisen, en kyennyt nukahtamaan vaikka yritinkin. Puoli kahden aikoihin taisin olla tarpeeksi uuvuksissa ahdistuksen jäljiltä, että viimein sammuin.

Tiedän kyllä ettei aina pysty erittelemään mistä ahdistus johtuu, tosin yleensä siihen pystyn, varsinkin kun ahdistus on niin suuri, että menen lopulta paniikkiin. Yleensä pystyn erottamaan jonkin asian, joka on aiheuttanut paniikin esim. stressi, pelko, traumaattiset muistot, siis kyse on aina jostain isommasta ei mistään pienestä ja vähäpätöisestä. Tällä kertaa arvoituksessa ei ole päätä eikä häntää.

Ahdistuksen riepotellessa minua ajatukseni kääntyivät jälleen (niin kuin niin monena muunakin kertana) itseni satuttamiseen. Muistan ajatelleeni, että nyt sorrun jälleen viiltelyyn, että mitä sillä on väliä, vaikka viiltelisinkin. Ajattelin myös monia muitakin asioita, miten itseäni satuttaisin. Ehkä koska ahdistukseni ei lopulta ollut erittäin paha (omalla mittapuullani on ahdistus kasvanut lukemattomia kertoja paljon pahemmaksikin), eivät myöskään itsetuhoiset ajatukseni olleet kovin pahoja/vakavia (edellinen sisältää hienoista vähättelyä). Tavallaan jännää oli myös se, etten ainakaan muista ajatusteni lainkaan kääntyneen itsemurhaan, kaiketi halusin vain tuntea fyysisen kivun kautta olevani vielä elossa..

 

 

Asiasta hieman toiseen: usein uneen vaipuessani seikkailen valveen ja unen rajamailla, silloin osittain pystyn ymmärtämään, etten vielä täysin ole unessa, mutta silti näen jotakin unta. Asiassa ei muuten olisi mitään ihmeellistä, mutta käytännössä aina (en muista yhtään poikkeus tapausta) nämä unet ovat tavalla tai toisella ahdistavia. Ainakin kerran muistan havahtuneeni tällaisesta unesta hereille ja huomanneeni, että itken. Joku toinen kerta heräsin omaan huutooni/valitukseeni, enää en muista mistä huutoni johtui, mut anyway super mukavaa moinen. Muutenkin usein herään ja vasta sitten vaivun uudelleen uneen, josta herään vasta aamulla. Kovin vähän yleensäkään unistani muistan, joten nämäkin ovat pääsääntöisesti jälkeenpäin vain epämääräisiä ”jotain erittäin ahdistavaa tapahtui”, ”tunsin voimakasta kipua/pelkoa/ahdistusta”, ”pakenin jotakin” yms. Uneni tietenkin liittyvät tavalla tai toisella traumoihini. Tässä asiassa eniten mua häiritsee se etten ainakaan muista, että mulla olis ollu näitä aiemmin vaan nyt ehkä 2kk:n aika näitä on ollut parikin kertaa viikossa. Mistähän nämäkin ovat nyt yhtäkkiä alkaneet?

 
-Elina

Alakulo ja ongelmat syömisen kanssa

15.1.2017 Fiilikset matalalla, Syöminen ja Ruoka

Tekstistä tuli ainakin omasta mielestäni erittäin sekava ja hypin asiast toiseen, joten siitä ei ehkä ota kovin helposti tolkua. Suokaa anteeksi, tänään en vaan ole hyvä kirjoittamaan, vaikka sanottavaa ehkä löytyiski. Joten tällä kertaa ei liene mikään ihme, jos tekstistä ei saa selvää, ymmärrä mitä tarkoitan.

 

Huomaathan, ettei tekstilläni tarkoitukseni ei ole ihannoida syömättömyyttä yms., kerron vaan omasta elämästäni ja ajatuksistani todenmukaisesti. Ketään en myöskään kehoita syömättömyyteen yms., koska tiedän ettei siitä lopulta seuraa mitään hyvää, vaikka siltä tuntuisikin. Ongelmat joita minulla on ruokaan ja syömiseen liittyen ovat oma sotani, enkä halua niitä kenellekään (kuten en muitakaan ongelmiani ja sairauksiani: masennus, traumat jne.).

 

Syyni alkaa vielä näin ehtoolla tänne rustailemaan on suht simppeli (kuten aina): haluan jälleen purkaa pääni sisältöä ajatuksiani ja kokemiani tunteita. Haluan jälleen edes yhden henkilön kuulevan kuiskaukseni, ettei mulla oo hyvä olla. En ole ihan varma miksi halusin kirjoittaa tällaisen alun, mutta kait siihenkin on joku syy.   Jotenkin tänään on kovin vaikea päästä asian ytimeen, kiertelen ja kaartelen, mutten osaa päättää minkälaisin sanoin asiaan tarttuisin, minkälaisin sanoin kertoisin ajatuksistani. Ei mulla ees oo kerrottavana mitää erityisen tärkeää tai mitään josta mun olis vaikeaa puhua. En käsitä miks tää on nyt näin naurettavan vaikeaa. Huokaus. Äh menköön sitte vaikka kaiken huonoimmalla taval, muttei täst tuu muuten mitään.

 

Eli jälleen kerran tänään mulla syöminen on ollut tuskaisen hankalaa (vaikeempaa oli eilen mutta siitä tuonnempana). Tänäänkään en oo oikeen löytänyt sapuskaa, jota olisin halunnut syödä. Kylhän mä tänäänkin oon syöny (appelsiinin, karjalanpiirakan, smootieta, perunoita, broiskupihvejä, pari banaania, kait viel jottai muttei tuu vaa mieleen yhtäkkii), mut kaikest huolimatta mun on vaikee löytää sellast ruokaa, jonka mielelläni suuhuni laittaisin. Oikeen mikään ruoka ei maistu, en halua syödä. Kuten sanoin tiedän hyvin ettei syömättömyydellä voita mitään, just siks tää harmittaakin niin paljo. En jaksa ymmärtää miks ruoka ja syöminen ovat mulle näin paljon voimia vievä asia, miks tää ongelma vaan jatkuu ja jatkuu.

Silloin kun olin osastolla (syysloma 2013-tammikuun vika päivä 2014), syöminenhän oli mulle suurempi ongelma kuin nyt. (En halua pahentaa kenenkään mahdollista syömishäiriötä tms., joten jätän tarkemmat faktat rustaamatta.) Anyway ilman mitään lääkärin diagnoosia olen itse vahvasti veikannut silloin kärsineeni lievästä anoreksiasta tai jotain sinne päin, joten jokainen osaa laskea 1+2 ja todeta, ettei ongelmani ollut pieni ja noin vain sivuutettavissa. Tässä masenusta sairastamieni vuosien aikana suhteeni ruokaan on ollut aivan liian usein ongelmallinen. Mulla on ollut monia ”kausia”, kun syöminen on ollut vaikeaa. Tietenkään liki kukaan elämässäni olevista ei ymmärrä ongelmaani ja se ei tietenkään auta mua vaan ennemminkin pahentaa oloani mm. lisäten ahdistusta.  Usein mulle ei maistu edes ns. herkut, eli en tahdo saada mitään alas. Nyt mandariinien, klementiinien, satsumoiden ja appelsiinien sesonkien myötä ko. hedelmät ovat olleet paria poikkeusta lukuunottamatta joka päivä ruokanani. Tässä eräänä päivänä vitsailinkin, että taidan olla appelsiiniholisti, kun syön niitä niin paljon. Tavallaan taidan peittää hedelmillä todellista vähäiseksi jäävää syömäni ruuan määrää. En sitä kiellä ovathan hedelmät terveellisiä, mutta sekään ei saisi mennä överiksi. Koko päiväisesti kun ei vain oikeasti voi elää hedelmillä.

 

Täänään vain yksi ”onneton” appelsiini joutui uhrikseni, enempää en niitäkään alas saanut. Oikeastaan myös se että suupielieni iho on jälleen rikki vaikuttaa, ettei sitrushedelmien syöminen kauheasti houkuttele. Sillä mehun joutuessa haavoihin se kirvelee, eikä siten tunnu mukavalta. En tiedä pahentaako lievä allergiani edellistä, mut anyway.

 

Ongelmani masentaa mua ja saa mut surulliseks, äiti se vast surulliseks tuleekin, jos tietää täst ongelmast. En oo iha varma kui paljon ja selkeesti tää näkyy mun jokapäiväses elämäs, et kui hyvin äiti on täst problemast selvil tai kui paljon hän menettää yöunensa tän takii.  Mua itteeni on niin alkanu kismittään tää kun liki joka päivä mulla on enempi vähempi vaikeusii ruuan ja syömisen kans. Tää viimeisin kausi on kestänyt kuka tietää kuinka kauan eli oman hataran arvioni mukaan lukuisia viikkoja. En alkuunkaan pysty arvioimaan milloin tää täl kertaa alkoi, tuntuu kestäneen maailman alust asti, siksi arvioni on niin suurpiirteinen. Oon niin kyllästyny tähän, en jaksais tätä. Joka päivä joudun käytännös pakottaan itteni syömään jotain, jotta pysyisin jaloillani.

 

Ylipäätään mua on täs viime päivät masentanu, oon ollu tavallist alakuloisempi yms. Ei oo huvittanut oikeen mikään. En oo jaksanu kummemmin olla sosiaalinen, vaikka ehkä joidenkin ihmisten kans olis tehny mieli jutella, en silti lopulta ole aloittanut keskustelua. Tuntuu et vaan valitan ja jauhan elämästäni ja ongelmista joka kerta. Koska en löydä ratkaisuja, pyörin itseni kans vaan kehää, joka johtaa siihen, ettei mul oikeen oo mitään muit puheenaiheit. Kuitenkaan en jaksaisi aina puhua vain ongelmistani, haluaisin niistä lepotaukoa, hermolomaa, mutten taida tietää mistä muusta voisin puhua. Musta tuntuu et aivan liian herkästi ajatukseni kääntyvät jälleen itseeni ja se siit sit.

Viime aikoina alavireiseen mielialaani ovat vaikuttaneet myös tekemättömät koulujutut. 1. Koeviikkoa helpottaakseni mun pitäis kirjoittaa muistiinpanoja bilsast ja psykast. 2. Matikkaa pitäis jaksaa laskea, jotta selkiäisin kirjoituksista ees jotenkin. 3. Kuviksessakin oon jäljes, koska mulla menee puolet niist tunneist, jonku toisen aineen kans päällekkäin. Töiden suhteen pieni sisäinen perfektionistini ei auta mua alkuunkaan, joten mulla menee töihin varmaan yli 3-5 kertaa enempi aikaa kuin muilla. Useisiin kuviksentöihin saan hukattua lukemattomia tunteja. Tiedän olevani itseäni kohtaan liian vaativa, mutta kai tiedän olevani edes jossakin hyvä (osassa kuvistöistä), joten siihen myös haluaisin käyttää mahdollisimman paljon aikaa. Kun taas bilsaan sun muihin juttuihin jotka eivät ota luonnistuakseen en haluaisi kuluttaa enempää aikaa kun on pakko. Ainakin nämä tulevat mieleeni. Luultavasti moni muukin kouluun liittyvä vaikeuttaa elämääni, mutta nyt ajatus ei kerta kaikkiaan kulje, joten lista mitä luultavimmin jää vajaaksi.

 

 

 

Sitten eiliseen (la): Ensinnäkin mulla oli perus päänsärkyä, onneks lääkkeet auttoivat kerrankin nopeasti. Myös vatsani oli kipeä, ei onneksi kovinkaan paljon. Luojan kiitos vatsakipuni ei täl kertaa mennyt siihen järkyttävän kovaan kipuun ja kylmänhikisyyteen. Noi olivat lopulta vain pikku murheita. Söin pe ehtool kympin jälist appelsiinin ja seuraavan kerran la klo 15.30 Turun reisust (olin koulust tutustumas Turun yliopistoon) jääneen voileivän eli olin ”muutaman” tunnin (yht. n. 16h) syömättä. Kuten arvata saattaa en ollu eile kummoseskaan kunnos. En pysynyt pahemmin jaloillani ja mul oli tyystin voimaton olo. Söin leivän lisäks hiukan suklaata ja 3 sokeripalaa, jotta sain ees hiukan helpotust. (Mulla kun suht usein tulee hutera olo, joten kotikonstit ovat harvinaisen tuttuja.)
Miksenkö syönyt enempää kunnon ruokaa kuin voileivän? En vain kerta kaikkiaan pysynyt jaloillani sen vertaa, et olisin onnistunut jotain tekemään, eikä mikään taaskaan maistunu. Aamul en vaa toimertunu aamupalal, mihin on tietyt syyt, jotka pidän omana tietonani. Kun äiti ja pikkuveli tulivat kotiin n. klo 17.30, ruuaksi keitettiin perunoita ja tehtii lihapullakastiket. Myöhäistä päivällistä pääsin syömään puol seiskan jälkeen, mutten siitäkää kauheesti alas saanu.
Ehtool menin paljon tavallista aiemmin petiin, sillä olin todella väsynyt, enkä olis oikeen pystynyt tekeen mitään muuta. Makasin tovin omas sängys ja toivoin oksettavan olon menevän ohi. Oli niin jes-fiilis. Koko päivä oli niin mun päivä. Onnistuin hukkaamaan koko päivän, vaikka kouluhommien lista todellakin olis kaivannu lyhennystä. Vielä illallakaan en kummosesti jaksanu kohottaa kättäni, jossa pidin puhelintani (236g) tai kyl sil viisii siin onnistuin, mut työstä se kävi.  Nukahdin puoli ysin maissa ja vetelin sikeitä mukavat 12,5h. Kerrankin oli kiva herätä aamulla yllättävän pirteänä.

 

 

Tästä taidan jälleen hipsiä höyhensaarille (ah niin aikaisin, hyvällä tuurilla ehdin nukkua ”ruhtimaalliset” 6h. Syvä huokaus. Toivon täs kans, että huomenna syöminen luonnistuisi edes hiukan paremmin. Joten hyvää yötä ja ens kertaan!

 

 

-Elina

Unista ja nukkumisesta #2

12.1.2017 Fiilikset matalalla, Nukkumatti

Minä se täällä taas kukapa muukaan. Tästä alkaa pikkuhiljaa tulla tapa, ensin peräkkäin kahdesti uudenvuoden kuulumisia, nyt nukkumisesta. Mitäs seuraavaks?

 

Unista, lähinnä painajaisista mun piti jouluna, kaiketi välipäivinäkin, kirjoittaa, mut se jäi. Olisko silloin päivät ollu ke ja to, nimittäin harvemmin muistan uniani siis edes sitä että olen nähnyt niitä, mutta painajaiset muistan tällä kertaa. Molempina öinä kun olin nukkunut n. 45min, aavistuksen verran havahduin hereille vain tajutakseni, että olin nähnyt painajaista. Enää en tietenkään muista mitä näin, mut 99% varmuudel traumoihin liittyvää. Muoks: ihan puskista muistin nyt (15.1.) että välipäivinä kaiketi to heräsin omaan itkuuni. Jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä lisäykseni pohjilta.

 

Niin viimeyönäkin olin ehtinyt torkkua suunnilleen saman 45min, kun pääsin eroon painajaisesta. En tiedä miten aivoni jälleen asioita yhdistelevät, siis köh, laittavat kaiken tehosekoittimeen ja tekevät oman mixinsä. Anyway, tiedän ajatukseni ja pelkoni, joten painajainen on helposti ymmärrettävissä.

 

Siis oli menossa hakemaan paikallisesta pizzeriasta itselleni ja veljelleni pizzat. Jo astuessani sisään mietin ettei kaikki ollut kunnossa, paikka näytti erilaiselta ja valaistus oli olematon. Samantien joku paikan työntekijöistä tuli eteeni ja alkoi ehdottelemaan kaikenlaista sopimatonta. En tietenkään kyennyt tekemään mitään vaan käytännössä jähmetyin paikalleni. En pystynyt poistumaan paikalta tai mitään muutakaan. Mies ei muistaakseni ollut varsinaisesti väkivaltainen tai uhkaava, seksin perässä kuinkas muutenkaan. Tilanne tietenkin ahdisti mua, onneksi heräsin ja pääsin pois tilanteesta. En muista selvästi, sata varmaks, että kyseinen tyyppi olis kuristanut mua, mutten keksi parempaakaan selitystä, fyysiselle tuntemukselleni. Kyllä vielä herättyänikin tunsin kuristavaa oloa. Mun oli hankalahko hengittää, sattui (no shit, Sherlock!). Toisinaan exähän kuristi mua niin pitkään, että tajuntani alkoi hämärtyä, joten kurkistava tunne on tuttu ja helposti yhdistettävissä traumoihin.

 

Painajaisen jälkeen mua häiritsee se mitä eilen ajattelin ja kirjoitin eräälle ystävällenikin. En jaksa muutella aikamuotoja yms., kyse on siis tiistaista:

 

”Muutenkin tää päivä on ollu vaisu, tänään oikein mikään ei ole tuntunut miltään. Ruoka ei maistu. Mitään ei jaksais tehdä. Koska mieliala on apea ovat ajatukset sen mukaisia. Mua ahdistaa ja häiritsee kuinka usein ja paljon mulla on itsetuhoisia ajatuksia. Miksen voi päästä niistä eroon? Kuten olen monesti sanonutkin, ajatukseni suorastaan pelottavat mua. Vaikka tiedän ”selväjärkisinä päivinäni”, että itsemurhani vaikuttaisi moniin ihmisiin suorastaan romahduttavalla tavalla, mutta toisina hetkinä en sitä näe. Hetkinä ja päivinä kun ei mene alkuun hyvin, hetkinä ja päivinä joina maailma romahtaa. Pelkään tekeväni jotain peruuttamatonta vahingossa, jota en tarkoittaisi. Entä jos otankin sen viimeisen askeleen, todellakin hengitän sen viimeisen kerran.. Ahdistusta aihettaa myös se tosiseikka, etten voisi kenellekään kertoa, etten tarkoittanut sitä, se oli vahinko. Monet ajattelisivat, että syy on heissä, kun eivät auttaneet mua pyytäessäni apua, he joutuisivat elämään loppuelämänsä ajatuksen kanssa.

Mahtava mennä tällaisten ajatusten kanssa nukkumaan. Tai miten sen ottaa, eilen ennen nukahtamista ajatukseni olivat hieman eri aiheessa. Paniikin ainekset oli kasassa, kipinä vielä niin roihahtaa.   Hiukan tässä vois yrittää siirtää ajatuksiaan muualle, muttei onnistumisen todennäköisyydet ole mun puolellani..

Menenkin tästä nukkumaan ja siten katkaisen ajatukseni, pääsenhän suunnilleen 7 tunniksi eroon ajatuksistani. Hyvää yötä!”

 

Viimeiset kaksi kappaletta voisin hyvin kopioida koskemaan tätäkin iltaa, mutta no, jätän välistä. Joten kapuan tästä petiin ja otan valkoisen kissani viekkuun, prinsessani joka lohdutti mua viimeyönäkin. Onneksi Cissy on olemassa mun elämäs. ❤❤ Hyvää yötä, nuku hyvin! Toivottavasti sinä, joka tätä luet, et näe painajaisia.
-Elina

Uusvuos

31.12.2016 Fiilikset matalalla

Oikeen awesome uusvuos. Jos olisin päihteisiin taipuvainen ihminen vetäisin pään täyteen mitä tahansa. Eipä tarvii mökillekään tulla enne ku isän kohdal o kuoppa kaivettu ja perään todettu aamen. Kumma juttu ku mua ei kiinnosta tulla mökille, oikeen helvetin kumma juttu. Elikäs koitan kertoa tämän jutun mahdollisimman hyvin, jotta asia olisi helpompi ymmärtää. Koitan kirjoittaa selkosuomella.

Tänään isä riehaantui jo kerran tyhjästä. Nyt savusaunalla uudelleen. Homma meni näin: Isäni on itse herkkä persus, eikä kestä lämmintä saunaa laisinkaan (silti hänen pitää tulla saunaan kun se on kuumimmillaan, älkää multa kysykö miksi). Äitini taasen harrastaa avantouitia +hän on pahimman luokan vilukissa ja järvessä vielä syväjäädyttää itsensä. Äitini ei pelkästään jäätymisen vuoksi heitä kunnon löylyjä vaan hän muutenkin rakastaa lämpöä.

Isäni kitisi jälleen kerran kun sauna on niin helvetin kuuma, että ovea pitäisi pitää sepposen selällään, että saunas tarkenis olla. Äitini kävi tapansa mukaan uimassa (n. 4C asteisessa vedessä), joten hänen oli turkasen kylmä. Äidin uidessa isä istui terassilla. Kun äiti tulee uimasta hän tietenkin heittää löylyä tavallista enemmän, jotta lämpenisi mahdollisimman nopeasti. Melkein heti isäni tuli takaisin saunaan ja alkoi karjumaan, että ovi pitäis pitää auki, ei se lämpö mihinkään karkaisi. Öö mitä helvettiä, äidin pitäisi kärsiä kylmää, kun herkkä nahkainen isäni ei voi sitä hetkeä istua ulkona tai alempana rappusilla. Just joo ei sovi mulle.

Isäni huusi kuinka olen niin saatanan kovapäinen, etten usko ja ymmärrä puhetta. Tämä kyseinen vatipää uhkasi nostaa koko oven pois paikoiltaan, mikäli se ei pysyisi auki. Hän huusi kuinka oven kanssa on ollut iän kaiken ongelmaa, kuinka sitä on aina pidetty kiinni, vaikka se juurikin pitäis pitää auki. (Itse asiassa rakas idiootti lämpö karkaa harakoille, eikä todellakaan jää lämmittämään saunojia. Vieläpä koska ovea auki pidettäessä suoraan järveltä puhaltava voimakas tuuli jähdyttää saunaa vaikka ovi olisi auki vain ⅓ osan..)

Tässä kohdassa totesin, että mulle riittää, etten aio jäädä kuuntelemaan moista paskaa. Miksi mun (täysikäisen ihmisen) muka pakolla pitäis jäädä kuuntelemaan kun toinen karjuu pää punaisena. Mun ei ole pakko jäädä kuuntelemaan sen riehumista, jos en halua. Jos tarkkoja ollaan, mun ei ole enää koskaan pakko tulla mökille, jos mua ei kinosta, kukaan ei voi pakottaa.

Kuka tahansa kenellä on aivot ja rippusen empatiaa, ymmärtää tilanteen. Vieläpä koska savusaunassa löylyt ovat paljon pehmeämmät kuin perus puu-/sähkösaunas. Savusaunassa lämpenee luita ja ytimiä myöden kun puu-/sähkösaunas kärventyy vain nahka. Tässä syy miksi äidilläni on paljon suurempi hinku uimaan päästessämme savusaunaan.

Tätä kaikkea ei hiukkaakaan helpota isäni tulinen luonne, jonka perin häneltä. Äitini on luonteeltaan paljon rauhallisempi, lempeämpi ja tietenkin alistuu herkästi isäni edessä. Veljeni puolestaan kulkee äitini jalanjäljissä. Viimeiset (ehkä) 5 vuotta olen liki täysillä kapinoinut isääni vastaan, koska näen ja tiedän mitä hän tekee äidille ja hänen psyykkiselle voinnilleen. Äitini ei ole varmaan koko aikana kun hän on isän tuntenut (tietty alussa mennyt paljon paremmin, en tiedä milloin nämä vaikeudet ovat alkaneet) laittanut tälle kertaakaan kampoihin, joten olen alkanut tulisen luonteeni voimin puolustamaan häntä ja näyttämään etten aio taipua isän edessä. En aio antaa isälle periksi, en piiruakaan.

Otin siis ritolat saunalta ja menin yläkertaan sisälle purkamaa oloanämän tekstin muodossa. Tietty mullakin tunteet kuohas oikeen kunnolla, ei kai, joten menin sisälle rauhouttumaan.  Äitini tuli yläkertaan ehkä 20-30min myöhemmin, tuli vaan käväseen ja manaan isän käytöstä. Melkeen samoin tein hän läksi alakertaan pesul. Ehkä hieman reilu tuntii myöhemmin pikkuveli laitto viestii aikoisinks tul viel takas saunal, isä oli kuulemma jo kyllästyny ja poistumas saunalta. Menin sit veljen seuraks saunal (olisin menny muute yksin), isosisko-pikkuveli-laatuaikaa. Jutellaa ja chillataa kahdestaa. Ollaa pariki kertaa tehty näin, kaiken paras isä ei oo tääl ja saadaan jutel meen keskisii juttui, joita ei vanhempien kuullen puhuta.

Nyt oonkin jo oikeestaan täysin rauhoittunut, mut oli kyl karsee fiilis. Ajatukseni olivat justki tyyliä: isä hengiltä ja omaa hautaa kaivamaan. Tää ei oo tasan eka eikä vika kerta kun toivotan isäl tervemenoo hautaan, koska hän. Tiedän isä ei tuu koskaan muuttuun paremmaks, joten pakko kestää niin kuin tähänkin asti.

Joten hyvää yötä ja parempaa seuraavaa vuotta!

-Elina